maanantai 29. kesäkuuta 2015

Paavo, Paavo, mikä mahtava Paavo! (Kisaraportti: Paavo Nurmi Marathon 42,195 km)


Olen kirjoittanut tämän kisaraportin mielessäni jo kymmeniä kertoja, mutta vasta nyt ehdin istahtaa koneen ääreen ja tehdä aikeista totta. Mutta voinpa sanoa, että huhhuh mikä juoksu!

Kolme edeltävää yötä olin nukkunut huonosti, jännitys pyrki uniin. Lauantain vastaisena yönä en ollut saada millään unta, ja kun se vihdoin tuli, heräsin vessahätään. Toisella kerralla heräsin siihen, että paitani oli hiestä märkä ja olin kääriytynyt peittooni, jotta en olisi jäätynyt märkä paita ylläni. Maratonaamuna ei siis ollut erityisen levännyt olo, mutta jännitys ja veressä kohissut adrenaliini peittivät väsymyksen nopeasti alleen.

Olin suorittanut kaikki valmistelut jo edellisenä päivänä: ladannut iPodin ja Garminin akut, tunkenut Mariannelta lainaamani numerolappuvyön täyteen geelejä, pakannut reppuun vaihtovaatteet ja toiset kengät sekä katsonut juoksuvaatteet valmiiksi. Piti enää laatia juomapulloihin tankkaus- ja palautusjuoma, pakata reppuun banaani ja käydä suihkussa.

Numerolapun hain hyvissä ajoin perjantaina, ja Juoksija-lehden myyntipöytä houkutti minut luokseen. Olin jo pitkään miettinyt, että on tullut aika vaihtaa Kaksplussan tilaus Juoksijaan, ja koska ylimääräiset lehdet, kirja ja oheistuotteet olivat tällä kertaa niin anteliaat, päätin tehdä aikeistani totta ja tilata lehden. Hyvä niin, sillä viimeiseksi perjantai-iltana luin sängyssäni vielä uusimmasta Juoksija-lehdestä pari kullanarvoista vinkkiä. Nimittäin että elimistöltä vie puolisen tuntia muuttaa suorituksen aikana nautittu hiilihydraatti lihasten polttoaineeksi atp:ksi, eli geelien ja urheilujuoman nauttiminen kannattaa aloittaa jo maratonin alkukilometreillä, ennen kuin energiavajaus alkaa vaivata.

Lisäksi olin lukenut, että kisapäivän aamuna puuroannoksen muutoin niin terveelliset ja kuitupitoiset marjat (kuten myös kasvikset, leseet ja siemenet) (syön yleensä puuron kera mustikoita) kannattaa vaihtaa vaikkapa sokeroiduksi hilloksi, koska kuitu turpoaa veden avulla ja tuo suolistoon ylimääräistä masssaa.

Söin siis aamulla tyypillisen puurokulhollisen, jossa oli vadelmahilloa ja raejuustoa, sekä join puolisen litraa magnesiumilla höystettyä vettä ja kupin kahvia. Aloin lipittää tankkausjuomaa noin kello kymmenen aikoihin, ja viimeisen hörpyn pullosta otin yhdentoista maissa. Puolentoista tunnin aikana arvelin ehtiväni tyhjentää rakkoni, niin ettei pissahätä ainakaan alkumatkalla vaivaisi.

Lähdin kisapaikalle noin varttia vaille yksitoista. Juoksija-lehdessä neuvottiin myös, että lähdössä kannattaa ottaa vielä pieni huikka vettä, joten päätin käydä ostamassa läheiseltä kioskilta vesipullon, jonka voisin jättää maahan siitä juotuani. Maksoin käteisellä, mikä osoittautui virheeksi.

Olin valmistautunut niin huolellisesti, että minulla olisi Paavo Nurmi -stadionilla ollut aikaa vaikka minkälaiseen kisapanikointiin, mutta toisin kävi. Kun olin jättämässä reppuani katsomoon, huomasin, että arvotavarat pitikin jättää kioskiin, jossa niiden säilytys maksoi viisi euroa ja jossa kelpasi vain käteinen. Minulla oli enää 3 euroa 30 senttiä. Pyörän olin jättänyt jo Martin koulun edustalle, enkä aikonut lähteä enää etsiskelemään automaattia. Sitten muistin, että isäni oli tulossa lähtöalueelle hyvissä ajoin, ja soitin hänelle. Kävelin häntä vastaan hakemaan vitosen ja sain puhelimen ja lompakon säilöön. Sitten reppu numeroituna katsomoon, trikoot ja takki pois ja lämmittelemään.

