Maitorahkaa, mansikoita ja muscovadosokeria. |
Eläminen on oikeasti kovin helppoa ja mutkatonta, jos perusasiat ovat kunnossa. Jos ihminen saa riittävästi monipuolista ravintoa ja lepoa, kaikki muu sujuu kitkattomammin kuin jos nämä peruspilarit ovat mädät. Hyötyliikunnalla höystetty hikiliikunta tarpeeksi monta kertaa viikossa sujuu myös, kun keho on kunnossa ja jaksaa työskennellä. Terve mieli terveessä ruumiissa kiteyttää kokonaisuuden.
Näin yksinkertaista sen pitäisi olla. Mutta katsotaanpa, mitä meillä täällä Suomessa on (toki myös muualla, mutta koska tunnen kotimaani parhaiten, keskityn siihen).
Meillä on viralliset ravitsemusohjeet, joissa vannotaan kevyttuotteiden nimeen. Hyviä kokemuksia saadaan kuitenkin ruokavaliosta, jossa valkoiset jauhot ja sokeri on jätetty kokonaan pois ja kevyttuotteet kaupan hyllylle.
Meillä on tuhansia dieettiohjeita, joilla saa painon hetkeksi notkahtamaan, jos kohta pian voi mättää itseensä turhakkeita kahta kauheammin ja turvota lisää.
Meillä on sydän- ja verisuonisairauksia, mutta myös varmuuden vuoksi syötäviä kolesterolilääkkeitä, jotka riittävät sairastuttamaan perusterveen ihmisen liikuntakyvyttömäksi.
Meillä on lääketiede, joka auttaa sairastunutta ihmistä tulemaan terveeksi, mutta joka myös vannoo mielialalääkkeiden nimeen, tutkimatta, olisiko syissä rukattavaa ennen kuin seuraukset ottavat vallan.
Meillä on personal trainerit ja kuntosaliohjaajat, jotka neuvovat kädestä pitäen, miten liikutaan. (Tämä on samalla toki myös myönteinen seikka, koska harjoitteleva ihminen haluaa palauttaa liikunnan elämäänsä.)
Mutta. Miten liikutaan? Milloin ihminen sen taidon kadotti?
Kun seurailen lapsien leikkejä, järjestään lähes kaikki alle kouluikäiset etenevät juoksemalla. Heille jatkuva liikkeessä oleminen on luonnollista ja pitkään paikoillaan istuminen miltei mahdotonta.
Missä vaiheessa sohva alkaa vetää puoleensa kaikkea muuta enemmän? Onko niin, että kaikkialta kasvoille räjähtävä viriketulva on niin hallitsematon, että moni lyö mieluummin hanskat tiskiin ja luopuu kaikesta?
Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on sitä, mitä syö. Katalaa tässä on se, että Suomen viralliset ravintosuositukset johtavat edelleen monia harhaan. Kevyttuotteiden ja margariinin vallankumous on iskostunut ihmisten mieliin vuosikymmenten ajan, ja virheellisiä käsityksiä on vaikea muuttaa.
Itse olen kulkenut kevyttuoteihmisestä karppauksen kautta nykyhetkeen. Arkisin en juuri syö sokeria, valkoisia jauhoja en koskaan. Ruisleivän päälle levitän voita, ruoanlaitossa käytän oliiviöljyä. Ruoka on tavallista kotiruokaa, kasviksia ja salaatteja suosin. Pähkinät, siemenet ja marjat ovat myös hyviksien listalla, nykyään myös voimaruoat kuten pakurijauhe, maca-jauhe ja chia-siemenet. Hedelmätkin valikoiden.
Mutta koska ihminen on kovin suhteeton olento enkä minä ole mikään yli-ihminen, viikossa on yksi herkuttelupäivä, jolloin saa vetää mitä vaan. Herkku merkitsee yksille yhtä, toisille toista. Itse käsitän herkkujen liittyvän jollakin tavalla epäterveellisyyteen, joten herkuttelupäivänä on useimmiten saatava sipsejä ja suklaata. Suklaa on useimmiten tosin raakasuklaata, jossa ei ole valkaistua sokeria. E-koodihelvetistä olen herkkupäivinäkin likimain irtautunut, pelkkä ajatus irtokarkkien rikki repimästä kielestä, sydämen holtittomasta pamppailusta ja seuraavan päivän krapulaisesta olosta on vastenmielinen.
Ja se uni. Uni on apu kaikkeen. Koska elän pikkulapsien kansoittamassa kodissa enkä malta mennä nukkumaan riittävän aikaisin, nukun auttamatta liian vähän. Viikonloppuisin yritän tasata vajetta, mutta kesäajan kolkutellessa valo tekee tehtävänsä ja omakin unentarve pienenee.
Mä olen ottanut tässä sellaisen linjan, että syön hyvää kotiruokaa kohtuullisesti. Kerran viikossa herkkuja, oli ne sitten pullaa tai jätskiä tai niitä irtokarkkeja, mutta niitäkin kohtuudella. Lomat ovat poikkeus. Ja liikutkin mielestäni ihan hyvin.
VastaaPoistaJuu, kohtuus kaikessa! Välillä se on vaan niin vaikea muistaa... 😊 mutta onneksi on aina päivä uus.
Poista