perjantai 23. lokakuuta 2015

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta.


Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole.



Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt. 


Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Käveleminen ei sattunut enää parin päivän päästä, ja venyttelin jalkaani myös ahkerasti.

Seuraavana maanantaina menin kokeilemaan kevyttä verkkaa. Hyvin pian eli heti kävi ilmi, että jalka ei ole kunnossa. Saman tien, kun pohjelihas joutui jalan ponnistaessa jännittymään, revähdyskohdassa vei kipeää. Eikä maaston tarvinnut muuttua kuin loivaksi ylämäeksi, pohjetta alkoi sattua ponnistuksen voimistuessa jo ihan liikaa. Lopetin juoksemisen ja kävelin kotiin. Matkaa tuli vajaa kilometri. Olisi kyllä kulkenut, vähäisetkin juoksuaskeleet tuntuivat kipua lukuun ottamatta ihanilta! Menin harmissani tekemään 4 x 15 askelkyykkykävelyn sarjan ja vähän pakaralihasliikkeitä, jotka eivät rasittaneet pohjettani.

Seuraavana päivänä pyysin työpaikkalääkäriäni kirjoittamaan lihasrelaksanttireseptin, sillä ajattelin, että jos jalassa on kramppi, se voisi lähteä lääkkeillä. Sain myös Voltarenia. Lähdin kolmeksi päiväksi Tampereelle koulutukseen, mutta pakkasin toiveikkaasti juoksukamppeet mukaan. Olin jo pitkään haaveillut pääseväni juoksemaan vanhan opiskelukaupunkini maisemiin, mutta toisin kävi. Tosin koko kurssikin oli niin tiivis ja päivät pitkiä, että vaikka olisin ollut kunnossakin, tuskin mitään kaupunkia ristiin rastiin kulkevaa pitkistä olisin ehtinyt fiilistellä kuitenkaan.

Työpaikkalääkäri sanoi, että kramppi kuulostaa niin pahalta, että jalkaa pitäisi käyttää lääkärissä. Hän myös kertoi, että krampin, venähdyksen ja revähdyksen alkuoireet ovat aika lailla samankaltaisia, mutta revähdyksen kestää parantua pisimpään. Varasin ajan perjantaille, sillä palasin kotiin vasta torstai-iltana. Olin ottanut lihasrelaksantin tiistai-iltana, mutta heti keskiviikkona huomasin, ettei siitä ollut mainittavasti muuta hyötyä kuin tavallista paremmat yöunet. Jalka tuntui venytettäessä ja varpaille noustessa edelleen samalta: pieni kipu tuntui.

Torstaina otin ajattelematta muutaman juoksuaskeleen, kun kiirehdin kurssikaverin autolle, ja saman tien pohkeessa kirpaisi ikävästi. Tajusin, että krampista tuskin on kyse, kun yli viikon sattuu. Tänään pääsin vihdoin Mehiläiseen, jossa olikin asialle omistautuva, erinomainen lääkäri.

Diagnoosi: revähdys.
Arvioitu paranemisaika: 2 - 4 viikkoa. Minun tapauksessani ehkä kaksi.

Lääkäri kuunteli kertomustani ja sanoi, että pohjelihas on todennäköisesti liian kovan treenin seurauksena mennyt kramppiin, ja sitten, kun krampissa ollut lihas on rasituksessa äkillisesti venynyt (ylämäessä), se on revennyt. Venähdyksessä lihas venyy mutta pysyy kasassa, revähdyksessä aina repeää jotakin, jonka seurauksena tulee arpi eikä lihas koskaan ole enää niin vahva kuin ennen. Minulla lihaksessa on todennäköisesti revennyt joitakin lihassäikeitä lihaksen sisällä, koska vamma ei ole tämän pahempi ja olen koko ajan pystynyt kävelemään ja venyttelemään. Nopea ensiapu auttoi varmasti myös.

Hoito: omien tuntemusten mukaan asteittaista rasituksen lisäämistä. Juoksua kannattaa kokeilla viikon päästä. Vesijuoksua ja pyöräilyä ja kaikkea muutakin saa tehdä, mikä ei satu.


Ensijärkytyksestäni toivuttuani menin salille ja vahvistin pakaraa ja takareittä. Kyykkyjä tangolla pystyi tekemään entiseen tapaan, samoin rinnallevetoja ja askelkyykkyjä. Hassu juttu: pohkeet ovat olleet aina kehoni vahvin kohta, ja nyt juuri ne prakasivat. Muistan kyllä pari viikkoa sitten salilla ajatelleeni rankan pohjetreenin jälkeen, että se saattoi olla liian raskas, sillä jalkani tulivat siitä kipeämmiksi kuin koskaan ennen mistään. Sen päälle vielä kipakka mäkivetotreeni ja minuuttitreeni - ne vain olivat liikaa.

Mitä tästä opin? Pyrin kuuntelemaan kehoani yhä entistä tarkemmin. Ei siinä sen kummallisempaa. Kaikkia vammoja ei voi uskoakseni välttää sittenkään, ja ihmeellisen kauan sainkin treenata ilman loukkaantumisia.

Huomenna juostaan Kaarinan syysmaraton, mutta maratonista puolikkaaksi ja sitten kympiksi lyhentynyt kisamatkani typistyi nyt sitten puhtaaseen zeroon. On luvattu loistosäätä ja mukana on monta kaveriani. Kyllähän se harmittaa, etten pääse mukaan, mutta en suostu harmistumaan tämän enempää. Sen sijaan menen pitkälle pyörälenkille, jolle olen haikaillut jo pitkään: aion fillaroida Kakskerran ympäri, jos jalka tuntuu ookoolta.

Olen silti onnellinen, että selvisin säikähdyksellä. Pääsen liikkumaan ja voin tehdä kaikkea muuta. Juoksuttoman viikon aikana olen kyllä huomannut, miten tärkeä ja rakas asia juoksemisesta on minulle tullut: vieroitusoireet ovat pahat. Mielikuvissani laukkaan milloin milläkin polulla. Mutta viimeistään iltapäivällä, kun tuoreen Juoksija-lehden artikkelista silmiini osui yllä olevassa kuvassa kohta kolmonen, ajattelen tämän parin viikon tauon ylimenokautena, jolloin minun on lupa vetää henkeä ja kokeilla muita lajeja. Aion mennä vesijuoksemaan ja joogaan, jonka aion ottaa valikoimaan muutenkin juoksun ja salitreenin lisäksi.

Tämä kausi loppui ikävästi kesken, mutta sitä suuremmalla innolla  lähden talvella hankkimaan taas kaivattua peruskuntoa. Parempi tällainen revähdys kuin jokin epämääräinen muu jalkavamma, josta ei tiedä, mikä se on ja kuinka kauan se kestää.

Lopuksi toivotan kaikille huomenna kisaamaan lähteville juoksukavereilleni mitä parhaimpia kilometrejä, olen hengessä mukana! Nautinnolla maaliin!

torstai 15. lokakuuta 2015

Yksi hyvä treeni ja kaksi kamalaa

Siellä se häämöttää, mäkijuoksumäki.

Harvinaisen upea lokakuu.

Auranlaakson mäki alaspäin.

Nyt on takana yksi hyvä treeni ja kaksi harvinaisen kammottavaa, joiden seurauksena oikea pohkeeni on juoksukelvoton. Vaikka treenit ovat helmikuusta tähän päivään saakka pikkuhiljaa koventuneet, koskaan aikaisemmin jalkani eivät ole menneet näin jumiin, etten ihan oikeasti pystyisi juoksemaan.

Aloitetaan kuitenkin siitä hyvästä treenistä. Viime lauantaina tein viimeisen harjoituksen, joka minulle oli määrätty yksin tehtäväksi, kun en päässyt osallistumaan yhteistreeneihin iltavuoroviikkoni vuoksi. Oli määrä juosta 6 - 7 mäkivetoa Aurajoen yläjuoksulla, jossa on sopiva kovapohjainen ja melko jyrkkä mäki. Verkkailin ensin rauhaksiin kolmisen kilsaa, tein liikkuvuudet ja kiihdytykset sekä venyttelin, jotta sain kroppani lämpimäksi, oli nimittäin melkoisen kylmä, ja tuuli vielä tehosti vaikutelmaa. Kun olin valmis hölkkäämään mäen alas ryhtyäkseni tositoimiin, sieltä juurelta alkoi lähestyä nainen, jolla oli viisi koiraa. Neljä juoksenteli vapaana, yksi oli remmissä. En uskonut silmiäni.

Korostettakoon, että pidän koirista, mutta en pidä siitä, että niitä ulkoilutetaan vapaina kuntoreiteillä, joilla kulkee paljon muita ihmisiä ja koiria. Jäin sitten mäen huipulle seisomaan ja seuraamaan, mitä nainen aikoo tehdä. Ei tullut mieleenikään lähteä hölkkäämään niitä vapaina juoksevia, vieraita koiria kohden. Nainen luultavasti aisti ärtymiseni, sillä hän jäi paikoilleen seisomaan, mutta vasta pitkällisen pohdinnan jälkeen muutti kurssia ja lähti koirineen joensuuntaisesti kulkevaa polkua pitkin etäämmälle kohti yläjuoksua.

Hölkkäsin alas, ja katsoin lähtöpaikaksi sopivan kohdan, jossa nousu ei ollut vielä kovin jyrkkä. Lähdin juoksemaan voimakkaasti ja oikeastaan niin kovaa kuin pääsin. Mäen huipulla pysähdyin, ja henki oli salpaantua. Olipa kipakka veto! Matkaa ei tullut järin paljon, vajaat sata metriä, mutta vaikutus oli sitäkin tiukempi. Ensimmäinen vedoista kulki aikaan 0:21 min, loput kuusi hivenen hitaammin, 24 - 25 sekunnin luokkaa, mutta vauhti pysyi kuitenkin loppuun saakka. Vetojen rankkuudesta kertoo se, että vaikka kävelin mäen takaisin alas, olin edelleen niin hengästynyt, että oli pakko odotella hieman sykkeen tasaantumista. Lopuksi verkkailin vielä reilun kilsan ja venyttelin.

Minun oli tarkoitus juosta palautteleva PK sunnuntaina, mutta kun tulimme kuopuksen kanssa uimasta, kello oli niin paljon, että ajattelin tulevani kipeäksi märissä hiuksissani ja jätin sen väliin. Olin kuitenkin pyöräillyt sunnuntaina töihin 12,20 kilometriä, joten jonkin verran olin saanut palauteltua. Maanantainakin verkkailut jäivät ajanpuutteen vuoksi väliin, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna virhe.

Nimittäin tiistaina meillä oli vuorossa erittäin kova treeni, 3 x 6 x minuuttivedot 30 sekunnin palautuksilla, ja siellä olisi pitänyt olla totaalisen palautunut ja voimissaan. Ensimmäinen veto meni vielä hyvin ja tuntui kevyeltä, tosin juoksin sen tyypillisesti edellä mainituista syistä liian kovaa, vauhti oli 3:49 min/km. Seuraava veto kulki hitaammin, tahtiin 4:16 min/km, mutta sitten tuli romahdus. Juokseminen kävi lähes mahdottomaksi, en vain päässyt eteenpäin, ja valmentajakin huusi, ettei nyt mitään kävelyä sentään. Jalat olivat aivan hapoilla, verenmaku tuli suuhun ja en meinannut pystyä lopettamaan huohottamista. Se oli aivan kammottavaa. Teimme kuitenkin vielä toisen sarjan 6 x 1:00 joissa sain pidettyä vauhdin hieman parempana, mutta yhtä loppu olin niiden jälkeen. Treeni loppui sitten siihen.

Valmentaja arveli, että olin vetänyt edeltävänä viikkona liian paljon kovaa treeniä, joista en ollut kunnolla palautunut ja lisäksi olin saanut jalkani jumiin salitreenissä ja viimeistään mäkivedoissa.  Olen juossut samantyyppisen treenin 10 x 1:00 + 5 x 1:00 puolen minuutin palautuksilla, tahdit kulkivat huomattavasti kovempaa silloin, eikä juokseminen ollut noin kamalaa tarpomista kuin nyt. Nyt loppuverkassa oikea pohkeeni oli niin jumissa ja sattui, etten pystynyt kunnolla astumaan sille. Illalla käveleminenkin oli vaikeaa.

Seuraavana päivänä pohje oli vähän parempi, ja ajattelin mennä verkkailemaan sitä rauhaksiin auki. Se kyllä sattui ja kiristi joka askeleella, mutta pystyin kuitenkin suht hyvin juoksemaan. Pidin huolen, että syke pysyi alle 150:n ja pidin askelen kevyenä. Kunnes yhtäkkiä 3,28 kilometrin kohdalla ylämäessä pohkeesta kuului jokin napsahdus, lihas jotenkin muljahti ja jalassa tuntui aivan hirvittävä, repivä kipu. Jokin lihas tai lihassäie oli ilmeisesti revähtänyt, koska jalalla ei kärsinyt ottaa enää yhtäkään juoksuaskelta. Käveleminenkin teki kipeää, mutta juokseminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Kävelin kiukkuisena venyttelypaikalle, mutta eipä siitä venyttelystä tullut hullua hurskaammaksi. Kotona laitoin jalkaan kylmäpussin, ja koko loppuillan venyttelin ja rullasin, sen minkä kipu antoi myöten.

Tänään jalka on parempi, mutta edelleen kireä ja tukossa. Olen hoitanut sitä edellä mainituin keinoin ja miettinyt, että nytkö tämä keho sanoo sopimuksensa irti. Olen jopa miettinyt kovan treenin mielekkyyttä kropan kustannuksella ja sitä, mitä juoksemiselta oikein haluan. En ole mikään kilpaurheilija, joten haluan pitää kehoni kunnossa ja pystyä juoksemaan silloin, kun haluan. Tahdon kuitenkin myös haastaa itseni ja juosta kovempaa kuin ennen.

Yritin vaivihkaa ehdotella valmentajalle, että jos kuitenkin mentäisiin tänään kokeilemaan vauhtileikittelyä, kuten treeniohjelmassa luki, mutta ei tullut kuuloonkaan. Saan kokeilla varovasti verkkaa, ja huomenna hierojalle. Kaipa se jalka sillä tulee kuntoon.

Heti, kun iskee tällainen odottamaton vamma, juoksuhimot nousevat pilviin! Ihan pakko olisi justiinsa päästä juoksemaan, ja kovaa. Ihmismieli on kummallinen. Otan kuitenkin opikseni. Aion elvyttää vanhan joogaharrastukseni ja ruveta käymään kerran viikossa joogassa, siellä liikkuvuus ainakin paranee.


torstai 8. lokakuuta 2015

Nyt sitä peruskuntoa!

Kisat ovat yksi toisensa jälkeen hälvenneet. Jäljellä on enää Kaarinan syysmaraton, jossa olen pitkällisen pähkäilyn tuloksena päättänyt juosta kympin. Aika hyvin, kun kesäkuisen Paavon jälkeen olin vielä menossa kokonaiselle, sitten puolikkaalle ja nyt kympille. Päätökseni takana on himo päästä juoksemaan ehjiä treeniviikkoja kaikkine mausteineen.

Flunssan jälkeiset treenit ovat edenneet aika hyvin. Viime viikolla pääsin ensimmäisen kerran pitkään aikaan kunnolla salillekin, kun saimme kädestä pitäen -opetusta voimaharjoituksiin. Tuli meinaan pakarat ja reidet kipeiksi! Perjantaina yritin niitä ja koko muuta kroppaani palautella puolen tunnin polku- ja kuntoratalenkillä, jolla vauhti pysyi hyvinkin aisoissa (5,08 km 34:40 min 6:49 min/km).

(Tässä kohdassa on syytä mainita myös ehjistä ja täysistä viikoista tuleva hyöty: kun ohjelmaan mahtuu rankkoja vetotreenejä, kiihtyviä lenkkejä, mäkitreenejä ja voimaharjoituksia, sitä alkaa aidosti kaivata niitä tavallisia peruslenkkejä, joilla saa juosta ihan oikeasti rauhaksiin ilman minkään yrittämistä ja haistella luonnon tuoksuja. (Eläköön syksy!))

Viime lauantaina lähdin olosuhteiden pakosta yksikseni juoksemaan 500 metrin vedot. Tarkoitus oli juosta 8 x 500 metriä kiihtyvillä tahdeilla noin 4:30 - 4:00 min/km. Tein alkuun kaikki tarvittavat kevätjuhlaliikkeet eli verkkasin alkuun pari kilometriä, tein muutaman kiihdytyksen, liikkuvuusharjoitukset ja venyttelyt. Sitten toimeen. Ruissalon vetosuora on puiden ympäröimä, minkä vuoksi sykekelloni kadottaa pätkällä toistuvasti gps-yhteyden ja siksi mittaustulos ei ole tarkka.

Olin asentanut Garminiin harjoitusohjelman, jossa oli 500 metrin vedot aina kahden minuutin palautuksilla. Vaikka lähdin aina samasta kohdasta, kellon mukaan matka tuli täyteen aina noin parikymmentä metriä myöhemmin. (Ratkaisin ongelman noudattamalla valmentajan neuvoa hankkia sekuntikello. Tilattu on, eikä muuten ole kallis! Postikuluineen noin kymmenen euroa. Halvemmallakin olisi päässyt, mutta halusin kellon, jonka saa ranteeseen.) Viime vetotreenissä sekkaria ei kuitenkaan vielä ollut, joten kunkin vedon tahdit ovat suuntaa-antavia. Ensimmäisen keskitahti oli 4:28 min/km, seuraavan 4:20. Sitten meninkin jo vähän liian lujaa, ja tahti oli noin 4:05. Tässä vaiheessa yksin juokseminen alkoi tuntua vähän tympäisevältä, kun ei ollut kaveria vieressä kirittämässä. Juoksin vielä yhden viissatasen, jonka aika oli hitaampi, noin 4:15. Sitten pidin pidemmän palauttelujakson (3 min) ja juoksin vielä kaksi vetoa, tahdit noin 4:10. Ei siis toteutunut suunnitellut 8 vetoa kiihtyvään tahtiin, mikä jäi vähän harmittamaan, mutta hyvä näinkin! Kumman paljon raskaammalta tuntuu juosta 500 metriä lujaa yksin kuin kaverin kanssa.

Sunnuntaina oli vain puolen tunnin polskuttelu kuopuksen kanssa, joten totaalinen vapaapäivän idea toteutui. Maanantainakin oli muiden kiireiden vuoksi vielä lepopäivä, mutta tiistaina ehdin heti aamupäivällä juoksemaan kiihtyvän 12 kilometrin lenkin. Oli aika kirpakka sää, plusasteita vain muutama. Mukavalta tuntui juokseminen raikkaammassakin ilmassa, vaikka lähteminen oli vähän tahmeaa. Sain kiihdytettyä tahtejani kilometreittäin aika kivasti näin: 6:04 / 5:54 / 5:57 / 5:48 / 5:39 / 5:22 / 5:08 / 5:09 / 5:10 / 5:19 / 4:50 / 5:01 ja vajaan kilsan verkka päälle. 9:n ja 10:n kilometrin välissä pysähdyin liikennevaloihin ja hengittelin hetken, samaten ennen viimeistä juoksukilometriä puhaltelin vähän aikaa. Aika kiva treeni, ja ihan kuin nuo alle 5:10 tahdit tuntuisivat aavistuksen kevyemmiltä pitää yllä kuin ennen! Loppulukemat tässä treenissä olivat 12,72 km / 1:12:30 / 5:42 min/km KS 164 MS 179.

Tänään oli vuorossa voimaharjoittelu salilla, jolla työsuhde-etuna saan käydä maksutta. Kaikki tarvittavat laitteet löytyivät pohjelihasta lukuun ottamatta. Sen tein sitten steppilaudan päällä. Saa nähdä kuinka kipeät paikat huomenna ovat! Huomenna olisi muuten tarkoitus ajaa töihin tavallista aikaisemmin lenkkikamat päällä ja tehdä ympäristön poluilla pienimuotoinen palautteleva lenkki.

Tämänkertainen treenikatsaus oli nyt vähän erilainen, kun en malttanut odottaa viikon päättymiseen vaan teki mieli kirjoittaa jo nyt. Viimekertaisista treeneistä ei ole kuvaa, joten laitan siksi kuvan puolukkalaatikollisesta, jonka ostin torilta. Mahtavaa superfoodia, joka toivottavasti pitää terveenä!

Maistuu aamupuuron kera mahtavalta.

torstai 1. lokakuuta 2015

Voimaa jalkoihin ja uudet tossut!