Kuumaverisenä olin valinnut kisoihin kaikista lyhyimmät omistamani juoksusortsit sekä topin. Kello oli noin 12, lähtöön aikaa puolisen tuntia. Tihutti vettä ja tuuli, mutta minulla ei ollut lainkaan kylmä. Olin käynyt jo kerran vessassa (jossa söin myös banaanin), jossa kuuntelin vanhan konkarimaratoonarimummelin kertovan kisakokemuksiaan toiselle juoksijalle. Kesken lämmittelyiden jouduin menemään toistamiseen pissalle, nyt puskaan. Lämmittelin erilaisia polvennostojuoksuja ja vaihtoaskelhyppyjä sekä tein kolme avaavaa kiihdytystä. Siinä vaiheessa tajusin, että mikrosortsit ovat niin lyhyet, että pitkällä matkalla reidet hiertyvät toisiaan vasten väistämättä verille ja hiertymiin kulkeutuva hiki tekee juoksusta katastrofin. Tutkailin muiden naisjuoksijoiden varustusta, ja lähes kaikilla, joilla sortsit oli jalassaan, lahkeet olivat oikeaoppisesti pidemmät, niin että sisäreidet eivät koske toisiaan, jos siis sellaista fysiologista taipumusta on.

Alkoi kaamea jaakobinpaini, kun mietin, mitä nyt teen. Kello 12.22 istuin katsomossa kiskomassa mikrosortejani pois ja trikoitani tilalle. Tiesin, että läkähtyisin sääret peitettyinä, mutta keksin kääriä lahkeet yli polvien. Hetken mietitytti, mahtavatko ne alkaa kiristää, mutta parempi sekin kuin kirvelevät sisäreidet. Oli sitten tuunatut kompressiotrikoot, hehheh.

Kun lähdin lähtöalueelle, kello oli jo 12.25. Koko ranta lainehti väkeä, enkä voinut uskoa, etten tosiaankaan mahdu edes katualueelle. Jouduin kuitenkin menemään vielä puskaan, kun kuuluttaja kuulutti, että lähtöön aikaa kaksi minuuttia. Puskassa oli muitakin. Sitä paitsi se oli ihan lähtöalueen viereisen nurmikentän vieressä. Odotin lähtölaukausta siinä nurmikentällä, ja tiesin, että alusta tulisi väistämättä tungoksessa hidas. Huitaisin naamaani geelin ja vesihuikan, laitoin soittimeni ja Garminin päälle, ja sitten mentiin.

Olin päättänyt, että juoksen alkuun hitaasti, korkeintaan 5:50 min/km vauhtia, koska TCR:n puolikkaalla pilalle mennyt vauhdinjako kummitteli edelleen mielessäni.

Suoraan sanottuna minulla ei ollut oikein luottoa itseeni, mahdanko jaksaa oikeasti juosta koko matkan maaliin saakka. En ollut sanonut ajatusta kenellekään ääneen, ettei se ottaisi minussa valtaa, mutta silti epäilin itseäni. Minulla oli sellainen olo, että pitkät, rauhalliset peruskestävyysjuoksut olivat jääneet vähän liian vähiin, edellisen kuukauden aikana olin ehtinyt juosta niitä vain kaksi, joista toinen 17 ja toinen 25 kilometriä. Itseluottamustani varten olisin tarvinnut ainakin viisi pitkää lenkkiä lisää, vaikka niitä toki koko kevään juoksinkin, mutta niistä tuntui olevan niin kauan. Minulla ei ollut ihan käsitystä, mitä vauhtia jaksaisin pitää yllä ilman, että se kuluttaisi liikaa energiaani koko matkaa ajatellen, joten ajattelin pelata varman päälle ja juosta niin rauhallisesti, etten hyytyisi.

Ennen lähtöä toivoin, että juoksustani tulisi sellainen, että lopussa voimani vain riittäisivät ja riittäisivät ja juoksisin kaikkien edellä menevien ohi ja jaksaisin nostaa vielä huiman loppukirin maaliin.

Sellainen siitä sitten tulikin, voi pojat, mikä juoksu!

Kuten sanottu, lähtö oli jo ryysiksenkin vuoksi hidas. Päätin, etten ala poukkoilla edellä menevien ohitse, koska se kuluttaa liikaa energiaa ja hermoja. Tyydyin asettelemaan askeliani, ja aikamoista jolkottelua ensimmäiset kilometrit olivatkin. Puutarhakadulla näin Mariannen ja aloin viittilöidä innoissani, enkä ikinä unohda hänen ilmettään, kun hän alkoi kiljua, että "Hyvä Salla!" Tuli niin hyvä mieli, että taisin nauraa ääneen. Pidin yllä rauhallista tahtia, ja katsoin säännöllisin väliajoin juoksukelloa, ja heti kun näin tahdin kiihtyneen 5:40:een tai alle, hiljensin vauhtia. Garminin tallentamista kilometrijaoista näkee, että nopein tahti ensimmäisellä puolikkaalla on useilla kilometreillä vähän päälle 5:20 min/km, mutta keskitahti jokaisella kilometrillä kuitenkin päälle 5:50 ja jopa yli 6:00 min/km.

Juoksu oli siis leppoisaa, ja keskityin oikeastaan odottelemaan, että ensimmäinen puolikas tulisi päätökseen. Tulisi enemmän tilaa, ja kellon vahtaaminen loppuisi. Olin päättänyt noudattaa Mariannen taktiikkaa, ja otin geelin aina puolen tunnin välein. Juomapisteillä otin joka toisella kerralla vettä, joka toisella urheilujuomaa. Omia juomia minulla ei ollut mukana, ja juomapisteitä olikin sopivin väliajoin.

Ensimmäisellä puolikkaalla vaivasi oikeastaan melkein ainoastaan pienehkö pissahätä. En ollut sittenkään ehtinyt tehdä tarpeeksi monta tyhjennystä. Ruissalossa aloin katsella puskia sillä silmällä. Vähän ennen Ruissalon kääntöpaikkaa (10 km) eräs hikinauhalla varustettu puolikkaan juoksija kysyi aikatavoitettani, hänellä kun oli uusi juoksukello, josta hän ei osannut vielä katsoa muuta kuin sykkeet. Kerroin tavoittelevani neljän tunnin aikaa, mutta juoksevani nyt hieman hitaammin, jotta vauhti pysyisi kurissa. Hän sanoi sen olevan viisasta ja toivotti tsemppiä. Noin kahdentoista kilometrin kohdalla tuli pieni mutka, jonka vieressä oli juuri sopiva puska. Kaarsin sinne, ja joku huusi, että varo nokkosia. Huusin vastaan, että eivät ne haittaa. Nopeasti tuli valmista, ja sain sen hikinauhamiekkosen äkkiä kiinni. Aikaa tuskin hävisin juuri lainkaan.

Kansanpuiston suoralla (joka myös vetoharjoittelusuorana tunnetaan) muodostui muutamia sumppuja. Nyt poukkoilin joitakin kertoja, koska tiesin juoksevani jo valmiiksi aika hidasta vauhtia enkä halunnut enää jäädä kenenkään perään jarruttelemaan. Odotin tosissani, että ensimmäinen puolikas loppuisi, jotta päästäisiin tositoimiin. Noin 17 kilometrin kohdalla aloin tuntea, että uudet pohjalliseni hiertävät hyvää vauhtia molempien jalkojeni pikkuvarpaisiin rakkoa. Kipu ei kuitenkaan ollut sietämätön, ja tiesin varpaideni joka tapauksessa askel askeleelta turtuvan. Sen sijaan vähän ennen ensimmäisen puolikkaan loppua huomasin, että aavistukseni pitkien lenkkien vähyydestä oli osunut nappiin. Kuntoni puolesta en ollut lainkaan huolissani: en ollut tippaakaan hegästynyt tai väsynyt, mutta iskutus alkoi hieman tuntua jaloissa. Eikä sen vielä ennen 20 kilometriä pitäisi tuntua. Se oli kuitenkin vasta ensimmäinen tuntuma, eikä häirinnyt liikaa.

Vähän ennen Auransiltaa, jonka jälkeen puolimaratoonareilla oli jäljellä enää puolen kilometrin maalisuora, kiinnitin huomiota terhakkaan näköisesti juosseeseen mieheen, joka yhtäkkiä hypähti yleisön puolelle halaamaan jotakuta kannustajaa. Ajattelin hänen olleen tulossa jo maaliin ja olevan siksi niin onnellinen suorituksestaan. Hänellä oli oranssi Hankkija-lippis, joka pisti hymyilyttämään. Maalisuoralla näin taas Mariannen, joka kysyi, onko kaikki hyvin ja kehotti ajattelemaan, että jäljellä on enää perussunnuntailenkki. Tapaamisesta tuli taas riemastunut olo, ja lähdin innoissani toiselle kierrokselle. Olin ajatellut, että toisen kierroksen aloittaminen saattaa tuntua tuskalliselta, mutta ei se tuntunut. Minä vain juoksin. Jostakin tuntui tulevan lisää voimaa ja energiaa, ja nyt sain lopettaa kellon tuijottamisen ja antaa mennä vain.

Yhtäkkiä huomasin sen Hankkija-lippismiehen taas edessäni, ai, hän olikin juoksemassa täysmatkan! Oli muutenkin hauskaa huomata, ketkä olivat toisella kierroksella. Tästä ajatuksesta tajusin, että minähän olin alkanut saavuttaa edelläni juosseita, jotka olivat jossain ensimmäisen kierroksen vaiheessa juosseet ohitseni. Jaloissa tuntui, mutta kilometrit vain kuluivat. Ajattelin, että kun saavutan 35 kilometrin, jaksan ihan taatusti maaliin. Tasaiseen tahtiin ohittelin edelläni juosseita, vaikka vauhtini ei sanottavasti kiihtynytkään. 22 kilometrin kohdalla näin ensimmäisen miehen, joka oli vaihtanut kävelyyn, ja mietin, mahtaako hän kävellä jäljellä olevat 20 kilometriä. Juoksin muutaman kerran Hankkija-lippismiehen ohitse, mutta hän oli sitkeä. Jonkin aikaa yksikseni juostuani huomasin, että joku on taas liepeilläni, ja kun vilkaisin, silmäkulmassani vilkkui oranssi lippis.

Uskomatonta, mutta Ruissalon mäet eivät häirinneet minua mitenkään. Laskeskelin vain edessäni häämöttäneitä nousuja, että kuinka monen jälkeen kääntöpaikka mahtoikaan tulla. Hiljaisuuden vallitessa minä ja Hankkija ohitimme aina jonkun edessämme juosseen tai kävelleen. En katsonut kelloa, aurinko oli alkanut porottaa aika kuumasti. 27 kilometrin kohdalla tunsin yhtäkkiä kamalan kivun sivalluksen vasemmassa jalkaterässäni. Vaistomaisesti karjaisin: "Ai!", jolloin Hankkija ja eräs toinen mies kysyivät yhteen ääneen: "Mikä pisti?" Toinen arveli sen olleen ampiainen, johon totesin, etten tiennyt, pistikö mikään. Hetken luulin, että jalkaterässäni oli murtunut jokin, mutta sitten kipu vain hellitti. Jatkoin koko ajan juoksemista ja huomasin, kuinka tossuni kärki alkoi värjäytyä verestä punaiseksi. Tajusin, että pohjallisten hiertämä vesikello oli räjähtänyt rikki. Mutta siihen loppui kipu.

30 kilometrin kohdalla oli kääntöpaikka, ja siellä toimitsijat huutelivat, että nyt alkaa myötätuuli, loppumatka on ihan helppoa. Vähän aikaisemmin Hankkija oli naurahtanut, että no niin, nyt alkaa se viimeinen, kuuluisa helvetillinen osuus. Silloin huomasin ensimmäistä kertaa hänen kasvonsa, ja hän olikin varmasti vähintään yli viisikymppinen äijä! Juoksu näytti kevyeltä kuin nuorella orhilla, samoin fysiikka oli kuin nuoren miehen. Kääntöpaikalta eteenpäin hän ei jäänyt missään kohdassa, vaan juoksimme yksissä tuumin rinta rinnan ja keräilimme edessämme lähestyneitä päänahkoja. Se oli ihan epätodellista.

Vielä Ruissaloon päin mennessä minua oli vähän ärsyttänyt, että hän roikkui kintereilläni, olisi mennyt ennemmin ohi, mutta nyt viimeistään tajusin, mitkä voimat siitä sai, kun matkaa taittoi jonkun kanssa. Askel vei eteenpäin, eikä siinä todellakaan miettinyt, että mitä jos kävelisin. Ei tarvinnut, kun meno oli sen verran helppoa, vaikka jalkoja särkikin jo kauttaaltaan. Mietin, milloin Hankkija mahtaa lähteä loppukiriin, ja ihmettelin vähän, kun aina jonkun huudellessa tsemppejä reitin varrelta hän vastasi, että raskasta on, raskasta on. Se ei nimittäin näyttänyt yhtään raskaalta. Jossakin vaiheessa rakko räjähti myös oikeassa jalassani, mutta se ei tehnyt yhtä kipeää kuin vasen. Molemmat tossut olivat verillä.

Nauratti, kun yhtäkkiä näin jonkun miehen lorottelevan siinä ihan tien reunassa, hän näytti niin väsyneeltä, ettei ollut jaksanut mennä enää edes puskaan. Yhä useampi kiinni ottamamme juoksija käveli. Mietin, miten kurjalta se tuntuu, kun voimat eivät riitäkään ja on pakko kävellä. Kahdella kolmesta aikaisemmin juoksemastani maratonista olen joutunut kävelemään useita kilometrejä, ja se on ollut nöyryyttävää. Kansanpuiston suoralla juoksimme erään miehen ohi, jonka yläruumis oli ihan vinossa sivulle. Hän oli ehkä venäyttänyt tai muuten loukannut selkänsä. Teki pahaa juosta hänen ohitseen, kun ajattelin, miten tuskainen hänen olonsa täytyy olla. Joka tapauksessa jokainen maaliintulija on voittaja, tuli sinne sitten millä keinolla hyvänsä.

Meidän ohitsemme ei juossut kukaan. Tuntui siltä kuin olisimme olleet suorittamassa yhtä tärkeää tehtävää kuin muuan sotilas nimeltä Feidippides, joka ennen ajanlaskun alkua juoksi Marathonin kaupungista Ateenaan kertomaan, että Ateenan armeija on kukistanut persialaiset.

Vihdoin ohitimme sen maagisen 35 kilometrin kyltin, ja ajattelin, että seitsemän enää, se menee vaikka päällä seisten. Meno ei ollut todellakaan enää kevyttä eikä helppoa, mutta ei totaalisen tuskaistakaan. Aina, kun ajattelin, että nyt voisi tulla kyllä juomapiste, edessä häämötti kyltti "juomapiste 100 m". Kahdella viimeisellä juomapisteellä join sekä urheilujuoman että veden. Ja miten hyvältä appelsiinilohko maistuikaan! Taivaalliselta.

Jossain kohdin eräs nuori mies juoksi kevein askelin ohitsemme, olisikohan satama-alue jo alkanut. Olin nähnyt hänet jo pari kertaa aikaisemmin, hänen juostessaan ensimmäisellä puolikkaalla kaverinsa kanssa ohitseni, ja minun ohittaessani heidät toisen puolikkaan alkupuolella. Nyt kaveri oli jäänyt, ja voimansa viisaasti jakanut sai kirmata täysillä maaliin.

Nyt piti alkaa jo vähän tsempata. Ajattelin, että kunhan pääsemme Aurajoen suulle ja jokiranta alkaa, on enää kolme kilometriä ja kaikki on helppoa. Ja niin siinä kävikin. Katsojien taputuksista ja tsemppauksista sain niin paljon puhtia ja voimaa, että kiristin ihan huomaamattani vauhtia. Ja sitten huomasin, että Hankkija vain jäi taakseni enkä nähnyt häntä enää. Olisin halunnut halata ja kiittää häntä maalissa ja kertoa, miten suuri merkitys hänen vetoavullaan minulle oli. Toivottavasti saan kertoa sen vielä joskus.

Tunnelma jokirannassa oli mahtava. Ihmiset taputtivat ja huusivat, ja mietin, olisinko itse yhtä innoissani katsojien puolella kuin tässä juostessani. Ja kuinka viitseliästä on tulla katsomaan ja kannustamaan. Oli ihanaa nähdä maaliviiva joen toisella puolella. Oli niin hyvä olo, että naamani oli kuin Naantalin aurinko. Vähän ennen Auransiltaa huomasin sen konkarimummelin, jonka olin kuullut ennen lähtöä vessassa juttelevan. Päätin, että juoksen hänenkin ohitseen. Ja sitten sillan ylitettyäni tajusin, että minullahan on vielä niin paljon voimia, että voin juosta koko loppupätkän niin kovaa kuin jaksan. Niinpä kiristin tahtia, ja sitten annoin mennä täysillä. Viimeisen täyden kilometrin paras tahti oli 3:53 km/min ja sen vajaan parinsadan metrin pätkän 3:23 min/km. Ohitin siinä juuri ennen maalia vielä pari naista, joita selostaja oli juuri kuuluttamassa, joten hän ei ehtinyt kuuluttaa minua ollenkaan. Se on ainut asia, joka koko maratonilta jäi vähän harmittamaan, mutta sekin hyvin pieni. Hymyilytti niin, etten tiennyt, miten päin olisin ollut.

