maanantai 29. kesäkuuta 2015

Paavo, Paavo, mikä mahtava Paavo! (Kisaraportti: Paavo Nurmi Marathon 42,195 km)


Olen kirjoittanut tämän kisaraportin mielessäni jo kymmeniä kertoja, mutta vasta nyt ehdin istahtaa koneen ääreen ja tehdä aikeista totta. Mutta voinpa sanoa, että huhhuh mikä juoksu!

Kolme edeltävää yötä olin nukkunut huonosti, jännitys pyrki uniin. Lauantain vastaisena yönä en ollut saada millään unta, ja kun se vihdoin tuli, heräsin vessahätään. Toisella kerralla heräsin siihen, että paitani oli hiestä märkä ja olin kääriytynyt peittooni, jotta en olisi jäätynyt märkä paita ylläni. Maratonaamuna ei siis ollut erityisen levännyt olo, mutta jännitys ja veressä kohissut adrenaliini peittivät väsymyksen nopeasti alleen.

Olin suorittanut kaikki valmistelut jo edellisenä päivänä: ladannut iPodin ja Garminin akut, tunkenut Mariannelta lainaamani numerolappuvyön täyteen geelejä, pakannut reppuun vaihtovaatteet ja toiset kengät sekä katsonut juoksuvaatteet valmiiksi. Piti enää laatia juomapulloihin tankkaus- ja palautusjuoma, pakata reppuun banaani ja käydä suihkussa.

Numerolapun hain hyvissä ajoin perjantaina, ja Juoksija-lehden myyntipöytä houkutti minut luokseen. Olin jo pitkään miettinyt, että on tullut aika vaihtaa Kaksplussan tilaus Juoksijaan, ja koska ylimääräiset lehdet, kirja ja oheistuotteet olivat tällä kertaa niin anteliaat, päätin tehdä aikeistani totta ja tilata lehden. Hyvä niin, sillä viimeiseksi perjantai-iltana luin sängyssäni vielä uusimmasta Juoksija-lehdestä pari kullanarvoista vinkkiä. Nimittäin että elimistöltä vie puolisen tuntia muuttaa suorituksen aikana nautittu hiilihydraatti lihasten polttoaineeksi atp:ksi, eli geelien ja urheilujuoman nauttiminen kannattaa aloittaa jo maratonin alkukilometreillä, ennen kuin energiavajaus alkaa vaivata.

Lisäksi olin lukenut, että kisapäivän aamuna puuroannoksen muutoin niin terveelliset ja kuitupitoiset marjat (kuten myös kasvikset, leseet ja siemenet) (syön yleensä puuron kera mustikoita) kannattaa vaihtaa vaikkapa sokeroiduksi hilloksi, koska kuitu turpoaa veden avulla ja tuo suolistoon ylimääräistä masssaa.

Söin siis aamulla tyypillisen puurokulhollisen, jossa oli vadelmahilloa ja raejuustoa, sekä join puolisen litraa magnesiumilla höystettyä vettä ja kupin kahvia. Aloin lipittää tankkausjuomaa noin kello kymmenen aikoihin, ja viimeisen hörpyn pullosta otin yhdentoista maissa. Puolentoista tunnin aikana arvelin ehtiväni tyhjentää rakkoni, niin ettei pissahätä ainakaan alkumatkalla vaivaisi.

Lähdin kisapaikalle noin varttia vaille yksitoista. Juoksija-lehdessä neuvottiin myös, että lähdössä kannattaa ottaa vielä pieni huikka vettä, joten päätin käydä ostamassa läheiseltä kioskilta vesipullon, jonka voisin jättää maahan siitä juotuani. Maksoin käteisellä, mikä osoittautui virheeksi.

Olin valmistautunut niin huolellisesti, että minulla olisi Paavo Nurmi -stadionilla ollut aikaa vaikka minkälaiseen kisapanikointiin, mutta toisin kävi. Kun olin jättämässä reppuani katsomoon, huomasin, että arvotavarat pitikin jättää kioskiin, jossa niiden säilytys maksoi viisi euroa ja jossa kelpasi vain käteinen. Minulla oli enää 3 euroa 30 senttiä. Pyörän olin jättänyt jo Martin koulun edustalle, enkä aikonut lähteä enää etsiskelemään automaattia. Sitten muistin, että isäni oli tulossa lähtöalueelle hyvissä ajoin, ja soitin hänelle. Kävelin häntä vastaan hakemaan vitosen ja sain puhelimen ja lompakon säilöön. Sitten reppu numeroituna katsomoon, trikoot ja takki pois ja lämmittelemään.

Kuumaverisenä olin valinnut kisoihin kaikista lyhyimmät omistamani juoksusortsit sekä topin. Kello oli noin 12, lähtöön aikaa puolisen tuntia. Tihutti vettä ja tuuli, mutta minulla ei ollut lainkaan kylmä. Olin käynyt jo kerran vessassa (jossa söin myös banaanin), jossa kuuntelin vanhan konkarimaratoonarimummelin kertovan kisakokemuksiaan toiselle juoksijalle. Kesken lämmittelyiden jouduin menemään toistamiseen pissalle, nyt puskaan. Lämmittelin erilaisia polvennostojuoksuja ja vaihtoaskelhyppyjä sekä tein kolme avaavaa kiihdytystä. Siinä vaiheessa tajusin, että mikrosortsit ovat niin lyhyet, että pitkällä matkalla reidet hiertyvät toisiaan vasten väistämättä verille ja hiertymiin kulkeutuva hiki tekee juoksusta katastrofin. Tutkailin muiden naisjuoksijoiden varustusta, ja lähes kaikilla, joilla sortsit oli jalassaan, lahkeet olivat oikeaoppisesti pidemmät, niin että sisäreidet eivät koske toisiaan, jos siis sellaista fysiologista taipumusta on.

Alkoi kaamea jaakobinpaini, kun mietin, mitä nyt teen. Kello 12.22 istuin katsomossa kiskomassa mikrosortejani pois ja trikoitani tilalle. Tiesin, että läkähtyisin sääret peitettyinä, mutta keksin kääriä lahkeet yli polvien. Hetken mietitytti, mahtavatko ne alkaa kiristää, mutta parempi sekin kuin kirvelevät sisäreidet. Oli sitten tuunatut kompressiotrikoot, hehheh.

Kun lähdin lähtöalueelle, kello oli jo 12.25. Koko ranta lainehti väkeä, enkä voinut uskoa, etten tosiaankaan mahdu edes katualueelle. Jouduin kuitenkin menemään vielä puskaan, kun kuuluttaja kuulutti, että lähtöön aikaa kaksi minuuttia. Puskassa oli muitakin. Sitä paitsi se oli ihan lähtöalueen viereisen nurmikentän vieressä. Odotin lähtölaukausta siinä nurmikentällä, ja tiesin, että alusta tulisi väistämättä tungoksessa hidas. Huitaisin naamaani geelin ja vesihuikan, laitoin soittimeni ja Garminin päälle, ja sitten mentiin.

Olin päättänyt, että juoksen alkuun hitaasti, korkeintaan 5:50 min/km vauhtia, koska TCR:n puolikkaalla pilalle mennyt vauhdinjako kummitteli edelleen mielessäni.

Suoraan sanottuna minulla ei ollut oikein luottoa itseeni, mahdanko jaksaa oikeasti juosta koko matkan maaliin saakka. En ollut sanonut ajatusta kenellekään ääneen, ettei se ottaisi minussa valtaa, mutta silti epäilin itseäni. Minulla oli sellainen olo, että pitkät, rauhalliset peruskestävyysjuoksut olivat jääneet vähän liian vähiin, edellisen kuukauden aikana olin ehtinyt juosta niitä vain kaksi, joista toinen 17 ja toinen 25 kilometriä. Itseluottamustani varten olisin tarvinnut ainakin viisi pitkää lenkkiä lisää, vaikka niitä toki koko kevään juoksinkin, mutta niistä tuntui olevan niin kauan. Minulla ei ollut ihan käsitystä, mitä vauhtia jaksaisin pitää yllä ilman, että se kuluttaisi liikaa energiaani koko matkaa ajatellen, joten ajattelin pelata varman päälle ja juosta niin rauhallisesti, etten hyytyisi.

Ennen lähtöä toivoin, että juoksustani tulisi sellainen, että lopussa voimani vain riittäisivät ja riittäisivät ja juoksisin kaikkien edellä menevien ohi ja jaksaisin nostaa vielä huiman loppukirin maaliin.

Sellainen siitä sitten tulikin, voi pojat, mikä juoksu!

Kuten sanottu, lähtö oli jo ryysiksenkin vuoksi hidas. Päätin, etten ala poukkoilla edellä menevien ohitse, koska se kuluttaa liikaa energiaa ja hermoja. Tyydyin asettelemaan askeliani, ja aikamoista jolkottelua ensimmäiset kilometrit olivatkin. Puutarhakadulla näin Mariannen ja aloin viittilöidä innoissani, enkä ikinä unohda hänen ilmettään, kun hän alkoi kiljua, että "Hyvä Salla!" Tuli niin hyvä mieli, että taisin nauraa ääneen. Pidin yllä rauhallista tahtia, ja katsoin säännöllisin väliajoin juoksukelloa, ja heti kun näin tahdin kiihtyneen 5:40:een tai alle, hiljensin vauhtia. Garminin tallentamista kilometrijaoista näkee, että nopein tahti ensimmäisellä puolikkaalla on useilla kilometreillä vähän päälle 5:20 min/km, mutta keskitahti jokaisella kilometrillä kuitenkin päälle 5:50 ja jopa yli 6:00 min/km.

Juoksu oli siis leppoisaa, ja keskityin oikeastaan odottelemaan, että ensimmäinen puolikas tulisi päätökseen. Tulisi enemmän tilaa, ja kellon vahtaaminen loppuisi. Olin päättänyt noudattaa Mariannen taktiikkaa, ja otin geelin aina puolen tunnin välein. Juomapisteillä otin joka toisella kerralla vettä, joka toisella urheilujuomaa. Omia juomia minulla ei ollut mukana, ja juomapisteitä olikin sopivin väliajoin.

Ensimmäisellä puolikkaalla vaivasi oikeastaan melkein ainoastaan pienehkö pissahätä. En ollut sittenkään ehtinyt tehdä tarpeeksi monta tyhjennystä. Ruissalossa aloin katsella puskia sillä silmällä. Vähän ennen Ruissalon kääntöpaikkaa (10 km) eräs hikinauhalla varustettu puolikkaan juoksija kysyi aikatavoitettani, hänellä kun oli uusi juoksukello, josta hän ei osannut vielä katsoa muuta kuin sykkeet. Kerroin tavoittelevani neljän tunnin aikaa, mutta juoksevani nyt hieman hitaammin, jotta vauhti pysyisi kurissa. Hän sanoi sen olevan viisasta ja toivotti tsemppiä. Noin kahdentoista kilometrin kohdalla tuli pieni mutka, jonka vieressä oli juuri sopiva puska. Kaarsin sinne, ja joku huusi, että varo nokkosia. Huusin vastaan, että eivät ne haittaa. Nopeasti tuli valmista, ja sain sen hikinauhamiekkosen äkkiä kiinni. Aikaa tuskin hävisin juuri lainkaan.

Kansanpuiston suoralla (joka myös vetoharjoittelusuorana tunnetaan) muodostui muutamia sumppuja. Nyt poukkoilin joitakin kertoja, koska tiesin juoksevani jo valmiiksi aika hidasta vauhtia enkä halunnut enää jäädä kenenkään perään jarruttelemaan. Odotin tosissani, että ensimmäinen puolikas loppuisi, jotta päästäisiin tositoimiin. Noin 17 kilometrin kohdalla aloin tuntea, että uudet pohjalliseni hiertävät hyvää vauhtia molempien jalkojeni pikkuvarpaisiin rakkoa. Kipu ei kuitenkaan ollut sietämätön, ja tiesin varpaideni joka tapauksessa askel askeleelta turtuvan. Sen sijaan vähän ennen ensimmäisen puolikkaan loppua huomasin, että aavistukseni pitkien lenkkien vähyydestä oli osunut nappiin. Kuntoni puolesta en ollut lainkaan huolissani: en ollut tippaakaan hegästynyt tai väsynyt, mutta iskutus alkoi hieman tuntua jaloissa. Eikä sen vielä ennen 20 kilometriä pitäisi tuntua. Se oli kuitenkin vasta ensimmäinen tuntuma, eikä häirinnyt liikaa.

Vähän ennen Auransiltaa, jonka jälkeen puolimaratoonareilla oli jäljellä enää puolen kilometrin maalisuora, kiinnitin huomiota terhakkaan näköisesti juosseeseen mieheen, joka yhtäkkiä hypähti yleisön puolelle halaamaan jotakuta kannustajaa. Ajattelin hänen olleen tulossa jo maaliin ja olevan siksi niin onnellinen suorituksestaan. Hänellä oli oranssi Hankkija-lippis, joka pisti hymyilyttämään. Maalisuoralla näin taas Mariannen, joka kysyi, onko kaikki hyvin ja kehotti ajattelemaan, että jäljellä on enää perussunnuntailenkki. Tapaamisesta tuli taas riemastunut olo, ja lähdin innoissani toiselle kierrokselle. Olin ajatellut, että toisen kierroksen aloittaminen saattaa tuntua tuskalliselta, mutta ei se tuntunut. Minä vain juoksin. Jostakin tuntui tulevan lisää voimaa ja energiaa, ja nyt sain lopettaa kellon tuijottamisen ja antaa mennä vain.

Yhtäkkiä huomasin sen Hankkija-lippismiehen taas edessäni, ai, hän olikin juoksemassa täysmatkan! Oli muutenkin hauskaa huomata, ketkä olivat toisella kierroksella. Tästä ajatuksesta tajusin, että minähän olin alkanut saavuttaa edelläni juosseita, jotka olivat jossain ensimmäisen kierroksen vaiheessa juosseet ohitseni. Jaloissa tuntui, mutta kilometrit vain kuluivat. Ajattelin, että kun saavutan 35 kilometrin, jaksan ihan taatusti maaliin. Tasaiseen tahtiin ohittelin edelläni juosseita, vaikka vauhtini ei sanottavasti kiihtynytkään. 22 kilometrin kohdalla näin ensimmäisen miehen, joka oli vaihtanut kävelyyn, ja mietin, mahtaako hän kävellä jäljellä olevat 20 kilometriä. Juoksin muutaman kerran Hankkija-lippismiehen ohitse, mutta hän oli sitkeä. Jonkin aikaa yksikseni juostuani huomasin, että joku on taas liepeilläni, ja kun vilkaisin, silmäkulmassani vilkkui oranssi lippis.

Uskomatonta, mutta Ruissalon mäet eivät häirinneet minua mitenkään. Laskeskelin vain edessäni häämöttäneitä nousuja, että kuinka monen jälkeen kääntöpaikka mahtoikaan tulla. Hiljaisuuden vallitessa minä ja Hankkija ohitimme aina jonkun edessämme juosseen tai kävelleen. En katsonut kelloa, aurinko oli alkanut porottaa aika kuumasti. 27 kilometrin kohdalla tunsin yhtäkkiä kamalan kivun sivalluksen vasemmassa jalkaterässäni. Vaistomaisesti karjaisin: "Ai!", jolloin Hankkija ja eräs toinen mies kysyivät yhteen ääneen: "Mikä pisti?" Toinen arveli sen olleen ampiainen, johon totesin, etten tiennyt, pistikö mikään. Hetken luulin, että jalkaterässäni oli murtunut jokin, mutta sitten kipu vain hellitti. Jatkoin koko ajan juoksemista ja huomasin, kuinka tossuni kärki alkoi värjäytyä verestä punaiseksi. Tajusin, että pohjallisten hiertämä vesikello oli räjähtänyt rikki. Mutta siihen loppui kipu.

30 kilometrin kohdalla oli kääntöpaikka, ja siellä toimitsijat huutelivat, että nyt alkaa myötätuuli, loppumatka on ihan helppoa. Vähän aikaisemmin Hankkija oli naurahtanut, että no niin, nyt alkaa se viimeinen, kuuluisa helvetillinen osuus. Silloin huomasin ensimmäistä kertaa hänen kasvonsa, ja hän olikin varmasti vähintään yli viisikymppinen äijä! Juoksu näytti kevyeltä kuin nuorella orhilla, samoin fysiikka oli kuin nuoren miehen. Kääntöpaikalta eteenpäin hän ei jäänyt missään kohdassa, vaan juoksimme yksissä tuumin rinta rinnan ja keräilimme edessämme lähestyneitä päänahkoja. Se oli ihan epätodellista.

