sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Juoksukilometrejä ja keventynyt pitkis

Olen juossut tänä vuonna 428 kilometriä. Jos tahti jatkuisi vuoden loppuun samanlaisena, kilometrejä kertyisi koko vuonna yli 1 700. Hangosta Utsjoelle on 1 157 kilometriä, joten melko mittavaa olisi juoksentelu tätä tahtia. Mutta ei se jatku. Juoksijan on palattava hoitovapaalta töihin.

Syksyllä juostujen kilometrien määrä auttamatta vähenee. Näin kova treenaaminen on sula mahdottomuus sitten, kun vuorokaudesta kuluu lähes yhdeksän tuntia työpäivään matkoineen. Perhe jäisi paitsioon, eikä se ole vaihtoehto. Viimeksi yritin pitää viikoittaisia lenkkejä yllä juoksemalla töistä kotiin (noin 13 kilometriä) kerran viikossa. Aika monena viikkona onnistuin, mutta vireystila ei ollut todellakaan paras mahdollinen. Juoksustakaan ei nauttinut järin paljon, kun ainoa motivaattori oli päästä mahdollisimman nopeasti kotiin.

Olen myös varovaisesti alkanut pohtia aihetta Onko elämää maratonin jälkeen?, eli minkälaiseksi juoksuharrastukseni kesäkuun lopun kisatavoitteen jälkeen muodostuu. Selvää on, että juoksu jatkuu, mutta tuskin yhtä tavoitteellisena ja järjestelmällisenä. Tai sitten nykyinen harjoittelutahti ja -muoto ovat piintyneet selkärankaani lähtemättömästi, ja treenini toistavat edelleen pitkis-, vk-, vedot- ja palauttelukaavaa, rauhallisemmassa tahdissa vain.

Perjantaina oli vuorossa viikon pitkä lenkki. Oli sateinen ja tuulinen sää, ja jos treeniohjelmani ei olisi kehottanut juoksemaan, en olisi katsonut edes ikkunasta ulos. Yritän kuitenkin nykyään suhtautua juoksemiseen samalla hartaudella ja määrätietoisuudella kuin itäsaksalaiset urheiluun ja treenaamiseen rautaesiripun varjossa. Eli että muita vaihtoehtoja elää ei ole.

Suunnitelmani tutkailla Turun kuntorataverkkoa laajemmin osoittautui kuitenkin toimivaksi. Metsässä ei juuri tuule, ja oksisto antaa sateeltakin suojaa. Sade oli sitä paitsi suurimman osan matkasta tihkua, joka teki ilman vain raikkaaksi ja hapekkaaksi hengittää.

Juoksin alkuun 1,5 kierrosta Lausteella, jonka jälkeen suuntasin Luolavuoreen. Reitti kulki moottoritien alitse Koivulaan ja Harittuun, Ispoisten kartanon ohitse Ispoisiin, Ilpoisiin ja aina maankaatopaikalle ja Luolavuoren vesitornille asti.

Koko reitti oli yhtäjaksoista pururataa, minun ei tarvinnut seistä ainoissakaan liikennevaloissa eikä ylittää juuri yhtäkään katua! Missä pussissa minua on pidetty, kun en ole tällaista aarretta ennen tajunnut. Juoksin kaiketi 17 kilometriä, ennen kuin astahdin pois kuntorataverkolta ja tulin asvalttia pitkin kotiin.

Reitiltä mainitsemisen arvoinen on kummallinen, ennenkin kammoksumani maailmanlopun tunnelmia tarjoileva näkymä Luolavuoren kuntoradan varrella. Pahaa-aavistamaton lenkkeilijä juoksee mäkeä ylös, ja yhtäkkiä harjanteen laella vasemmalla puolen kohoaa järjettömän kokoinen, ufolta näyttävä rakennus - ja nimenomaan yhtäkkiä. Oikealle avautuu taivaanrantaan rajautuva maankaatopaikka, ja juoksija tuntee juoksevansa maailmassa, jossa mittasuhteet ovat yhtäkkiä vääristyneet ja muukalaiset ovat ottamassa kaupunkiamme haltuunsa. Liian suuret, rinteeseen valahtaneet siirtolohkareet tehostavat vaikutelmaa.

Kärsin liian suurten rakennusten aiheuttamasta kammosta, jos ne ovat liian lähellä ja vieläpä noin salakavalasti yhtäkkiä. Vesitornin epäsuhtaisuuteen voi tutustua täällä.

Tällä kerralla iphonen akku kesti melkein loppuun saakka, vasta ennen viimeistä puolta kilometriä se hyytyi. Kokonaismittaa lenkille tuli 23 kilometriä, aikaa meni noin 2:16. Alla kuitenkin viralliset tiedot.

Treeni 24/64: 22,50 km / 2:14:56 / 6:00 min/km

Lenkin jälkeen olo oli melko mahtava. Tuollaisen siivun aikana ehtii ajatella yhtä sun toista. Tärkeintä kuitenkin oli, että jalat eivät olleet erityisen hyytyneet ja olisin voinut jatkaa samaa vauhtia vielä vaikka kuinka monta kilometriä. Pitkis oli edelliseltä kerralta jotenkin keventynyt.

Ehkä se kunto kasvaa kuin kasvaakin.

Pitkikselle tuli mittaa jo ihan kivasti.
Missä päin Turkua näyttää tältä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti