Juoksijan nöyryys (sekä uudet Addut)

Olen edennyt juoksufilosofiurallani. Ymmärsin nimittäin vihdoin, mikä yhteys juoksulla ja nöyryydellä on. En nyt aikaisemminkaan ole paukutellut henkseleitäni juoksijana, mutta muutaman vastoinkäymisen ansiosta pääsin syvemmälle nöyryyden käsitteen pohdinnassani. Nöyryys on hyve, joka auttaa yksilöä etenemään tavoitteessaan, sillä nöyryyden ansiosta ihminen on avoin ja vastaanottavainen ulkopuolelta tuleville opeille sekä kuuntelee itseään kokeneempia ja edistyneempiä yksilöitä. Nöyryys kasvaa myös silloin, kun tulee loukkaantumisia tai muita kipuja, jotka pakottavat ihmisen lepoon. Nöyryyttä ei kuitenkaan pidä sekoittaa nöyristelyyn, joka on irvokas hännystelyn velipuoli ja vastenmielinen oman edun tavoittelun väline. 

No niin, asiaan. Juoksuharrastuksen ansiosta olen oppinut lisää nöyryyttä, mikä ei ole ainakaan huono asia. Nöyryyttä ymmärryksestä, että olen edelleen hyvin alkutekijöissä juoksijantaitojeni kanssa. Viime torstain porrastreeni heti kovan juoksutekniikkaharjoituksen perään oli liikaa, ja voimat loppuivat jaloistani ihan kokonaan. Jo kympin maastojuoksukisan jälkeen olin alkanut tuntea vasemmassa sääressäni jumitusta, ja pelkäsin, että olen onnistunut treenaamaan itselleni jonkin pian kroonistuvan vaivan.

Lauantaille olin suunnitellut viimeistä pitkää lenkkiä ennen Paavoa, mutta vähän ennen lähtöä valmentaja soitti ja sanoi, että kannattaisi tehdä sittenkin vain palauttava lenkki kaiken treenin päätteeksi, itseäni kuunnellen. Lisäksi hän sanoi, että minun on saatava lisää voimaa jalkoihini, koska porrastreeni oli mennyt heikonlaisesti. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos haluaa kehittyä, palaute on annettava suoraan, ettei tarvitse jäädä arpomaan, menikö se nyt niin tai näin. Siksi arvostankin valmentajan suoraa puhetta. 

Otin siis nöyränä vastaan palautteen, että (koska olen aina inhonnut askelkyykkyjä ja muutakin jalka-pakaraosastoa kuormittavaa lihastreeniä) reisi- ja pakaravoimissani on huomattavasti parantamisen varaa. Nöyryys jalostuu onneksi nopeasti sisuuntumiseksi: jos ei ole voimaa tämän naisen takapuolessa, niin kohta on!

Lauantaina lähdin lopulta juoksemaan sillä asenteella, että katsotaan, mitä tulee. Oli tämän kesän mittapuussa kuuma päivä, ja olin varustautunut varmuuden vuoksi urheilujuomalla ja vedellä sekä parilla geelillä. Suuntasin Jaanintietä Aurajoelle ja Virnamäen kulttuuripolulle ja Halistenkoskelta Aurajoen rannoille. Kuulostelin joka askeleella vasenta jalkaani, tuntuuko siinä kipua. Alkuun kaikki meni ihan hyvin, vauhti oli sellaista 5:30 - 5:40 min/km, mutta yritin hidastaa sitä kuuden minuutin tuntumaan. Seitsemän kilometrin kohdalla vasemman pohkeen alaosassa alkoi tuntua kipua, joka yltyi välillä polttavaksi mutta hiipui sitten taas lähes kokonaan. Jalkani alkoivat myös tuntua melkoisen väsyneiltä, ja totesin, etteivät ne todellakaan olleet vielä palautuneet viikon monipuolisesta ja raskaasta kuormituksesta. Päätin siis suunnata aiottua aikaisemmin takaisin ja juoksin Yo-kylästä suoraan Kuuvuoren halki Nummen ja Itäharjun läpi kotiin. Mittaa lenkille tuli 13 kilometriä, keskivauhti 5:53 min/km.

Tunnelmat olivat aika apeat, sillä pelkäsin, että treenaamisen muutos ja uudenlainen rasitus ovat laukaisseet akillesjänteessäni saman vanhan kivun, josta kärsin nelisen vuotta sitten. Silloin juoksin myös paljon, kun treenasin maratonia varten, mutta juoksemiseni oli tyystin toisenlaista kuin nyt. Tuolloin vaiva helpotti vasta, kun olin raskauden vuoksi lopulta monta kuukautta kokonaan juoksematta.

Kotona rullailin ja venyttelin jalkaani mielipuolen lailla ja tunnustelin, miltä kipu tuntuu. Sunnuntaina se tuntui kävellessäkin. Jalka oli selvästi ärtynyt, ja päätin poistaa yhden arvuuttelun kohteen luvuista. Suuntasin siis urheilukauppaan.

En ole ihan varma, miten paljon rakkailla Adduillani on juostu, sillä juoksin alkuvuonna vajaat kaksi kuukautta pelkästään Icebugeilla. Kaiken kaikkiaan kilometrejä on tänä vuonna plakkarissa nyt 825, ja otin Adduni käyttöön jo viime lokakuussa. Juoksukengät kestävät eri lähteiden mukaan 600 - 1000 kilometriä, joten joka tapauksessa kenkäni vetelivät jo viimeisiään. Ja kun tossujen pohjia katsoo, huomaa, että ne ovat kuluneet paikoin aivan sileiksi.

Yleensä olen ostanut uudet kengät varastoon hyvissä ajoin, mutta nyt en ollut hankintaa ehtinyt vielä tehdä. Olin kuitenkin lukenut arvioita eri malleista ja päätynyt tällä kertaa Adizero Adios Boost kakkosiin. Etenkin ASA:n testitulokset vakuuttivat minut, ja olin jo tilaamassa kenkiä netistä. Onneksi en ehtinyt sitä tehdä, sillä eilen Intersportissa kävi ilmi, että koska Adioksen lesti on kapeampi kuin Energy Boostien, tarvitsinkin yhden koon isommat kengät! Olin pitänyt Addun Energy Boost kakkosia tähänastisen juoksu-urani parhaimpina, mutta kun sain Adios Boostit jalkaani, se oli menoa kertaheitolla. Ihan täydellinen istuvuus, ihan kuin olisi vetänyt pelkät sukat jalkaansa.

Tänään en malttanut lepäillä laakereillani, vaan kiskoin aamulla uudet kengät jalkaani ja lähdin juosten työntelemään lapsia kärryillä puistoon. Aluksi vasemmassa jalassa tuntui arkuutta, mutta huomasin kivun olevan pohkeen syrjässä eikä akillesjänteessä, ja pikkuhiljaa se vaimeni kokonaan. Kivun syynä olivat liian kuluneet kengät! Ihan kuin viime keväänäkin. Onneksi ei päässyt pahemmaksi.

Alkuverkkailua tuli vajaat 1,5 kilsaa, lapset puistoon ja minä omiin treeneihini. Puistotätipuiston vieressä on jalkapallokenttä, johon mittasin sadan metrin radan ja aloin töihin. Askelkyykkykävelyä, kinkkausta, kuopaisujuoksua, jänisloikkaa, vuoroloikkaa, polvennostojuoksua ynnä muuta kivaa. Kentän laidassa oli penkki, jolla pystyi hyvin tekemään jalannostoja ja dippejä. Lopuksi vielä muutamia vetoja ja reilun parin minuutin lankku. Että jos ei ole pebassa voimaa, niin kohta on! Loppuverkaksi sama vajaat 1,5 kilometriä kotiin, josta puolet juoksimme esikoisen kanssa kilpaa.

Olen tosiaan aina inhonnut noita askelkyykkyjä, varmasti juuri siksi, että minulla ei ole ollut voimaa jaloissani ja keskivartalossani niitä kunnolla tehdä. Olikin ilahduttavaa, että huomasin jo edistyneeni. Nyt en enää huojunut sinne tänne, vaan liike pysyi koossa.

Viikossa on jo kaksi hyvän fiiliksen tuojaa, ja ollaan vasta maanantaissa. Toivottavasti myötäisellä mennään loppuun asti!

Reilun 800 kilometrin jäljiltä.

Vaan kyllä nyt kelpaa!