Tiistaille suunnitellut minuuttivedot menivät minulta plörinäksi, kun en saanut lupaa osallistua täyteen treeniin. Flunssa oli edennyt komeaksi yskäksi, mutta samalla yleiskunto oli jo elpynyt voimakkaammaksi. Pääsin kuitenkin vähän hölkkäilemään, kun kiritin minuutin vetoja tehnyttä treenikaveria 10 x n. 150 metrin matkan. Lopetin juoksemisen aina heti, kun alkoi hengästyttää. Hiki ei tullut, mutta vauhdit olivat ihan reippaat asettuen tahteihin 3:29 - 3:45 min/km.

Seuraavana päivänä kävi ilmi, että flunssa oli ollut jo väistymässä, sillä olo oli entisestään parempi ja yskäkin kiusasi vähemmän. Hain postista Wiggleltä tilaamani uudet Adidas Ultra Boostit, jotka istuvat täydellisesti jalkaani. Koko on nyt puolikkaan pienempi kuin Adios Adizeroissa, ja se on juuri sopiva. Miellyttävää istuvuutta tehostaa pinnan pehmeä kangaskudos, joka saa kengän tuntumaan kuin sukalta jalassa. Pohjassa on kuplamaista muotoilua, joka tuntuu joustona askelluksessa. Lisäksi kenkä on äärimmäisen rullaava, ja totesin eilisellä verkkailulla askelluksen olevan lähes äänetön. Mahtavat kengät! Näillä aion juosta pitkät ja kevyet lenkkini, ja sopivat ne todennäköisesti vähän vauhdikkaampaankin menoon. Jos vertaan näitä aikaisempiin kevyiden lenkkien kenkiini, Adidas Supernova Glideihin, Ultra Boostit istuvat ja rullaavat huomattavasti paremmin. Lisäksi Supernovat ovat minulle juuri sen puoli numeroa liian isot, minkä vuoksi olen saanut toisinaan ne jalassani hiertymiä jalkapohjiin. Ultra Boostit saa sidottua niin tiiviisti jalkaan, että tuntuu, kuin jalassa ei olisi kenkiä lainkaan. Ne ovat myös kevyet.

Menin siis innoissani eilen illalla upouudet kengät jalassani voimatreeneihin Turun Urheiluhalliin. Ennen salia valmentaja oli päättänyt kuvata juoksuamme: kiihtyvää tasaisella sekä kovaa mäkijuoksua. Siinä sitä juostiin keskellä Kaivokatua. Videosta oli helppo tehdä analyysiä omasta askelluksesta. Jalat eivät käänny enää niin paljon ulospäin, joten jotain kehitystä on tapahtunut. Askel pyörii kuitenkin edelleen liiaksi pohkeiden varassa, eikä kaikki voima pakaroista ja takareisistä ponnistaessa pääse käyttöön.

Siksi lähdettiin hakemaan lisää voimaa. Sain kunnon kädestä piti -opetusta kyykyissä tangolla (3 x 8 sarjaa 20 kg:n tangon ja 5 kg:n painojen kanssa = 30 kg) sekä rinnallevedosta tangolla. Tämä liike olikin kokonaan uusi tuttavuus. Lisäksi teimme askelkyykkyjä, penkillenousuja ja lukuisia takareisi- ja pakaraliikkeitä laitteissa. Todella tehokas tunnin treeni, josta sain hyvin oppia, mitä tästä eteenpäin kannattaa salilla tehdä. Täytyy vain toivoa, että löydän omalta saliltani vastaavat laitteet.

Voin kertoa, että treenin jälkeisenä päivänä tuntee voimailleensa! Mahtavaa. Ja illan 200 metrin vedoissa varmasti saa juostua jalkansa auki. Onpa ihanaa olla taas terve ja treenata. En muuten saanut lupaa osallistua Paraisten lenkille ensi sunnuntaina, kun olen vasta ollut flunssassa. Keskitytään siis perustreeniin. Menen siis juoksemaan kympin lokakuun lopussa Kaarinan syysmaratonilla. Ja olen tässä jo silmäillyt Tukholman maratonin nettisivuja...


Sukkamainen materiaali tuntuu siltä miltä näyttää - mukavalta.


Yllättävän tukevat Ultra Boostit.