maanantai 6. huhtikuuta 2015

Juokseminen on etuoikeus

Parikymppisenä näin unta, jossa molemmat jalkani oli jouduttu amputoimaan polven yläpuolelta ja minä istuin pyörätuolissa. Ehdin saada välähdyksenomaisen aavistuksen, mitä tuollainen kohtalo saattaisi tarkoittaa. Sitä ei tietystikään voi ymmärtää kukaan muu kuin tilanteen läpikäynyt ihminen, mutta unessa ehdin ajatella, että siinä se nyt oli, elämäni kahdella terveellä jalalla liikkuen ja urheillen. Yhtäkkiä tunsin tulikuumaa poltetta jalkojeni tyngissä, ja samassa sääreni alkoivat helpotuksekseni kasvaa takaisin. Mikä onni ja autuus, puhumattakaan tunteesta, kun heräsin ja tajusin, että kaikki olikin vain hirvittävää painajaista. Loikkasin sängystäni iloisempana kuin koskaan, solmin lenkkikengät jalkaani ja lähdin juoksemaan.

Tämä kokemus on säilynyt muistoissani tähän päivään saakka ja palautuu mieleeni aina aika ajoin. Se muistuttaa minua siitä, kuinka tärkeää on saada olla terve ihminen, jolla on neljä toimivaa raajaa. Pahin pelkoni pienestä asti on ollut, että halvaantuisin tai menettäisin muulla tavalla liikuntakykyni osittain tai kokonaan.

Esimerkki kehon osittaisen rapautumisen seurauksista on ollut lähellä syntymästäni asti. Äitini sairastui kasvuiässä polioon ja on kärsinyt taudin jäljistä koko elämänsä ajan, vaikka paranikin useiksi vuosiksi lähes kokonaan. Ehkä siksi olen vaalinut kykyäni liikkua ja urheilla niin kallisarvoisena asiana, kun olen nähnyt, mitä sen menettämisestä voi seurata. Tai mistä kaikesta voi jäädä paitsi, jos jalat eivät toimi ja tasapainoaisti on puutteellinen. Pelkkä tahdonvoima ei silloin riitä pyörällä ajamiseen tai suksilla etenemiseen.

Terveen kehon arvo palautui konkreettisesti mieleeni lauantaina, kun olin juoksemassa viikon pitkää lenkkiä Lausteelta Luolavuoreen kulkevalla kuntoradalla. Matkan varrella vastaani tuli nuorehko nainen, ehkä omanikäiseni, joka työnsi rollaattoria ja eteni lyhyin askelin hyvin hitaasti. Katseemme kohtasivat, enkä ihan hetkeen unohda hänen ilmettään. Siinä minä nyt menin: juosten, hiki otsallani ja täysissä voimissani terveen ihmisen puuskutus huulillani. Ja hän, kovia kokenut, sinnikkyydellä itseään kuntouttava, kohtalostaan nujertumatta.

Jäin miettimään, mikä hänen tarinansa mahtoi olla, oliko kyseessä lihasrappeutumatauti, liikenneonnettomuus tai muu vastoinkäyminen, ja kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Ja miten onnellinen minä olen, kun saan nousta joka päivä sängystä helposti ylös, suunnata vaivattomasti juoksemaan, kiinnittämättä näihin asioihin sen kummempaa huomiota. Ne ovat itsestäänselvyyksiä.

Yritän muistaa, että kaikilla näin ei ole, ja että liikuntakyky ja terveys ovat korvaamattoman arvokkaita asioita, joita kannattaa vaalia aina, eikä vain silloin, kun on sairas.

Ja se juoksu. Se oli mahtava, joskin aloitin sen melkoisen lujaa. Juoksin Luolavuoreen ja takaisin samaa reittiä, ja matkan pituudeksi tuli piirun vaille 25 kilometriä. Akku loppui, kun kilometrejä oli 20,60, mutta Fonectan reittilaskurilla sain koko pituuden selville.


Tästä on sukeutunut yksi lempireiteistäni.


Speksit olivat akun loppuessa lupaavat: 20,60 km / 2:00:52 / 5:52 min/km. Ihan varma en ole lopullisesta ajasta, mutta se oli jotakin 2:25:n ja 2:28:n välillä. Vauhtini ei siis viimeisillä kilometreillä olennaisesti hidastunut. Jano oli hirvittävä, ja siksi tilasinkin äsken uuden juomapullovyön, jossa pikkupulloja on kokonaiset kolme aikaisemman yhden sijaan.

Motivaatio on taas kohdillaan, ja viime viikolla juoksukilometrejä kertyi huimat 55,06. Tästä on hyvä jatkaa.   

2 kommenttia:

  1. Joskus on hyvä pohtia elämää syvällisemmin. Itse ajattelin luistelun lopetettua, että en enää koskaan urheile tosissani tai kisaa. Toisin kävi. Urheilu on etuoikeus myös niinä päivinä, kun askel ei kulje. Tosi hyvä lenkki tullut sulle. Juostaan näköjään samoilla huudeilla. Ties vaikka törmättäis joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta, että koskaan ei parane sanoa ei koskaan!

      Ai samoja polkuja tallaillaan, oliskin hauska huikata joskus moit lenkillä blogitutulle 😊

      Poista