Siirry pääsisältöön

Viikko maratonin jälkeen

Viikko maratonin jälkeen on elämää. Tuntuu kaukaiselta, että viikko sitten tähän aikaan makasin reporankana sohvaan uponneena, mutta niin perin juurin tyytyväisenä. Ja silti viikko on hujahtanut nopeasti.

Lepääminen on ollut vaikeaa. Jo maanantaina kaihosin juoksemaan, kun näin auton ikkunasta lenkillä olleita ihmisiä. Sama efekti toistuu muuten aina: kun näkee jonkun juoksevan, tekee mieli saman tien itsekin sännätä. Jalat toipuivat yllättävän nopeasti. Jo maanantaina ne olivat kivuttomat, tiistaina jopa vetreät. Hierojakin sanoi niiden tuntuneen yllättävän hyviltä.

Torstaina vihdoin pääsin testaamaan, onko olo lenkkipolullakin yhtä hyvä kuin pään sisässä. Oli kesän ensimmäinen, kunnon hellepäivä, joten lähdin vasta illalla. Silti oli liian kuuma, auringossa varmasti liki 30 astetta. Juoksin vähän päälle 4 kilometriä, ja melkein alkoi jo siitäkin matkasta päätä särkeä. Jalatkin olivat vielä selvästi väsyneet. Tuntui kuin olisi juossut vaahtomuovissa, askel oli todella tahmea. Samaten huomasi, että pitkän matkan iskutus tuntui myös jaloissa.

Silti kummastutti vauhti. Vaikka juoksin mielestäni maltillisesti ja hitaasti, kilometrien keskitahdit olivat tavallista kovemmat. Keskisyke oli 157, maksimi 173. Reitti on osin aika mäkinen. Uskallan salaa elätellä toiveita, että vetotreenit ovat tehneet tulosta. Huomenna on vuorossa vähän pidempi lenkki, katsotaan, miten se kulkee. Tekee tosissaan mieli päästä tositoimiin, päästä kiinni perustreeniin!

Oli muuten täydellinen mäihä, että sää oli niinkin maltillinen vielä viikko sitten. Parempaa keliä maratonia ajatellen voi tuskin toivoa. Tänään juoksusta olisi voinut tulla aivan toisenlainen.


Taas mennään. Vähän kyllä tuntui kuin olisi vaahtomuovissa juossut.
Tahdit yllättivät, luulin juosseeni hitaan mökkijuoksun.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …