maanantai 9. maaliskuuta 2015

Mistä kaikki sai alkunsa?

Olen tässä mietiskellyt, mistä juoksemisessani on kyse. Mistä kaikki sai alkunsa? Olen juossut juoksemalla verrattain vähän aikaa, jos katselee menneisyyteen koko liikunnallista historiaani. Jotta saisin jotakin tolkkua tarpeeseeni edetä juoksemalla, seuraa omaksi muistinvirkistyksekseni katsaus tärkeimpiin liikunnallisiin muistoihini.

1978
Äitini vei minut satujumppaan, kun olin kaksivuotias. Siellä paukutettiin rytmiä kovaan ääneen rummusta. Minä äidyin itkemään, äiti vei kotiin. Palasin jumppaan vuoden myöhemmin, kun olin vähän karaistunut.

1981
Saatoin olla viiden vanha, kun olimme isäni kanssa hiihtämässä Paattisilla kummitätini mailla. Muistan, että sain hillittömän raivokohtauksen, koska sukseni lipsuivat. Myös isäni muistaa tuon raivarin edelleen. Silti kävimme isäni ja joskus veljienikin kanssa hiihtämässä tiuhaan, pidin siitä ja osasinkin kai jonkin verran. Luistelusta en pitänyt niin paljon, koska en ollut siinä niin hyvä, mutta kyllä silti luisteltiin. Silloin oli Turussakin vielä kunnon talvet.

1983
Aloitin voimistelun Lahjan Tytöissä seitsemänvuotiaana. Harjoitin voimistelua kerran viikossa, enkä ensimmäisinä vuosina kuulunut mihinkään valioryhmään. Muistan, että olin sen verran notkea, että spagaatin ja spritsin tekeminen kävi minulta helposti. Kun olin vähän reilun yhdeksän, aloin kehittyä nopeammin ja pääsin johonkin pienryhmään, jota ohjattiin enemmän ja jolla oli esityksiäkin muistaakseni ainakin jossain joulujuhlissa.

1986
Juuri kun voimistelijan urani oli alkamaisillaan vähän vakavammin, vasemmassa polvessani todettiin Osgood-Schlatterin tauti. Kaikenlainen liikunta kiellettiin kokonaiseksi vuodeksi. En saanut edes pyöräillä. Koululiikunta ajoitettiin iltapäivään, jolloin minä saatoin lähteä pari tuntia aikaisemmin kotiin. Se oli kamala isku 10-vuotiaalle, liikunnalliselle tytölle. Kävellä sain, mutten ottaa yhden yhtäkään juoksuaskelta. Alkuaikoina en tosin voinutkaan, sillä polvea vihloi niin, että vedet tulivat silmiin. Vuoden päästä koulupoliklinikan hoitaja paineli polveani rystyset valkoisina, eikä kipua enää tuntunut. Polveni oli terve, mutta voimisteluryhmän tytöt olivat karanneet kauas tavoittamattomiin, eikä minulla ollut motivaatiota harjoitella heitä kiinni. Näihin aikoihin aloin muistaakseni harrastaa myös steppausta.

1988
Olisikohan ollut ala-asteen kuudennella, kun meidän piti juosta Paavo Nurmi Stadionilla 1500 metrin ajat. Juoksimme ne pareittain, ja muistan vieläkin, kun opettaja huusi viimeistä kierrosta vetäessämme, että "Tuolla toisella on parempi kunto kuin sinulla, älä turhaan yritä niin kovasti, Salla!" Ehkei se nyt sanatarkasti noin mennyt, mutta koska muistan tapauksen yhä, taisin jonkin verran sisuuntua kohtelustani.

