Siirry pääsisältöön

Varmuutta coachista

Tässä vaiheessa olen aavistuksen irtautunut Runkeeperin treeniohjelmastani ja antanut mahdollisuuden myös muunlaisille harjoitteille. Yksin treenaamisessa on tietyt riskinsä, kuten epävarmuuden sietäminen, tekeekö kaiken oikein tai ainakin järkevimmällä tavalla. Onneksi on hieroja, joka entisenä kilpajuoksijana on edelleen niin omistautunut lajille, että tulee treenaamaan juoksusta innostunutta asiakastaan perjantai-iltana ihan hyvää hyvyyttään.

Keskiviikkona uskaltauduin jo lenkille tunnustelemaan puolikkaalta palautuvia jalkojani. Väsyneet olivat, mutta rento kahdeksan kilometriä tuntui silti ihan mukavalta, etenkin kun loppupuolella poikkesin jälleen metsään hakemaan tuntumaa maastosta. Vähän oli liian märkää kaatosateiden jäljiltä. Torstaina menin salille ja tein jalkapainotteisen treenin juuri hierojan ohjeista. Tehokas oli! (Hätiköin salille tosin liian pian puolimaratonin jälkeen, olisi pitänyt jättää enemmän aikaa palautumiselle. Ei silti tuntunut pahalta.)

Perjantaille olimme sopineet hierojan kanssa treffit Orikedon polttolaitoksen kuntoradan parkkipaikalle. (Taas uusi hieno reitti plakkariini, pääsen tuonne Virnamäen kulttuuripolun sivuitse suoraan kotoa.) Minulla ei ollut aavistustakaan treenien sisällöstä tai siitä, kuinka monta juoksijaa paikalle saapuisi. Olinkin vähän ällikällä lyöty, kun hieroja kurvasi paikalle ja sanoi, että aloitetaan. Treeneissä olin vain minä! Kukaan ei ole koskaan kommentoinut juoksuani tai antanut palautetta tekniikastani tai mistään muustakaan, joten olin vähän jännityksissäni. Juoksimme ensin puolentoista kilometrin verryttelyn, ja sain kehuja rullaavasta askeleestani ja juoksuasennostani. Venyttelyiden jälkeen hieroja neuvoi erilaisia loikkia, hyppyjä ja kiihdytyksiä, joita voi tehdä kovempien vetotreenien alkuun lämmittelyksi. Sain palautetta myös käsieni käytöstä, joiden rentouteen saan kiinnittää huomiota. Sitten oli vuorossa kiihtyviä mäkivetoja, jotka menivät hyvin. Hierojaa ihmetytti, kun en lainkaan hengästynyt, ja hän tuli siihen tulokseen, että säännöllinen treenaamiseni Lausteen mäkisissä maisemissa on ollut suureksi avuksi hapenottokykyni kehittymisessä. Ja sitä kun juuri olen miettinyt, miten sen laita mahtaa olla!

Juoksuasentoni on kuulemma hyvä, käsiä saan käyttää enemmän ja rennommin, uudet treenit viikon päästä. Sovimme, että teen sitä ennen yhden vetoharjoituksen kiihtyvällä vauhdilla (2000 m, 1500 m, 1000 m, 500 m, 200 m ja 200 m) ja kirjaan vauhdit muistiin. Niiden perusteella voimme sitten arvioida ajankäyttöäni maratonilla ja sitä ennen juostavalla kympillä (en ole vielä ihan varma paikasta, eli menenkö Raision Trail Runiin vai minne).

Henkisesti henkilökohtaisella juoksuvalmennuksella oli valtaisa merkitys. Kun kilpauraa tehnyt ihminen sanoo, miten juoksuni kulkee ja miten sitä voi kehittää, harrastukseen tulee ihan uudenlaista varmuutta. Huomasin tämän, kun eilen työpäivän päätteeksi vedin 17 kilometrin pk-pitkiksen Ruissalossa. Ensinnäkin käsien käyttö tuntui nyt luontevammalta. Ja kun askel oli rento ja pakottamaton, matkakin kulki kevyesti keskivauhdilla 5:41.

Perjantaisen ansiosta sain hieman erilaista tuntumaa tuohon nopeampaan juoksuunkin, eli mitä tarkoittaa juosta rennosti kovaa. Kun ei pakota, homma sujuu helpommin.

Kaunis ilta juoksutreeneihin.
Mukavan leppoisa työpäivän päätteeksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …