Siirry pääsisältöön

Juoksu on kuninkuuslaji

Uskaltaudun otsikoimaan kirjoitukseni noinkin mahtipontisella väitteellä, joka tuli mieleeni eilisellä lenkillä. Olen toki aikaisemminkin pyöritellyt samaa mielessäni, mutta paneudutaanpa siihen nyt hieman syvemmin. 

Mikä tekee juoksusta kuninkuuslajin?

Se on kestävyyslajeista rankin. Keho tekee kaiken työn tauotta itse, eikä juostessa ole mahdollisuutta lepohetkiin. Jos haluaa levätä, joutuu pysähtymään. Jos verrataan juoksemista vaikkapa uintiin, jo vesi elementtinä tekee lajista erilaisen. Vesi kannattelee kehoa, joten uimisessa työskentely on aivan toisenlaista. Vesi myös mahdollistaa kellumisen, jolloin on mahdollista vetää hetki henkeä. Pyöräillessä taas pyörät kuljettavat ajajaa eteenpäin, jolloin ihminen keskittyy pyörien pyörittämiseen. Välillä voi siinäkin huilata, jolloin pyörä kulkee itsekseen joko alamäessä tai ihmisen polkemaa vauhtia hyödyntäen. 

Juoksijan keho joutuu muun muassa edellä mainittujen seikkojen vuoksi kovan rasituksen kohteeksi jokaisella treenikerralla. Siksi epäonninen juoksija saattaa kohdata ikäviä vaivoja, joista mainittakoon muun muassa juoksijan polvi, akillesjänteen vaivat, penikkatauti ja plantaarifaskiitti.

Ennen ensimmäistä raskauttani kärsin akillesjänteen kipeytymisestä. Lääkärille asti en vaivojani mennyt esittelemään, mutta jokaisen juoksulenkin jälkeen akillesjänne ja koko kantapää kipeytyivät niin pahasti, että portaissa kulkeminen oli hyvin kivuliasta. Edellisellä maratonillani Berliinissä akillesjänne alkoi kivistää heti ensimmäisillä kilometreillä, mutta sain matkan taivallettua loppuun kuitenkin. 

Vaivaan auttoi vain lepo. Kun raskaus eteni, juoksulenkit harvenivat ja loppuivat pian kokonaan. Jalkani sai riittävän levon, ja kun lapsen saatuani varovasti aloittelin juoksuharrastustani uudestaan, kipua ei enää tuntunut.

Viime keväänä kuvittelin kärsiväni plantaarifaskiitista tai luupiikistä kantapäässäni. Pistävä kipu tuntui erityisesti jalkapohjan ja jalansivun yhdessä kohdassa, joihin sattui vielä enemmän, kun niitä painoi kovasti. Aloin huolestua, sillä luin, että paranemista edesauttaa vain lepo. Onnekseni minulla auttoivat uudet juoksukengät. 

Sen jälkeen olen saanut juosta ilman vaivoja. Olen suorastaan hämmästynyt, miten uskollisesti ja ihailtavasti kehoni on minua harjoitusten tiukentuessa palvellut. Olen myös opetellut armollisemmaksi kehoani kohtaan, mikä on loppujen lopuksi kovin yksinkertaista. Tarpeeksi lepoa ja tarpeeksi ravintoa, oikeanlaista ravintoa. Joskus koin huonoa omaatuntoa lepopäivistä, mikä on sittemmin osoittautunut idioottimaiseksi ajatteluksi. Palautumiseen kuluu aikaa, ja ilman sitä kehitystä ei tapahdu. Ihan yhtä lailla treenamiseen kuluu energiaa, ja ilman polttoainetta ei jaksa.

Siksi tässä sulattelenkin pasta-annosta, jotta voin suunnata viikon sadistipitkikselle. Tosin ensimmäiset 19 kilometriä ja rapiat saan hölkötellä leppoisaan tahtiin, jota yritän nyt tosissani pitää vain hieman alle kuuden minuutin kilometrivauhdissa. Koska seuraavat vajaat viisi kilsaa pitää juosta lujempaa ja vielä lopuksi viisi hitaammin. Harmittaa vähän, ettei uusi juoksukello ole vielä saapunut, sillä puhelimen akku loppuu väistämättä ennen maalia ja sitten on taas arvuuteltava matkoja. 

Hassu juttu muuten. Vielä treeniohjelman alkuvaiheessa suhtauduin vauhtikestävyyslenkkeihin kauhunsekaisin tuntein, nyt huomaan miettiväni pitkällä peruskestävyyslenkillä vaadittavaa jaksamista paljon enemmän. Ehkä epäröintiini vaikuttaa edellinen 25,5 kilsan pitkis, jonka jälkeen olin ihan oikeasti niin väsynyt, etten olisi paljon enempään silloin pystynyt. Jotenkin edelleen kuvittelen, että kunto kasvaa lenkki lenkiltä ja jokainen juoksu on pikkuisen parempi kuin edellinen. 

Vielä yksi asia juoksun kuninkuusaseman puolesta. Juoksemista pystyy harrastamaan vielä vanhanakin. Siksi suhtaudun lajiin levollisesti: minulla on hyvällä onnella edessäni vielä vuosikymmenten treenit. Imen innoissani itseeni tämäntyyppisiä juttuja, joiden mukaan juoksevat ihmiset elävät pitempään ja selviävät arjesta paremmin.

SATS Dailyn jutussa (10/2011) kerrotaan, kuinka amerikkalaiset tutkijat seurasivat parinkymmenen vuoden ajan vanhoja ihmisiä, jotka kävivät säännöllisesti juoksemassa. Osanottajat olivat tutkimuksen alussa keskimäärin 58-vuotiaita ja sen loppuessa noin kahdeksankymppisiä. Tutkimus osoitti, että myös vanhukset voivat kohentaa kuntoaan, tasapainoaan, voimiaan ja liikkuuvuuttaan sekä kasvattaa lihasmassaa ja vahvistaa lihaksiaan.

Vantaan maratonilla vuonna 2008 vanhin osanottaja oli muistaakseni päälle 80-vuotias ukkeli. En muista, pääsikö hän maaliin, mutta lähelle kuitenkin.

Ai niin, eilinen juoksu. Sen oli tarkoitus olla vähän reippaampi tasavauhtinen juoksu, joka valmistaa seuraavan päivän pitkälle peruskestävyyslenkille. Sellainen siitä tulikin, ja hyvältä maistui.

Treeni 40/64: 12,89 km / 1:10:25 / 5:28 min/km

Mahtavan männyn alla kelpaa venytellä ja katsella sinisenä hohtavaa kevättaivasta.

Kommentit

  1. Samaa mieltä: juoksu on kuninkuuslaji. Niin yksinkertaista ja raskasta. Se on lisäksi henkisesti todella kova laji. Kehitys etenee lineaarisesti vain tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen tulee ylä- ja alamäkiä, joiden taittamisessa se henkinen kantti todella mitataan. Vauhdit vaihtelevat ja kehitys on epätasaista - silti pitäisi vaan jaksaa motivoida itsensä liikkeelle ja uskoa pitkäjänteisen työn tuloksiin. Itsekin kärsin aikoinani juoksijan polvesta, mutta sittemmin olen oppinut pitämään kropastani paremmin huolta sekä toipumaan henkisesti vastoinkäymisistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin. On vielä jännää, että mitä enemmän juoksee, sitä syvemmälle juoksun filosofiaan uppoaa. Enää juokseminen ei olekaan pelkästään juoksemista vaan yhä enemmän myös henkistä taistelua. Itse opettelen tällä hetkellä hyväksymään tosiasiat: juoksutekniikkaa itsenäisesti opiskellessani olen havahtunut huomaamaan, että juoksuasentoni kaipaa tuunausta. Lantion asento on liian istuva, ja sen korjaamiseksi keskivartalo vaatii vahvistusta. Opettelen tässä siis tarmokkaasti suorempaa juoksutyyliä ja toivon, että saan sen sisäistettyäni lisää vauhtia askeliini!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …