torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi pakettiin ja uudet kujeet

On aika panna mahtava juoksuvuosi pakettiin. Alla olevat kuvat kertovat hienoista saavutuksista ja pienoisesta epäonnestakin, jotka vuoteen mahtuivat. Tänä vuonna olen juossut myös enemmän kuin koskaan: ennätykselliset 1 516 kilometriä. Jos nälkä ei lopu syödessä, ei liioin sammu juoksuhimo juostessa! Alan vasta päästä jyvälle, mistä lajissa on kysymys.

Käänteentekevää oli hierojan ryhtyminen treenieni valmentajaksi ja laatijaksi kisakauden ensimmäisen tapahtuman, Turku City Runin, jälkeen. Harjoittelemiseen tuli uudenlainen rytmi, ja itseltäni keveni vastuu, kun joku muu alkoi suunnitella harjoitusteni sisältöä ja seurata kehittymistäni. Kesällä treenaaminen parani entisestään, kun sain harjoituskumppanikseni hyvän ystäväni Mariannen. Kummasti kaameat vetoharjoituksetkin taittuvat kevyemmin, kun on hyvää seuraa.

Vuoteen mahtui monia hyviä kisoja:

9.5. Turku City Run 21,1K 1:55:43
24.5. Raisio Trail Run 10K maasto 55:16
27.6. Paavo Nurmi Marathon 42,2K 4:15:18
22.8. Leppävaarajuoksu 10K 52:57
5.9. FightBackRun 5,4K 27:08
12.9. Turku City Marathon 21,1K 1:53:30

Kaikilla matkoilla juoksin henkilökohtaisen ennätykseni, joista eniten lämmittää tietysti vuoden päämatka eli täyspitkä maraton Paavo Nurmi -kisoissa. Tavoitteenani oli päästä neljän tunnin aikaan, mutta siitä jäi vielä vartti ensi vuodeksi kirittävää. Kisa oli yksi elämäni mahtavimmista kokemuksista, sillä juoksussa meni kaikki nappiin ja sain kintuistani irti vielä kunnon loppukirinkin.

Vuoteen mahtui myös ensimmäinen urheiluvamma, kun oikean jalan pohje revähti lokakuussa kovan treeniputken päätteeksi. Vamma parani melko nopeasti, mutta sitä seurasi flunssa, ja saldona ennätykselliset 24 vuorokautta kokonaan juoksutta. Väliin jäi myös Kaarinan syysmaraton 24.10., jossa olin suunnitellut juoksevani kympin.

Juoksuvuosi on hiponut täydellisyyttä myös kelien puolesta. Kesä ei ollut liian kuuma, Paavon maraton juostiin liki optimaalisessa säässä, ja loppuvuosikin on tarjoillut uskomattoman hienoja juoksukelejä. Kaapissa odottavat alkuvuoden liukkaita kuitenkin Icebugit, mutta kovemmat vetotreenit teemme pääkallokelillä hallissa.

Vuosi lähenee loppuaan, ja vietän sitä rauhallisesti rakkaimpien kanssa. Tarkoitukseni oli mennä kisaamaan vielä vuoden viimeinen rutistus Liedon uudenvuodenjuoksuun, jossa matkana olisi ollut 5,5 kilometriä. Mietin osallistumistani ihan loppumetreille saakka, mutta tein kuitenkin päätöksen jättää kisa väliin. Viime perjantain mainion kiihtyvän kympin jälkeen olo on ollut monta päivää raskas, kurkku kipeä ja keuhkoputki arka. Vitonen on sellainen matka, että se mennään kovaa, maksimia hipoen, ja koska lähtisin tavoittelemaan ennätysaikaa, en halua mennä mukaan puolitehoisena. Olen viikon aikana testaillut oloani ensin maanantaina hallissa kevyellä verkalla ja kiihdytyksillä ja vielä eilen rennolla vitosen pk:lla, mutta edelleen väsymys painaa ja keuhkoissa tuntuu.

Jospa tämä on siis ensi vuoteni ohjenuora: Opettelen olemaan armollinen itselleni. Annan keholleni tarpeeksi aikaa palautua. En kisaa, jos en ole kunnossa.

Ja näistä viisaista aikeista siis kohti ensi vuoden päätapahtumaa ja tavoitteita: Tukholman marathon, here I come! Siellä tavoitellaan sitten kolmosella alkavaa aikaa.

Onnellista ja voitokasta uutta vuotta jokaiselle, ottakaahan rennosti ja muistakaa pitää huolta itsestänne!



Tänä vuonna aloin elämäni ensimmäistä kertaa harjoitella vauhtikestävyyttä. Juoksuharrastus sai aivan uutta pontta ja sisältöä erilaisista treeneistä.


Toukokuussa aukesi kisakausi, puolikas Turku City Runilla. Aika 1:55:43.



Paavo Nurmi Marathon oli kesän päätapahtuma. Kisa onnistui yli odotusten.


Elokuun lopussa hikoiltiin Leppävaarassa kympillä. Helteinen enkka, 52:57.


Hyväntekeväisyysjuoksulla FightBackRunissa syyskuussa. Hyvän mielen lisäksi hyvä aika. 5,4 km 27:08 min.


Turku City Marathonilla syyskuussa puolikkaan enkka 1:53:30.


Juoksupaitoja kertyi vaikka muille jakaa.





Lokakuussa revähti pohje, ja magnesium otettiin tehokäyttöön.


Tehokäyttöön otettiin myös henkiset ohjeet.


Vuosi huipentuu uusiin uljaisiin suunnitelmiin ja ennätysjahtiin!

perjantai 25. joulukuuta 2015

Hyvän joulun toivotus

Joululahjaksi saadut kompressiotrikoot hyviksi todetut.



Joulupäivänä ves' oli sysmustaa.



Halistenkoskella tunnelma oli suorastaan maisemallinen.



Joulupäivän lenkin speksit.




Hyvää joulua kaikille lukijoille!

Maltoin olla kolme päivää tekemättä mitään - taikka paremminkin sanottuna olemaan urheilematta - joulun alla "tekemättä mitään" ei ihan vastaa totuutta. Tiistaista torstaihin en kuitenkaan hikoillut kertaakaan lenkkareissa, mutta tänään perjantaina katkesi kamelin selkä ja oli päästävä myrskyn silmään. Ajatuksena oli juosta kevyt kymppi loppua kohden kiihdytellen, mutta juoksu kulki alusta lähtien vähän turhan kovaa, eikä lopputulos niin kevyt ollutkaan. Huomiseksi on suunnitteilla pitkis, otetaan silloin rennommin.

Viime viikko oli rankin treeniviikko pitkiin aikoihin, ja raskaammaksi sen teki seitsenpäiväinen työviikko. Onneksi olen saanut koko jouluviikon huilata kotona, ja treeneistäkin on ollut vapaata. Kerrataan kuitenkin hieman viikontakaista saldoa, joka alkoi maanantaisilla mäkivedoilla hautausmaan mäessä. Mäkivetoja ennen tehtiin perus parin kilometrin verkat, liikkuvuus, loikat ja kiihdytykset sekä venyttelyt. Mäkivetoja oli kaikkiaan kahdeksan, ja tahdit olivat 130 - 140 metrin matkalla 4:10 - 4:39 min/km. Hölkkäsimme aina mäen alas ja lähdimme saman tien uuteen vetoon, joten palautumisaika oli lyhyt.

Jonkin verran edistystä on havaittavissa, viikko aikaisemmin juoksin mäen vähän lyhyemmin 110 - 130 metrin matkalta, ja tahdit olivat 4:27 - 5:18 min/km. En mielestäni tällä kertaa ollut edes ihan niin puhki. Valmentaja kertoi juoksuvuosinaan tehneensä 10 mäkivetoa 300 metrin mäessä, ja tahdit olivat luonnollisesti jotakin aivan muuta. Siinä vähän perspektiiviä, hehheh. Mutta silti jaksan hämmästellä sitä, että mäkivedot eivät ole mielestäni lainkaan niin raskas treeni kuin esimerkiksi minuuttivedot lyhyellä palautuksella tai kaksisataset parin minuutin palautuksella. Jotenkin minulle ylämäkeen juokseminen kovaa ei ole niin raskasta kuin tasaisella kovan vauhdin ylläpitäminen pidempään.

Tiistaina tein puolen tunnin kehonpainoharjoituksen kotona. Se sisälsi vatsat, selät, punnerrukset, dipit ja pakarat. Kotonakin pääsee äkkiä hikeen, kun vain haluaa! Ihan tehokasta lihastreeniä tuo kehonpainoharjoittelu. Keskiviikkona oli heti perään viikon toinen kova juoksutreeni Kupittaalla, tällä kertaa parisataset vedot pitkällä, parin minuutin palautuksella. Aikomuksena oli juosta 3 x 4 vetoa, mutta aikeeksi jäi. Maanantain mäkivedot verottivat vielä voimia, ja jaloista loppuivat yksinkertaisesti voimat kesken. Mutta nyt ensimmäisiä kertoja takareiteni olivat todellakin ihan tulessa, ja juokseminen tuntui erilaiselta kuin ennen kovissa vedoissa. Valmentajakin sanoi, että juokseminen näyttää ihan erilaiselta kuin silloin alussa, ja se tuntuukin siltä, että saan takareisistä ja pakaroista voimat ihan eri tavalla käyttöön. Ja niihin on tullut voimaa! Mutta tosiaan, hyydyin. Alkuvauhdit olivat ihan hyvät, 200 metriä kulki ensimmäisellä vedolla aikaan 0:41 eli 3:34 min/km, mutta aika kasvoi tasaisesti sekunnilla veto vedolta, niin että viimeinen veto oli jo 0:50 eli 4:13 min/km. Lopetimme siis kahden erän jälkeen leikin siihen. Jalat olivat ihan hyytelöä treenin jälkeen.

Torstaina lähdin lenkille puoli kymmeneltä illalla. Tarkoituksena oli tehdä lyhyt, palautteleva verkka, jotta jalat vähän vertyisivät. Ne olivat edelleen väsyneet, ja tietysti myöhäinen juoksuajankohtakin vaikutti. Juoksin lähikulmilla vajaat viisi kilometriä keskitahdilla 6:20 min/km, ja lenkin päätteeksi tein kolme noin viidenkymmenen metrin avaavaa rullausta. Oli kyllä melko tahmeaa etenemistä, mutta tulipahan tehtyä. 

Perjantai-illalla oli vuorossa tunnin kuntopiiri Urheiluhallissa. Verkkailin ennen sitä vartin ajan 2,5 kilometriä Kupittaalla, että sain hyvän alkulämmön. Tällä kertaa kutakin sarjaa oli pidennetty puoleen minuuttiin edellisen 20 sekunnin sijaan. Jokaisen sarjan välissä verkkailtiin muutama kymmenen metriä radalla. Kymmenellä sekunnilla on melkoinen vaikutus, ja nyt sain itseni ihan hikeen. Olin kyllä muutenkin rankasta treeni- ja työviikosta väsynyt, ja odotin vaan pääseväni kotiin.