Vielä Ruissaloon päin mennessä minua oli vähän ärsyttänyt, että hän roikkui kintereilläni, olisi mennyt ennemmin ohi, mutta nyt viimeistään tajusin, mitkä voimat siitä sai, kun matkaa taittoi jonkun kanssa. Askel vei eteenpäin, eikä siinä todellakaan miettinyt, että mitä jos kävelisin. Ei tarvinnut, kun meno oli sen verran helppoa, vaikka jalkoja särkikin jo kauttaaltaan. Mietin, milloin Hankkija mahtaa lähteä loppukiriin, ja ihmettelin vähän, kun aina jonkun huudellessa tsemppejä reitin varrelta hän vastasi, että raskasta on, raskasta on. Se ei nimittäin näyttänyt yhtään raskaalta. Jossakin vaiheessa rakko räjähti myös oikeassa jalassani, mutta se ei tehnyt yhtä kipeää kuin vasen. Molemmat tossut olivat verillä.

Nauratti, kun yhtäkkiä näin jonkun miehen lorottelevan siinä ihan tien reunassa, hän näytti niin väsyneeltä, ettei ollut jaksanut mennä enää edes puskaan. Yhä useampi kiinni ottamamme juoksija käveli. Mietin, miten kurjalta se tuntuu, kun voimat eivät riitäkään ja on pakko kävellä. Kahdella kolmesta aikaisemmin juoksemastani maratonista olen joutunut kävelemään useita kilometrejä, ja se on ollut nöyryyttävää. Kansanpuiston suoralla juoksimme erään miehen ohi, jonka yläruumis oli ihan vinossa sivulle. Hän oli ehkä venäyttänyt tai muuten loukannut selkänsä. Teki pahaa juosta hänen ohitseen, kun ajattelin, miten tuskainen hänen olonsa täytyy olla. Joka tapauksessa jokainen maaliintulija on voittaja, tuli sinne sitten millä keinolla hyvänsä.

Meidän ohitsemme ei juossut kukaan. Tuntui siltä kuin olisimme olleet suorittamassa yhtä tärkeää tehtävää kuin muuan sotilas nimeltä Feidippides, joka ennen ajanlaskun alkua juoksi Marathonin kaupungista Ateenaan kertomaan, että Ateenan armeija on kukistanut persialaiset.

Vihdoin ohitimme sen maagisen 35 kilometrin kyltin, ja ajattelin, että seitsemän enää, se menee vaikka päällä seisten. Meno ei ollut todellakaan enää kevyttä eikä helppoa, mutta ei totaalisen tuskaistakaan. Aina, kun ajattelin, että nyt voisi tulla kyllä juomapiste, edessä häämötti kyltti "juomapiste 100 m". Kahdella viimeisellä juomapisteellä join sekä urheilujuoman että veden. Ja miten hyvältä appelsiinilohko maistuikaan! Taivaalliselta.

Jossain kohdin eräs nuori mies juoksi kevein askelin ohitsemme, olisikohan satama-alue jo alkanut. Olin nähnyt hänet jo pari kertaa aikaisemmin, hänen juostessaan ensimmäisellä puolikkaalla kaverinsa kanssa ohitseni, ja minun ohittaessani heidät toisen puolikkaan alkupuolella. Nyt kaveri oli jäänyt, ja voimansa viisaasti jakanut sai kirmata täysillä maaliin.

Nyt piti alkaa jo vähän tsempata. Ajattelin, että kunhan pääsemme Aurajoen suulle ja jokiranta alkaa, on enää kolme kilometriä ja kaikki on helppoa. Ja niin siinä kävikin. Katsojien taputuksista ja tsemppauksista sain niin paljon puhtia ja voimaa, että kiristin ihan huomaamattani vauhtia. Ja sitten huomasin, että Hankkija vain jäi taakseni enkä nähnyt häntä enää. Olisin halunnut halata ja kiittää häntä maalissa ja kertoa, miten suuri merkitys hänen vetoavullaan minulle oli. Toivottavasti saan kertoa sen vielä joskus.

Tunnelma jokirannassa oli mahtava. Ihmiset taputtivat ja huusivat, ja mietin, olisinko itse yhtä innoissani katsojien puolella kuin tässä juostessani. Ja kuinka viitseliästä on tulla katsomaan ja kannustamaan. Oli ihanaa nähdä maaliviiva joen toisella puolella. Oli niin hyvä olo, että naamani oli kuin Naantalin aurinko. Vähän ennen Auransiltaa huomasin sen konkarimummelin, jonka olin kuullut ennen lähtöä vessassa juttelevan. Päätin, että juoksen hänenkin ohitseen. Ja sitten sillan ylitettyäni tajusin, että minullahan on vielä niin paljon voimia, että voin juosta koko loppupätkän niin kovaa kuin jaksan. Niinpä kiristin tahtia, ja sitten annoin mennä täysillä. Viimeisen täyden kilometrin paras tahti oli 3:53 km/min ja sen vajaan parinsadan metrin pätkän 3:23 min/km. Ohitin siinä juuri ennen maalia vielä pari naista, joita selostaja oli juuri kuuluttamassa, joten hän ei ehtinyt kuuluttaa minua ollenkaan. Se on ainut asia, joka koko maratonilta jäi vähän harmittamaan, mutta sekin hyvin pieni. Hymyilytti niin, etten tiennyt, miten päin olisin ollut.

Maalissa kuulin yhtäkkiä, kuinka poikani huusi "Sallaa, Sallaa", ja näin hänen juoksevan aidan toisella puolella rinnallani. Hän oli ottanut mallia mieheltäni, joka myös huuteli siellä Sallaa. Olin niin fiiliksissä, että ryntäsin halaamaan lapsiani, ja sitten isänikin tuli toiselta laidalta onnittelemaan. Olo oli epätodellinen, ihan kuin olisin juuri juossut aikaiseksi maailmanrauhan tai jotakin muuta vastaavaa.

Siinä sitten kerrattiin nopeasti juoksu pääpiirteittäin, ja lähdin hakemaan tavaroitani. Sain myös Finisher-paidan ja säkillisen kaikkea hyvää. Tungin puolihuolimattomasti pullaakin suuhuni siinä stadionilla ohimennessäni. Käveleminen oli aika tuskallista, ja mietin, miten ikinä saan veriset tossuni jaloistani pois. Pyörällä kulkeminen oli noin miljoona kertaa helpompaa, mutta sain kuitenkin autokyydin kotiin. Siellä liottelin verisiä jalkojani, joiden molempien pikkuvarpaista puhkaisin vielä eilen vesikellot.

Muuten selviydyin aika hyvin vaurioitta. Eilen rullasin ja venyttelin jalkojani, ja tänään ne ovat oikeastaan enää vain väsyneet, eivät kipeät.

Summa summarum: juoksin elämäni juoksun. Lopullinen nettoaikani oli 4:15,18. Bruttoaikani oli 4:16,41. Kesti siis melkein puolitoista minuuttia, ennen kuin pääsin ryysiksessä lähtöviivan yli. Vaikka aikatavoitteeni jäi uupumaan vartilla, enntätykseni parani 55 minuutilla. Edellinen ennätykseni on ensimmäiseltä juoksemaltani maratonilta, Vantaalta vuodelta 2008. Tarkistin sen nyt, se oli 5:10,30.

Juoksu oli niin upea, että se 15 minuuttia ei haittaa. Nyt tiedän, että seuraavalla kerralla uskallan juosta ensimmäisen puolikkaankin vähän kovempaa. Ja se seuraava kerta tulee, jos ei ihan heti, niin kohta puoliin. Ensin treenataan lisää.


Juoma-asemia oli matkan varrella riittävästi.

Kilpailun statistiikkaa.

Garmin näyttää liikkeellä ollun ajan. Pissapyrähdys ja alun seisoskelu oli vähennetty loppuajasta.

Kisan jälkeen tunnelma oli jokseenkin hulppea.


Kivuliainta oli ottaa varpaisiin liimautuneet sukat pois.

Väsynyt mutta onnellinen sunnuntaina.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Tunnelmointia maratonin aattona


Viimeiset hetket alkavat olla hyppysissä, ennen kuin lähdetään juoksemaan. Hassua ajatella, että taas sitä ollaan lähtöviivalla ampaisemassa maratonille, vaikka muistan vielä hyvinkin, kuinka tuskallista koko matkan juokseminen on. Edellisestä kerrasta on aikaa vajaat viisi vuotta (Berlin 09/2010), ja olin silloin yhdeksännellä viikolla raskaana. Tuolloin juostiin koko matka sateessa, ja muistan, että jo 18 kilometrin kohdalla ajattelin, että ei hitto. Jouduin siinä kolmenkympin jälkeen kävelemäänkin, mutta kuinka paljon, sitä en enää muista.

Aikaisempiin kolmeen kokopitkään maratoniin verrattuna huominen eroaa siten, että  treenikilometrejä on tullut huomattavasti enemmän. Ohjelmaan ovat kuuluneet myös vauhtikestävyyslenkit ja vedot, joista minulla ei tuolloin viisi vuotta sitten ollut vielä hajuakaan. Treenaaminen on ollut säännöllistä  ja tavoitteellista, joten ainakin työnteko on tällä kertaa puolellani. Vaan riittääkö se?

Juostuja kilometrejä on tänä vuonna heiaheia.comin mukaan 930 km, ja ainakin pyrin kirjaamaan kaikki treenini nettipalveluun muistiin.

Työt tavoitettani varten on nyt tehty, mutta tuntuu hassulta, että harjoituskauden alkuvaiheessa mietin, mitä juoksuharrastukselleni tapahtuu Paavon jälkeen. Nyt ajattelen, että sittenhän se vasta alkaa! Vasta kevään mittaan treenatessani olen päässyt sisään koko lajiin, miten monella tavalla omaa juoksemistaan voi treenata ja kehittää. Olen superinnoissani hiljaksiin kiihtyvistä vauhdeistani ja kestävyyteni paranemisesta. Odotan tulevia veto-, porras- ja loikkatreenejä malttamattomana sekä tietysti pitkiä, hitaita juoksuja, jolloin ajatus lentää. Perustreenaaminen on kaikista parasta, ja kisat sopivin väliajoin sinne sekaan ripoteltuina mitä maittavin suola. En muista, että aikuisiällä olisin ollut mistään harrastuksesta näin innostunut. Ja juoksemista voi jatkaa niin kauan kuin paikat kestävät, eli toivottavasti vielä pienen ikuisuuden!

Jännittää, sopivasti. Teen parhaani ja toivon, että se riittää. Toivon, että pääsen ehjänä maaliin ja saan kokea sen huumaavan tunteen, kun joka puolella risteilevät kylmät väreet, itkettää ja naurattaa samaan aikaan, joka puolelle kehoa koskee, eikä millään muulla kuin juoksemisella ole mitään merkitystä. Kun on piiskannut itsensä töihin, kolistellut niitä äärirajoja ja ehkä jopa ylittänytkin ne, voi vallaton mikä onnistumisen ja onnen tunne siitä tulee!

Kaikille Paavossa juokseville toivotan tukuittain tsemppiä ja kestävyyttä, mahtavaa juoksua jokaiselle!


Kesä on ainakin pilkahdellut, toisinaan.


Juhannuksena oli näinkin aurinkoista.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Viime hetken jännitysmomentit

Juhannuspäivän lenkki juostiin sateessa.

Lähtölaskenta maratonille on alkanut. Viimeinen viikko on täynnä hiilari- ja nestetankkausta, lepoa, jännitystä, jännitystä ja jännitystä. Ylimääräistä sydämentykytystä teettävät uudet pohjalliseni, jotka sain viime keskiviikkona. Niiden sisäänajo tapahtuu siis hieman nopeutetussa aikataulussa kuin suositeltavaa on. Pohjallisteni kaari on jyrkempi kuin aikaisemmissa pohjallisissa, ja siksi niihin tottuminen vie enemmän aikaa.

Aluksi tuntui kuin kenkääni olisi sullottu tennispallo. Sain neuvoksi käyttää pohjallisia käyttöönottovaiheessa myös kävellessä ja pitää juoksukenkiä muutenkin kuin juostessa. Kävin heti keskiviikkona pienellä palauttelulenkillä (4,85 km / 30:09 min / 6:13 min/km) tonnin vedoista poluilla (löysin Pääskyvuoren linkkitornin ympäristöstä tukun uusia, mahtavia polkuja) ja vedin uudet pohjalliset tossuihini. Tennispallotuntuma vain korostui, eikä oikea pohjallinen tuntunut mukautuvan jalkaan edes auttavasti. Yritin päästä Askelklinikalle hiotuttamaan pohjallistani heti torstaina, mutta juhannuskiireiden vuoksi se ei onnistunut. Perjantaina jalkapohjani sattui heti, kun se koski lattiaan noustessani sängystä ylös. Pidin sinnikkäästi pohjallisia jalassani kävellessänikin, mutta huomasin pian, että kipu ei hellitä eikä kyse voi olla pelkästä tottumattomuudesta. Kaari oli jalalleni liian jyrkkä.

Juhannuspäivänä oli vuorossa hieman pidempi lenkki, ja oikea jalkapohjani sattui heti, kun tungin jalkani juoksukenkään. Juokseminen onnistui kuitenkin hyvin, olisi tehnyt mieli juosta vielä pidempään ja lujempaa, mutta sanoin itselleni, että lopeta edes moisen ajatteleminen. Oli mahtava sadesää, ja luureista kuulunut Kingston Wall vain paransi tunnelmaa. Löysin lähikulmiltani uuden, mainion reitin, joten lenkki oli jalkakivusta huolimatta onnistunut. Kokonaismatkaksi tuli 8,6 km, ja keskitahti 5:35 min/km. Pitkät pätkät lenkistä taittuivat 5:10 min/km nopeudella, ja huomasin, että se tuntui vaivattomammalta kuin ennen. En oikeastaan edes hengästynyt. Nyt täytyy tosissaan olla tarkkana, että maratonilla vauhti pysyy a-i-s-o-i-s-s-a, tai muuten mörökölli minut vie.

Tänään viimein pääsin Askelklinikalle hiotuttamaan pohjallista, joka tulikin kuntoon ja jalkakipu loppui saman tien. Nyt tunnustelenkin sitten vuorostaan vasenta pohjallista, onko sekin sittenkin kaaren kohdalta liian jyrkkä. Tänään menen juoksemaan 5 - 6 kilometriä, joten asia selvinnee lenkillä. Tiukaksi vetää, mutta ei voi mitään. Täytyy luottaa jalkatuntumaan, vaikka jalka ei uuteen tukeen olekaan vielä täysin tottunut.

Sääennusteet muuttuvat päivittäin. Milloin lauantaille luvataan puolipilvistä, milloin sadetta. Kävin hankkimassa Intersportin alennuksista pari uutta juoksutoppia, koska vaikka sataisi kuin saavista, luulen, että puen päälleni silti topin. Se ei muutu kastuessaan niin painavaksi kuin t-paita. Lämpöasteita lienee niin reippaasti, että kylmä tuskin tulee.

Huomenna alkaa varsinainen tankkaaminen. Ja keskiviikkona juoksen viimeisen, noin neljän kilometrin lenkin. Sitten vain odotellaan. Jännittää kuin pientä orpolasta.


Pohjallisten muotojen on tarkoitus tukea jalkojani oikeista kohdista. Muutaman millin korotukset tuntuvat jaloissa yllättävän suurilta.


Piinaviikon viime hetken hankinnat.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Hyvän tuulen tonnin vedot

No niin, täällä on viimeinen kovatahtinen treeni plakkarissa ennen maratonia, joka on jo ensi viikolla! Ihan vatsanpohjasta kouraisee kun pelkästään kirjoitan tuon. Voi siis sanoa, että jännittää.

Kipeytynyt jalkani aiheutti lisää sydämentykytystä, mutta nyt on tullut jo todistetuksi, että selvisin onneksi säikähdyksellä. Sunnuntaina olin juoksemassa rennon pk-lenkin kuntoradoilla, matkaa tuli 9,3 kilometriä, ja tahti pysyi yli 6 min/km. Tosin olen huomannut, että Garmin ei ihan todellisia tahteja näytä ainakaan metsän siimeksessä, sillä siellä sama tahti voi olla kellon mukaan jopa yli minuutin per kilometri hitaampi kuin aukealla paikalla. Tuulikin vaikuttaa. Mutta jalka pysyi kivuttomana, ja pienessä tihkussa oli mitä loistavin juosta.

Maanantaina menin salille, tarkoituksenani tehdä ylläpitävä treeni, mutta jotenkin taas innostuin hosumaan kyykkyjä tangolla ja hyppyjä steppilaudan päälle. Seuraavana päivänä jalat olivat vähän kipeät, mikä ei ollut tarkoitus.

Eilen, eli tiistaina, oli järjettömän tuulinen ja hyinen päivä, vaikka aurinko aina välillä riehaantuikin. Lämpöä oli noin 13 astetta, mutta tuuli kylmensi ilmaa huomattavasti. Armotta lähestyvä maraton jännitti. Ei tehnyt mieli mennä kokeilemaan, josko polvi sattuu kuitenkin. En siis voi sanoa kiljuneeni riemusta, kun valmentajalta tuli aamutuimaan tekstiviesti, jossa varmistettiin, että illalla kello 20.30 on luvassa tonnin vetoja Ruissalossa.

Siellä sitä kuitenkin oltiin. Hytisin autossa kaksi takkia ja juoksutrikoot ylläni ja ajattelin, että en vähennä vaatteita lainkaan. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Yhtäkkiä edessä olleesta autosta nousi kaksi naista, jotka näyttivät siltä, että ovat lähdössä juoksemaan. Hämmästyksekseni he moikkasivat minua kuin vanhaa tuttua ja vaikuttivat olevansa jotenkin tohkeissaan. Ilta-aurinko paistoi suoraan silmiini, joten en heti erottanut, keitä sieltä oli tulossa. Valmentaja se ei ollut. Pian tunnistin ystäväni Mariannen (Mariannen triathlonblogi) ja hänen triatlonkaverinsa Tarjan. Tulivat kuulemma minua kirittämään!

Yhtäkkiä väsymys, hytinä ja laiskuus olivat tiessään, ja huomasin venytteleväni antaumuksella ja tekeväni avaavia liikkeitä ja kiihdytyksiä. Treeni jännitti, koska en ole tonnin vetoja seurassa koskaan juossut. Tiesin suhtkoht tarkkaan, mitä vauhtia jaksan pitää yllä, mutta silti suunniteltu aloitusvauhti 4:50 kuulosti kovalta. Suunnitelmien mukaan juoksisimme kuusi vetoa siten, että viimeisessä vauhti olisi jo alle 4:20. Aloitimme liian lujaa, kuten minulle niin tyypillistä on. Ensimmäisen vedon keskitahti oli 4:39, ja siinä 4:35 - 4:25 tietämillä vauhdit pyörivät toisesta neljänteen vetoon. Koska tahti oli koko ajan aiottua kovempi, päätimme tyytyä viiteen tonniin. Viimeisellä en pystynyt enää pinnistämään, joten sen keskitahdiksi jäi 4:30, Marianne kiritti hienosti tavoitteeseen.

Tänään kävimme valmentajan kanssa treeniä läpi, ja vaikka se kova olikin, ei silti mikään mahdoton. Ensi kerralla on keskityttävä paremmin siihen, että vauhti pysyy ensimmäisissä vedoissa kurissa, koska siten voimia säästyy loppuun asti vähän enemmän.

Mutta olipa vaan hauska treeni! Ja miten kivaa on juosta porukassa! Jos olisin itsekseni ollut eilen menossa juoksemaan tonnin vetoja, olisin suurella todennäköisyydellä saattanut jättää kokonaan menemättä, tai ainakin fuskannut vähäsen. Kun toinen pinkoo vieressä, ei vain malta antaa periksi. Huomasinkin sanovani, että olisi nyt jo se maraton ohi, niin pääsisi taas treenaamaan!

Vedot otetaan ehdottomasti viikkotreeniin, kun koitos on ohi.

Nyt ei sitten olekaan enää mitään tehtävissä. En aio torpedoida kisaani, joten juoksentelen enää maltillisesti. Tänään olisi tarkoitus vetää pieni palauttelu poluilla, viikonloppuna vielä alle kympin lenkki. Ja ensi viikolla sitten tankkaamaan!

Jännittää, jännittää, jännittää. Mutta kuten sanottu, maratoneja tulee ja menee, jos yksi epäonnistuu, sisulla seuraavaan.


Tyypilliseen tapaan liian kova vauhti alussa.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Paniikki juoksijan polvesta



Kahden uuden juoksukenkäparin hankkimisen jälkeen treenejäni ovat varjostaneet erilaiset jalkakivut. Adizero Adiosten sisäänajovaiheessa oikeassa kantapäässä alkoi tuntua omituista jäytävää kipua, kun kantapäätä liikutteli vaakatasossa puolelta toiselle. Myös juostessa kantapää oireili, tuntui kuin kantaluu olisi liikahdellut sitä ympäröivässä kupissa aavistuksen sivulta toiselle. Kantapääkipu ei kuitenkaan ollut niin voimakasta, että se olisi pakottanut lopettamaan juoksemista, ja ajattelin sen johtuvan siitä, että jalkani vasta totuttelevat uusiin, kevyempiin kenkiin.

Viime sunnuntain pitkikselle laitoin ensimmäistä kertaa jalkaani Supernova Glidet. Ne tuntuivat hyviltä, mutta 25 kilometrin matkalla vasemman jalan nimettömään ehti hiertyä koko varpaanpään kokoinen rakko. Tuli mieleen, ovatko jalkaani teetetyt, lämpömuovattavat pohjalliset tulleet tiensä päähän. Siksi varasin ajan Askelklinikalle, josta olen tukipohjalliseni aikoinaan ostanut, muistaakseni kuutisen vuotta sitten. Sitäkin ennen olen tarvinnut jalkaani muovatut ortoosit juoksukenkiini, mutta nämä ovat olleet ehdottomasti parhaat.

Vastaanotolla kävi ilmi, että kaksi raskautta ovat löysyttäneet jalkojeni niveliä sen verran, että kokoon 36 tehdyt pohjalliset ovat jääneet auttamatta liian pieniksi ja varpaani tulevat niistä yli. Siitä siis varpaan hiertymä johtui. Aikaisemmat Energy Boostini olivat kokoa pienemmät, joten varpaani eivät päässeet niissä niin vapaasti liikkumaan. Uusissa kengissä tilaa on enemmän, ja pohjallisten muotoilut eivät osu enää kohdalleen. Sillä on todennäköisesti osasyynsä kantapääkivussakin. Vanhat pohjalliset olisivat olleet liimausta vaille iskussa edelleen, mutta eipä sitä liian pienillä mitään tee.

Minulle luvattiin, että uudet pohjalliset valmistuvat juhannusviikon keskiviikkona, joten ehtisin niihin totutella suhtkoht riittävästi ennen maratonia. Tästä helpottuneena ajattelin, että treenailen kuten tähänkin asti, vaikka keskiviikkoisessa mäkivetotreenissä kantapää sattui aikaisempaa enemmän.

Torstaina menin tekemään kyykky- ja loikkatreenin, johon sisällytin neljä noin 150 metrin kiihdytystä. Olin jättänyt omat pohjalliset Adioksistani pois ja kokeilin, miltä kenkien omat pohjalliset jaloissani tuntuvat. Kyykyt ja loikat menivät vielä ilman kipua (kantapää tosin vähän tuntui), mutta kiihdytyksissä oikea polvi yhtäkkiä repesi. Viiltävää kipua polven ulkosyrjässä, joka paheni, mitä lujempaa juoksin. Kokeilin vielä kuopaisujuoksua, joka oli polvelleni täyttä myrkkyä. Lisäksi se naksui koukistaessa, kun kiristävä IT-jänne liikkui nivelnastan yli.