1989
En ole koskaan ollut hyvä joukkuelajeissa. En ollut ihan viimeinen, joka liikuntatuntien pesis-, koris- ja jalkapallojoukkueisiin valittiin, mutta ei paljon puuttunut. En hallitse palloilua sanan varsinaisessa merkityksessä. En osaa joukkuepelaamista. Sählään, epäonnistun, tympiinnyn ja haluan pois. Muistan, kuinka isoveljeni yritti opettaa minua osumaan pesäpalloon tai heittämään palloa ei niin kuin tytöt, mutta ei se vaan luonnistunut. Olisin kyllä kernaasti hallinnut nuo taidot, mutta kun ei niin ei.

Vähän aikaa sitten työkaverini kysyi, tulisinko johonkin puulaakijoukkueeseen pelaamaan sählyä, jossa kukaan ei osaa kunnolla eikä ole niin tosissaan. Tunsin välittömästi suurta vastenmielisyyttä pelkkää ajatusta kohtaan. En näe mitään järkeä tuhlata aikaani noinkin epärelevanttiin puuhasteluun. Voi siis tulkita, että nautin vain yksilölajeista, kuten juoksemisesta ja hiihdosta. Salilla käynnistä.

1993
Aloitin jazztanssin Taina Kovalaisen jazztanssistudiolla, joka ainakin siihen aikaan nautti suurta suosiota. Innostuin tosissani, mutta kehonhallintani ei ollut niin hyvä kuin parhailla ja tunsin huonommuutta. En tiedä, olisinko kovalla harjoittelulla voinut tulla hyväksi, mutta ei niin kovalla en ainakaan. Jatkoin tätä harrastustani kuitenkin nelisen vuotta useita kertoja viikossa.

Joka tapauksessa aikuisikääni asti minulle oli luonteenomaista ilmaista itseäni nimenomaan voimistelemalla tai tanssimalla. Urheilun ymmärsin ennen kaikkea yleisurheiluna ja joukkuepeleinä, enkä ollut niissä hyvä. Hiihtämisestä olisin saattanut innostua tosissani, jos olisimme asuneet jossakin pikkupaikassa, jossa muita harrastusmahdollisuuksia olisi ollut vähemmän. Toisaalta olen onnellinen, että olen saanut viettää lapsuuden ja nuoruuden, jossa olen saanut harrastella vähän sitä sun tätä, ilman että mitään on pitänyt tehdä tuloksellisesti veren maku suussa valmentajan tai vanhempien unelmien täyttämiseksi.

Kuntosalilla aloin käydä joskus lukioikäisenä, samoin kuntokeskuksien aerobiceissä. Harrastin myös laskettelua ja lumilautailua, mutta ne nyt olivat liikunnallisen nuoren elämässä lähes vakiot muutenkin. Hyötyliikuntaa olen harrastanut aina.

1997
Tampereella asuessani kävin hiihtämässä ja juoksemassa Pyynikin näkötornin ympäristössä kulkevia reittejä, samoin Kangasalan metsissä. Minulla on siis todistetusti ollut juoksulenkkarit tuolloin. Lenkit olivat kuitenkin satunnaisia, ja muistelen, että jalkojani alkoi aina jomottaa jostakin kohdasta lyhyehkön lenkin päätteeksi. Todennäköisesti minulla oli ihan vääränlaiset kengät, mutta juokseminen tuntui juuri tuosta syystä poissuljetulta harrastusvaihtoehdolta, vaikka sitä aina silloin tällöin innostuin kokeilemaan.

1999
Keväällä olin töissä Kangasalla ja päätin lumien sulettua alkaa kulkea työmatkani polkupyörällä. Kilometrejä kertyi päivittäin 36, ja kunnon kohoamisen kokemukseni oli tajunnan laajentava. Kesällä 2000 ja 2001 muistan uineeni Lahden maauimalassa lähes päivittäin kilometrin verran, ja seuraavina kesinä 2002 - 2004 kuljin niin ikään polkupyörällä töihin 30 kilometrin matkan päivittäin. Peruskuntoni on alkanut kehittyä noina vuosina keskivertoihmistä kovemmaksi, koska liikkumiseni on ollut säännöllistä ja melko kovatahtista.