Maalissa kuulin yhtäkkiä, kuinka poikani huusi "Sallaa, Sallaa", ja näin hänen juoksevan aidan toisella puolella rinnallani. Hän oli ottanut mallia mieheltäni, joka myös huuteli siellä Sallaa. Olin niin fiiliksissä, että ryntäsin halaamaan lapsiani, ja sitten isänikin tuli toiselta laidalta onnittelemaan. Olo oli epätodellinen, ihan kuin olisin juuri juossut aikaiseksi maailmanrauhan tai jotakin muuta vastaavaa.

Siinä sitten kerrattiin nopeasti juoksu pääpiirteittäin, ja lähdin hakemaan tavaroitani. Sain myös Finisher-paidan ja säkillisen kaikkea hyvää. Tungin puolihuolimattomasti pullaakin suuhuni siinä stadionilla ohimennessäni. Käveleminen oli aika tuskallista, ja mietin, miten ikinä saan veriset tossuni jaloistani pois. Pyörällä kulkeminen oli noin miljoona kertaa helpompaa, mutta sain kuitenkin autokyydin kotiin. Siellä liottelin verisiä jalkojani, joiden molempien pikkuvarpaista puhkaisin vielä eilen vesikellot.

Muuten selviydyin aika hyvin vaurioitta. Eilen rullasin ja venyttelin jalkojani, ja tänään ne ovat oikeastaan enää vain väsyneet, eivät kipeät.

Summa summarum: juoksin elämäni juoksun. Lopullinen nettoaikani oli 4:15,18. Bruttoaikani oli 4:16,41. Kesti siis melkein puolitoista minuuttia, ennen kuin pääsin ryysiksessä lähtöviivan yli. Vaikka aikatavoitteeni jäi uupumaan vartilla, enntätykseni parani 55 minuutilla. Edellinen ennätykseni on ensimmäiseltä juoksemaltani maratonilta, Vantaalta vuodelta 2008. Tarkistin sen nyt, se oli 5:10,30.

Juoksu oli niin upea, että se 15 minuuttia ei haittaa. Nyt tiedän, että seuraavalla kerralla uskallan juosta ensimmäisen puolikkaankin vähän kovempaa. Ja se seuraava kerta tulee, jos ei ihan heti, niin kohta puoliin. Ensin treenataan lisää.


Juoma-asemia oli matkan varrella riittävästi.

Kilpailun statistiikkaa.

Garmin näyttää liikkeellä ollun ajan. Pissapyrähdys ja alun seisoskelu oli vähennetty loppuajasta.

Kisan jälkeen tunnelma oli jokseenkin hulppea.


Kivuliainta oli ottaa varpaisiin liimautuneet sukat pois.

Väsynyt mutta onnellinen sunnuntaina.

8 kommenttia:

  1. Hieno raportti Salla! :) Ja upea juoksu! Mä jouduin kävelemään pätkiä mutta en pidä sitä nöyryyttävänä, inhimillistä omien voimavarojen ylilyöntiä alkumatkasta vaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krista :) Sulla oli mahtava eka maraton eikä pienet kävelypätkät sitä pilaa. Mä kävelin aikaisemmilla maratoneilla useita kilometrejä... Eikä ajoistakaan voi puhua sun ensikertalaisen upean ajan kanssa samana päivänä. Jokainen maaliintulija on voittaja. Ihmettelen muuten sitä, että mun ikäsarjassa oli alun perin 23 osanottajaa, mutta nyt vain 10? Olivatko ne loput väärässä sarjassa vai mitä niille tapahtui?

      Poista
  2. Mahtava rapsa, ja hieno juoksu! Mua huvitti tuo huomio Kansanpuiston vetoharjoittelusuorasta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marianne :) Juu, ajattelin siinä suoralla juostessa, että tästäkin tulee taas takuuvarmasti yksi kilometri :D

      Poista
  3. Huikea raportti!! Kaikista vaikeuksista huolimatta selvisit maaliin ja teit ihan mahtavan enkan! Onnittelut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katju! Onnittelut sullekin vielä uudesta ennätyksestä!!

      Poista