sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Juoksukilometrejä ja keventynyt pitkis

Olen juossut tänä vuonna 428 kilometriä. Jos tahti jatkuisi vuoden loppuun samanlaisena, kilometrejä kertyisi koko vuonna yli 1 700. Hangosta Utsjoelle on 1 157 kilometriä, joten melko mittavaa olisi juoksentelu tätä tahtia. Mutta ei se jatku. Juoksijan on palattava hoitovapaalta töihin.

Syksyllä juostujen kilometrien määrä auttamatta vähenee. Näin kova treenaaminen on sula mahdottomuus sitten, kun vuorokaudesta kuluu lähes yhdeksän tuntia työpäivään matkoineen. Perhe jäisi paitsioon, eikä se ole vaihtoehto. Viimeksi yritin pitää viikoittaisia lenkkejä yllä juoksemalla töistä kotiin (noin 13 kilometriä) kerran viikossa. Aika monena viikkona onnistuin, mutta vireystila ei ollut todellakaan paras mahdollinen. Juoksustakaan ei nauttinut järin paljon, kun ainoa motivaattori oli päästä mahdollisimman nopeasti kotiin.

Olen myös varovaisesti alkanut pohtia aihetta Onko elämää maratonin jälkeen?, eli minkälaiseksi juoksuharrastukseni kesäkuun lopun kisatavoitteen jälkeen muodostuu. Selvää on, että juoksu jatkuu, mutta tuskin yhtä tavoitteellisena ja järjestelmällisenä. Tai sitten nykyinen harjoittelutahti ja -muoto ovat piintyneet selkärankaani lähtemättömästi, ja treenini toistavat edelleen pitkis-, vk-, vedot- ja palauttelukaavaa, rauhallisemmassa tahdissa vain.

Perjantaina oli vuorossa viikon pitkä lenkki. Oli sateinen ja tuulinen sää, ja jos treeniohjelmani ei olisi kehottanut juoksemaan, en olisi katsonut edes ikkunasta ulos. Yritän kuitenkin nykyään suhtautua juoksemiseen samalla hartaudella ja määrätietoisuudella kuin itäsaksalaiset urheiluun ja treenaamiseen rautaesiripun varjossa. Eli että muita vaihtoehtoja elää ei ole.

Suunnitelmani tutkailla Turun kuntorataverkkoa laajemmin osoittautui kuitenkin toimivaksi. Metsässä ei juuri tuule, ja oksisto antaa sateeltakin suojaa. Sade oli sitä paitsi suurimman osan matkasta tihkua, joka teki ilman vain raikkaaksi ja hapekkaaksi hengittää.

Juoksin alkuun 1,5 kierrosta Lausteella, jonka jälkeen suuntasin Luolavuoreen. Reitti kulki moottoritien alitse Koivulaan ja Harittuun, Ispoisten kartanon ohitse Ispoisiin, Ilpoisiin ja aina maankaatopaikalle ja Luolavuoren vesitornille asti.

Koko reitti oli yhtäjaksoista pururataa, minun ei tarvinnut seistä ainoissakaan liikennevaloissa eikä ylittää juuri yhtäkään katua! Missä pussissa minua on pidetty, kun en ole tällaista aarretta ennen tajunnut. Juoksin kaiketi 17 kilometriä, ennen kuin astahdin pois kuntorataverkolta ja tulin asvalttia pitkin kotiin.

Reitiltä mainitsemisen arvoinen on kummallinen, ennenkin kammoksumani maailmanlopun tunnelmia tarjoileva näkymä Luolavuoren kuntoradan varrella. Pahaa-aavistamaton lenkkeilijä juoksee mäkeä ylös, ja yhtäkkiä harjanteen laella vasemmalla puolen kohoaa järjettömän kokoinen, ufolta näyttävä rakennus - ja nimenomaan yhtäkkiä. Oikealle avautuu taivaanrantaan rajautuva maankaatopaikka, ja juoksija tuntee juoksevansa maailmassa, jossa mittasuhteet ovat yhtäkkiä vääristyneet ja muukalaiset ovat ottamassa kaupunkiamme haltuunsa. Liian suuret, rinteeseen valahtaneet siirtolohkareet tehostavat vaikutelmaa.

Kärsin liian suurten rakennusten aiheuttamasta kammosta, jos ne ovat liian lähellä ja vieläpä noin salakavalasti yhtäkkiä. Vesitornin epäsuhtaisuuteen voi tutustua täällä.

Tällä kerralla iphonen akku kesti melkein loppuun saakka, vasta ennen viimeistä puolta kilometriä se hyytyi. Kokonaismittaa lenkille tuli 23 kilometriä, aikaa meni noin 2:16. Alla kuitenkin viralliset tiedot.

Treeni 24/64: 22,50 km / 2:14:56 / 6:00 min/km

Lenkin jälkeen olo oli melko mahtava. Tuollaisen siivun aikana ehtii ajatella yhtä sun toista. Tärkeintä kuitenkin oli, että jalat eivät olleet erityisen hyytyneet ja olisin voinut jatkaa samaa vauhtia vielä vaikka kuinka monta kilometriä. Pitkis oli edelliseltä kerralta jotenkin keventynyt.

Ehkä se kunto kasvaa kuin kasvaakin.

Pitkikselle tuli mittaa jo ihan kivasti.
Missä päin Turkua näyttää tältä?

torstai 26. maaliskuuta 2015

Viikon vedot plakkarissa

On sellainenkin harhaluulo, jonka mukaan motivaatio kasvaa käsi kädessä juoksukunnon kanssa. Eli kun kunto on huipussaan, juokseminen huvittaa aina. Ikävä kyllä tämä ei pidä paikkaansa. On olemassa erinäisiä muuttujia, jotka sotkevat korrelaation idean. (En ole matemaatikko saati tilastotieteilijä, mutta melkoisen itsevarmasti näyn käyttävän matemaattisia termejä, toivottavasti oikein.)

Motivaatioon vaikuttavia muuttujia ovat muun muassa juoksijan vireystila, kellonaika, säätila, vuorossa oleva treeni.

Maanantaina näytti huonolta. Kello oli jo iltakahdeksan, tuuli aivan törkeästi, oli kylmä, pimeä ja minä jo väsynyt päivän puuhista. Vuorossa oli kammottavat vedot, joista minulla vaadittavassa muodossa ei ollut edes kokemusta. Treenin mukaan minun piti juosta 1,61 kilometrin alku- ja loppulämmittelyjen lisäksi 7 x 800 metriä 45 sekunnin jäähdyttelyllä.

Muistin taas yhtäkkiä, että asumme aivan urheilukentän kupeessa, joka sitä paitsi oli jo sula luistelukauden jäljiltä. Ei siis tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. En tosin ottanut huomioon, että sulanut jää on tehnyt maasta paikoin vellistä mutaa, jolla juokseminen on raskaampaa kuin kovalla maalla. 

Mutta kun pääsin ovesta ulos, negatiivissävytteisten muuttujien aiheuttama epämotivaatio oli nopeasti tiessään. Alkuverryttelyt tein tässä lähitienoolla, vedot juoksin kenttää ympäri. Sen pituus on mitä luultavimmin stadionmitta 400 metriä, mutta nyt koko kenttää ei voinut käyttää, sillä siellä täällä oli vielä lumikinoksia ja suuria sulamisvesilammikoita. 

Oli oikeastaan kivaa, että oli jo pimeää. Ei tarvinnut välittää ohikulkijoista pätkääkään. Vetojen ohjevauhdiksi oli treeniohjelmassa annettu 5:01 - 5:08 min/km, ja ajattelin, että juoksen niin lujaa kuin tuntuu vielä siedettävältä, en täysillä. Minulla ei vieläkään ole käytössäni järkevää juoksukelloa (toivottavasti pian on), ja koska vauhdinmittaajani on käsivarressani, en ehdi tuollaisissa nopeuksissa sitä vilkuilla. Piti mennä mutu-tuntumalla.

Seitsemän vetoa alkaa olla jo aika uuvuttava harjoitus, oli matka mikä tahansa. Kun neljä oli juostu, ajattelin, että selviän, sitten olikin enää kaksi, yksi ja loppuverkat. Upottavan mutainen maasto toi oman haasteensa, samoin puolessa osassa matkaa riepotellut navakka tuuli. 

Loppujen lopuksi harjoitus ei ollut niin kammottava mitä olin pelännyt, jalat tottelivat nätisti, enkä lopussakaan ollut ihan kuitti.

Vauhti oli kovempi ensimmäisissä vedoissa, mutta menköön sen piikkiin, etten tiennyt, miten lujaa juoksen. Vauhti vaihteli 4:24 min/km:sta ja 4:57 min/km:iin. Olen siihen oikein tyytyväinen. Alan nauttia näistä nopeista, lyhyehköistä vedoista.