2004
Kesällä osallistuin ensimmäisen kerran isoveljeni ja serkkuni kanssa omintakeiseen kesämökkitriathloniin hetken mielijohteesta. Matkat tuossa hupailussa ovat uinti järven yli ja takaisin noin 600 metriä, pyöräily noin 40 kilometriä ja juoksu 8,6 kilometriä. Muistan ajatelleeni, että edellisestä juoksulenkistä on vuosi aikaa, miten mahdan sen hoitaa kotiin. Olin yllättäen kovassa kunnossa, enkä hävinnyt tavoitteellisemmin treenanneille kilpakumppaneilleni kovin paljon.

Ehkä tuossa oli sykäys juoksemiseen, kun se sujuikin yllättäen hyvin. Huhtikuussa juoksin Maskun Maratonilla kympin, jonka aika oli muistaakseni 1:05. Seuraavana kesänä ilmoittauduin Paavo Nurmen puolimaratoniin, jonka juoksin maltilliseen aikaan 2:18. Sitä seuraavana kesänä juostiin taas Paavon puolikas, ja lokakuussa 2008 vuorossa oli ensimmäinen kokomatka Vantaalla.

Silti juoksemiseni on ollut vielä syksyllä 2010 Berliinin maratonillakin sellaista juoksentelua, että jos vaikka olisin eksynyt lukemaan samoja juoksublogeja kuin nyt, minulla ei olisi ollut hajuakaan, mitä vk- ja pk-lenkit tarkoittavat, miksi pitää juosta välillä intervalleja ja miksi palautuminen on niin tärkeää. Todennäköisesti olen klaarannut nuo pitkät matkat ensisijaisesti kovan peruskuntoni ansiosta, mutta vauhti ei niissä ole päätä huimannut.

Kehitykseni on ollut luultavasti hidasta mutta varmaa. Toisen lapsen synnyttyä oma aika kutistui niin minimiin, että juokseminen muuttui henkireiäksi, jossa maksimoituu huvi ja hyöty. Lenkille saattoi lähteä minimaalisessakin ajassa suoraan kotiovelta, ja aloin juosta 3 - 4 kertaa viikossa. Melko nopeasti ajankäyttöni tehostui entisestään, kun muutin kärrykävelyt juoksumuotoon. Juoksemisen lisääminen ja säännöllistyminen näkyi, kun juoksin toisen raskauteni jälkeen ensimmäisen puolikkaani elokuussa 2014 Pöytyällä aikaan 1:55:53, eli aikani edellisestä puolikkaasta parani 15 minuuttia.

Olen juossut reilun vuoden kolmesta neljään lenkkiin viikossa, ja juoksukilometrejä on kertynyt ennätyksellisesti. Tavoitteelliset maratontreenit aloitin helmikuussa, eli nyt minulla on ohjelma, jonka mukaan treenaan.

Ja vasta nyt minusta alkaa tuntua siltä, että minulla on jonkinlainen aavistus, mistä juoksemisessa voi olla kyse.

2 kommenttia:

  1. Mäkin olen ollut voimistelija, joukkuevoimistelija. Päälajiini on kuitenkin ollut ja tulee aina olemaan luistelu. En tule koskaan missään lajissa yhtä hyväksi kuin mitä siinä olen (ollut). Aikuisiällä olen aloittanut juoksemaan ja se on kyllä kivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, mäkin olin lukiossa muodostelmaluistelujoukkueessa! En kyllä tajua miten sinne pääsin :) Kaikki elämän aikana liikuttu liikkuminen vaikuttaa varmasti myönteisesti kokonaisuuden kannalta. Itseäni ihmetyttää, miten monen lajin kautta päädyin lopulta juoksuun, joka tuntuu nyt niin omalta ja jota ilman olisi jopa vaikea elää!

      Poista