 |
| Mikä ihana näky! |
 |
| Pojan ensimmäiset juoksukisat. Oli kuulemma kivaa! |
 |
| Pian juoksemaan lähtiessä näyttää tältä. |
Jos ei osaa juosta hitaasti, ei voi oppia juoksemaan nopeasti. Ihan sama kuin vaikkapa pianonsoitossa. Jos et osaa soittaa helppoja etydejä, et voi oppia vaativia konserttoja. Tai missä tahansa muussa oppimista vaativassa taidossa. On hallittava perustaidot, jotta voi oppia pikkutarkkuutta.
Sain tähän kirjoitukseen innoituksen Katjulta, joka pohti treenaamistaan hierojan pöydällä. Erityisen vaikutuksen minuun teki hänen analyysinsä, että juoksemalla lähes pelkästään kovatempoisia ja kuormittavia harjoituksia hän on rakentanut vauhtikestävyyttä ikään kuin tyhjän päälle.
Oivallus kolahti minuun kuin kivi. Myös minua on muistutettu useita kertoja siitä, että minun pitäisi saada suurempi vaihtelu juoksutehojeni välille. Viime viikon parinsadan metrin vetotreenissä valmentaja painotti, että tällä viikolla minun on pakko antaa kehoni palautua tai vauhtini eivät kasva ikinä.
Syytän ensisijaisesti kärsimätöntä luonnettani. Minulla on hirveä kiire juosta kohti kovempaa tempoa, lujempaa kestävyyttä, enkä millään malttaisi tehdä sitä pitkäjänteistä työtä, jolla peruskestävyyttä rakennetaan.
Kestävyysurheilijan harjoittelusta 70 - 80 prosenttia tulisi olla peruskestävyyttä. Olen juossut niin kutsutut pk-lenkkini todella usein liian kovalla tempolla, niin että vauhtikestävyys- ja peruskestävyystreenien eroa on ollut vaikea määritellä. Olen pelännyt, että jos hissuttelen tavallisilla lenkeillä, vauhtikehitykseni ikään kuin tyssää siihen. Ihan kuin minun olisi pakko pitää yllä kovaa vauhtia aina, jotta se ei karkaisi kokonaan saavuttamattomiini.
Ja tämähän on aivan väärin. Treenaamalla koko ajan liian kovaa ja rakentamalla vauhtikestävyyttä hataralle pohjalle kunto kasvaa varmasti nopeasti - alkuun, mutta ennen pitkää keho ylikuormittuu ja peruskunto romahtaa. Puhumattakaan henkisestä puolesta. Kuntourheilijalle juoksemisen tulee olla ennen muuta kivaa. Jos harjoitukset toistavat liian rankkaa kaavaa, into voi lopahtaa lyhyeen, etenkin kun odotettua kehitystä ei yliyrittämisen vuoksi tapahdu.
Juuri tuo yliyrittäminen on helmasyntini. Aivan kuin rauhallisten pk-lenkkien omasta mielestäni liian matalat keskitahdit tekisivät minusta jotenkin "huonomman" juoksijan tai epäonnistuneen harrastajan. Ihan kuin minun pitäisi nopeammalla vauhdilla todistella itselleni, että kuntoni on tosiaan kasvanut jo näin kovaksi, vaikka sykkeet huitelisivat taivaissa.
(Olen muuten miettinyt, että 08/2014 juoksin puolimaratonin aikaan 1:55:53. Tuolloin en ollut tehnyt vielä ainuttakaan vauhtikestävyysharjoitusta vetotreeneistä puhumattakaan. Seuraavan puolimaratonin juoksin 05/2015 aikaan 1:55:43. Taustalla oli kolmen kuukauden vk-lenkit ja vetotreenit. Ei järin suurta vaikutusta, vai? Vauhdit tuntuvat tosissaan kasvavan hitaasti, ja yritänkin keskittyä nyt muuhun kuin niiden tuijottamiseen. Siihen peruskestävyyteen, joka on kaiken perusta. Sillä mihin tässä on kiire.)
Olen ottanut itseäni niskasta kiinni, enkä enää vain selitä, että juu, pidän pidän vauhdin maltillisena ja sitten juoksen sitä samaa tahtia kuin aina ennenkin.
Puolitoista viikkoa sitten juoksemani puolimaratonin jälkeen olen keskittynyt siihen, että suurin osa treeneistäni on ollut palauttelevia, rentoja juoksuja, jotka ovat saaneet minut hädin tuskin hengästymään. Eilen tiistaina seitsemän kilometrin mittainen pk oli vain ja ainoastaan mukava. Se tuntui siltä kuin olisin ollut reippaalla metsäkävelyllä. Olin säätänyt sykekelloni siten, että näin vain sykkeeni, ja tarkastelin juostessani vauhdin vaikutusta sydämeni lyöntitiheyteen. Aika hyvin sain sen pidettyä 150:n tuntumassa, jolloin vauhtikin tuntui kevyeltä ja vaivattomalta. Jälkeenpäin katsoin, että lenkin keskitahti oli 6:11 min/km, eli juuri sellainen, jonka valmentaja arveli minulle rennon kevyelle lenkille sopivaksi.
Voin rehellisesti hehkuttaa, että syksyn värien ihasteleminen ja tuoksujen haisteleminen raikkaan kostealla kuntopolulla oli juuri se, mitä kaipasin. Juoksemisen vaivatonta helppoutta, keveyttä ja iloa.
Niinhän se on elämässäkin: kun perusasiat ovat kunnossa, voi keskittyä hienosäätöön.
Sain tähän kirjoitukseen innoituksen Katjulta, joka pohti treenaamistaan hierojan pöydällä. Erityisen vaikutuksen minuun teki hänen analyysinsä, että juoksemalla lähes pelkästään kovatempoisia ja kuormittavia harjoituksia hän on rakentanut vauhtikestävyyttä ikään kuin tyhjän päälle.
Oivallus kolahti minuun kuin kivi. Myös minua on muistutettu useita kertoja siitä, että minun pitäisi saada suurempi vaihtelu juoksutehojeni välille. Viime viikon parinsadan metrin vetotreenissä valmentaja painotti, että tällä viikolla minun on pakko antaa kehoni palautua tai vauhtini eivät kasva ikinä.
Syytän ensisijaisesti kärsimätöntä luonnettani. Minulla on hirveä kiire juosta kohti kovempaa tempoa, lujempaa kestävyyttä, enkä millään malttaisi tehdä sitä pitkäjänteistä työtä, jolla peruskestävyyttä rakennetaan.
Kestävyysurheilijan harjoittelusta 70 - 80 prosenttia tulisi olla peruskestävyyttä. Olen juossut niin kutsutut pk-lenkkini todella usein liian kovalla tempolla, niin että vauhtikestävyys- ja peruskestävyystreenien eroa on ollut vaikea määritellä. Olen pelännyt, että jos hissuttelen tavallisilla lenkeillä, vauhtikehitykseni ikään kuin tyssää siihen. Ihan kuin minun olisi pakko pitää yllä kovaa vauhtia aina, jotta se ei karkaisi kokonaan saavuttamattomiini.
Ja tämähän on aivan väärin. Treenaamalla koko ajan liian kovaa ja rakentamalla vauhtikestävyyttä hataralle pohjalle kunto kasvaa varmasti nopeasti - alkuun, mutta ennen pitkää keho ylikuormittuu ja peruskunto romahtaa. Puhumattakaan henkisestä puolesta. Kuntourheilijalle juoksemisen tulee olla ennen muuta kivaa. Jos harjoitukset toistavat liian rankkaa kaavaa, into voi lopahtaa lyhyeen, etenkin kun odotettua kehitystä ei yliyrittämisen vuoksi tapahdu.
Juuri tuo yliyrittäminen on helmasyntini. Aivan kuin rauhallisten pk-lenkkien omasta mielestäni liian matalat keskitahdit tekisivät minusta jotenkin "huonomman" juoksijan tai epäonnistuneen harrastajan. Ihan kuin minun pitäisi nopeammalla vauhdilla todistella itselleni, että kuntoni on tosiaan kasvanut jo näin kovaksi, vaikka sykkeet huitelisivat taivaissa.
(Olen muuten miettinyt, että 08/2014 juoksin puolimaratonin aikaan 1:55:53. Tuolloin en ollut tehnyt vielä ainuttakaan vauhtikestävyysharjoitusta vetotreeneistä puhumattakaan. Seuraavan puolimaratonin juoksin 05/2015 aikaan 1:55:43. Taustalla oli kolmen kuukauden vk-lenkit ja vetotreenit. Ei järin suurta vaikutusta, vai? Vauhdit tuntuvat tosissaan kasvavan hitaasti, ja yritänkin keskittyä nyt muuhun kuin niiden tuijottamiseen. Siihen peruskestävyyteen, joka on kaiken perusta. Sillä mihin tässä on kiire.)
Olen ottanut itseäni niskasta kiinni, enkä enää vain selitä, että juu, pidän pidän vauhdin maltillisena ja sitten juoksen sitä samaa tahtia kuin aina ennenkin.
Puolitoista viikkoa sitten juoksemani puolimaratonin jälkeen olen keskittynyt siihen, että suurin osa treeneistäni on ollut palauttelevia, rentoja juoksuja, jotka ovat saaneet minut hädin tuskin hengästymään. Eilen tiistaina seitsemän kilometrin mittainen pk oli vain ja ainoastaan mukava. Se tuntui siltä kuin olisin ollut reippaalla metsäkävelyllä. Olin säätänyt sykekelloni siten, että näin vain sykkeeni, ja tarkastelin juostessani vauhdin vaikutusta sydämeni lyöntitiheyteen. Aika hyvin sain sen pidettyä 150:n tuntumassa, jolloin vauhtikin tuntui kevyeltä ja vaivattomalta. Jälkeenpäin katsoin, että lenkin keskitahti oli 6:11 min/km, eli juuri sellainen, jonka valmentaja arveli minulle rennon kevyelle lenkille sopivaksi.
Voin rehellisesti hehkuttaa, että syksyn värien ihasteleminen ja tuoksujen haisteleminen raikkaan kostealla kuntopolulla oli juuri se, mitä kaipasin. Juoksemisen vaivatonta helppoutta, keveyttä ja iloa.
Niinhän se on elämässäkin: kun perusasiat ovat kunnossa, voi keskittyä hienosäätöön.
Ihanaa kun ymmärsit tekstini niin hyvin! Mulle tuli ihan samanlainen reaktio kun tajusin tän. Niin yksinkertainen asia mut ei vaan ymmärrä ennen kuin juokseminen rupee jumittamaan ja tuttu vauhti tuntumaan liian kovalta. Siihenkin pitää tottua. Mulle alkaa olee liian myöhäistä enää kasvattaa peruskuntoani ennen maratonia, pelottaa vähän, mitä siitä tulee. Mut maratonin jälkeen taas viisaampana kuuntelen kroppaani ja määritän peruskestävyysvauhdin sen mukaan. Tsemppiä vikoihin viikkoihin ennen kisoja! :)
VastaaPoistaKiitos :) Samoin sulle!
Poista