Lauantaina olin päättänyt juosta töistä kotiin, jotta saisin viikkoon mahtumaan yhden pitkiksenkin. Se jäi kyllä vähän torsoksi, kun kokonaismatka oli vain 13,05 kilometriä. En siis jaksanut juosta yhtään enempää, kuten olin vähän ajatellut, vaan lopetin lenkin, kun pääsin kotiin. Oli melko kylmä ilta, ja maa oli miltei koko matkalta liukas. Senkin vuoksi juokseminen tuntui raskaalta, mutta kyllä se muutenkin oli jotekin tahmeaa. Lisäksi kuusi ensimmäistä kilometriä juoksin liian lujaa, en vain saanut hidastettua tahtiani. Liian kova aloitusvauhti verotti voimia, ja kotiin päästessäni olin aivan loppu. Keskitahdiksi tuli 6:03 min/km, aikaa meni 79 minuuttia. Keskisyke oli 161, joten sekin kertoo jotakin väsyneestä olotilastani. Juoksusta teki liukkaan maan lisäksi epämukavaa ja kivuliasta myös oikeassa jalassa vaivannut penikkakipu. Olen päässyt nyt pohjevamman parannuttua maistamaan penikkavaivaakin ensimmäistä kertaa elämässäni, ja täytyy sanoa, että ikävä on moinen vaiva! Hierominen kyllä auttaa, ja hieroin itse jalkaani vielä illalla. Sunnuntaina kipu oli onneksi poissa, se on sattunut nimittäin rankan treenin jälkeen välillä ihan kävellessäkin.

Sunnuntaina oli lepopäivä, ja kävimme vain lasten uimatunneilla illalla. Kyllä lepo maistuikin!

Tässä vielä treeniviikko kokonaisuudessaan:

MA Mäkivedot x 8, hölkkäpalautus, 130 -  140 m, 4:10 - 4:39 min/km, KS 164, MS 171
       Alku- ja loppuverkat 2,9 km, venyttelyt, loikat, kiihdytykset, liikkuvuus
TI Kehonpainotreeni kotona 30 min
KE 200 m vedot 2 x 4/2' 3:34 - 4:13 min/km MS 173
     Alku- ja loppuverkat 1,8 km, liikkuvuus, loikat, kiihdytykset, venyttelyt
TO Palauttava PK 4,93 km 31:16 min 6:20 min/km KS 152 MS 160, 3 x 50 m rullailut
PE Kuntopiiri 1 h, verkka 2,5 km 15:46
LA Pitkis 13,05 km 1:19 6:03 min/km KS 161 MS 171
SU 30 min uintia lapsen kanssa

Mainittakoon lopuksi, että tänään meni lenkillä 1500 kilometrin haamuraja rikki, olen siis yltänyt henkilökohtaiseen vuosiennätykseen 1508 juostulla kilometrilläni. Ja lisää tulee vielä!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Treenaa sillä tasolla, millä olet

Vuoden lopun paras oivallus.


Jankutan taas tämänsyksyisestä pakkolevostani, mutta kun siitä oli oikeasti hyötyä. Myös henkisesti. Mietin nimittäin treenaamistani syvällisemmin ja tajusin, että olen harjoitellut liian kovaa. Olen uskotellut itselleni olevani paremmassa kunnossa, pystyväni kovempiin vauhteihin ja parempiin tuloksiin. Vetoharjoitukset olen tehnyt seurassa, joka on minua nopeampi. Tämä on lisännyt vettä myllyyni ja saanut minut lähtemään harjoituksiin liian kovaa.

Kehittymiselle ja kunnon kasvamiselle ei ole hyväksi, että rääkkää kehoaan treenistä toiseen maksimikestävyysalueella. Vetoharjoitukset eivät ole tuoneet minulle itseluottamusta, kun olen lähes järjestäen joutunut luovuttamaan lopussa, eli olen tehnyt ensimmäiset vedot omalle tasolleni liian kovaa. Sitten ei olekaan jaksanut enää kiristää tahtia, ja lopussa on ollut ihan puhki. Onnistumisen kokemusta ei ole tullut. 

Kesän ja alkusyksyn hakkasin päätäni seinään ja ihmettelin, kun kuntoni ei tuntunut paranevan eikä kehitystä tapahtunut. Lisäksi pk-lenkkini olivat aina hieman liian kovatempoisia, eikä palautumisellekaan jäänyt riittävästi aikaa. Ilmankos mieliala alkoi laskea ja kova treenaaminen tuntua ikävältä. Pohje meni otolliseen aikaan. Oli pakko pysähtyä parantumaan ja lepäämään. Samalla sain laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Nyt, kun uusimmassa Juoksija-lehdessä silmiini osui australialaisen juoksuvalmentajan Nic Bideaun treeniohjeet, ymmärsin viimein, miten tärkeää on edetä rauhassa tasolta toiselle.

"Harjoittele sillä tasolla millä olet, älä sillä millä luulet olevasi."

Kun antaa itselleen aikaa kehittyä, treenaamisesta tulee mielekästä ja mukavaa. Kun pääsin pohkeen parannuttua takaisin kovempien treenien pariin, itseluottamukseni oli huono ja aloitin siksikin varovasti. En uskaltanut lähteä juoksemaan hirveän kovaa, kun pelkäsin, etten pysty pitämään vauhtia yllä. Minun oli pakko tunnustella, miltä mikäkin vauhti tuntui. Tämä olisi tietysti ollut hyvä oivaltaa jo vauhtikestävyystreenaamisen alkutaipaleella, mutta parempi myöhään ja niin edelleen.

Joka tapauksessa, yllä olevan lainauksen sisäistämisen ansiosta minulla on takana jo useita hyviä treenejä, joiden jäljiltä oloni on ollut voimaantunut ja onnistumisen kokemus antanut minulle valtavasti itseluottamusta ja energiaa. Viimeksi eilen kävi näin. Parasta onnistuneessa treenissä on se, että jos olo ei lenkille lähtiessä olekaan pirtein mahdollinen, onnistuneen suorituksen jälkeen se on sitä ja vielä tuhannesti enemmän. Eilen oli vuorossa noin 14 kilometrin vauhtileikittely. Minulla oli lenkkiä varten maksimissaan pari tuntia aikaa, enkä tykkää yhtään, että juoksemaan lähtiessä on kiire seuraavan ohjelmanumeron pariin. Parempi olisi, kun juoksun jälkeen saisi venytellä rauhassa, syödä kiireettä ja niin edelleen.

Nopeasti matkaan lähdettyäni huomasin kuitenkin, että askel nousi kevyesti ja juoksu rullasi. Ajatuksena oli juosta ensin verkkailua pari kilsaa, ja sitten kilometrit vuoroin hitaasti ja nopeasti alkaen 5:30 min/km tahdista. Kilometritahdin oli määrä kiristyä aina viisi sekuntia edellisestä. Matkan varrella päätin yllättäen muuttaa reittisuunnitelmaani: juoksisin seitsemän kilometriä eteenpäin ja seitsemän takaisin. Näin ei kuluisi turhaa energiaa, jos kokonaismatka loppuisikin kesken ja pitäisi keksiä polkuja lisäkilometreille.

Suunnitelma toimi tämäntyyppisessä treenissä aika hyvin. Kuten aina, takaisinpäin matka tuntui lyhyemmältä. Ja nopeat kilometrit sujahtivat todella nopeasti väliverkkoihin verrattuna! Ensimmäisen nopean kilometrin otin rauhaksiin aiottuun 5:30 tahtiin. Pian kävi selväksi, että tänään onkin hyvä päivä ja varaa kiristää. Toisella nopealla tahti olikin jo 5:14, sitten 5:07. Neljännellä kilsalla edessäni juoksi mies, ja hänen kiinni ottamisestaan sain hirvittävästi voimaa tahdin kiristyessä jo 4:58:aan. Sitten vielä 5:02 ja 4:57. Viimeiselle nopealle kilsalle osui ylämäki, ja ajattelin juostessani, että tätä tahtia jaksan ehkä juuri ja juuri sen laelle, sitten on pakko pysähtyä vetämään henkeä. Mutta mäen päällä voimat eivät olleetkaan loppu ja alamäki rullasi kuin itsestään. Mikä voittajaolo tulikaan, kun sain juostua viimeisenkin tonnin loppuun asti puhtaasti!

Tämäntyyppinen treeni on tosi kiva. Hitaat kilometrit nopeiden välissä kulkevat ihan oikeasti hidasta verkkavauhtia, koska sykkeen haluaa ehtiä antaa tasaantua. Statistiikasta muuten huomaa, että mitä nopeampi kilsa, sitä hitaampi verkka! Niinhän se vauhtikestävyys rakentuu. Pitää osata juosta hiljaa, jotta voi oppia juoksemaan nopeasti.

Olen niin iloinen näistä onnistuneista treeneistäni, että hekumoin niitä varmaan vielä ensi vuonnakin! On tuhat kertaa hienompaa juosta treeni puhtaasti alusta loppuun kiihtyen vähän hitaammalla tempolla kuin uskotella itselleen olevansa kovempi, aloittaa liian lujaa ja hyytyä matkalle.

Viime viikkoon mahtui myös kova mäkivetotreeni (8 x vetoja, palautus hölkäten), voimaharjoittelua sekä kuntosalilla että kuntopiirissä plus pari verkkailua.

Joten tästä taas uuteen viikkoon!




Statistiikkaa kivalta vauhtileikittelyltä.



maanantai 7. joulukuuta 2015

Yllättävää juoksun hurmaa

Juoksija pimeydessä.


Itsenäisyyspäivän pitkis.


Lenkki kulki hyvin hapekkaassa säässä, saavutin jopa runner's highn!


Samppalinnan maauimala talviasussa.


Melko harmaata näin joulukuussa. Reitti on mahtava jokirantaa Koroisilta kohti keskustaa kulkeva tie.


Vähän edempänä tie katkesi tulvivan joen vuoksi.



Juoksemisesta on tullut osa minua. Jos en pääse juoksemaan, minusta tuntuu kuin flunssa olisi vienyt ääneni tai kuume sitoisi minut sänkyyni. Hengitän juoksemisesta. Mutta samalla juokseminen on muuttunut yhtä itsestäänselväksi kuin hengittäminen. Hengittämistä harvoin huomaa ennen kuin se vaikeutuu, se on itsestäänselvyys.

Siksi kamppaileminen reistailevan pohkeen kanssa on saanut arvostukseni juoksemista kohtaan tänä syksynä korostumaan entisestään. Olen alkanut pitää pitkäjänteistä työtä arvossaan ja ymmärtänyt, että kehitys tapahtuu hitaasti, ei yhtäkkiä. Kuvittelin viime keväänä, että vasta alkanut vauhtikestävyystreenaamiseni nostaa minut nopeasti uudelle tasolle, ja olin pettynyt, kun ensimmäinen puolikas toukokuussa kulkikin "vain" samaan aikaan kuin edellisessä elokuussa.

Suhtaudun vauhtikestävyystreeneihin jälleen pelonsekaisella kunnioituksella. Olen kuitenkin alkanut arvostaa myös kehoani, joten en uskottele itselleni, että kuntoni olisi todellista parempi. Osaan lähteä treeniin rauhallisemmin. Silti minua viime maanantaina jännitti, kun edessä olivat pitkät pyramidivedot: 3000 - 2000 - 1000 - 500 - 500. Lähdin ajamaan Ruissaloon, kun satoi räntää ja myrskysi. Odottelin pilkkopimeässä kanssatreenaajiani ja mietin, että ihan varmasti kohta tulee tekstiviesti, että treenit peruttu sään vuoksi. Ei tullut viestiä, tuli treenikaverit. Hullua sakkia.

Toteutimme vedot Kansanpuiston vetosuoralla siten, että Marianne, joka juoksee kovempaa, teki treenin täysmittaisena, ja kun hän kääntyi, minäkin käännyin. Näin saimme palautusajat suhteellisen samanpituisiksi. Itseluottamukseni ei treenin alussa ollut todellakaan korkealla. Lähdin matkaan ajatuksella, että juoksen rennon kovaa eikä meno saa olla niin kiivasta, että voimat loppuvat. Tavoite oli pitää vauhti alle 5:20 min/km, ja ajattelin tuonkin vauhdin olevan minulle aika kova. Puolivälissä sain kuulla eteneväni noin vitosen tahtia. Oli oikeasti helpompi juosta, kun hyytävässä pimeydessä näki edessään Mariannen selän. Kolmen tonnin toteutuma oli minulla 2,67 km / 13:58 / 5:14 min/km. Olin erittäin ilahtunut ja lähdin tavoittelemaan kahdelle tonnille kutakuinkin samaa vauhtia. Toteutuma oli 1,82 km / 9:28 / 5:12. En halunnut hyytyä, ja siksi en yrittänytkään mennä kovempaa. Tuuli kovaa, ja jossakin kohdassa kuulin yläpuolellani katkeavan oksan äänen. Piti vain toivoa, ettei se tipahda päälleni, mutta onneksi oksa humahti maahan jossakin selkäni takana.

Tonnin vedon juoksin niin, että käännyin takaisin jo puolen kilsan kohdalla. Toteutuma oli 1,01 km / 5:09 min / 5:06 min/km. Sitten juoksin vielä 2 x 500 m, ne kulkivat tahtiin 4:51 ja 4:54. Palautusaika kunkin vedon jälkeen oli kolme minuuttia. Treenin jälkeen olin voimissani ja puhkuin rakkautta juoksuun. Olin innoissani, että olin kerrankin saanut kiristettyä tahtia loppuun asti ja osannut jakaa voimani oikein. Sain rutkasti itseluottamusta ja tunsin, että näin sitä vauhtikestävyyttä pitääkin rakentaa: aloittaa tasolta, jonka saa tehtyä puhtaasti läpi ja siitä sitten tasaisesti kiristää. Ensi kerralla uskallan aloittaa jo hieman kovempaa.

Tiistaina menimme tekemään rennot kiihdytykset Orikedolle. Siellä alusta on mitä parhain: kovaa hiekkatietä, jossa ei ole kuoppia tai muita epätasaisuuksia, ja suora viettää loivasti alaspäin. Menimme yhteensä kuusi vetoa, joille matkaa tuli noin 160 metriä kullekin. Harjoittelin käsien asentoa ja askelen rullaavuutta. Treenin jälkeen valmentaja tarkasti juoksuasentoni, ja sain askelen näyttämään kuulemma ihan oikean juoksijan askeleelta. Tyypillisesti askeleeni pyörii liikaa päkiöillä, minkä vuoksi pohkeeni ovatkin koko ajan liian suurella rasituksella. Nyt ajattelin jokaista askelta pienenä loikkana, minkä lisäksi nostin jalkaani ylemmäs: vaikutelma oli huomattavasti taloudellisempi ja kevyempi. Päätin keskittyä askellukseen seuraavalla pitkällä lenkillä.

Keskiviikkona oli lepopäivä, torstaina taas mäkivedot. Lähdin lenkille vasta iltakahdeksalta, kun oli jo todella pimeää. Kuntorata oli kuitenkin valaistu, ja sateen jäljiltä ilma oli raikas. Verkkailin reilut 2,5 kilometriä Pääskyvuoreen, jossa testasin kyseisen mäen mäkivetotarkoitukseen ensimmäisen kerran. Se oli aika sopiva: lyhyehkö eikä liian jyrkkä. Unohdin liikkuvuusharjoitukset ja kiihdytykset ennen varsinaista treeniä! Vedot kulkivat kuitenkin ihan hyvin. Vasta seitsemännellä pohkeessa alkoi tuntua, mutta juoksin kahdeksannen vielä suunnitelman mukaan. Sitten verkkailin hieman pidempää reittiä kotiin, eikä jalka tuntunut pahalta. Sen verran sitä kuitenkin halusin säästää, että perjantaina tyydyin tekemään puolen tunnin lihaskuntotreenin kotona. Ulkona satoi kaatamalla, eikä myräkälle näkynyt loppua.

Lauantaina olimme laivalla, ja sunnuntaina onnistuin sujahtamaan parin tunnin sadetauon ajaksi pitkälle lenkille. Edellinen puhdas pitkä pk-lenkkini on juostu luultavasti kesällä! Lähdin matkaan ajatuksenani nauttia. Ja niinhän siinä kävikin. Jalat veivät mennessään, luureista kuului hyvää musiikkia ja jo kolmannen kilometrin kohdalla huomasin kylmien väreiden kulkevan selkäpiitäni pitkin: minulle se on merkki siitä, että olen saavuttanut runner's high'n, tuon maagisen olotilan, jossa voisin jatkaa juoksemista loputtomiin. Jo sitä oli odotettukin! Tuuli oli myrskyisä, huomasin saaneeni juosta alkumatkan myötätuulen puhaltamana, mutta vastatuulessa kamppaillessani sitä vasta tunsikin elävänsä! Pääsin lenkillä kauan kaivattuun superminätilaan, jossa tunnen olevani kepeä, lähes painoton, ja miltei yhtä ympäristöni kanssa. Oli sitä paitsi mahtava katsella harmaata, mutaista ja luonnonvoimien riepottelemaa joulukuun maisemaa. Tuollaisten lenkkien jälkeen tuntee elävänsä ja tietää, miksi huonojen juoksujen jälkeen kannattaa lähteä lenkille vielä ainakin kerran: kun se hyvä juoksu tulee, sitä ei voita mikään.

Lenkille tuli mittaa 20,3 kilometriä, keskivauhti oli 6:06 min/km, aikaa meni 2:03. Keskisyke oli 160, mikä ajoittaisessa vastatuulessa pyristellessä oli ihan ok.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Kohti kovempaa treeniä

Nämä lukemat tekivät juoksijan iloiseksi.


Istumatyöläiselle maistuu työpäivän päätteeksi kunnon juoksutreenit.


Aioin kirjoittaa tämän kirjoituksen jo pari viikkoa sitten, mutta yllättäen mentiinkin takapakkia pohkeen kanssa. Niinpä odottelin kaikessa hiljaisuudessa, että jalka alkaa parantua, koska jollakin taikauskoisella tavalla ajattelen, että jos puhun ongelmista liikaa ääneen, ne tulevat vielä vahvemmin todeksi. Eilisen lenkin jälkeen uskaltaa jo vähän puhua.

Kerrattakoon siis, että liian kovan treenin seurauksena oikeassa pohkeessani tapahtui jonkinasteinen pieni revähdys kesken pk-lenkin 14.10. keskiviikkona. Olin juoksemassa Pääskyvuoren kuntoradan jyrkintä ylämäkeä, ja krampissa ollut jalka ei kestänyt ponnistusta. Kipu oli niin viiltävä, että juoksusta ei sen jälkeen tullut mitään, käveleminenkin teki kipeää. Onneksi tajusin kotona laittaa jalkaan nopeasti kylmää, ja vauriot jäivät siksi vähäisemmiksi. Portaiden kulkeminen varsinkin alaspäin sattui vielä seuraavalla viikolla, mutta yritin silti käväistä juoksemassa maanantaina 19.10. Alle kilometrin matkalla selvisi, että ei tule mitään. Lopulta juoksutauko venähti yli kolmen viikon mittaiseksi, kun sain revähdyksen jälkeen vielä flunssan. Ensimmäisen kerran pääsin juoksemaan isänpäivänä 8.11., silloin jalka oli täysin oireeton.

Juoksutauko ei tarkoittanut treenitaukoa. Ehdin noina runsaina kolmena viikkona käydä monta kertaa salilla, pyöräilemässä ja elvyttää jopa vanhan harrastukseni lämpöjoogan. Ensimmäisellä lenkillä huomasin, että juoksukunto oli ehtinyt vähän kärsiä, juokseminen tuntui nimittäin raskaammalta kuin ennen.

Pikkuhiljaa treenejä lisättiin. Seuraavana tiistaina kävimme valmentajan kanssa Pääskyvuoressa tekemässä pienen vauhtileikittelyn, ja verkkailin kuntoradalle ja takaisin. Treenin päätteeksi tein pienen moniloikkaharjoituksen, mutta se ei mennyt kovin hyvin. Ponnistin jotenkin takana olevalla jalalla, enkä saanut voimaa käyttöön. Tunnustelin pohjettani neuroottisesti, mutta se pysyi kivuttomana. Tuon viikon (vk 46) torstaina tapasimme Kupittaalla, josta verkkailimme Vasaramäkeen hautausmaan mäkeen tekemään mäkivetoja. Otin rauhallisesti enkä yrittänyt liian kovaa, saldo oli seitsemän vetoa.

Seuraavan kerran juoksin tuon viikon lauantaina, lenkki oli vain reilut 5 kilometriä. Edelleen pohje oli oireeton. Tuolla lenkillä juoksin vähän kovempaa, noin 5:30 min/km. Viikon 47 maanantaina olimme salilla, jossa olen nyt ravannut 1 -2 kerran viikkotahtia hakemassa voimaa pakaroihini ja takareisiini.

Tiistaina oli ensimmäinen kunnon treeni, kun olimme Kupittaalla tekemässä minuuttivetoja lyhyellä palautuksella. Tein 2 x 6 x 1'00 / 0'30. Ensimmäinen setti oli päättyä huonosti, kun juoksin liian lujaa, ja vauhtia oli vaikea pitää viimeisellä vedolla. Settien välissä oli kuitenkin viiden minuutin palautusjakso, jonka aikana sykkeet laskivat ja sain aloitettua toisen setin hyvissä voimissa. Ensimmäisessä erässä tahdit kulkivat näin: 4:09 / 4:11 / 4:03 / 4:14 / 4:15 / 4:26. Toiseen settiin lähdin juoksemaan rennommalla meiningillä, ja sainkin pidettyä vauhdit loppuun saakka, viimeisessä vedossa tehtyä jopa pienen loppukirin. Tahdit kakkoserässä: 4:15 / 4:17 / 4:19 / 4:19 / 4:19 / 4:15. Puolessa minuutissa ei ehdi palautua, joten tämä on kova treeni. Edellinen minuuttivetoharjoitukseni oli kuitenkin aivan katastrofaalinen (se tehtiin päivää ennen revähdystä), ja tämä nyt onnistunut harjoitus auttoi pääsemään traumaattisesta muistosta yli. Lisäksi teki hyvää huomata, että pohje kesti näinkin kovan juoksun täysin oireetta. Luulin siis päässeeni vammasta eroon ja saavani aloittaa kovan treenaamisen ja peruskuntoni kohentamisen.

Torstaina verkkailtiin jälleen Kupittaalta Vasaramäkeen, jossa teimme loikkatreenin ja liikkuvuusharjoituksia sekä neljä rentoa kiihdytystä, pituudeltaan noin sata metriä. Nyt tajusin siirtää moniloikassa ponnistuksen eteen, ja harjoitus alkoi sujua paremmin. Kiihdytyksissä tuntui hyvältä juosta kovaa. Seuraavana päivänä eli 20.l1. perjantaina teimme ensimmäistä kertaa kuntopiirin Urheiluhallissa. Eri liikkeitä oli kymmenkunta, ja jokaista tehtiin noin 20 sekunnin ajan. Jokaisen liikkeen välillä juostiin kevyt verkka, ehkä kymmenen sekuntia. Kuntopiiri sisälsi aika paljon hyppyjä, ja olimme ehtineet toisen jakson loppupuolelle, kun kesken rapulle tehdyn vaihtoaskelhypyn revähtänyt pohkeeni kramppasi jälleen. Tajusin heti keventää painoa jalaltani, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Lyhyt verkka osoitti, että jalkaan sattui taas samaan kohtaan kuin ennenkin, joskaan ei niin kovaa kuin ensimmäisellä kerralla. Teimme kuntopiirin kolmannen jakson ilman hyppyjä ja loikkia keskittyen pelkkiin vatsa- ja selkälihaksiin sekä punnerruksiin.

Urheiluhallin jyrkkiä portaita alas kulkiessani tunsin kipua ja olin erittäin huolissani. Lauantaille suunniteltu 7 - 10 kilometrin pk-lenkki jäi väliin, ja tyydyin juoksemaan sunnuntai-illan uinneista kotiin 6 kilometriä. Jalka tuntui koko matkan ja paheni loppua kohden. Menin kuitenkin seuraavana maanantaina (23.11.) Orikedolle mäkivetoharjoitukseen. Parin kilsan alkuverkalla pohje tuntui mutta ei niin pahasti kuin edellisiltana. Neljä mäkivetoa pahensi tilannetta kuitenkin veto vedolta, enkä uskaltanut / voinut juosta täysillä. Olin äärimmäisen huolissani. Mietin, meneekö loppuvuoteni nyt revähdyksestä toipuessa, olihan selvää, ettei jalka ollutkaan tullut kuntoon, kun se äityi alle kahden viikon treenaamisesta taas kipeäksi. En uskaltanut oikein hirveästi valmentajallekaan puhua, kun toivoin edelleen selviäväni jotenkin säikähdyksellä. Pohje kuitenkin kesti jonkin verran kevyempää juoksua, ensimmäisellä kerralla sillä ei parantunut juosta ollenkaan.

Pidin mäkivetojen jälkeen kaksi kokonaan juoksutonta päivää. Tiistaina olin hieronnassa ja tein parinkymmenen minuutin core-treenin kotona. Illalla ehdimme lasten kanssa pulkkamäkeen nauttimaan talven ensimmäisestä lumesta (joka suli heti seuraavana yönä). Siinä kaksivuotiasta pulkassa kiskoessani ja mäkeä ylös alas juostessani huomasin, että pohje kyllä sattui edelleen mutta ei niin kovin kuin edellisenä päivänä.

Olin ottanut täsmälääkkeeksi magnesium-suihkeen käyttöön, lisäksi kompressiosäärystimet olivat lähes koko ajan jalassani. Keskiviikkona menimme salille, ja reidet menivät yllättäen ihan tukkoon. Olen muuten alkanut nauttia salitreenistä koko ajan enemmän ja enemmän, kyykyt tangollakin kuuluvat jo suosikkeihini! Aikaisemmin tunsin niitä kohtaan vihaa.

Torstaina oli vuorossa Pääskyvuoren vauhtileikittely. Juoksin 700 metriä huoltoasemalle ja hyppäsin valmentajan kyytiin jalkaani säästääkseni. Tuolla matkalla pohje ei sattunut, vaikka siinä outoja tuntemuksia olikin. Vauhtileikittelyssä juoksimme alamäet kovaa ja ylämäet verkkailua. Harjoittelin juoksutekniikkaa ja sain käsien asentoa siirtämällä jalat pyörimään kokonaisemmalla akselilla. Oivallus tuntui hyvältä. Matkaa treenille kertyi vajaat kuusi kilometriä, eikä pohje sattunut, tuntui kyllä. Uskalsin antaa itseni jo ajatella, että ehkäpä tämä sittenkin tästä.

Perjantaina ja lauantaina pidin lepopäivän, ja sunnuntaina uskaltauduin ensimmäiselle pidemmälle lenkille. Ajatuksena oli juosta 12 - 14 kilometriä ja kiihdyttää lopussa sen verran kuin jalka kestää. Lenkin alussa oikeassa jalassa tuntui kipua penikka-alueella jalan vasemmassa etusyrjässä. Ihmettelin vähän, sillä minulla ei ole koskaan ollut penikkavaivoja. Pikkuhiljaa jalkani muuttui oireettomaksi, ja ajattelin, että juoksen noin 10 kilometriin asti rauhallisemmin ja siitä sitten kiihdytän vähän. Tahdit menivät näin: 6:05 / 5:58 / 5:55 / 5:51 / 5:49 / 5:48 / 5:56 / 5:57 / 5:46 / 5:40 / 5:16 / 6:02. Kokonaismatka 12,54 km ja keskitahti 5:52 min/km, aikaa meni 1:13 ja KS oli 163. Nopeimmalla kilometrillä pohkeessa alkoi tuntua kipua, mutta kivun paikka oli eri kohdassa kuin vamma! Tein treenin jälkeen kuitenkin vielä kaksi sarjaa loikkaa ja neljä sarjaa askelkyykkyä. Tästä treenistä tuli hyvä olo, olihan se puoleentoista kuukauteen ensimmäinen kunnon juoksuni.

Uskallan olla varovaisen toiveikas! Venyttelen pohjetta ja toivon, että se kestää illan pitkän pyramidiharjoituksen hyvin.

Mukavaa treeniviikkoa kaikille!

lauantai 21. marraskuuta 2015

Vahvuutta syksyyn Kuhankuonon reiteiltä

Kuhankuonon retkeilyreitillä lapsetkin pääsevät tepastelemaan pitkospuita pitkin.


Moni ystäväni on sanonut kuluvan syksyn olleen jotenkin raskas ja väsyttävä. Silti samalla on ollut aurinkoisin ja kaunein syksy, mitä vuosikausiin muistan kokeneeni. Rannikkosedulla vuoden loppua kohden tihenevä pimeys tekee tietysti tehtävänsä ja hivuttaa ihmismielenkin pikkuhiljaa tilaan, jossa kaipaa vain unta ja rauhaa.

Myös itselläni syksy on ollut kamppailua liiallisten velvoitteiden ristipaneessa. Nautin siitä, että päiväni ovat täynnä ohjelmaa, ja paineen alla toimintakykyni on parhaimmillaan. Liian pitkään ajanpuutteen vuoksi tekemättä roikkuvat tehtävät rasittavat kuitenkin mieltä, ja seurauksena kehokin alkaa ylikuormittua. Minulla tämä on johtanut pohkeeni prakaamiseen ja muutamaan ikävään flunssaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan toimivani intuitioni mukaan. Olen huomannut, että luonnossa ja metsässä liikkuessani saavutan nopeimmin rauhallisen olon ja seestyneen mielen, vaikka kiivaana pyörivä arki jatkuisi heti retken päätyttyä. Metsässä ja poluilla saan kuitenkin nopeasti mieleni järjestykseen ja kehoni täyttyy mielihyvää tuottavasta endorfiinista.

Siksi pakkasimme viime viikonloppuna perheen autoon ja eväät reppuun ja suuntasimme ystäväperheen kanssa kohti Kuhankuonon retkeilyreitistöä, jonne Turusta on noin 35 kilometrin ajomatka. Kuhankuono sijaitsee Kurjenrahkan kansallispuistossa, joka levittäytyy Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Ruskon ja Turun kuntien alueelle.

Varsinais-Suomen suurimman, suojellun ja luonnontilaisen suoalueen halki kulkee lukuisia, erimittaisia reittejä, joista voi valita itselleen ja seurueelleen sopivimman. Lyhyimmälläkin kierroksella pääsee kävelemään soiden poikki pitkospuita pitkin, mikä on etenkin pikkulapsille jännittävä kokemus. Puiston yksi kuvatuimmista nähtävyyksistä on seitsemän kunnan rajakivi, ja Savojärven rannalla olevassa laavussa voi paistaa makkaraa ja syödä eväitä.

Lapsuudessani hiihtelin paljon isäni kanssa pisin maita ja mantuja, ja luulen, että rakkauteni luontoon juontaa jo noilta ajoilta. Siksi haluan itsekin siirtää lapsilleni samanlaisia elämyksiä ja kokemuksia. Luonnossa on voimaa, mutta siellä on myös ymmärrystä ja rauhaa.

Ajomatkan päätteeksi autoista purkautui innosta puhkuvia lapsia. Valitsimme reilun kilometrin mittaisen reitin, sillä arvelimme kaksivuotiaiden seuralaistemme jaksavan juuri ja juuri tuon matkan. Nelivuotiaita poikia ei tarvinnut matkaan houkutella, luonto tarjosi niin paljon ihmeteltävää ja koettavaa, etteivät siihen pystyisi mitkään valtakunnan tv-ohjelmat tai pelit. Pikkuneitejä sai aika ajoin kanniskella, mutta pitkospuilla matka taittui heiltäkin hyvin. Polkujen märillä juurilla oli pienillä jaloilla vielä liian vaivalloista kulkea.

Reilu kilometri sujui yllättävän sutjakasti. Sumuisen kostea sää teki retkestä täydellisen: hetkessä pakenimme omaan maailmaan, kauas kiireestä. Erityisen ylpeä olen siitä, etten yrittänytkään tehdä metsässä mitään hyödyllistä: en ajatellut mättäillä kasvavia karpaloita taikka sieniä, vaikka tiesin niiden siellä lymyilevän. Retki oli täydellistä joutenoloa mitä parhaassa seurassa. Käsitän joutilaisuuden olemisena, jonka tarkoituksena ei ole yltää mihinkään suorituksiin. Joutilaisuuden ei tarvitse toteutua liikkumattomuutena, mutta ponnisteluja se ei saa sisältää.

Kävelyn päätteeksi menimme paistamaan nuotiolla makkaraa ja juomaan kahvit. Oli muuten meikäläisen vuoden ensimmäinen nuotiomakkara!

Ensi kesäksi suunnittelimme jo pidempää reittiä, joka kiertäisi kenties koko Savojärven.
Mutta ehdottomasti suosittelen menemään metsään, jos stressi alkaa vähänkään kolkutella takaraivossa. Metsässä ei voi stressata. Kurjenrahkalla olisi mahtava myös juosta poluilla, ehkäpä toteutan senkin jonakin viikonloppuna, jos lumet eivät jää maahan.

torstai 19. marraskuuta 2015

Joulujuoksusta hyvä mieli ja hyvä olo

Joulujuoksuun voi osallistua maksamalla vapaavalintaisen maksun Pelastakaa lapset ry:n tilille.


Nyt seuraa mainos! Ja minkälainen! Turkulaisilla juoksuharrastajilla on mahdollisuus yhdistää rento kimppalenkki hyväntekeväisyyteen mitä kauneimmissa maisemissa. Itsenäisyyspäivän aattona, 5. joulukuuta juostaan turkulaisten ikioma hyväntekeväisyysjuoksu, jonka järjestävät yhteistyössä Krista M.-, Kaksi yhden hinnalla- ja Juosten maailman ääriin -blogien pitäjät.

Tapahtuman taustalla on Helsingissä samaan aikaan juostava Joulujuoksu, jonka järjestää Pelastakaa lapset ry. Samalla idealla tehdään hyvää myös Turussa. Omavalintaisen osallistumismaksun voi maksaa täältä löytyviä ohjeita seuraamalla Pelastakaa lapset ry:n tilille.

Turkulaisten joulujuoksu starttaa Turun tuomiokirkolta kello 14.00. Reitti kulkee Tuomiokirkkosillan yli jokirantaa pitkin aina Varvintorille saakka, jossa käännytään, ylitetään Martinsilta ja juostaan joen toista puolta takaisin Tuomiokirkolle. Matkan pituudeksi tulee noin viisi kilometriä. Reitin voi juosta halutessaan kaksi kertaa järjestäjien mukana.

Tapahtumassa ei ole ajanottoa eikä huoltopisteitä, joten vesipullo ja juoksukello pitää huolehtia mukaan itse. Liikenne kulkee tavalliseen tapaan, joten juoksijat pysähtyvät reitillä tarvittaessa liikennevaloihin. Ensimmäiset 35 juoksijaa saavat tapahtumasta muistoksi punaisen joulujuoksupipon, joten kannattaa olla ajoissa.

Itse en harmikseni tapahtumaan pääse, sillä lillun jossakin Suomen ja Ruotsin välillä risteilemässä perheeni kanssa. Muistot syyskuiselta Fight Back Run -hyväntekeväisyysjuoksulta ovat kuitenkin niin hyvät, että kehotan kaikkia kynnelle kykeneviä ottamaan tähän tapahtumaan osaa. Hyvästä juoksusta saa hyvän teon ansiosta tuplasti hyvän mielen!

Joulukuun alussa Turussa tuskin on vielä lunta tai liukasta, joten juoksu kulkee sulassa jokirannassa ripeästi.

Tämän mainosluonteisen postauksen loppuun toinenkin maininta: Running Diaries -blogin löytää nyt myös Bloglovin'-palvelusta. Liitin tämän tuohon itselleni entuudestaan tuntemattomaan palveluun, jotta löytäisin itsekin lisää mielenkiintoisia treeniblogeja. Linkki Bloglovin'iin on blogin sivupalkissa.


lauantai 14. marraskuuta 2015

Prakaava keho pani palikat tärkeysjärjestykseen

Tottakai sairastuin pohjerevähdyksen jälkeen flunssaan. Kurkku alkoi karheutua, ja siitä tiedän aina, että se on menoa nyt, kiertotietä tervehtymiseen ei ole. Nieleminen sattuikin sitten viisi päivää yhtä soittoa - mikä oli hivenen kummallista, kun kuumetta ei ollut, ei liioin yskää eikä nuhaa. Joka tapauksessa heräsin kipuun kesken yöunienkin, ja se oli niin voimakasta, että nielaisemiseen piti ihan keskittyä. Mutta miten mahtava olikaan päivä, kun ei sattunut enää niin paljon! Sitten paraninkin nopeasti, eikä kiusaksi jäänyt ikävää jälkitautia.

Ensimmäisen kerran pääsin lenkille viime viikon sunnuntaina, kun juoksemattomia päiviä oli takana peräti 24. Oli ihanan hapekas ilma, pientä sadetta tihuutti harmaan maiseman ylle. Plusasteita vajaat kymmenen, täydellinen juoksusää siis! Päätin aloittaa varovaisesti, sillä halusin tunnustella jalkani kestävyyttä ennen kuin se menisi epähuomiossa uudestaan. Heti ensimmäisellä askeleella huomasin, että siihen ei enää satu, pohje oli aivan kunnossa! Loppujen lopuksi selvisin melko vähällä. Pienesti juoksemisen huumaa varjosti vasemmassa jalassa tuntunut kireys, joka heijastui IT-jänteestä polven taakse. Huomasin suhtautuvani vaivaan aavistuksen neuroottisesti, sillä kehon pettäminen toistamiseen pelotti. Juokseminen oli silti mahtavaa, tuli melkein tippa linssiin, kun se tuntui niin hyvältä.

Huomasin pohtivani, miten paljon kuntoni on mahtanut huonontua, ja kuulostelin oloani joka askeleella. Vaikka tosiasia taitaa olla, ettei peruskunto noin lyhyessä ajassa vielä romahda, vauhtikestävyys kyllä. Juoksentelin ensimmäisen lenkin hyvin rauhaksiin, matkaa tuli lähitienoolla yhteensä 4,6 kilometriä, keskinopeus 6:00 min/km. Jäi hyvä mieli, vaikka olinkin vielä hieman epävarma, onko jalkani nyt varmasti kunnossa.

Tiistai-iltana sovittiin valmentajan kanssa treffit Pääskyvuoren kuntoradalle kello 20.30. Täytyy sanoa, että pitkän työpäivän jälkeen tuollainen ajankohta ei välttämättä saisi minua kotoa enää mihinkään, mutta mikä voisi olla parempi motivaattori kuin juoksutreffit! Verkkailin kostean pehmeässä säässä paikan päälle, ja teimme vauhtileikittelyä parin kierroksen verran, melko rennolla tatsilla. Taas tunnustelin pohjettani haukan lailla, mutta kipua ei tuntunut. Lopuksi tein vielä pienen moniloikkaharjoituksen, jossa kävi ilmi, että vasemman jalan ponnistukseni vaatii teknisesti suurta hiontaa. Jotenkin en saa kaikkia pakaralihaksen ja takareiden voimia käyttöön, ja ponnistus jää torsoksi. Verkkailin vielä kotiin, ja treenin kokonaismitaksi tuli vähän vajaa seitsemän kilometriä, 6:28 min/km keskarilla. Keskiviikkona tein kotona vajaan puolen tunnin treenin askelkyykkyjä ja corea, hyvin tuntui.

Torstaina pääsin vihdoin treenaamaan Mariannen kanssa, oli sitä jo odotettukin! Verkkailimme Kupittaalta hautausmaan mäkeen, jossa tehtiin kiihdytysten ja venyttelyiden jälkeen hyvä setti mäkivetoja. (Minä seitsemän, Marianne kahdeksan.) Pituutta mäelle tuli noin 120 metriä, ja kävi ilmi, että vaikka olin silloin ennen pohjeturmaa juossut Auranlaakson mäessä lyhyemmän matkan, mäki oli siellä huomattavasti tiukempi ja siitä kesti palautua paljon kauemmin. Eipä ihme, että menin silloin aivan tukkoon, kun takana oli suhteellisen lyhyessä ajassa monta kovaa treeniä. Mäkivedotkin tuntuivat tällä kertaa hyviltä, vaikka VL:stä pohjelihakset olivat ehkä hieman väsyneet, mutta eivät kipeytyneet kuitenkaan sen enempää.

Joten what can I say, I'm back! Hieman viisastuneena ja varovaisempana, ainakin nyt alkuun, ennen kuin unohdan taas kaikki viisaat opetukset. Mutta kolmen ja puolen viikon aikana ehtii jo miettiä yhtä sun toista, omasta tekemisestään ja itsestään. Ensisokista toivuttuani ymmärsin, että vaikka vieroitusoireet olivat pahat, pystyin kuitenkin harrastamaan monenlaista muuta liikuntaa. Pääsin pyöräilemään, salille ja joogaamaan. Uimaankin olisin päässyt, jos olisin halliin asti ehtinyt. Kun olin sopeutunut korvaavaan lajivalikoimaan, aloin tietysti kyseenalaistaa juoksemistani. Miksi juuri juoksu? Kuinka pitkälle olen valmis menemään harrastuksessani? Millä hinnalla? Mitä tavoittelen? Kuinka kauan jaksan treenata näin kovaa, monta kertaa viikossa, tai päivässä!

Yhtenä hetkenä koko juokseminen ajatuksen tasolla ärsytti, raskaine ja kiduttavine vetotreeneineen. Toisena hetkenä kuitenkin muistin, mitä kaikkea juokseminen minulle merkitsee. Henkisen ja fyysisen hyvän olon yhtymistä joksikin kokonaisuutta suuremmaksi, jolloin tunnen olevani yhtä luonnon ja koko maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin, ettei minun tarvitse jatkuvasti treenata täysillä, eikä pidäkään. Välillä on kevyempää, välillä fiilistellään, välillä taas annetaan mennä kovaa. Treenaan vain ja ainoastaan itseäni varten, omia tavoitteitani kurotellen. Mutta ennen kaikkea siksi, että juoksemisesta tulee niin hyvä olo. Siksi voin viheltää pelin poikki silloin, kun siltä tuntuu ilman, että kehoni tarvitsisi sitä tehdä.

Perjantaina fillaroin keskustaan ja menin 45 minuutin foam rolling -tunnille. Ihan kiva kokemus, mutta huomasin, etten tuohon rullailuun sen kummempaa tuntia tarvitse, ihan samanlaista rullailua olin jo tehnyt kotona. Ehkäpä olen kotona tehnyt aavistuksen tunnilla neuvottua kovemmin, sillä paikkani ovat tulleet kipeiksi. Opettajan ehdoton neuvo kuitenkin oli, että rulla saa tuntua mutta ei sattua. Pitää pistää mieleen.

Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, jolloin maailman hulluus yltyy yli ymmärryksen ja ihmisen hirmutekoja on pakko mennä miettimään lenkkipolulle. Pariisin verilöyly on niin hirvittävä, ettei siihen saa mitään tolkkua. Pahuutta on silti helpointa yrittää käsitellä siellä, missä ajatus kulkee parhaiten. Siksi en viitsinyt keskittyä nopeuksiin tai kelloon tai mihinkään muuhunkaan, annoin vain jalkojen viedä sitä tahtia kuin ne menivät. Ja aika rivakastihan ne kulkivat, reilun puolen tunnin saunalenkillä tahti pyöri 5:30 - 5:40 keskarin kieppeillä, mutta keskisyke oli onneksi vain 157.

Joten: jatkan juoksua kuten ennenkin, itselleni hieman armollisempana kuitenkin. Ymmärrän, että vaikka toivoisin vauhtikestävyyteni olevan parempi kuin se on, en voi päästä haluamiini tuloksiin juoksemalla vetotreenejä liian kovaa. Silloin kuntoni ei kasva, vaan kehon ylirasitustila pitää huolen, että se vain pikkuhiljaa huononee.

Tällä hetkellä parasta on, että voi juosta, ja silloin kuin ei juokse, voi miettiä, mistä seuraavaksi juoksisi! How simple is that.

Polulla jälleen!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Joogaa ja juoksua

Tämä syksy on ollut hieman vaikea. Sanoisin haastava, mutta ensinnäkin inhoan sitä sanaa, ja toiseksi ei tässä mitään haasteita ole ollut. Olen vain ollut yksinkertaisesti koko ajan enemmän tai vähemmän kipeä. Tai ainakin sen tuntuu siltä.
Vähän reilu kuukausi sitten olin sellaisessa lapsilta saadussa flunssassa, joka ei kaada petiin mutta vie voimat, eikä juoksutreeneistä tullut oikein mitään.
Parannuttuani treenasinkin sitten kahta kauheammin, koska sain pohkeeni aivan kramppiin ja niinpä toinen pohkeeni revähti. Epäilen lääkärin tavoin, että jalassani on revähtänyt vain joitakin lihassäikeitä, koska paraneminen on edennyt nopeasti eikä pohje missään vaiheessa ole ollut ihan älyttömän kipeä. Mutta juoksutaukoa on taustalla nyt kokonaiset 18 päivää! Näin pitkää paussia ei ole ollut sitten joulukuun 2013, jolloin aloin taas juosta kuopuksen syntymän jälkeen.
Mutta nyt vihdoinkin tuntuu siltä, että jalka alkaa olla oireeton! Tänään huomasin kulkevani portaissa ilman, että siihen olisi lainkaan sattunut. Mahtavaa! Huomenna uskaltaudun porrastreeneihin ja kokeilen kevyttä verkkaa. Melkoinen Murphyn laki on, että kun paranee flunssasta, revähdyttää pohkeensa,  ja kun jalka alkaa parantua, huomaa taas olevansa väsynyt ja aavistuksen flunssainen. Sellaista se on, kun taloudessa on kaksi päiväkotilasta, jotka alkoivat niiskuttaa melkein saman tien, kun ensimmäisen kerran päiväkodin ovesta sisään astelivat.

En aio lannistua! Hyvät yöunet, kuuma mustaherukkamehu ja villasukat ovat tässä vaiheessa kullanarvoiset, ja flunssan selkä saattaa katketa heti kättelyssä. 

Olen myös miettinyt paljon juoksuharrastustani ja sitä, mitä siltä tavoittelen. Olen ehtinyt tauon aikana tehdä vaikka mitä muuta ja pysynyt siksi järjissäni. (Tulen hulluksi, jos en pääse liikkumaan.) Tällä viikolla olen pyöräillyt kaksi kertaa töihin ja takaisin (2 x 26,5 km), ollut kaksi kertaa salilla, tehnyt pitkän core-treenin kotona - ja ollut kerran lämpöjoogassa!

Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että juoksun tueksi on pakko ryhtyä venyttelemään kunnolla. Teen toki ensiapuvenytykset heti jokaisen lenkin päätteeksi, mutta en ole kovin vakuuttunut, että sellainen alle viiden minuutin venyttely on lopulta kovin suureksi avuksi. Olen harrastanut joogaa kahtena jaksona elämäni aikana. Ensimmäinen kausi oli astangajoogaa, jota teimme useita kertoja viikossa. Se muistaakseni lopahti, kun kehitys oli siinä pisteessä, että asanat eivät luonnistuneet enää vaivatta ja edistyminen hidastui. Viimeksi harrastin hot joogaa eli lämpöjoogaa esikoisen ja kuopuksen välissä noin vuoden verran. Kävin säännöllisesti monta kertaa viikossa, ja kehoni oli mielestäni joustava ja liikkuvuus hyvä. Ei ollut ylimääräisiä kremppoja tai istumatyön aiheuttamia niskajumeja. Nyt sellainen on kiusannut jo pari viikkoa.

Nyt, kun kehoni on selvästi ilmaissut, että tämä tämmöinen pelkkä juokseminen ei vetele, etenkään, jos suuri osa treeneistä on ollut liian kovatempoista rääkkiä, olen päättänyt ottaa vähän iisimmin. 
Sillä onhan melko kurjaa, että jos treenaa liikaa ja liian kovaa, hinta on se, ettei voi treenata ollenkaan. 
Aion sisällyttää treeneihini vastedes joogan säännöllisesti kerran viikossa. Tuleepahan ainakin venyteltyä kunnolla. Sitä paitsi siellä lämmössä myös mieli ehtii rentoutua hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Kuten aina, etsin nytkin ajatukseni tueksi tietoa netistä. Ja löytyihän sitä, taas. Juoksussa pakarat, reidet ja pohkeet menevät helposti jumiin. Venyttely auttaa, samoin putkirullaus. Kehon kangistuminen tapahtuu kuitenkin salakavalasti, enkä ainakaan itse huomannut, että liikkuvuuteni olisi säännöllisen ja perusteellisen venyttelyn puutteesta mitenkään erityisesti huonontunut. Mutta revähdys kielii jostakin ihan muusta.

Vaikka venyttelisi miten paljon, jooga on silti hyvä vastapaino juoksuharrastukselle. "Tutkimusten mukaan joogalla on useita terveyshyötyjä: se vähentää stressiä, auttaa painonhallinnassa, lieventää kipuja, edistää verenkiertoa ja jopa parantaa juoksuaikoja. Lisäksi jooga nopeuttaa lihasten palautumista, jolloin sinun ei tarvitse kärsiä juoksulenkin jälkeen kipeistä lihaksista niin pitkään. Joogaamalla parannat kehosi joustavuutta ja saat lisää voimaa, jolloin voit juosta tehokkaammin ja vältyt vammoilta", kerrotaan täällä.

Juokseminen on keholle melko monotonista toimintaa. Salitreeni vahvistaa lihaksia ja tuo voimaa. Mutta liikkuvuutta ja kehon elastisuutta pitää myös vaalia. Siksi olen iloinen, että muistin joogan, lajin, josta olen ollut monta kertaa innoissani. Innostukseni on lopahtanut liialliseen suorittamiseen tai raskauteen, mutta tällä kerralla aion tehdä sitä vain siksi, että minulle tulee siitä hyvä olo ja kehoni toimii paremmin. Samalla juoksuharrastukseni saa toivottavasti uutta rentoutta. En ole kilpaurheilija enkä halua rikkoa kroppaani, haluan pysyä hyvässä kunnossa ja säilyttää liikuntakykyni läpi elämäni. Samalla haluan liikkumisen ilon säilyvän. Tottakai tavoittelen myös parempia juoksuaikoja, mutta eipä niihin yllä, jos keho on koko ajan ylirasitustilassa ja flunssainen.
Tästäpä näillä viisauksilla kohti peruskestävyyskautta, jonka toivon tuovan ennen kaikkea liikunnan nautintoa luonnon keskellä, ei mitään hampaat irvessä suorittamista, mikä on allekirjoittaneelle ikävän tuttua.



Syksyyn on silti rittänyt aurinkoa, mikä on tehnyt elämisestä huomattavasti helpompaa.


Tällaiseen sumumaisemaan olisi aivan täydellistä sukeltaa juoksemaan!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta.


Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole.



Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt. 


Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Käveleminen ei sattunut enää parin päivän päästä, ja venyttelin jalkaani myös ahkerasti.

Seuraavana maanantaina menin kokeilemaan kevyttä verkkaa. Hyvin pian eli heti kävi ilmi, että jalka ei ole kunnossa. Saman tien, kun pohjelihas joutui jalan ponnistaessa jännittymään, revähdyskohdassa vei kipeää. Eikä maaston tarvinnut muuttua kuin loivaksi ylämäeksi, pohjetta alkoi sattua ponnistuksen voimistuessa jo ihan liikaa. Lopetin juoksemisen ja kävelin kotiin. Matkaa tuli vajaa kilometri. Olisi kyllä kulkenut, vähäisetkin juoksuaskeleet tuntuivat kipua lukuun ottamatta ihanilta! Menin harmissani tekemään 4 x 15 askelkyykkykävelyn sarjan ja vähän pakaralihasliikkeitä, jotka eivät rasittaneet pohjettani.

Seuraavana päivänä pyysin työpaikkalääkäriäni kirjoittamaan lihasrelaksanttireseptin, sillä ajattelin, että jos jalassa on kramppi, se voisi lähteä lääkkeillä. Sain myös Voltarenia. Lähdin kolmeksi päiväksi Tampereelle koulutukseen, mutta pakkasin toiveikkaasti juoksukamppeet mukaan. Olin jo pitkään haaveillut pääseväni juoksemaan vanhan opiskelukaupunkini maisemiin, mutta toisin kävi. Tosin koko kurssikin oli niin tiivis ja päivät pitkiä, että vaikka olisin ollut kunnossakin, tuskin mitään kaupunkia ristiin rastiin kulkevaa pitkistä olisin ehtinyt fiilistellä kuitenkaan.

Työpaikkalääkäri sanoi, että kramppi kuulostaa niin pahalta, että jalkaa pitäisi käyttää lääkärissä. Hän myös kertoi, että krampin, venähdyksen ja revähdyksen alkuoireet ovat aika lailla samankaltaisia, mutta revähdyksen kestää parantua pisimpään. Varasin ajan perjantaille, sillä palasin kotiin vasta torstai-iltana. Olin ottanut lihasrelaksantin tiistai-iltana, mutta heti keskiviikkona huomasin, ettei siitä ollut mainittavasti muuta hyötyä kuin tavallista paremmat yöunet. Jalka tuntui venytettäessä ja varpaille noustessa edelleen samalta: pieni kipu tuntui.

Torstaina otin ajattelematta muutaman juoksuaskeleen, kun kiirehdin kurssikaverin autolle, ja saman tien pohkeessa kirpaisi ikävästi. Tajusin, että krampista tuskin on kyse, kun yli viikon sattuu. Tänään pääsin vihdoin Mehiläiseen, jossa olikin asialle omistautuva, erinomainen lääkäri.

Diagnoosi: revähdys.
Arvioitu paranemisaika: 2 - 4 viikkoa. Minun tapauksessani ehkä kaksi.

Lääkäri kuunteli kertomustani ja sanoi, että pohjelihas on todennäköisesti liian kovan treenin seurauksena mennyt kramppiin, ja sitten, kun krampissa ollut lihas on rasituksessa äkillisesti venynyt (ylämäessä), se on revennyt. Venähdyksessä lihas venyy mutta pysyy kasassa, revähdyksessä aina repeää jotakin, jonka seurauksena tulee arpi eikä lihas koskaan ole enää niin vahva kuin ennen. Minulla lihaksessa on todennäköisesti revennyt joitakin lihassäikeitä lihaksen sisällä, koska vamma ei ole tämän pahempi ja olen koko ajan pystynyt kävelemään ja venyttelemään. Nopea ensiapu auttoi varmasti myös.

Hoito: omien tuntemusten mukaan asteittaista rasituksen lisäämistä. Juoksua kannattaa kokeilla viikon päästä. Vesijuoksua ja pyöräilyä ja kaikkea muutakin saa tehdä, mikä ei satu.


Ensijärkytyksestäni toivuttuani menin salille ja vahvistin pakaraa ja takareittä. Kyykkyjä tangolla pystyi tekemään entiseen tapaan, samoin rinnallevetoja ja askelkyykkyjä. Hassu juttu: pohkeet ovat olleet aina kehoni vahvin kohta, ja nyt juuri ne prakasivat. Muistan kyllä pari viikkoa sitten salilla ajatelleeni rankan pohjetreenin jälkeen, että se saattoi olla liian raskas, sillä jalkani tulivat siitä kipeämmiksi kuin koskaan ennen mistään. Sen päälle vielä kipakka mäkivetotreeni ja minuuttitreeni - ne vain olivat liikaa.

Mitä tästä opin? Pyrin kuuntelemaan kehoani yhä entistä tarkemmin. Ei siinä sen kummallisempaa. Kaikkia vammoja ei voi uskoakseni välttää sittenkään, ja ihmeellisen kauan sainkin treenata ilman loukkaantumisia.

Huomenna juostaan Kaarinan syysmaraton, mutta maratonista puolikkaaksi ja sitten kympiksi lyhentynyt kisamatkani typistyi nyt sitten puhtaaseen zeroon. On luvattu loistosäätä ja mukana on monta kaveriani. Kyllähän se harmittaa, etten pääse mukaan, mutta en suostu harmistumaan tämän enempää. Sen sijaan menen pitkälle pyörälenkille, jolle olen haikaillut jo pitkään: aion fillaroida Kakskerran ympäri, jos jalka tuntuu ookoolta.

Olen silti onnellinen, että selvisin säikähdyksellä. Pääsen liikkumaan ja voin tehdä kaikkea muuta. Juoksuttoman viikon aikana olen kyllä huomannut, miten tärkeä ja rakas asia juoksemisesta on minulle tullut: vieroitusoireet ovat pahat. Mielikuvissani laukkaan milloin milläkin polulla. Mutta viimeistään iltapäivällä, kun tuoreen Juoksija-lehden artikkelista silmiini osui yllä olevassa kuvassa kohta kolmonen, ajattelen tämän parin viikon tauon ylimenokautena, jolloin minun on lupa vetää henkeä ja kokeilla muita lajeja. Aion mennä vesijuoksemaan ja joogaan, jonka aion ottaa valikoimaan muutenkin juoksun ja salitreenin lisäksi.

Tämä kausi loppui ikävästi kesken, mutta sitä suuremmalla innolla  lähden talvella hankkimaan taas kaivattua peruskuntoa. Parempi tällainen revähdys kuin jokin epämääräinen muu jalkavamma, josta ei tiedä, mikä se on ja kuinka kauan se kestää.

Lopuksi toivotan kaikille huomenna kisaamaan lähteville juoksukavereilleni mitä parhaimpia kilometrejä, olen hengessä mukana! Nautinnolla maaliin!

torstai 15. lokakuuta 2015

Yksi hyvä treeni ja kaksi kamalaa

Siellä se häämöttää, mäkijuoksumäki.

Harvinaisen upea lokakuu.

Auranlaakson mäki alaspäin.

Nyt on takana yksi hyvä treeni ja kaksi harvinaisen kammottavaa, joiden seurauksena oikea pohkeeni on juoksukelvoton. Vaikka treenit ovat helmikuusta tähän päivään saakka pikkuhiljaa koventuneet, koskaan aikaisemmin jalkani eivät ole menneet näin jumiin, etten ihan oikeasti pystyisi juoksemaan.

Aloitetaan kuitenkin siitä hyvästä treenistä. Viime lauantaina tein viimeisen harjoituksen, joka minulle oli määrätty yksin tehtäväksi, kun en päässyt osallistumaan yhteistreeneihin iltavuoroviikkoni vuoksi. Oli määrä juosta 6 - 7 mäkivetoa Aurajoen yläjuoksulla, jossa on sopiva kovapohjainen ja melko jyrkkä mäki. Verkkailin ensin rauhaksiin kolmisen kilsaa, tein liikkuvuudet ja kiihdytykset sekä venyttelin, jotta sain kroppani lämpimäksi, oli nimittäin melkoisen kylmä, ja tuuli vielä tehosti vaikutelmaa. Kun olin valmis hölkkäämään mäen alas ryhtyäkseni tositoimiin, sieltä juurelta alkoi lähestyä nainen, jolla oli viisi koiraa. Neljä juoksenteli vapaana, yksi oli remmissä. En uskonut silmiäni.

Korostettakoon, että pidän koirista, mutta en pidä siitä, että niitä ulkoilutetaan vapaina kuntoreiteillä, joilla kulkee paljon muita ihmisiä ja koiria. Jäin sitten mäen huipulle seisomaan ja seuraamaan, mitä nainen aikoo tehdä. Ei tullut mieleenikään lähteä hölkkäämään niitä vapaina juoksevia, vieraita koiria kohden. Nainen luultavasti aisti ärtymiseni, sillä hän jäi paikoilleen seisomaan, mutta vasta pitkällisen pohdinnan jälkeen muutti kurssia ja lähti koirineen joensuuntaisesti kulkevaa polkua pitkin etäämmälle kohti yläjuoksua.

Hölkkäsin alas, ja katsoin lähtöpaikaksi sopivan kohdan, jossa nousu ei ollut vielä kovin jyrkkä. Lähdin juoksemaan voimakkaasti ja oikeastaan niin kovaa kuin pääsin. Mäen huipulla pysähdyin, ja henki oli salpaantua. Olipa kipakka veto! Matkaa ei tullut järin paljon, vajaat sata metriä, mutta vaikutus oli sitäkin tiukempi. Ensimmäinen vedoista kulki aikaan 0:21 min, loput kuusi hivenen hitaammin, 24 - 25 sekunnin luokkaa, mutta vauhti pysyi kuitenkin loppuun saakka. Vetojen rankkuudesta kertoo se, että vaikka kävelin mäen takaisin alas, olin edelleen niin hengästynyt, että oli pakko odotella hieman sykkeen tasaantumista. Lopuksi verkkailin vielä reilun kilsan ja venyttelin.

Minun oli tarkoitus juosta palautteleva PK sunnuntaina, mutta kun tulimme kuopuksen kanssa uimasta, kello oli niin paljon, että ajattelin tulevani kipeäksi märissä hiuksissani ja jätin sen väliin. Olin kuitenkin pyöräillyt sunnuntaina töihin 12,20 kilometriä, joten jonkin verran olin saanut palauteltua. Maanantainakin verkkailut jäivät ajanpuutteen vuoksi väliin, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna virhe.

Nimittäin tiistaina meillä oli vuorossa erittäin kova treeni, 3 x 6 x minuuttivedot 30 sekunnin palautuksilla, ja siellä olisi pitänyt olla totaalisen palautunut ja voimissaan. Ensimmäinen veto meni vielä hyvin ja tuntui kevyeltä, tosin juoksin sen tyypillisesti edellä mainituista syistä liian kovaa, vauhti oli 3:49 min/km. Seuraava veto kulki hitaammin, tahtiin 4:16 min/km, mutta sitten tuli romahdus. Juokseminen kävi lähes mahdottomaksi, en vain päässyt eteenpäin, ja valmentajakin huusi, ettei nyt mitään kävelyä sentään. Jalat olivat aivan hapoilla, verenmaku tuli suuhun ja en meinannut pystyä lopettamaan huohottamista. Se oli aivan kammottavaa. Teimme kuitenkin vielä toisen sarjan 6 x 1:00 joissa sain pidettyä vauhdin hieman parempana, mutta yhtä loppu olin niiden jälkeen. Treeni loppui sitten siihen.

Valmentaja arveli, että olin vetänyt edeltävänä viikkona liian paljon kovaa treeniä, joista en ollut kunnolla palautunut ja lisäksi olin saanut jalkani jumiin salitreenissä ja viimeistään mäkivedoissa.  Olen juossut samantyyppisen treenin 10 x 1:00 + 5 x 1:00 puolen minuutin palautuksilla, tahdit kulkivat huomattavasti kovempaa silloin, eikä juokseminen ollut noin kamalaa tarpomista kuin nyt. Nyt loppuverkassa oikea pohkeeni oli niin jumissa ja sattui, etten pystynyt kunnolla astumaan sille. Illalla käveleminenkin oli vaikeaa.

Seuraavana päivänä pohje oli vähän parempi, ja ajattelin mennä verkkailemaan sitä rauhaksiin auki. Se kyllä sattui ja kiristi joka askeleella, mutta pystyin kuitenkin suht hyvin juoksemaan. Pidin huolen, että syke pysyi alle 150:n ja pidin askelen kevyenä. Kunnes yhtäkkiä 3,28 kilometrin kohdalla ylämäessä pohkeesta kuului jokin napsahdus, lihas jotenkin muljahti ja jalassa tuntui aivan hirvittävä, repivä kipu. Jokin lihas tai lihassäie oli ilmeisesti revähtänyt, koska jalalla ei kärsinyt ottaa enää yhtäkään juoksuaskelta. Käveleminenkin teki kipeää, mutta juokseminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Kävelin kiukkuisena venyttelypaikalle, mutta eipä siitä venyttelystä tullut hullua hurskaammaksi. Kotona laitoin jalkaan kylmäpussin, ja koko loppuillan venyttelin ja rullasin, sen minkä kipu antoi myöten.

Tänään jalka on parempi, mutta edelleen kireä ja tukossa. Olen hoitanut sitä edellä mainituin keinoin ja miettinyt, että nytkö tämä keho sanoo sopimuksensa irti. Olen jopa miettinyt kovan treenin mielekkyyttä kropan kustannuksella ja sitä, mitä juoksemiselta oikein haluan. En ole mikään kilpaurheilija, joten haluan pitää kehoni kunnossa ja pystyä juoksemaan silloin, kun haluan. Tahdon kuitenkin myös haastaa itseni ja juosta kovempaa kuin ennen.

Yritin vaivihkaa ehdotella valmentajalle, että jos kuitenkin mentäisiin tänään kokeilemaan vauhtileikittelyä, kuten treeniohjelmassa luki, mutta ei tullut kuuloonkaan. Saan kokeilla varovasti verkkaa, ja huomenna hierojalle. Kaipa se jalka sillä tulee kuntoon.

Heti, kun iskee tällainen odottamaton vamma, juoksuhimot nousevat pilviin! Ihan pakko olisi justiinsa päästä juoksemaan, ja kovaa. Ihmismieli on kummallinen. Otan kuitenkin opikseni. Aion elvyttää vanhan joogaharrastukseni ja ruveta käymään kerran viikossa joogassa, siellä liikkuvuus ainakin paranee.


torstai 8. lokakuuta 2015

Nyt sitä peruskuntoa!

Kisat ovat yksi toisensa jälkeen hälvenneet. Jäljellä on enää Kaarinan syysmaraton, jossa olen pitkällisen pähkäilyn tuloksena päättänyt juosta kympin. Aika hyvin, kun kesäkuisen Paavon jälkeen olin vielä menossa kokonaiselle, sitten puolikkaalle ja nyt kympille. Päätökseni takana on himo päästä juoksemaan ehjiä treeniviikkoja kaikkine mausteineen.

Flunssan jälkeiset treenit ovat edenneet aika hyvin. Viime viikolla pääsin ensimmäisen kerran pitkään aikaan kunnolla salillekin, kun saimme kädestä pitäen -opetusta voimaharjoituksiin. Tuli meinaan pakarat ja reidet kipeiksi! Perjantaina yritin niitä ja koko muuta kroppaani palautella puolen tunnin polku- ja kuntoratalenkillä, jolla vauhti pysyi hyvinkin aisoissa (5,08 km 34:40 min 6:49 min/km).

(Tässä kohdassa on syytä mainita myös ehjistä ja täysistä viikoista tuleva hyöty: kun ohjelmaan mahtuu rankkoja vetotreenejä, kiihtyviä lenkkejä, mäkitreenejä ja voimaharjoituksia, sitä alkaa aidosti kaivata niitä tavallisia peruslenkkejä, joilla saa juosta ihan oikeasti rauhaksiin ilman minkään yrittämistä ja haistella luonnon tuoksuja. (Eläköön syksy!))

Viime lauantaina lähdin olosuhteiden pakosta yksikseni juoksemaan 500 metrin vedot. Tarkoitus oli juosta 8 x 500 metriä kiihtyvillä tahdeilla noin 4:30 - 4:00 min/km. Tein alkuun kaikki tarvittavat kevätjuhlaliikkeet eli verkkasin alkuun pari kilometriä, tein muutaman kiihdytyksen, liikkuvuusharjoitukset ja venyttelyt. Sitten toimeen. Ruissalon vetosuora on puiden ympäröimä, minkä vuoksi sykekelloni kadottaa pätkällä toistuvasti gps-yhteyden ja siksi mittaustulos ei ole tarkka.

Olin asentanut Garminiin harjoitusohjelman, jossa oli 500 metrin vedot aina kahden minuutin palautuksilla. Vaikka lähdin aina samasta kohdasta, kellon mukaan matka tuli täyteen aina noin parikymmentä metriä myöhemmin. (Ratkaisin ongelman noudattamalla valmentajan neuvoa hankkia sekuntikello. Tilattu on, eikä muuten ole kallis! Postikuluineen noin kymmenen euroa. Halvemmallakin olisi päässyt, mutta halusin kellon, jonka saa ranteeseen.) Viime vetotreenissä sekkaria ei kuitenkaan vielä ollut, joten kunkin vedon tahdit ovat suuntaa-antavia. Ensimmäisen keskitahti oli 4:28 min/km, seuraavan 4:20. Sitten meninkin jo vähän liian lujaa, ja tahti oli noin 4:05. Tässä vaiheessa yksin juokseminen alkoi tuntua vähän tympäisevältä, kun ei ollut kaveria vieressä kirittämässä. Juoksin vielä yhden viissatasen, jonka aika oli hitaampi, noin 4:15. Sitten pidin pidemmän palauttelujakson (3 min) ja juoksin vielä kaksi vetoa, tahdit noin 4:10. Ei siis toteutunut suunnitellut 8 vetoa kiihtyvään tahtiin, mikä jäi vähän harmittamaan, mutta hyvä näinkin! Kumman paljon raskaammalta tuntuu juosta 500 metriä lujaa yksin kuin kaverin kanssa.

Sunnuntaina oli vain puolen tunnin polskuttelu kuopuksen kanssa, joten totaalinen vapaapäivän idea toteutui. Maanantainakin oli muiden kiireiden vuoksi vielä lepopäivä, mutta tiistaina ehdin heti aamupäivällä juoksemaan kiihtyvän 12 kilometrin lenkin. Oli aika kirpakka sää, plusasteita vain muutama. Mukavalta tuntui juokseminen raikkaammassakin ilmassa, vaikka lähteminen oli vähän tahmeaa. Sain kiihdytettyä tahtejani kilometreittäin aika kivasti näin: 6:04 / 5:54 / 5:57 / 5:48 / 5:39 / 5:22 / 5:08 / 5:09 / 5:10 / 5:19 / 4:50 / 5:01 ja vajaan kilsan verkka päälle. 9:n ja 10:n kilometrin välissä pysähdyin liikennevaloihin ja hengittelin hetken, samaten ennen viimeistä juoksukilometriä puhaltelin vähän aikaa. Aika kiva treeni, ja ihan kuin nuo alle 5:10 tahdit tuntuisivat aavistuksen kevyemmiltä pitää yllä kuin ennen! Loppulukemat tässä treenissä olivat 12,72 km / 1:12:30 / 5:42 min/km KS 164 MS 179.

Tänään oli vuorossa voimaharjoittelu salilla, jolla työsuhde-etuna saan käydä maksutta. Kaikki tarvittavat laitteet löytyivät pohjelihasta lukuun ottamatta. Sen tein sitten steppilaudan päällä. Saa nähdä kuinka kipeät paikat huomenna ovat! Huomenna olisi muuten tarkoitus ajaa töihin tavallista aikaisemmin lenkkikamat päällä ja tehdä ympäristön poluilla pienimuotoinen palautteleva lenkki.

Tämänkertainen treenikatsaus oli nyt vähän erilainen, kun en malttanut odottaa viikon päättymiseen vaan teki mieli kirjoittaa jo nyt. Viimekertaisista treeneistä ei ole kuvaa, joten laitan siksi kuvan puolukkalaatikollisesta, jonka ostin torilta. Mahtavaa superfoodia, joka toivottavasti pitää terveenä!

Maistuu aamupuuron kera mahtavalta.

torstai 1. lokakuuta 2015

Voimaa jalkoihin ja uudet tossut!

Tiistaille suunnitellut minuuttivedot menivät minulta plörinäksi, kun en saanut lupaa osallistua täyteen treeniin. Flunssa oli edennyt komeaksi yskäksi, mutta samalla yleiskunto oli jo elpynyt voimakkaammaksi. Pääsin kuitenkin vähän hölkkäilemään, kun kiritin minuutin vetoja tehnyttä treenikaveria 10 x n. 150 metrin matkan. Lopetin juoksemisen aina heti, kun alkoi hengästyttää. Hiki ei tullut, mutta vauhdit olivat ihan reippaat asettuen tahteihin 3:29 - 3:45 min/km.

Seuraavana päivänä kävi ilmi, että flunssa oli ollut jo väistymässä, sillä olo oli entisestään parempi ja yskäkin kiusasi vähemmän. Hain postista Wiggleltä tilaamani uudet Adidas Ultra Boostit, jotka istuvat täydellisesti jalkaani. Koko on nyt puolikkaan pienempi kuin Adios Adizeroissa, ja se on juuri sopiva. Miellyttävää istuvuutta tehostaa pinnan pehmeä kangaskudos, joka saa kengän tuntumaan kuin sukalta jalassa. Pohjassa on kuplamaista muotoilua, joka tuntuu joustona askelluksessa. Lisäksi kenkä on äärimmäisen rullaava, ja totesin eilisellä verkkailulla askelluksen olevan lähes äänetön. Mahtavat kengät! Näillä aion juosta pitkät ja kevyet lenkkini, ja sopivat ne todennäköisesti vähän vauhdikkaampaankin menoon. Jos vertaan näitä aikaisempiin kevyiden lenkkien kenkiini, Adidas Supernova Glideihin, Ultra Boostit istuvat ja rullaavat huomattavasti paremmin. Lisäksi Supernovat ovat minulle juuri sen puoli numeroa liian isot, minkä vuoksi olen saanut toisinaan ne jalassani hiertymiä jalkapohjiin. Ultra Boostit saa sidottua niin tiiviisti jalkaan, että tuntuu, kuin jalassa ei olisi kenkiä lainkaan. Ne ovat myös kevyet.

Menin siis innoissani eilen illalla upouudet kengät jalassani voimatreeneihin Turun Urheiluhalliin. Ennen salia valmentaja oli päättänyt kuvata juoksuamme: kiihtyvää tasaisella sekä kovaa mäkijuoksua. Siinä sitä juostiin keskellä Kaivokatua. Videosta oli helppo tehdä analyysiä omasta askelluksesta. Jalat eivät käänny enää niin paljon ulospäin, joten jotain kehitystä on tapahtunut. Askel pyörii kuitenkin edelleen liiaksi pohkeiden varassa, eikä kaikki voima pakaroista ja takareisistä ponnistaessa pääse käyttöön.

Siksi lähdettiin hakemaan lisää voimaa. Sain kunnon kädestä piti -opetusta kyykyissä tangolla (3 x 8 sarjaa 20 kg:n tangon ja 5 kg:n painojen kanssa = 30 kg) sekä rinnallevedosta tangolla. Tämä liike olikin kokonaan uusi tuttavuus. Lisäksi teimme askelkyykkyjä, penkillenousuja ja lukuisia takareisi- ja pakaraliikkeitä laitteissa. Todella tehokas tunnin treeni, josta sain hyvin oppia, mitä tästä eteenpäin kannattaa salilla tehdä. Täytyy vain toivoa, että löydän omalta saliltani vastaavat laitteet.

Voin kertoa, että treenin jälkeisenä päivänä tuntee voimailleensa! Mahtavaa. Ja illan 200 metrin vedoissa varmasti saa juostua jalkansa auki. Onpa ihanaa olla taas terve ja treenata. En muuten saanut lupaa osallistua Paraisten lenkille ensi sunnuntaina, kun olen vasta ollut flunssassa. Keskitytään siis perustreeniin. Menen siis juoksemaan kympin lokakuun lopussa Kaarinan syysmaratonilla. Ja olen tässä jo silmäillyt Tukholman maratonin nettisivuja...


Sukkamainen materiaali tuntuu siltä miltä näyttää - mukavalta.


Yllättävän tukevat Ultra Boostit.