Siirry pääsisältöön

Yksi hyvä treeni ja kaksi kamalaa

Siellä se häämöttää, mäkijuoksumäki.

Harvinaisen upea lokakuu.

Auranlaakson mäki alaspäin.

Nyt on takana yksi hyvä treeni ja kaksi harvinaisen kammottavaa, joiden seurauksena oikea pohkeeni on juoksukelvoton. Vaikka treenit ovat helmikuusta tähän päivään saakka pikkuhiljaa koventuneet, koskaan aikaisemmin jalkani eivät ole menneet näin jumiin, etten ihan oikeasti pystyisi juoksemaan.

Aloitetaan kuitenkin siitä hyvästä treenistä. Viime lauantaina tein viimeisen harjoituksen, joka minulle oli määrätty yksin tehtäväksi, kun en päässyt osallistumaan yhteistreeneihin iltavuoroviikkoni vuoksi. Oli määrä juosta 6 - 7 mäkivetoa Aurajoen yläjuoksulla, jossa on sopiva kovapohjainen ja melko jyrkkä mäki. Verkkailin ensin rauhaksiin kolmisen kilsaa, tein liikkuvuudet ja kiihdytykset sekä venyttelin, jotta sain kroppani lämpimäksi, oli nimittäin melkoisen kylmä, ja tuuli vielä tehosti vaikutelmaa. Kun olin valmis hölkkäämään mäen alas ryhtyäkseni tositoimiin, sieltä juurelta alkoi lähestyä nainen, jolla oli viisi koiraa. Neljä juoksenteli vapaana, yksi oli remmissä. En uskonut silmiäni.

Korostettakoon, että pidän koirista, mutta en pidä siitä, että niitä ulkoilutetaan vapaina kuntoreiteillä, joilla kulkee paljon muita ihmisiä ja koiria. Jäin sitten mäen huipulle seisomaan ja seuraamaan, mitä nainen aikoo tehdä. Ei tullut mieleenikään lähteä hölkkäämään niitä vapaina juoksevia, vieraita koiria kohden. Nainen luultavasti aisti ärtymiseni, sillä hän jäi paikoilleen seisomaan, mutta vasta pitkällisen pohdinnan jälkeen muutti kurssia ja lähti koirineen joensuuntaisesti kulkevaa polkua pitkin etäämmälle kohti yläjuoksua.

Hölkkäsin alas, ja katsoin lähtöpaikaksi sopivan kohdan, jossa nousu ei ollut vielä kovin jyrkkä. Lähdin juoksemaan voimakkaasti ja oikeastaan niin kovaa kuin pääsin. Mäen huipulla pysähdyin, ja henki oli salpaantua. Olipa kipakka veto! Matkaa ei tullut järin paljon, vajaat sata metriä, mutta vaikutus oli sitäkin tiukempi. Ensimmäinen vedoista kulki aikaan 0:21 min, loput kuusi hivenen hitaammin, 24 - 25 sekunnin luokkaa, mutta vauhti pysyi kuitenkin loppuun saakka. Vetojen rankkuudesta kertoo se, että vaikka kävelin mäen takaisin alas, olin edelleen niin hengästynyt, että oli pakko odotella hieman sykkeen tasaantumista. Lopuksi verkkailin vielä reilun kilsan ja venyttelin.

Minun oli tarkoitus juosta palautteleva PK sunnuntaina, mutta kun tulimme kuopuksen kanssa uimasta, kello oli niin paljon, että ajattelin tulevani kipeäksi märissä hiuksissani ja jätin sen väliin. Olin kuitenkin pyöräillyt sunnuntaina töihin 12,20 kilometriä, joten jonkin verran olin saanut palauteltua. Maanantainakin verkkailut jäivät ajanpuutteen vuoksi väliin, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna virhe.

Nimittäin tiistaina meillä oli vuorossa erittäin kova treeni, 3 x 6 x minuuttivedot 30 sekunnin palautuksilla, ja siellä olisi pitänyt olla totaalisen palautunut ja voimissaan. Ensimmäinen veto meni vielä hyvin ja tuntui kevyeltä, tosin juoksin sen tyypillisesti edellä mainituista syistä liian kovaa, vauhti oli 3:49 min/km. Seuraava veto kulki hitaammin, tahtiin 4:16 min/km, mutta sitten tuli romahdus. Juokseminen kävi lähes mahdottomaksi, en vain päässyt eteenpäin, ja valmentajakin huusi, ettei nyt mitään kävelyä sentään. Jalat olivat aivan hapoilla, verenmaku tuli suuhun ja en meinannut pystyä lopettamaan huohottamista. Se oli aivan kammottavaa. Teimme kuitenkin vielä toisen sarjan 6 x 1:00 joissa sain pidettyä vauhdin hieman parempana, mutta yhtä loppu olin niiden jälkeen. Treeni loppui sitten siihen.