Treeni 22/64: 9,65 km / 51:43 / 5:22 min/km

Kammottavat 800 metrin vedot menivätkin ihan oivalliseen aikaan.

Tiistaina pääsin tekemään vahvan salitreenin, johon sisältyivät totuttuun tapaan penkkipunnerrukset, ylätalja, maastaveto, reisikoukistus istuen ja kyykky tangolla sekä vähän rankemmat vatsat. Keskiviikkona olin melko kipeä lihaskuntorääkin jäljiltä, etenkin pakarat tunsivat saaneensa kyytiä. 

Myös yllä luettelemani motivaatiomuuttujat olivat minua vastaan, ja annoin treeniohjelmasta poiketen itselleni yllättäen luvan lepopäivään. Se oli viisasta, sillä torstaina lihakset olivat paremmin palautuneet, ja vuorossa ollut vk-lenkki sujui mukavasti.

Juoksin sen Paavo Nurmi Stadionin ympäristössä kulkevalla Karikon lenkillä, joka on tasoeroiltaan melko vaihteleva. Muistin aivan, että lenkin pituus on vajaat kaksi kilometriä, kuten Pääskyvuoressa, ja aloin ihmetellä, miten monta kierrosta matkaan oikein täytyy tehdä. Kunnes muistin, että pituus onkin 1,5 kilometriä, hehheh. Aika paljon juoksijoita näkyi aamutuimaan olevan liikkeellä. Hyvä, että ihmiset liikuttavat itseään.

Lenkissä oli siis 1,61 kilometrin alku- ja loppuverryttelyjen lisäksi 6,44 kilometrin vk-osuus, joka olisi ohjelman mukaan pitänyt juosta 5:23 - 5:29 min/km vauhdilla. Minulla nopea osuus vaihteli 5:14:n ja 5:32 min/km:n välillä (keskinopeus 5:23 min/km), joten ihan ookoosti tämäkin treeni meni. Kaupungissa katupöly häiritsee edelleen, lisäksi oli aivan järkyttävä tuuli. Yritän soveltaa vihaamaani säätilaan hyväksi havaitsemaani ohjetta tunne vihollisesi, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että sekaan vain.

Treeni 23/64: 9,75 km / 52:02 / 5:20 min/km

Joudun poikkeuksellisesti juoksemaan viikon pitkiksen (22,53 km) huomenna, ja ajattelin sukkuloida kaupungin pururataverkkoa ympäriinsä, eli Lausteelta Ispoisiin ja Luolavuoreen. Katsotaan, mitä siitä tulee.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Juoksu joka palautti uskon juoksijaan


Puro solisee, kevät kohisee.

Tänään juoksin juoksun, joka palautti minuun uskon juoksijana. Ja voin kuulkaa kertoa, että se tuli tarpeeseen! Juoksu ei ollut mitenkään erityinen, reitti oli jo kertaalleen juostu, joskin vastapäivään. Olennaista oli kepeys, joka jokaisella askeleella vallitsi kehossani, olossani ja juoksemisessani. Jalat olivat kevyet, mihinkään ei koskenut, tuntui, että olisin voinut juosta ikuisesti.

Ennusmerkit eivät nekään olleet erityisen hyvät. Tuuli jäätävän kylmästi, ja hiekka pöllysi puuskaisina patsaina joka puolella. Oli pakko vetää huppu päähäni, muuten olisin jäätynyt pystyyn. Juoksu alkoi nimittäin vastatuuleen, mutta puolivälissä tuuli alkoi puhaltaa minua eteenpäin höyhenen lailla. (Hehheh.)

Olen ehkä jossakin välissä maininnut, että en voi sietää tuulta. Sadetta rakastan, pakkanenkin menettelee, mutta tuuli on jotakin, mikä saa minut vihan vimmoihini. En pysty edes hengittämään vastatuuleen. Eri asia on tietysti kesällä, kun aurinko paahtaa ja ilmanvirettäkään ei tunnu hikisellä iholla. Mutta ei silloinkaan mikään myrskytuuli kovin houkutteleva ole. 

Juoksin kuitenkin, ja melko pian huomasin, että juoksusta on tulossa kerrassaan loistava. Tämä viikko on ollut palautteluviikko, mikä on tehnyt hyvää alati kasvavien viikkokilometrien välissä. Tälläkin viikolla on silti juostu neljä lenkkiä, ja kyllä vaan juoksijaa on välillä huolettanut, kehittyykö hän koskaan.

Tänään en yrittänyt pidätellä askeleitani, jotta vauhti olisi pysynyt erityisesti kurissa, annoin mennä vaan siten kuin mukavalta tuntui. Ja aika lailla 5:34 - 5:52 min/km vauhdissa pysyttiin koko 13 kilometrin ajan.

Merkitystä on ilmeisesti ollut nimenomaan tällä palauttelevalla viikolla, jonka aikana kehoni on kuin onkin onnistunut lepäämään. Ja palautumaan, jotta kehitykseni pystyisi kehittymään asteen paremmaksi. Näin on ilmeisesti tapahtunut, mutta minun on jotenkin kamalan vaikea uskoa sitä.

Treeni 21/64: 13 km / 1:14:50 / 5:45 min/km

Ja olihan myös perjantainen treeni 20/64, joka oli kärryjuoksu: 9,72 km / 1:00:58 / 6:16 min/km

Tällä viikolla juoksin yhteensä 44,25 kilometriä, mikä tuntuu nyt melko vähältä, mutta vielä vähän aikaa sitten se olisi tuntunut hirmuisen paljolta. 

Sitten loppukevennykseksi muutama harhaluulo juoksemisesta, jotka hankkimastani tiedosta ja ymmärryksestä huolimatta jaksavat piinata mieltäni. Ja jotka kenties jollakin tasolla alitajuisesti ohjaavat toimintaanikin aika ajoin, vaikka tiedän, että ne ovat vain harhakuvitelmia.

Harhaluulo 1: Juoksuaskelten määrä on kullakin kerralla vakio, eli jos tuhlaan askeleitani verryttelyyn, ne ovat pois varsinaisesta treenistä. Rautalangasta: Jos juoksen lämmittelynä kilometrin, lenkkini on kilometrin lyhyempi kuin aioin, koska väsähdän verryttelyni vuoksi aiemmin.

Harhaluulo 2: Mitä paremmaksi juoksukuntoni kasvaa, sitä useammin minun pitää juosta. Huippukuntoisena en siis voi pitää enää yhtäkään vapaapäivää, ja lenkkejäkin pitää juosta kahdesti päivässä. Harhaluulo ei ota huomioon tosiasiaa, että juoksulenkkien kuvatunlainen tihentyminen tulee eittämättä tiensä päähän melko nopeasti.

Harhaluulo 3: Juoksukunto romahtaa heti, jos pidän viikossa useamman vapaapäivän. 

En tajua mistä nämä tulevat! Kohta ykkönen vaikuttaa minuun ehkä eniten, sillä lämmitteleminen jää rikollisen usein hyvin vähiin. Ajattelen, että lämmittelen ikään kuin osana lenkkiä, lenkin ensimmäisen kilometrin aikana. Tosin tämäkin ajatelma sotii sitä tosiasiaa vastaan, että usein aloitan lenkkini liian lujaa. Ja sitten ihmettelen, miksi jalkateräni lenkin alussa sattuvat. No kun eivät ne ole vielä hereillä, urpo.

Sitten vielä yksi huomio, joka ei ole harhaluulo, mutta toteamus silti: toisinaan sama vauhti tuntuu aivan toisenlaiselta kuin joskus muulloin. Tänään ajattelin, että juoksen noin kuuden kilometrin minuuttivauhtia, mutta nopeammin meni. Joskus taas kokemus on aivan toisinpäin.

Tästä on hyvä lähteä ensi viikkoon, sillä itseluottamukseni on palautettu. Thank god.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Mitä ihminen tarvitsee? - Ruokaa, liikuntaa ja lepoa

Maitorahkaa, mansikoita ja muscovadosokeria.

Eläminen on oikeasti kovin helppoa ja mutkatonta, jos perusasiat ovat kunnossa. Jos ihminen saa riittävästi monipuolista ravintoa ja lepoa, kaikki muu sujuu kitkattomammin kuin jos nämä peruspilarit ovat mädät. Hyötyliikunnalla höystetty hikiliikunta tarpeeksi monta kertaa viikossa sujuu myös, kun keho on kunnossa ja jaksaa työskennellä. Terve mieli terveessä ruumiissa kiteyttää kokonaisuuden.

Näin yksinkertaista sen pitäisi olla. Mutta katsotaanpa, mitä meillä täällä Suomessa on (toki myös muualla, mutta koska tunnen kotimaani parhaiten, keskityn siihen).

Meillä on viralliset ravitsemusohjeet, joissa vannotaan kevyttuotteiden nimeen. Hyviä kokemuksia saadaan kuitenkin ruokavaliosta, jossa valkoiset jauhot ja sokeri on jätetty kokonaan pois ja kevyttuotteet kaupan hyllylle.