Tiesin heti, mistä on kyse, ja kipu palautti minut elävästi takaisin parikymppiseksi, jolloin juoksijan polveni äityi niin pahaksi, että jo pelkkä kävely sattui. Olin kokonaan unohtanut, miten paha vaiva oli ja miksi juoksulenkit päättyivät aina kyyneliin. Hassua, miten sama kipu voi kantaa muistot niin elävinä mieleen. Tuolloin syynä olivat pronaatiotuetut kengät, jotka ovat minun jalkaani aivan väärät. Oma jalkateräni kallistuu ulkosyrjälle, joten tarvitsen nimenomaan neutraalit kengät.

Miten pienestä virheasennosta kaikki voikaan olla kiinni! Heti, kun jaloillani ei ollut oikeanlaista tukea, pienenpieni virheasento riitti aikaansaamaan vihlovan kivun polvessani. Menin paniikkiin, luin kaiken mahdollisen jo unohtamani tiedon juoksijan polvesta ja ryhdyin kiivaasti venyttelemään ja rullailemaan. Tein kokeilumielessä kuopaisuliikkeitä jalalla, ja aina vaan vihlova kipu tuntui.

Perjantaina oli vuorossa noin 12 kilometrin kiihtyvä lenkki. Menin juoksemaan sitä vanhempieni mökille maalaismaisemiin, ja pitkitin lenkille lähtöä kaikin keinoin. Olin ottanut mukaan Supernovat ja omat (liian pienet) pohjalliseni. Ei tehnyt mieli lähteä, sillä polven kunto paljastuisi heti ensimmäisillä kilometreillä. Vaikka lohdutinkin itseäni, että silloin parikymppisenä polvivaivat saatiin kuriin heti oikeanlaisilla tossuilla ja pohjallisilla, mietin, mitä jos nyt niin ei käykään ja maraton vaarantuu.

Lähdin matkaan tunnustellen. Tarkoitus oli juosta jokainen kilometri vähän nopeammin niin, että alun tahti on 6:30 ja viimeisen kilometrin 4:27 min/km. Varsinaista vihlovaa kipua ei koko matkan aikana tuntunut, vaikka polvesta huomasikin sen oireilleen. Mutta se ei sattunut, joten juoksin lenkin loppuun saakka. Juoksin vähän harhaan, ja minulle entuudestaan tuntematon reitti olikin paikoin vähän mäkinen, joten laatimani harjoitus kävi liian raskaaksi. Muutin sen kesken kaiken niin, että kiihdytysten viisi viimeistä kilometriä tein vetoina parin minuutin palauttelulla, jonka kävelin. Viimeinen veto kävi vastatuulessa ja hiekkatien mäessä niin voimille, että oli pakko melkein luovuttaa. Lopuksi juoksin vielä vajaat pari kilometriä verkkailua. Saldoksi tuli noin 14 kilometriä, joten enköhän selvinnyt polveni kanssa tällä kertaa säikähdyksellä. Erinomaista oli, että kantapääkään ei vaivannut!

Olen ollut todella onnekas, kun olen saanut juosta toisen raskauteni jälkeen 1,5 vuotta lähes ilman minkäänlaisia vaivoja. Vaikka treenaamiseni on muuttunut rankemmaksi, jalkani ovat kestäneet juoksemisen yllättävän hyvin. Siksi aion vastakin pitää huolen, että venyttelen ja rullailen niitä riittävästi. Vatsa- ja selkälihaksia unohtamatta.


Kestää se, onneksi.


Perjantain kiihdyttelyt.

Kiihtyvän treenin statistiikka.


maanantai 8. kesäkuuta 2015

Uusia tossuja, vetoja ja vika pitkis lenkkiseuran kanssa


Täällä mennään lujaa edelleen, vaikka Paavo häämöttää jo vajaan kolmen viikon päässä. Uutta ajateltavaa on tullut vaikka kuinka, mutta aloitetaan nyt tossuista. Kerroinkin jo upouusista Adidas Adizero Adioksistani, jotka hankin lähes sileiksi kuluneiden Energy Boostieni tilalle. Ne on kuitenkin suunnattu pääasiassa nopeisiin treeneihin, vetoihin ja kisoihin, joten päätin käyttää viimeiset roposeni ja hyödyntämättä jääneen Intersportin kanta-asiakastarjouksen ja mennä ostamaan vielä toiset, tuetummat kengät pitkille lenkeille ja asfalttijuoksuun.

Pitkällisen pähkäilyn jälkeen pitäydyin Adduissa. Tällä kertaa mukaan tarttuivat vaimennukseltaan Adiosten ja Energy Boostien välimaastoon asettuvat Supernova glide seiskat, joiden tukevuus tuntui ainakin kaupassa riittävältä. Myös koko oli sama kuin Adioksissa, 38 2/3, eli yksi koko suurempi kuin aikaisemmissa juoksukengissäni.

Uusiin tossuihin tottuminen onkin vaatinut useita lenkkejä. Adiokset ovat selkeästi kevyemmät kuin yhdetkään tähänastisista juoksutossuistani, ja huomaan sen oikean jalan kantapään käyttäytymisessä. Se on hieman kipeytynyt, mikä on saanut minut miettimään, ovatko kengät sittenkään hyvät. Tosin uskon, että kengät nimenomaan vahvistavat nilkkaani, joten luulen kipuilun johtuvan sisäänajovaiheesta. Olen myös miettinyt kenkien kokoa, mutta toisaalta luin eräästä artikkelista, että erityisesti naiset arastelevat isompien kenkien ostamista. Testasin vanhoja Energy Boostejani, joissa varpaiden ja kengänkärjen väliin ei todellakaan mahdu peukalonmittaa - olen siis tähän asti tottunut juoksemaan hieman liian pienillä kengillä.

Kaksilla tossuilla pärjään joka tapauksessa pitempään, pelkät Adiokset olisi todennäköisesti juostu loppuun jo syksyyn mennessä.

Viime perjantaina ristiselkäni lävisti noidannuoli, joka pakotti minut toimimaan hyvin hitaasti. Hirvittävä vihlova kipu iski pienestäkin liikkeestä, ja muutuin silmänräpäyksessä vanhukseksi. Olin kaavaillut perjantaille salitreeniä, enkä millään halunnut luopua aikeistani. Yhtäkkisestä päähänpistosta pakkasin mukaani juoksukengät, sillä ajattelin, että jospa sittenkin vetäisen tonnin vedot juoksumatolla, jos vain selkä suinkin kestää. Kipua ei tuntunut pyöräillessä salille, ei liioin verkkaillessa matolla, joten päätin vetää ihan kunnolla.

Vauhdin pitäminen tonnin vedoissa ulkona on hankalaa, jos maasto on vähänkään mäkinen. Ajattelin siksi koettaa, miltä yhtäjaksoinen kova vauhti todellisuudessa tuntuu, vaikka juoksumatolla juokseminen muuten onkin kevyempää, kun ilmanvastusta ei ole. Tahdit olivat 5:00, 4:48, 4:37, 4:27 ja 4:17 min/km. Kolmannella vedolla ajattelin, etten varmasti jaksa loppuun saakka, mutta hyvinhän se sitten lopulta meni. Ja vitsit miten paljon itseluottamusta treenistä tuli! Taidan ottaa vaihtelevasti tonnin ja 500 metrin vedot viikoittaiseen treeniohjelmaani heti, kun maratonista on toivuttu.

Lauantaina venyttelin huolellisesti ja tein vatsaa ja selkää. Ristiselkä oli edelleen kipeä, tosin jo hieman vertynyt. Sunnuntaina oli tarkoitus juosta viimeinen pitkä lenkki ennen Paavoa, ja sainkin sille mukavasti seuraa Runaway Maman Kristasta. Jos koskaan olen ollut jotain mieltä blogin pitämisestä tai lenkkiseurasta, nyt viimeistään pyörrän puheeni päälaelleen. Blogista on seurannut ainoastaan hyviä asioita, ja yhtenä parhaimmista ovat ehdottomasti juoksuun hurahtaneet muut blogistit, joiden treenejä seuraamalla olen saanut rutkasti ideoita ja innostusta itsellenikin.

Ja kyllä vaan lenkkiseura piristää! Olen eilisestä lähtien ihastellut, kuinka hauskaa oli vaihtaa ajatuksia juoksusta ja kaikesta muustakin ja samalla pistää jalkaa toisen eteen, matkahan taittui kuin leikiten. Vaikka hitaaksi aiottu vauhti ei sellaisena ihan pysynytkään, kello näytti sinnikkäästi 5:40 lukemia. Kun tiemme Länsikeskuksella erosivat, himmailin väkisin, ja lukemat alkoivat olla kutosen luokkaa.

Suunnitelmani oli juosta vanhempieni mökille Ruskolle, ja Vahdontiellä sain tuta suuren urheilujuhlan tuntua, kun väkeä oli pyörätien laidassa mustanaan. Ihmiset eivät tosin olleet saapuneet kannustamaan minua, vaan katselemaan lentonäytöstä. Koneiden suihkiessa taivaankannen yli desibelit nousivat niin järjettömiksi, että oli pakko pitää korvista kiinni. Ei niin kovin mukavaa. Lisäksi ensimmäistä kertaa jalassa olleet kakkos-Adduni painoivat vähän, ja noin 17 kilometrin kohdalla myös jalat alkoivat painaa.

Viikolla juostut vedot tuntuivat, ja mietin, että pari viikkoa ennen Paavoa on kyllä syytä tosissaan ottaa rauhallisemmin, että voimat riittävät. Matka taittui kuitenkin tasaisen tappavaa vauhtia, vaikka jano alkoi olla kova. Pari geeliä tuli huitaistua molemmat, ja nälkäkin tuntui. Lopullinen matka oli 25,3 kilometriä, aikaa meni noin 2:29 ja keskitahti oli 5:55. Ihan hyvä viimeinen pitkis siis, ja juoksuseuran ansiosta erityisen virkistävä!

Tänään kävin lasten puistoilun aikana palauttelemassa reilun kuuden kilometrin verran. Menin Pääskyvuoren kuntoradan liepeillä olevia polkuja, jotta vauhti pysyisi aisoissa ja jaloilla olisi vähän mukavampaa maastoa pitkän asfalttitaivalluksen vastapainoksi. Vauhti oli maltillinen, ja keskisyke 147. Lopuksi tein vielä askelkyykkykävelyä neljän suoran verran.

Edelleen oikeassa kantapäässäni tuntunut kipu sai huolestumaan sen verran, että tilasin Askelklinikalta ajan uusia pohjallisia varten. Vanhat on teetetty muistaakseni vuonna 2009, ja vaikka kahden raskauden vuoksi niiden käytössä on ollut taukoja, raskaudet ovat myös muuttaneet askellustani. Siksi on syytä päivittää pohjallisten tilanne. Saapa nähdä selvitäänkö tuunauksella vai pitääkö tilata kokonaan uudet - ja ehtivätkö ne valmistua Paavoon mennessä!


Supernova glide seiskat pitkiksille ja asfalttitreeniin.










Viimeinen pitkis ennen Paavoa.


Ihana kesä on täällä!


torstai 4. kesäkuuta 2015

Maksimaalisen kestävyyskunnon mittausta

Tällä viikolla treeni on kulkenut taas vähän omia polkujaan. Maanantaina tein kolmen vartin loikkatreenin, tiistaina vuorossa olivat mäkivedot valmentajan kanssa. Tänään oli vuorostaan se päivä, jota olin odottanut ja vähän jännittänytkin kiihkeästi.

Oli nimittäin vuorossa kuntotestit, jotka tehtiin Paavo Nurmi -keskuksessa. Olin valinnut testikseni aktiiviliikkujan paketin, sillä se antaisi minulle kaikki tarpeelliset tiedot juoksukuntoani ajatellen. Testi sisälsi maksimaalisen kestävyyskunnon mittauksen sekä laktaattimääritykset. Niiden ja syketietojen avulla saadaan määritettyä aerobinen ja anaerobinen kynnys, jotka taas kertovat, mitkä ovat vauhtikestävyyden ja maksimaalisen kestävyyteni rajat.

Sykerajat ovat siis seuraavanlaiset:
Aerobinen kynnys on syke, jolla lihaksiin alkaa muododstua maitohappoa, mutta keho pystyy vielä polttamaan sen pois. Aerobinen kynnys on alle 70 prosenttia maksimisykkeestä.
Anaerobinen kynnys on syke, jonka ylittyessä lihaksiin alkaa tulla maitohappoa niin nopeasti, ettei keho pysty poistamaan sitä riittävän nopeasti ja uupumus koittaa ennemmin tai myöhemmin. Tästä myös tulee sanonta "olla hapoilla". Anaerobinen kynnys on noin 85 - 90 prosenttia maksimisykkeestä.
Maksimisyke on korkein mahdollinen syke, joka maksimaalisen rasituksen aikana voidaan saavuttaa.

Kynnystestit tehtiin juoksumatolla, jossa aina kolmen minuutin ajan juostiin tiettyä nopeutta. Kunkin jakson jälkeen sormenpäästä otettiin verinäyte, josta määritettiin veren laktaatti- eli maitohappopitoisuus. Sykerajat ja kynnysvauhdit määritetään siis syketietojen, maitohappopitoisuuden sekä tehon ja vauhdin perusteella.

Kolmen minuutin jaksot juostiin kiihtyvällä vauhdilla, ja kaksi ensimmäistä olivat kävelyvauhtia: 10 min/km ja 8:34 min/km. Kolmannella osuudella nopeus oli 7:30 min/km, jolloin siirryin kevyeen hölkkään. Samalla sykkeeni pomppasi 151 kertaan minuutissa, mikä kertoo henkilökohtaisesta sykkeestäni melkoisen paljon. Aerobinen kynnykseni on siis testin perusteella 7:30 min/km, joten minun tulisi tehdä lähes kaikki peruskestävyyslenkkini lähes kävellen. Olen aina tiennyt, että sykkeeni nousee nopeasti verrattain korkealle, siksi en anna aerobiselle kynnysarvolleni niin suurta merkitystä. Kiinnostavampaa onkin tietää anaerobinen kynnysarvo.

Juoksuosuuksia jatkettiin niin kauan, kunnes tuli uupumus. Kovimmillaan vauhtini oli 4:17 min/km, jonka jälkeen lopetettiin. Epäilen, että seuraavaa vauhtia (4:00 min/km) olisin jaksanut vielä jonkin aikaa, mutta syke oli lopetushetkellä 187 eli ikäluokalleni maksimaalinen. Koko testiin meni yhteensä 27 minuuttia, jonka jälkeen palauteltiin kevyttä hölkkää vielä yhdeksän minuuttia. Palauttelun lopussa sykkeeni oli 159, joten kovin alas se ei tasaantunut.

Testin perusteella kuntoluokkani on ikäryhmääni nähden erinomainen, minkä osuus on vain 3 prosenttia ikäryhmästä. Anaerobinen kynnys on 5:27 min/km, eli aerobis-anaerobinen alueeni asettuu rajoihin 5:27 - 7:30 min/km. Tämä olisi minulle siis optimaalinen harjoitusalue, jolla vauhtikestävyystreenit tehdään.

Vauhti kuulostaa hitaimmillaan erittäin hitaalta, ja niinhän se onkin. Haarukka on suorastaan järjetön. Tämä on seurausta sykkeestäni, joka nousee nopeasti korkeaksi. Testin määrittelemien harjoitusesimerkkien perusteella minulle "reipas 40 - 70 minuutin lenkki" juostaisiin vauhdilla 6:19 - 7:30. Hehheh. Enpä tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella.

Tärkeintä on kuitenkin mittaustulosten lupaus, että maratoniin paukut ainakin riittävät. Lisäksi sain hyviä vinkkejä harjoitusohjelman tekoon. Nyt jännittää turkasesti, miten saan pidettyä vauhtini kurissa viimeisellä pitkällä lenkillä ennen maratonia, jonka juoksen sunnuntaina. Sitä ennen on luvassa vain lihaskuntoa ja venyttelyä.

Sykkeet lähtivät äkkiä nousuun.

Lisää statistiikkaa.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Juoksijan nöyryys (sekä uudet Addut)

Olen edennyt juoksufilosofiurallani. Ymmärsin nimittäin vihdoin, mikä yhteys juoksulla ja nöyryydellä on. En nyt aikaisemminkaan ole paukutellut henkseleitäni juoksijana, mutta muutaman vastoinkäymisen ansiosta pääsin syvemmälle nöyryyden käsitteen pohdinnassani. Nöyryys on hyve, joka auttaa yksilöä etenemään tavoitteessaan, sillä nöyryyden ansiosta ihminen on avoin ja vastaanottavainen ulkopuolelta tuleville opeille sekä kuuntelee itseään kokeneempia ja edistyneempiä yksilöitä. Nöyryys kasvaa myös silloin, kun tulee loukkaantumisia tai muita kipuja, jotka pakottavat ihmisen lepoon. Nöyryyttä ei kuitenkaan pidä sekoittaa nöyristelyyn, joka on irvokas hännystelyn velipuoli ja vastenmielinen oman edun tavoittelun väline. 

No niin, asiaan. Juoksuharrastuksen ansiosta olen oppinut lisää nöyryyttä, mikä ei ole ainakaan huono asia. Nöyryyttä ymmärryksestä, että olen edelleen hyvin alkutekijöissä juoksijantaitojeni kanssa. Viime torstain porrastreeni heti kovan juoksutekniikkaharjoituksen perään oli liikaa, ja voimat loppuivat jaloistani ihan kokonaan. Jo kympin maastojuoksukisan jälkeen olin alkanut tuntea vasemmassa sääressäni jumitusta, ja pelkäsin, että olen onnistunut treenaamaan itselleni jonkin pian kroonistuvan vaivan.

Lauantaille olin suunnitellut viimeistä pitkää lenkkiä ennen Paavoa, mutta vähän ennen lähtöä valmentaja soitti ja sanoi, että kannattaisi tehdä sittenkin vain palauttava lenkki kaiken treenin päätteeksi, itseäni kuunnellen. Lisäksi hän sanoi, että minun on saatava lisää voimaa jalkoihini, koska porrastreeni oli mennyt heikonlaisesti. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos haluaa kehittyä, palaute on annettava suoraan, ettei tarvitse jäädä arpomaan, menikö se nyt niin tai näin. Siksi arvostankin valmentajan suoraa puhetta. 

Otin siis nöyränä vastaan palautteen, että (koska olen aina inhonnut askelkyykkyjä ja muutakin jalka-pakaraosastoa kuormittavaa lihastreeniä) reisi- ja pakaravoimissani on huomattavasti parantamisen varaa. Nöyryys jalostuu onneksi nopeasti sisuuntumiseksi: jos ei ole voimaa tämän naisen takapuolessa, niin kohta on!

Lauantaina lähdin lopulta juoksemaan sillä asenteella, että katsotaan, mitä tulee. Oli tämän kesän mittapuussa kuuma päivä, ja olin varustautunut varmuuden vuoksi urheilujuomalla ja vedellä sekä parilla geelillä. Suuntasin Jaanintietä Aurajoelle ja Virnamäen kulttuuripolulle ja Halistenkoskelta Aurajoen rannoille. Kuulostelin joka askeleella vasenta jalkaani, tuntuuko siinä kipua. Alkuun kaikki meni ihan hyvin, vauhti oli sellaista 5:30 - 5:40 min/km, mutta yritin hidastaa sitä kuuden minuutin tuntumaan. Seitsemän kilometrin kohdalla vasemman pohkeen alaosassa alkoi tuntua kipua, joka yltyi välillä polttavaksi mutta hiipui sitten taas lähes kokonaan. Jalkani alkoivat myös tuntua melkoisen väsyneiltä, ja totesin, etteivät ne todellakaan olleet vielä palautuneet viikon monipuolisesta ja raskaasta kuormituksesta. Päätin siis suunnata aiottua aikaisemmin takaisin ja juoksin Yo-kylästä suoraan Kuuvuoren halki Nummen ja Itäharjun läpi kotiin. Mittaa lenkille tuli 13 kilometriä, keskivauhti 5:53 min/km.

Tunnelmat olivat aika apeat, sillä pelkäsin, että treenaamisen muutos ja uudenlainen rasitus ovat laukaisseet akillesjänteessäni saman vanhan kivun, josta kärsin nelisen vuotta sitten. Silloin juoksin myös paljon, kun treenasin maratonia varten, mutta juoksemiseni oli tyystin toisenlaista kuin nyt. Tuolloin vaiva helpotti vasta, kun olin raskauden vuoksi lopulta monta kuukautta kokonaan juoksematta.

Kotona rullailin ja venyttelin jalkaani mielipuolen lailla ja tunnustelin, miltä kipu tuntuu. Sunnuntaina se tuntui kävellessäkin. Jalka oli selvästi ärtynyt, ja päätin poistaa yhden arvuuttelun kohteen luvuista. Suuntasin siis urheilukauppaan.

En ole ihan varma, miten paljon rakkailla Adduillani on juostu, sillä juoksin alkuvuonna vajaat kaksi kuukautta pelkästään Icebugeilla. Kaiken kaikkiaan kilometrejä on tänä vuonna plakkarissa nyt 825, ja otin Adduni käyttöön jo viime lokakuussa. Juoksukengät kestävät eri lähteiden mukaan 600 - 1000 kilometriä, joten joka tapauksessa kenkäni vetelivät jo viimeisiään. Ja kun tossujen pohjia katsoo, huomaa, että ne ovat kuluneet paikoin aivan sileiksi.

Yleensä olen ostanut uudet kengät varastoon hyvissä ajoin, mutta nyt en ollut hankintaa ehtinyt vielä tehdä. Olin kuitenkin lukenut arvioita eri malleista ja päätynyt tällä kertaa Adizero Adios Boost kakkosiin. Etenkin ASA:n testitulokset vakuuttivat minut, ja olin jo tilaamassa kenkiä netistä. Onneksi en ehtinyt sitä tehdä, sillä eilen Intersportissa kävi ilmi, että koska Adioksen lesti on kapeampi kuin Energy Boostien, tarvitsinkin yhden koon isommat kengät! Olin pitänyt Addun Energy Boost kakkosia tähänastisen juoksu-urani parhaimpina, mutta kun sain Adios Boostit jalkaani, se oli menoa kertaheitolla. Ihan täydellinen istuvuus, ihan kuin olisi vetänyt pelkät sukat jalkaansa.

Tänään en malttanut lepäillä laakereillani, vaan kiskoin aamulla uudet kengät jalkaani ja lähdin juosten työntelemään lapsia kärryillä puistoon. Aluksi vasemmassa jalassa tuntui arkuutta, mutta huomasin kivun olevan pohkeen syrjässä eikä akillesjänteessä, ja pikkuhiljaa se vaimeni kokonaan. Kivun syynä olivat liian kuluneet kengät! Ihan kuin viime keväänäkin. Onneksi ei päässyt pahemmaksi.

Alkuverkkailua tuli vajaat 1,5 kilsaa, lapset puistoon ja minä omiin treeneihini. Puistotätipuiston vieressä on jalkapallokenttä, johon mittasin sadan metrin radan ja aloin töihin. Askelkyykkykävelyä, kinkkausta, kuopaisujuoksua, jänisloikkaa, vuoroloikkaa, polvennostojuoksua ynnä muuta kivaa. Kentän laidassa oli penkki, jolla pystyi hyvin tekemään jalannostoja ja dippejä. Lopuksi vielä muutamia vetoja ja reilun parin minuutin lankku. Että jos ei ole pebassa voimaa, niin kohta on! Loppuverkaksi sama vajaat 1,5 kilometriä kotiin, josta puolet juoksimme esikoisen kanssa kilpaa.

Olen tosiaan aina inhonnut noita askelkyykkyjä, varmasti juuri siksi, että minulla ei ole ollut voimaa jaloissani ja keskivartalossani niitä kunnolla tehdä. Olikin ilahduttavaa, että huomasin jo edistyneeni. Nyt en enää huojunut sinne tänne, vaan liike pysyi koossa.

Viikossa on jo kaksi hyvän fiiliksen tuojaa, ja ollaan vasta maanantaissa. Toivottavasti myötäisellä mennään loppuun asti!

Reilun 800 kilometrin jäljiltä.



Vaan kyllä nyt kelpaa!