Meillä on tuhansia dieettiohjeita, joilla saa painon hetkeksi notkahtamaan, jos kohta pian voi mättää itseensä turhakkeita kahta kauheammin ja turvota lisää.

Meillä on sydän- ja verisuonisairauksia, mutta myös varmuuden vuoksi syötäviä kolesterolilääkkeitä, jotka riittävät sairastuttamaan perusterveen ihmisen liikuntakyvyttömäksi.

Meillä on lääketiede, joka auttaa sairastunutta ihmistä tulemaan terveeksi, mutta joka myös vannoo mielialalääkkeiden nimeen, tutkimatta, olisiko syissä rukattavaa ennen kuin seuraukset ottavat vallan.

Meillä on personal trainerit ja kuntosaliohjaajat, jotka neuvovat kädestä pitäen, miten liikutaan. (Tämä on samalla toki myös myönteinen seikka, koska harjoitteleva ihminen haluaa palauttaa liikunnan elämäänsä.)

Mutta. Miten liikutaan? Milloin ihminen sen taidon kadotti?

Kun seurailen lapsien leikkejä, järjestään lähes kaikki alle kouluikäiset etenevät juoksemalla. Heille jatkuva liikkeessä oleminen on luonnollista ja pitkään paikoillaan istuminen miltei mahdotonta.

Missä vaiheessa sohva alkaa vetää puoleensa kaikkea muuta enemmän? Onko niin, että kaikkialta kasvoille räjähtävä viriketulva on niin hallitsematon, että moni lyö mieluummin hanskat tiskiin ja luopuu kaikesta?

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on sitä, mitä syö. Katalaa tässä on se, että Suomen viralliset ravintosuositukset johtavat edelleen monia harhaan. Kevyttuotteiden ja margariinin vallankumous on iskostunut ihmisten mieliin vuosikymmenten ajan, ja virheellisiä käsityksiä on vaikea muuttaa.

Itse olen kulkenut kevyttuoteihmisestä karppauksen kautta nykyhetkeen. Arkisin en juuri syö sokeria, valkoisia jauhoja en koskaan. Ruisleivän päälle levitän voita, ruoanlaitossa käytän oliiviöljyä. Ruoka on tavallista kotiruokaa, kasviksia ja salaatteja suosin. Pähkinät, siemenet ja marjat ovat myös hyviksien listalla, nykyään myös voimaruoat kuten pakurijauhe, maca-jauhe ja chia-siemenet. Hedelmätkin valikoiden.

Mintturaakasuklaata, omnom.

Mutta koska ihminen on kovin suhteeton olento enkä minä ole mikään yli-ihminen, viikossa on yksi herkuttelupäivä, jolloin saa vetää mitä vaan. Herkku merkitsee yksille yhtä, toisille toista. Itse käsitän herkkujen liittyvän jollakin tavalla epäterveellisyyteen, joten herkuttelupäivänä on useimmiten saatava sipsejä ja suklaata. Suklaa on useimmiten tosin raakasuklaata, jossa ei ole valkaistua sokeria. E-koodihelvetistä olen herkkupäivinäkin likimain irtautunut, pelkkä ajatus irtokarkkien rikki repimästä kielestä, sydämen holtittomasta pamppailusta ja seuraavan päivän krapulaisesta olosta on vastenmielinen.

Ja se uni. Uni on apu kaikkeen. Koska elän pikkulapsien kansoittamassa kodissa enkä malta mennä nukkumaan riittävän aikaisin, nukun auttamatta liian vähän. Viikonloppuisin yritän tasata vajetta, mutta kesäajan kolkutellessa valo tekee tehtävänsä ja omakin unentarve pienenee.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Juoksentelua ja mietteitä juoksentelusta

Ihan ensimmäiseksi: suursympatiani niille, jotka kärsivät siitepölyallergiasta ja kokevat kevään hankalaksi vuodenajaksi elää. Itselläni ei tuota riesaa ole, mutta tänä keväänä katupöly tuntuu muodostuvan sietämättömäksi ongelmaksi. Olen nyt kaksi päivää aivastellut, kun olen saanut jonkin pienen pölyhiukkasen nenäontelooni, ja siellä se vaan jaksaa kutittaa ja tehdä oloni tukkoiseksi.

Viime viikolla juoksin yhteensä 51,7 kilometriä, mikä on minun tavoitteelleni kaiketi aika perusmäärä viikoittaiseksi treeniksi. Vaikka olen juoksennellut säännöllisesti nyt noin vuoden ja neljä kuukautta, juoksukilometrit ovat selkeästi lisääntyneet helmikuun alusta, jolloin treeniohjelmani aloitin. Se tuntuu. Ei niinkään jaloissa, mutta yleisolo on väsynyt, kroppaa väsyttää. 

Tämä viikko on ohjelmassa palautteleva viikko, eli kalenterissa ei ole juuri ollenkaan vk-lenkkejä eikä varsinaista pitkistäkään. On siis aikaa mietiskellä muita juttuja. Mielessäni on alkanut pyöriä kesäkuisen maratonin vauhdinjako. Selvää on, että juoksu tulee aloittaa maltillisesti ja säästellä voimia viimeistä, pirullisinta kymppiä varten. Viime juoksujen perusteella tuntuu vain ikävästi siltä, etten osaa aloittaa hitaasti. Lähden aina kipittämään liian nopeasti, ja se tuntuu kehossa, jota ei ole verrytelty tarpeeksi, ikävältä.

Kolmesta viime päivien juoksusta vain eilisessä onnistuin pitämään vauhtini nousujohteisena. Tähän on siis pakko kiinnittää eniten huomiota. Juokseminen alkaa tuntua yleensä vasta 2 - 2,5 kilometrin jälkeen mukavalta, joten miksei voisi siihen asti ottaa rennosti ja antaa jalkojen jälleen tottua tamppaamiseen?

Maratonin aloitusvauhdiksi olen kaavaillut noin 6 minuutin kilometrivauhtia, jota sitten pikkuhiljaa kasvatan. Seuraavalla lenkillä testaan tätä.

Seuraavassa kolme viime treeniä.

Sunnuntaina 17/64: 6,76 km / 39:23 / 5:50 min/km

Peruspalauttelu, joka kuului ohjelmaan oikeasti ennen pitkää pk-lenkkiä. Jalat olivat edelleen perjantaiselta pitkikseltä väsyneet, ja tämä juoksu oli ennen muuta tarkoitettu palautteluun ja siirtyäkseni paikasta a paikkaan b. Vaikka kilometrit määrällisesti jäivät vähäisiksi, juoksu ei ollut mikään kepeä iloittelu, vaan tasapaksu junnaus.

Tiistaina oli vuorossa peruslenkin (6,44 km) päälle 4 x 30 sekunnin vetoja 90 prosentilla maksiminopeudesta parin minuutin palauttelulla. Olin pururadalla, ja vetojen korkeuserot olivat vähän erilaiset. Lisäksi kolmannella vedolla satuin olemaan metsäpolulla, sillä halusin kiertää Pääskyvuoressa pururataa edelleen osittain peittävän jäätikön. Tämä juoksu tuntui hyvältä, yksi vapaapäivä teki poikaa ja vedot kulkivat mukavasti. Oli aikainen iltapäivä, ja aurinko paistoi. Metsässä tulen aina loistavalle tuulelle.

Treeni 18/64: 10,95 km / 1:00:25 / 5:31 min/km

Nopeat vedot sujuivat ihan hyvin. Kolmas veto tapahtui metsäpolulla, mikä näkyy vauhdissa.

Sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, jolloin toinen lapani menee jumiin heti aamusta ja kiristää niskaani ikävästi joka kerta, kun vähänkin käännän päätäni. Nenässä kutittaa pahanilkinen katupöly. Väsyttää. Menen päiväunille, kun lapsetkin menevät. Mietin, alanko väsyä treenaamiseen, vai miksi minua ei lainkaan huvittaisi mennä illalla juoksemaan. Suojelenko itseäni liialliselta harjoittelemiselta? Missä vaiheessa ihminen harjoittelee liikaa? Kehitynkö ikinä? Miksei juoksuni tunnu keveältä? Jaksanko milloinkaan juosta lujempaa? Olenko liian vanha? Pitäisikö jo teettää uudet pohjalliset? Treenaanko väärin? Olenko vain väsähtänyt vanha luuska? Pääsenkö koskaan tavoitteeseeni?

Pakotan itseni juoksemaan, jotta saan huomenaamulla nukkua, kunhan vain luoja ja lapset suovat. Jos en jaksa nyt, minun on juostava aamulla, myöhemmin ei ehdi. Taas lähden liian lujaa, mutta vauhtini pysyttelee silti maltillisesti 5:26:n ja 6:27 min/km:n välillä. Pitää vaan muistaa se hidas aloitus.

Hidas aloitus.

Hidas aloitus.

Treeni 19/64: 10,58 km / 1:03:13 / 5:59 min/km

Olen viime juoksentelujeni aikana päättänyt, että osallistun toukokuun 9. päivänä Kakskerran ympärijuoksuihin uuden Turku City Runin sijaan. Haluan päästä merellisiin ja mäkisiin maisemiin, jokirannassa tulee juostua kesäkuussa ihan riittämiin. Kotikutoinen tapahtuma kiehtoo muutenkin enemmän. Tuolle puolikkaalle ei ole aikatavoitteita, pääasia on nauttia ja yrittää unohtaa lähestyvä kesäkuun lopun kidutus, josta minulla ei ole mitään takeita, miten sen aion selvittää.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Marathon - route to the utter hell?

Kutakuinkin näin. Kuva täältä.

Sain linkin ylläolevaan sarjakuvapiirrokseen isoveljeltäni, joka on muistanut juoksuharrastustani jo aiemminkin suosittelemalla William Goldmanin samannimiseen kirjaan perustuvaa jännityselokuvaa Marathon Man (suom. Maratoonari). (Oli muuten ihan ok pätkä.)

Kuva kiteyttää aika lailla koko maratonin syvimmän merkityksen. Omien äärirajojen kolkutteleminen rinnastuu äärimmäisen helvetilliseen oman kehon rienaukseen, ja koska palkkiona ovat juhlavat banaani ja t-paita, kokemus täytyy uusia mitä pikimmin uudestaan. Vaikka vain muistaakseen, olivatko infernaaliset kivut todella niin pahat vai olisiko mahdollista mennä kenties vielä pidemmälle.

Harjoituskilometrimääräni kasvaa kuten pitää, koska juoksemaan oppii ilmiselvästi ainoastaan juoksemalla. Eilen kävin taas vähän harjoittelemassa, ja kuten aina, ennen lenkkiä tunsin suurta epäuskoa, jopa kauhua. Pari askelta riitti kääntämään pelon vahvuudeksi, ja niinpä aloin köpötellä viikon pitkistä puhtaaksi.

Kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin, tämä viikko on ollut niin kiireinen, ettei levolle ole jäänyt juuri aikaa ja juoksutreenitkin on pitänyt runnoa tavallista tiiviimpään tahtiin. Torstainen kuntosalitreeni tauon jälkeen piti huolen, ettei keho päässyt palautumaan senkään vertaa.

Eilen oli siis tarkoitus juosta 20,92 kilometriä tasaista pk-vauhtia. Olin suunnitellut kiertäväni Littoistenjärven vastapäivään, jotta reitti tulisi tutuksi ja saisin taas vähän tuntumaa polkujuoksusta. Alussa jalkani tuntuivat melko raskailta, ja Littoistentiellä vastatuuli työnsi minua takaisin kotiin päin. Mutta kun pääsin Verkatehtaalle ja metsän siimekseen, askel keveni ja aloin nauttia.

Miten metsä voi saada minut niin onnelliseksi? En ole koskaan vieroksunut luontoa tai tuntenut itseäni muukalaiseksi maaseudulla, mutta vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää, miten tärkeä voimavara metsä oikeasti on. Nykyään niin trendikäs mielenhallinta (engl. mindfulness) toteutuu metsässä ilman ponnisteluja.

Ensinnäkin hengittäminen sujuu kuin itsestään, katupöly ei tunge ilkeitä pienhiukkasiaan keuhkorakkuloihini ja tuoksut ovat terapeuttisen maanläheisiä. Lisäksi jalkojen alla vilisevä juurakko, kantojen mosaiikki ja kaikkialle ulottuva muta virittävät keskittymiskyvyn äärimmilleen. Ei siinä askeleita asetellessa ehdi juuri muuta miettiä. Mieli tyhjenee turhasta kuonasta, ja juokseminen muotoutuu ainoaksi asiaksi, jolla on merkitystä.

Hassua, että eilisen pitkiksen aikana minulle tuli kaksi kertaa fyysisesti vahva tunne, että juokseminen on ihmisen ainut mahdollinen etenemismuoto. Ensimmäinen kerta oli luontopolulla metsässä, kun jalka nousi kevyesti, askel oli kepeä, hengittäminen helppoa ja juokseminen kivaa. Toisenlainen juoksemisen sisäistyminen tuli sitten myöhemmin.

Kun olen fyysisesti tarpeeksi väsynyt, pääni kieltäytyy ymmärtämästä koordinaatteja ja ympäristöä, joka ympärilläni avautuu. Tästä on todiste jo viime kesältä, kun osallistuin perinteikkääseen mökkitriatloniin. Olin suorittanut uinnin ja pyöräilyn puhtaasti, ja jäljellä oli 8,6 kilometrin juoksumatkasta enää pari viimeistä. Vaikka olen juossut kyseisen lenkin (ympyrän muotoisen!) monta monituista kertaa, ratkaisevassa t-risteysessä käännyin vasemmalle. Jos juoksee ympyrää myötäpäivään, kuuluu kai aina kääntyä oikeaan?

Kesähelteellä päädyin lopulta risteykseen, jossa törröttävä tienviitta kertoi määränpäähäni olevan yhdeksän kilometriä. Huoltojoukkoni etsiskelivät minua tuon ympyrän varrelta, mutta sain rutikuivalla suullani sentään kysytyksi maatilan pihalla käyskenneeltä mummolta puhelinta lainaksi. Nykyajalle epätyypillisesti muistin oikean numeron, josta pyysin noutajaa hakemaan.

Eilinen hortoileminen ei edennyt aivan yhtä hienosti oppikirjan mukaan, mutta melkein. Jos juoksen järveä ympäri vastapäivään, ei t-risteyksessä kai kuulu kääntyä oikealle? Näin kuitenkin tein, enkä huomannut edes ihmetellä, miksi järvi ei siinnä oikealla ei vasemmalla. Jalkani kulkivat pysähtymättä, vaikka pääni oli pudonnut kyydistä jo aikaa sitten. Vasta kun edessäni sojotti kyltti, joka kertoi, missä päin on Tuulissuo, missä Helsinki ja Naantali, emmin ensimmäisen kerran. Jatkoin kuitenkin varmuuden vuoksi Ohitustien myötäisesti vielä kilometrin verran, ennen kuin pysähdyin katsomaan kartasta, menenkö metsään.

Kilometrit 9 - 11,5 väärään suuntaan? Am I fool or what?

Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja juosta pisteeseen, josta hortoileminen alkoi. Lähes 2,5 kilometriä suuntaansa! Eipä tarvinnut miettiä, mistä saisin lenkkiini riittävästi pituutta. Auranlaakson koulutietä Kaarinantien ylitse Kohmontielle jalkani kulkivat monotonisesti, ja minusta toden totta tuntui, että muuta vaihtoehtoa etenemiselle ei ole. Kaukana oli kepeys, kaukana voimakas askellus. Jalkani olivat kuin kaksi väsynyttä pölkkyä, jotka toteuttivat liukuhihnamaisesti ainutta osaamaansa.

Kohmontiellä loppui tyypillisesti akku. Onneksi olin viime kerrasta viisastuneena varustautunut juomapullovyöllä (ei mainittavasti häirinnyt juoksemista, tuntui lähinnä siltä kuin olisi kietonut puseron vyötäisilleen), lisäksi mukanani oli kaksi energiageeliä. Menin Pääskyvuoren pururadalta polkureittiä ja vielä kotimetsän läpi jyrkkää ylämäkeä.

Aivan kuin väsymys olisi muuttanut minut joksikin muuksi. Kehoni työskenteli uskollisesti, mutta mieleni oli siirtynyt tavoittamattomiini, sillä ajatukseni eivät olleet kovin selkeitä. Onneksi illalla odotti sauna, jossa sain venyteltyä tehokkaasti.

Jalat eivät ole tänään ihme kyllä kovin väsyneet. Luovuin kuitenkin 13 kilometrin leppoisasta pyöräilystä ja päätin tarjota keholleni rehellisen lepopäivän. Levon merkitystä ei voi aliarvioida.

Treeni 16/64: 20,92 km / 2:03:00 / 5:53 min/km

torstai 12. maaliskuuta 2015

Vetoja kärryillä ja pururadalla

Olin tänään yli kahden viikon tauon jälkeen salilla, ja sen huomasi! Ei sentään tarvinnut siirtyä totuttua pienempiin painoihin, mutta kevyesti treeni ei kulkenut. Eihän sen kuulukaan, mutta tarkoitukseni on sanoa, että näin pitkä tauko tuntuu selvästi lihaksissa. Hyvä että menin, ihan kuin lihaskunnon laiminlyöminen olisi tuntunut jonkin verran jo juoksussakin.

Treenin päätteeksi ehdin venytellä jalkoja mukavan tovin. Toivoisin muutoinkin venyttelylle olevan enemmän aikaa ja malttia. Usein kehoni erikseen pyytää venytystä, kun jaloissa tuntuu jumeja.

Tästä näkyy tulevan melko kovatahtinen treeniviikko, sillä viikkoon mahtuu muutenkin niin paljon kiirettä, että levolle ei juuri jää aikaa. Haluan tehdä kaikki ohjelman mukaiset juoksutreenit, joten tällä viikolla lepopäiviä tulee kokonaiset yksi, sekin meni jo maanantaina. Ensi viikolla on palauttelun vuoro, ohjelmassakin lenkit ovat järjestäen lyhyempiä.

Tällä viikolla olen juossut kaksi intervallitreeniä. Tiistaina oli tarkoitus juosta 3 x 2,41 kilometrin vetoja sekä alku- ja loppuverryttelyt päälle. Olin päättänyt mennä Pääskyvuoren pururadalle, sillä tuuli oli niin kova, että halusin olla edes hieman siltä metsässä suojassa. Pururata vaan ei ollutkaan koko parin kilometrin matkalta sula, vaan ikävän leveitä jääalueita oli ehkä yhden kolmasosan osuudelta kahdessa eri osassa. Teki mieli hakata jää omin käsin kappaleiksi sorkkaraudalla tai mitä näitä nyt on.

Ensimmäinen veto meni osittain pieleen jäätiköitä väistellessä, oli pakko lipsutella ja hidastaa vauhtia, muuten olisin kaatunut. Päätinkin sitten juosta vain sitä osaa pururataa edestakaisin, jossa jäätä ei ollut. Se vain sattui olemaan pururadan rankin osuus, joten intervallitreenistä tuli myös mäkitreeni. Lisäksi muistin treeniohjelman suositusvauhdin väärin ja melkein masennuin, kun ajattelin, etten pysy annetussa nopeudessa. Mutta kotiin päästyäni huomasin, että olinkin juossut ihan riittävän lujaa.

Intervalleista tuli kartalla tämännäköistä sotkua.
Itselleni luonteenomaisesti en tietenkään suostu ajattelemaan, että nuo ylämäet ratkaisevasti hidastaisivat vauhtiani, ainakaan niiden ei pitäisi. Jotenkin meno tuntui muutenkin ajoittain tahmaiselta, oli vissiin aika rankka treeni. Lopun verryttelystä tuli aiottua pidempi, koska metsästä on luonnollisesti päästävä kotiin, joten matkaa koko lenkille tuli 12,67 kilometriä, keskinopeus 5:48 min/km.

Heti kun aikataulut antavat myöten, menen hallille testaamaan, miten radalla juokseminen näkyy vauhdissani. Vai näkyykö mitenkään, hehheh.

Treeni 14/64: 12,67 km / 1:13:35 / 5:48 min/km

Intervalleissa keskinopeus oli ensimmäisessä 5:20 min/km, toisessa 5:17 min/km ja kolmannessa 5:15 min/km, kun oletusvauhti oli 5:17 - 5:23 min/km. Treenistäni tuli nousujohteinen, kun viimeisellä vedolla pystyin puristamaan kovimmat vauhdit. Johtui tietysti myös siitä, ettei tarvinnut liukastella.

Sovellan kuluvan viikon treenijärjestystä aikatauluihini sopivaksi, ja siitä syystä eilen oli vuorossa heti perään toinen intervallijuoksu, nyt nopeat vedot peruslenkin päätteeksi. Vaihtoehtona oli juosta 6,44 kilometriä hidasta pk-vauhtia + 6 x 30s + 2 min aamupäivällä kärryjä työnnellen tai sitten illansuussa Karikolla tunnin aikana, jolloin poika on sirkuskoulussa. Puolen minuutin nopeat vedot kärryillä hieman epäilyttivät, mutta valitsin ne kuitenkin, koska halusin viettää tunnin luppoaikaa rauhassa.

Aamupäivällä paistoi aurinko, ja taifuunin lailla leviävästä katupölystä huolimatta juoksusta tuli loistava. Selvitin hiekattomilla kaduilla nopeat vedotkin tyydyttävästi, kyytiläinen tosin lopetti lallattelunsa ehkä vauhdin hurmasta nauttiakseen. Tämä lenkki palautti intervallit jälleen suosiooni edellisen mäkikidutuksen jälkeen.

Treeni 15/64: 11,31 km / 1:12:29 / 6:24 min/km

Alkaa kroppa kipeytyä näin iltaa kohden aamupäiväisen kuntosalitreenin jäljiltä. Saapa nähdä, miten huomiseksi kaavailemani pitkä pk-lenkki sujuu. Aion mennä vetäisemään sen toistamiseen Littoistenjärven ympäri, nyt vain vastakkaiseen suuntaan.

Huomenissa luvassa jälleen polkujuoksentelua pitkiksen lomassa.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Mistä kaikki sai alkunsa?

Olen tässä mietiskellyt, mistä juoksemisessani on kyse. Mistä kaikki sai alkunsa? Olen juossut juoksemalla verrattain vähän aikaa, jos katselee menneisyyteen koko liikunnallista historiaani. Jotta saisin jotakin tolkkua tarpeeseeni edetä juoksemalla, seuraa omaksi muistinvirkistyksekseni katsaus tärkeimpiin liikunnallisiin muistoihini.

1978
Äitini vei minut satujumppaan, kun olin kaksivuotias. Siellä paukutettiin rytmiä kovaan ääneen rummusta. Minä äidyin itkemään, äiti vei kotiin. Palasin jumppaan vuoden myöhemmin, kun olin vähän karaistunut.

1981
Saatoin olla viiden vanha, kun olimme isäni kanssa hiihtämässä Paattisilla kummitätini mailla. Muistan, että sain hillittömän raivokohtauksen, koska sukseni lipsuivat. Myös isäni muistaa tuon raivarin edelleen. Silti kävimme isäni ja joskus veljienikin kanssa hiihtämässä tiuhaan, pidin siitä ja osasinkin kai jonkin verran. Luistelusta en pitänyt niin paljon, koska en ollut siinä niin hyvä, mutta kyllä silti luisteltiin. Silloin oli Turussakin vielä kunnon talvet.

1983
Aloitin voimistelun Lahjan Tytöissä seitsemänvuotiaana. Harjoitin voimistelua kerran viikossa, enkä ensimmäisinä vuosina kuulunut mihinkään valioryhmään. Muistan, että olin sen verran notkea, että spagaatin ja spritsin tekeminen kävi minulta helposti. Kun olin vähän reilun yhdeksän, aloin kehittyä nopeammin ja pääsin johonkin pienryhmään, jota ohjattiin enemmän ja jolla oli esityksiäkin muistaakseni ainakin jossain joulujuhlissa.

1986
Juuri kun voimistelijan urani oli alkamaisillaan vähän vakavammin, vasemmassa polvessani todettiin Osgood-Schlatterin tauti. Kaikenlainen liikunta kiellettiin kokonaiseksi vuodeksi. En saanut edes pyöräillä. Koululiikunta ajoitettiin iltapäivään, jolloin minä saatoin lähteä pari tuntia aikaisemmin kotiin. Se oli kamala isku 10-vuotiaalle, liikunnalliselle tytölle. Kävellä sain, mutten ottaa yhden yhtäkään juoksuaskelta. Alkuaikoina en tosin voinutkaan, sillä polvea vihloi niin, että vedet tulivat silmiin. Vuoden päästä koulupoliklinikan hoitaja paineli polveani rystyset valkoisina, eikä kipua enää tuntunut. Polveni oli terve, mutta voimisteluryhmän tytöt olivat karanneet kauas tavoittamattomiin, eikä minulla ollut motivaatiota harjoitella heitä kiinni. Näihin aikoihin aloin muistaakseni harrastaa myös steppausta.

1988
Olisikohan ollut ala-asteen kuudennella, kun meidän piti juosta Paavo Nurmi Stadionilla 1500 metrin ajat. Juoksimme ne pareittain, ja muistan vieläkin, kun opettaja huusi viimeistä kierrosta vetäessämme, että "Tuolla toisella on parempi kunto kuin sinulla, älä turhaan yritä niin kovasti, Salla!" Ehkei se nyt sanatarkasti noin mennyt, mutta koska muistan tapauksen yhä, taisin jonkin verran sisuuntua kohtelustani.

1989
En ole koskaan ollut hyvä joukkuelajeissa. En ollut ihan viimeinen, joka liikuntatuntien pesis-, koris- ja jalkapallojoukkueisiin valittiin, mutta ei paljon puuttunut. En hallitse palloilua sanan varsinaisessa merkityksessä. En osaa joukkuepelaamista. Sählään, epäonnistun, tympiinnyn ja haluan pois. Muistan, kuinka isoveljeni yritti opettaa minua osumaan pesäpalloon tai heittämään palloa ei niin kuin tytöt, mutta ei se vaan luonnistunut. Olisin kyllä kernaasti hallinnut nuo taidot, mutta kun ei niin ei.

Vähän aikaa sitten työkaverini kysyi, tulisinko johonkin puulaakijoukkueeseen pelaamaan sählyä, jossa kukaan ei osaa kunnolla eikä ole niin tosissaan. Tunsin välittömästi suurta vastenmielisyyttä pelkkää ajatusta kohtaan. En näe mitään järkeä tuhlata aikaani noinkin epärelevanttiin puuhasteluun. Voi siis tulkita, että nautin vain yksilölajeista, kuten juoksemisesta ja hiihdosta. Salilla käynnistä.

1993
Aloitin jazztanssin Taina Kovalaisen jazztanssistudiolla, joka ainakin siihen aikaan nautti suurta suosiota. Innostuin tosissani, mutta kehonhallintani ei ollut niin hyvä kuin parhailla ja tunsin huonommuutta. En tiedä, olisinko kovalla harjoittelulla voinut tulla hyväksi, mutta ei niin kovalla en ainakaan. Jatkoin tätä harrastustani kuitenkin nelisen vuotta useita kertoja viikossa.

Joka tapauksessa aikuisikääni asti minulle oli luonteenomaista ilmaista itseäni nimenomaan voimistelemalla tai tanssimalla. Urheilun ymmärsin ennen kaikkea yleisurheiluna ja joukkuepeleinä, enkä ollut niissä hyvä. Hiihtämisestä olisin saattanut innostua tosissani, jos olisimme asuneet jossakin pikkupaikassa, jossa muita harrastusmahdollisuuksia olisi ollut vähemmän. Toisaalta olen onnellinen, että olen saanut viettää lapsuuden ja nuoruuden, jossa olen saanut harrastella vähän sitä sun tätä, ilman että mitään on pitänyt tehdä tuloksellisesti veren maku suussa valmentajan tai vanhempien unelmien täyttämiseksi.

Kuntosalilla aloin käydä joskus lukioikäisenä, samoin kuntokeskuksien aerobiceissä. Harrastin myös laskettelua ja lumilautailua, mutta ne nyt olivat liikunnallisen nuoren elämässä lähes vakiot muutenkin. Hyötyliikuntaa olen harrastanut aina.

1997
Tampereella asuessani kävin hiihtämässä ja juoksemassa Pyynikin näkötornin ympäristössä kulkevia reittejä, samoin Kangasalan metsissä. Minulla on siis todistetusti ollut juoksulenkkarit tuolloin. Lenkit olivat kuitenkin satunnaisia, ja muistelen, että jalkojani alkoi aina jomottaa jostakin kohdasta lyhyehkön lenkin päätteeksi. Todennäköisesti minulla oli ihan vääränlaiset kengät, mutta juokseminen tuntui juuri tuosta syystä poissuljetulta harrastusvaihtoehdolta, vaikka sitä aina silloin tällöin innostuin kokeilemaan.

1999
Keväällä olin töissä Kangasalla ja päätin lumien sulettua alkaa kulkea työmatkani polkupyörällä. Kilometrejä kertyi päivittäin 36, ja kunnon kohoamisen kokemukseni oli tajunnan laajentava. Kesällä 2000 ja 2001 muistan uineeni Lahden maauimalassa lähes päivittäin kilometrin verran, ja seuraavina kesinä 2002 - 2004 kuljin niin ikään polkupyörällä töihin 30 kilometrin matkan päivittäin. Peruskuntoni on alkanut kehittyä noina vuosina keskivertoihmistä kovemmaksi, koska liikkumiseni on ollut säännöllistä ja melko kovatahtista.

2004
Kesällä osallistuin ensimmäisen kerran isoveljeni ja serkkuni kanssa omintakeiseen kesämökkitriathloniin hetken mielijohteesta. Matkat tuossa hupailussa ovat uinti järven yli ja takaisin noin 600 metriä, pyöräily noin 40 kilometriä ja juoksu 8,6 kilometriä. Muistan ajatelleeni, että edellisestä juoksulenkistä on vuosi aikaa, miten mahdan sen hoitaa kotiin. Olin yllättäen kovassa kunnossa, enkä hävinnyt tavoitteellisemmin treenanneille kilpakumppaneilleni kovin paljon.

Ehkä tuossa oli sykäys juoksemiseen, kun se sujuikin yllättäen hyvin. Huhtikuussa juoksin Maskun Maratonilla kympin, jonka aika oli muistaakseni 1:05. Seuraavana kesänä ilmoittauduin Paavo Nurmen puolimaratoniin, jonka juoksin maltilliseen aikaan 2:18. Sitä seuraavana kesänä juostiin taas Paavon puolikas, ja lokakuussa 2008 vuorossa oli ensimmäinen kokomatka Vantaalla.

Silti juoksemiseni on ollut vielä syksyllä 2010 Berliinin maratonillakin sellaista juoksentelua, että jos vaikka olisin eksynyt lukemaan samoja juoksublogeja kuin nyt, minulla ei olisi ollut hajuakaan, mitä vk- ja pk-lenkit tarkoittavat, miksi pitää juosta välillä intervalleja ja miksi palautuminen on niin tärkeää. Todennäköisesti olen klaarannut nuo pitkät matkat ensisijaisesti kovan peruskuntoni ansiosta, mutta vauhti ei niissä ole päätä huimannut.

Kehitykseni on ollut luultavasti hidasta mutta varmaa. Toisen lapsen synnyttyä oma aika kutistui niin minimiin, että juokseminen muuttui henkireiäksi, jossa maksimoituu huvi ja hyöty. Lenkille saattoi lähteä minimaalisessakin ajassa suoraan kotiovelta, ja aloin juosta 3 - 4 kertaa viikossa. Melko nopeasti ajankäyttöni tehostui entisestään, kun muutin kärrykävelyt juoksumuotoon. Juoksemisen lisääminen ja säännöllistyminen näkyi, kun juoksin toisen raskauteni jälkeen ensimmäisen puolikkaani elokuussa 2014 Pöytyällä aikaan 1:55:53, eli aikani edellisestä puolikkaasta parani 15 minuuttia.

Olen juossut reilun vuoden kolmesta neljään lenkkiin viikossa, ja juoksukilometrejä on kertynyt ennätyksellisesti. Tavoitteelliset maratontreenit aloitin helmikuussa, eli nyt minulla on ohjelma, jonka mukaan treenaan.

Ja vasta nyt minusta alkaa tuntua siltä, että minulla on jonkinlainen aavistus, mistä juoksemisessa voi olla kyse.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Aurinkokylvyssä!

Kaksi juoksua on juostu sitten viime päivityksen. Edellisen kirmasin perjantaina, jolloin oli viikon neljäs lenkki, ihan tavallinen 6,44 kilometriä. Satoi, ja aikataulujen vuoksi treenistä tuli kärryjuoksu. Mutta se tuntui nyt jotenkin kevyemmältä kuin ennen. No tietysti, lumet ovat tiessään, eikä tarvitse jyrätä menopeliä enää halki sohjon ja jään. Mainiota.

Oli erinomaisen mukavaa juoksennella sateen raikastamassa säässä osin Itäharjun omakotialueella ja sitten vielä teollisuusalueella. Kyytiläinenkin nautti menomeiningistä, ainakaan kärrystä ei sadehupun alta kuulunut ainuttakaan vastalausetta. Vauhti oli varsin letkeä, mutta täytyypä sanoa, että jo pelkän motivaation ylläpitämiseksi tällaiset rennot polkaisut ovat ihan välttämättömiä aina tiukempien ja pidempien treenien välimaastoon. Tällainen juoksentelu tuntuu melkein aina pelkästään mukavalta.

Treeni 12/64: 7,72 km / 50:32 / 6:33 min/km

Viikon pitkis olisi ollut vuorossa lauantaina, mutta jälleen muiden hommien vuoksi siirsin sen sunnuntaiksi. Vaikka ilta venähti eilen pitkäksi Heurekan erikoisen avaruus- ja seksimatkailun vuoksi, sunnuntainen juoksu oli mitä mainioin. Aluksi vähän emmin kestävyyttäni, sillä olo tuntui hieman väsyneeltä, mutta mitä enemmän askelia kertyi, sitä reippaammaksi kehoni vertyi.

Tänään sattui olemaan ensimmäinen ihan oikealta tuoksuva ja kuulostava kevätpäivä. Tuuli navakasti, niin että toisinaan oli kamppailtava päästäkseen eteenpäin, mutta suurimmaksi osaksi sain juosta tuulen alla. Aurinko paistoi lähes koko parituntisen matkan, ja sen huomaa nyt illalla. Kroppa on aurinkokylvyn jäljiltä ihan eri tavalla uupunut.

Reittivalinta osui täysin nappiin. Olenhan maininnut, että minua kiinnostaa polkujuoksu, ja kun lumet ovat lähes kauttaaltaan täällä etelässä jo sulaneet, metsässä pääsee ihan kivasti etenemään. Juoksin nyt ensimmäisen kerran Littoistenjärven ympäri, eli uimarannan jälkeen käännyinkin oikealle Järvelään ja jatkoin sieltä Littoisten luontopolkua Verkatehtaalle asti. Järvelässä oli sauna lämpimänä, ja joku pulahti järveenkin. Ihanat nuotion tuoksut kantautuivat nenääni, ja nautin täysin palkein olemassaolostani metsän keskellä.

Polku oli paikoin vallan hetteikköä, ja jalkani kastuivat vuorotellen litimäräksi, muta vain maiskahteli jalkojeni alla. Mutta ällistyttävän nopeasti jalat kuivuivat! Ja polkujuoksu on sitten kivaa.

Verkatehdas tuli yllättävän nopeasti, olin kuvitellut, että Littoistenjärven ympäri kestäisi juosta kauemminkin, mutta yhtäkkiä olinkin jo Littoistentiellä. Sitten kekkasin, että voin yhdistää lenkin Kalttassuon reittiin, jota olen juossut moninaiset kerrat ja joka siis kulkee Kohmon halki Pääskyvuoren pururadalle. Sekin oli jo melkein kokonaan sula, ihanaa. Pääskyvuoren metsissä tamppasin vielä jo tutuiksi tulleet metsäpolut, joilla olivat jo maastopyöräilijätkin kulkeneet, ja lopuksi kotimetsän halki kotiin.

Olisi pitänyt olla vesipullovyö, päätä nimittäin kivisti hieman auringon jäljiltä, olisiko pienehkö nestehukka päässyt yllättämään. Kotona ripeästi suoritettu tankkaus vedellä ja palautusjuomalla onneksi poisti säryn heti. Ennen seuraavaa pitkistä on pakko hankkia pikkupullovyö, omani on nimittäin ennemmin vaelluskäyttöön sopiva. Kyllähän tästä materiaaliurheilun saa, kun vain haluaa.

Mutta tuo polkujuoksu! Postimies soittaa aina kahdesti tai jotain sinnepäin, mutta viimeksi hän ainakin toi tuhdin Juoksija-lehden juoksukalentereineen. Taidan ihan tosissani etsiä siitä sopivan polkujuoksutapahtuman, joka on joskus elo-syyskuussa tässä lähettyvillä. Täytyy toimia ripeästi, nopealla vilkaisulla moni tapahtuma on jo täynnä. Taitaa olla nosteessa tuo laji.

Treeni 13/64: 19,71 km / 1:59:16 / 6:03 min/km

Tällä treeniviikolla juoksukilometrejä kertyi ruhtinaalliset 49. Ensi viikolla pitää palauttaa myös parina viikkona laiminlyöty saliharjoittelu mukaan kuvioihin.

Ai niin! Nyt oli jo niin lämmintä, että iphonen akku kesti nikottelematta näinkin pitkän lenkin ja yhtäaikaisen Spotifyn kuuntelun. Kerrassaan mahtavaa.


Polkujuoksun jälkeen lenkkarit näyttävät tältä.
Littoistenjärven rannalla kevään tulon saattoi kuulla ja haistaa.

Aurinko, vihdoin!

Erinomainen piirun vaille 20 kilsaa.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Tappava vk-lenkki mäkisellä Lausteella

Vk-lenkit olisi varmaan hyvä ajoittaa aamupäivään, jolloin ihminen on tyypillisimmin virkeimmillään. Aina ei voi valita, ja eilen lähdin pk-vk-yhdistelmälle vähän ennen iltakahdeksaa.

Olen juossut vauhtikestävyyslenkkejä vielä verrattain vähän, jos ei lasketa niitä kymmeniä pitkiä matkoja, jotka olen tehnyt virheellisesti vk-alueella peruskestävyyden sijaan. Ehkä siksi nämä treenit jännittävät etukäteen aina vähän. Lähinnä että miten muka jaksan juosta 6,44 kilometriä lujaa.

Eilen oli siis vuorossa intervallitreeni, eli ensimmäinen 1,61 kilsaa hitaalla pk-vauhdilla, sitten 6,44 kilsaa nopeasti (5:23 - 5:29 min/km) ja lopuksi vielä 1,61 kilsaa hitaasti. Ajattelin mennä katsomaan, mitä monta päivää jatkuneet sateet ovat Lausteen pururadalla saaneet aikaan. Kahden ja puolen kilometrin reitti on paitsi lempilenkkini, älyttömän tiukka ja mäkinen, myös juuri oikean mittainen. Kun juoksen kotoa Lausteelle, siellä pari kierrosta ja samaa tietä takaisin, matkaksi tulee juuri 9,7 kilometriä, joka oli tällä kertaa tarkoituskin tepsuttaa.

Mainittakoon, että kehoni oli palautunut ennalleen viikonlopun ja maanantain jäljiltä, ja juoksu tuntui taas mahtavalta. Kun nopea osuus alkoi, tunsin, että pystyn juoksemaan nopeammin kuin annettu oletusvauhti oli.

Pururadalle päästyäni näytti kehnolta. Maa oli lähes kauttaaltaan jään ja lumen peitossa, mutta koska vauhti oli niin kova enkä äkkiseltään keksinyt mitään muutakaan lenkkiä, jatkoin eteenpäin. Pian kävi selväksi, että sulaa oli reitillä onneksi kahden kolmanneksen matkalta, eikä vauhtia tarvinnut hidastaa pystyssä pysymisen vuoksi (en enää käytä icebugeja).

Lausteen reitti sisältää laskujeni mukaan kuusi jyrkkää ja melko pitkääkin mäkeä. Ovat meinaan tappavia! Kivoilta ne tuntuvat silloin, kun juoksentelee sopivan letkeää vauhtia, mutta nyt, kun piti piiskata itseään alituisesti nopeampiin askeliin, ne totisesti ottivat luulot pois. Tauotonta mäkijuoksua, välillä jäisellä alustalla höystettynä.

Hengästytti, sydän hakkasi, lopuksi pisti jopa kylkeen. Olen silti kovin tyytyväinen treeniin. Sain pidettyä kovaa vauhtia yllä koko annetun matkan, vaikka jäisissä alamäissä piti ottaa vähän varovaisemmin. Nopean vk-osuuden keskinopeudeksi tuli 5:17 min/km.

Treeni 11/64: 9,70 km / 53:58 min/ 5:34 min/km

Tämähän alkaa tuntua ihan oikealta treenaamiselta, tai ainakin mielikuvalta, joka minulla kovasta treenaamisesta on. En malta odottaa, että loputkin jäät ovat sulaneet, ja voin juosta pitkiksen yhdistelemällä Turun pururatoja. Lausteelta Ispoisiin ja Luolavuoreen, siitä tulee jo mukava veto.

Hankintalistani sen kuin kasvaa. Juoksukellon lisäksi tarvitsen sellaisen rullan, jolla saan jalkalihaksiani verrytettyä lepopäivinä. Kokeilin rullattua jumppamattoa, mutta se oli liian lötkö eikä pyörinyt reisieni alla ollenkaan.



Keskiviikkoillan huumaa.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Väsyneiden jalkojen taaperrus

Maanantaina jalat tuntuivat vielä uupuneilta lauantain pitkiksen jäljiltä. Etenkin vasen etureisi oli jotenkin jumissa tai ainakin tuntui aavistuksen kireältä. Urhoollisesti lähdin kuitenkin iltajuoksulle, vaikka ulkoa oli viety kaikki värit, sataa tihuutti ja tuuli. Sade ei minua haittaa, mutta tuulta vihaan. Ellei ole kesä ja järjettömän kuuma.

Vuorossa oli perussiivu, 6,44 kilometriä ja lyhyet, nopeat vedot päälle. Tahtoo sanoa 5 x (20 s + 2 min). Päätin juosta vaihteeksi toiseen suuntaan, poispäin kaupungista. Maasto oli pääosin asvalttia ja tasaista alkuun, ja yritin pysytellä löysänpulskeassa palautteluvauhdissa. 

Jos olisin päästänyt mieleeni hiipineen ajatuksen hieman pidemmälle, olisin ehkä lannistunut, mutta kuuntelin luureistani CMX:ää ja karkotin epäilyksen riiviöt pois. (En tajua, mistä tuo CMX tuli, olen kuunnellut bändiä viimeksi joskus 2000-luvun alussa opiskeluvuosinani Tampereella, mutta yllättävän hyvin maaliskuun harmauteen tuo pompöösin vokalistin elehtiminen sopi. Musiikki kiikutti minut sujuvasti menneisiin aikoihin väsyneestä ja turhan tuntuisesta juoksusta.)

Hetken verran ehdin kuitenkin mietiskellä, mihin ihmeeseen olen taas ryhtynyt, luulenko tosiaan, että pystyn juoksemaan matkan neljään tuntiin.

No sehän ei selviä muuta kuin juoksemalla. Juoksemani pari maratonia ovat olleet noin 32 kilometriin saakka siedettäviä, mutta ne loput kymmenen kilometriä täyttä tuskaa. Oma lukunsa oli silloin, kun juoksin Berliinissä raskaana, ja epäusko iski jo 24 kilometrin kohdalla. Silloin piti kävellä rahjustaakin jokunen kilometri.

Minähän en ole koskaan saanut mitään tekniikkaopetusta juoksuun, olen vain katsellut joitakin ammattijuoksijoiden opetusvideoita käsien asennosta (siinä en usko itselläni olevan kovasti paljon vikaa) ja askelluksesta. Nyt kun olen lueskellut muita juoksublogeja, silmiini on osunut ohje, että jalkaterien väliin tulisi mahtua kaksi nyrkkiä vierekkäin. Kokeilin tätä, ja haara leveni sen verran, että juokseminen tuntui kummalliselta. Minulla ei ole tullut pitkien matkojen juoksemisestakaan ikuisuuksiin mitään jalkavaivoja, jos olen muistanut vaihtaa kengät riittävän usein, mutta voihan tuohon asentoon kiinnittää vastedes hieman huomiota.

Noin kolmen ja puolen kilometrin kohdalla jalkojen jäykkyys oli vertynyt pois, ja juoksu kulki jo ihan siedettävästi. Olivathan jalat tietysti väsyneet, mutta ei se estänyt minua juoksemasta. Lopun viisi nopeaa, parinkymmenen sekunnin vetoa sain juostua niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Yhdellä kerralla vauhti oli vähän hitaampi, kun sattui vastaan ylämäki.

Joka tapauksessa treeni 10/64: 8,47 km / 49:43 min / 5:52 min/km

Running Diaries sai muuten omat sivunsa facebookiin. Ensin alkuun piti vähän miettiä, miksi niitä tykkäyksiä pitää oikein kalastella, mutta onhan se suurempi paine onnistua, mitä enemmän ihmisiä aikeistani tietää. Etenkin tällaisten väsyneiden, pakollisten vetojen jälkeen ne tykkääjät valavat minuun uskoa.

Tänään tiistaina palautuminen on eilisillan venyttelyn jäljiltä toteutunut jo paremmin, ja jalat tuntuvat ihan hyviltä. Vetäisin pienen 3,5 kilsan kärrylenkinkin tuossa lasten kanssa ja harjoittelin samalla sitä aavistuksen leveämpää juoksuasentoa.


Ihan kiva uusi tasainen 7 kilsan siivu.

Harmaa säätila ei varsinaisesti kannustanut ulkoliikuntaan.

Lauantain pitkiksestä väsyneet jalkapolot nopeiden vetojen jälkeen.

Parasta väsyneen lenkin jälkeen on ovi kotiin.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Vähän venähtänyt pitkis


Kalevantiellä loppui akku.

Lauantain pitkälle pk-lenkille lähdin ainakin hyvin huilanneena. Vetäisin siinä päivällä nimittäin 1,5 tunnin päivänokoset. Voin vakuuttaa, että tuollaisen siivun jälkeen olo oli todellakin levännyt, ei hyhmäinen kuten vartin pikku-unosten tainnuttamana.

Perjantainen pk-vk-yhdistelmä ei mainittavammin tuntunut jaloissa, ja olo matkaan lähtiessä oli luottavainen. Suurin haasteeni oli jälleen kerran pitää vauhti maltillisena niin, että se pysyisi 5:48 - 6:00 minuutin kilometrivauhdissa.

Suuntasin samalle lenkille, jonka juoksin viime kesänä, sillä muistin matkan pituudeksi vähän päälle 14 kilometriä. Nyt oli tarkoitus vetää 17,70 metriä, joten lopussa pitäisi vähän soveltaa. Varissuon ohitse jatkoin Otto Korhosen katua Kaarinantien ylitse (siellä on mahtava Muumileikkipuisto!) aina Uudelle Littoistentielle ja siitä Vanhalle Littoistentielle.

Maisemat Vanhan Littoistentien kulkiessa Littoistenjärven rantaa ovat aika kivat. Seuraavalla pitkiksellä voisinkin ehkä juosta Littoistenjärven ympäri, nimittäin siten kilometrejä kertyisi riittävästi ilman loppulenkin soveltelua. Tällä kerralla kävi niin, että kun tulin Hämeentielle ja siitä Jaanintien risteykseen, kilometrejä oli kasassa vasta rapiat kymmenen, eikä kotiin olisi ollut kuin ehkä runsaat kolme kilometriä.

Jatkoin siis Halistenkosken suuntaan ja taitoin Aurajoen itäpuolta Ylioppilaskylän editse kaupunkiin päin. 12 kilometrin kohdalla jalat alkoivat tuntua aavistuksen raskailta, ja vetäisin yhden energiageelin. Se oli nimensä veroinen, ja väsymys kaikkosi ennen kuin iskikään. Tornitalon kohdalta jatkoin Caribian ohi Kirkkotielle, sieltä Tyksin laitaa Kiinamyllynkadulle ja Tykistökadun sillan yli Kalevantielle. 

Kunnes tuli kaamea takaisku: 16,72 kilometrin kohdalla loppui akku! Jouduin taivaltamaan loppukilometrit ilman musiikkia kotiin. 

Töpsyttelin siis typertyneenä Voimakatua pitkin Prismalle ja sieltä Kalervonkatua Laukkavuoren läpi, lopuksi vielä pieni siivu metsänousua. (Tuo polkujuoksu kiinnostaa laajemminkin. Olen seikkaillut trailrunningin sivustolla, ja miettinyt, että ehkä jonakin päivänä alan laajentaa juoksuharrastustani polkujuoksun suuntaan.

Fonectan reittilaskurilla sain lenkin kokonaispituudeksi noin 19,50 kilometriä, joten tavoite ylittyi parilla. Aikaa meni vajaat kaksi tuntia, eli tavoiteltu maltillinen vauhti pysyi!

Treeni 9/64: 19,50 km / 1:58:00 / 6:03 min/km

Juoksukilometrejä kertyi viikolle 9 kaikkiaan 45,6, eli ihan kivasti.

Muutamia huomioita pitkästä lenkistä palautumisesta: sunnuntaina, eli tänään, olo ei ole ollut erityisen väsynyt, mutta suunniteltu vapaapäivä tekee kyllä terää. Etureidet menivät vähän jumiin, mikä kielii kaiketi pitkien lenkkien harjoituksen puutteesta. Täytyy myös ottaa pitkäkestoiset venyttelyt harjoittelun tueksi, nyt venyttelemiseni on jäänyt lenkin jälkeen tekemiini ensiapuvenytyksiin, jotka vievät vain viitisen minuuttia. 

Mutta tuo akun loppuminen, voihan pieksut! Omistan kaksi sykemittaria, mutta ne ovat jääneet viime vuosina hyllylle, kun olen kokenut ne hankaliksi. Toinen on iänkaikkisen vanha, ja uudempikin vaatisi jonkin välikappaleen, jotta saisin treenitietoni synkkaan koneelle. Ehkä pitäisi tutkiskella vielä tätä uudempaa, mutta muistikuvieni mukaan ongelmaa oli myös gps:n pysymisessä kartalla. Lisäksi erillinen gps-sensori pitäisi kiinnittää olkavarteen, ja siinä on jo valmiiksi tavaraa! Nimittäin iphone, josta kuuntelen Spotifyta. En ala raahata kaikkia omistamiani laitteita juostessa mukana, se on selvä.

Aikaisempien kokemusten perusteella puhelimen akku loppuu juurikin 16 kilometrin hujakoilla, jos sekä Runkeeper että Spotify jurruuttavat yhtä aikaa ja on tuulisen kylmä sää. Iphone on aikamoinen vilukissa.

Markkinoiden tämänhetkistä antia nopealla silmäyksellä tutkiessani huomaan, että nykypäivää sykemittarissa on sisäänrakennettu gps-sensori. Niinpä tietysti. Kuinkakohan monta mittaria minun pitää ostaa, ennen kuin olen laitteeseen kokonaan tyytyväinen?

Ja lopuksi hieman tuotemainontaa. Olen vannonut Polarin nimeen, mutta nyt mitä äkkiseltään katselin, tuo Garminin Forerunner 220 olisi vallankin vakuuttava. Olisiko lukijoilla mielipidettä, minkälainen sykemittari olisi paras, tai siis juoksutietokone

Oi juoksu - tuo materiaaleista puhdas kuninkuuslaji?
(Minun on ehkä pakko tilata tuo Forerunner 220.)