Valmentaja arveli, että olin vetänyt edeltävänä viikkona liian paljon kovaa treeniä, joista en ollut kunnolla palautunut ja lisäksi olin saanut jalkani jumiin salitreenissä ja viimeistään mäkivedoissa.  Olen juossut samantyyppisen treenin 10 x 1:00 + 5 x 1:00 puolen minuutin palautuksilla, tahdit kulkivat huomattavasti kovempaa silloin, eikä juokseminen ollut noin kamalaa tarpomista kuin nyt. Nyt loppuverkassa oikea pohkeeni oli niin jumissa ja sattui, etten pystynyt kunnolla astumaan sille. Illalla käveleminenkin oli vaikeaa.

Seuraavana päivänä pohje oli vähän parempi, ja ajattelin mennä verkkailemaan sitä rauhaksiin auki. Se kyllä sattui ja kiristi joka askeleella, mutta pystyin kuitenkin suht hyvin juoksemaan. Pidin huolen, että syke pysyi alle 150:n ja pidin askelen kevyenä. Kunnes yhtäkkiä 3,28 kilometrin kohdalla ylämäessä pohkeesta kuului jokin napsahdus, lihas jotenkin muljahti ja jalassa tuntui aivan hirvittävä, repivä kipu. Jokin lihas tai lihassäie oli ilmeisesti revähtänyt, koska jalalla ei kärsinyt ottaa enää yhtäkään juoksuaskelta. Käveleminenkin teki kipeää, mutta juokseminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Kävelin kiukkuisena venyttelypaikalle, mutta eipä siitä venyttelystä tullut hullua hurskaammaksi. Kotona laitoin jalkaan kylmäpussin, ja koko loppuillan venyttelin ja rullasin, sen minkä kipu antoi myöten.

Tänään jalka on parempi, mutta edelleen kireä ja tukossa. Olen hoitanut sitä edellä mainituin keinoin ja miettinyt, että nytkö tämä keho sanoo sopimuksensa irti. Olen jopa miettinyt kovan treenin mielekkyyttä kropan kustannuksella ja sitä, mitä juoksemiselta oikein haluan. En ole mikään kilpaurheilija, joten haluan pitää kehoni kunnossa ja pystyä juoksemaan silloin, kun haluan. Tahdon kuitenkin myös haastaa itseni ja juosta kovempaa kuin ennen.

Yritin vaivihkaa ehdotella valmentajalle, että jos kuitenkin mentäisiin tänään kokeilemaan vauhtileikittelyä, kuten treeniohjelmassa luki, mutta ei tullut kuuloonkaan. Saan kokeilla varovasti verkkaa, ja huomenna hierojalle. Kaipa se jalka sillä tulee kuntoon.

Heti, kun iskee tällainen odottamaton vamma, juoksuhimot nousevat pilviin! Ihan pakko olisi justiinsa päästä juoksemaan, ja kovaa. Ihmismieli on kummallinen. Otan kuitenkin opikseni. Aion elvyttää vanhan joogaharrastukseni ja ruveta käymään kerran viikossa joogassa, siellä liikkuvuus ainakin paranee.


Kommentit

  1. Voi hitsi tuota pohjekipua, toivottavasti hieronta ja lepo auttavat. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, eiköhän :) Se oli varmaan päässyt niin jumiin, että pienikin rasitus riitti revähdyttämään lihaksen tai mitä siellä ikinä kävikin...

      Poista
  2. Auts :/ toivottavasti saat sen kuntoon pian! Mulla on kohta taukoa kaksi viikkoa näiden vammojeni kanssa.. luojan kiitos en oo menossa kokonaiselle Kaarinaan. . Katsoo nyt tuleeko puolikkaastaakaan mitään... ei ainakaan sitä enkkaa.. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylläpä on tylsää kun juoksutauko venyy!! Tsemppiä sullekin! Kyllä täältä vielä noustaan :)

      Poista
  3. Tietko luin eilen tan sun kirjotuksen ja mietin et onpa ikava tollaen pohjevamma ja kuulostaapa kivuliaalta. Sit viela mietin et itella ei oo kyl onneks ollu ikina pohkeitten kans pahempia ongelmia. No enkohan ma jotenkin sen omankin pohkeeni eilen revayttany/venayttany ja tanaan pelkka kavelykin sattuu. Onpa hassua et sattu just nyt (ja arsyttavaa :D). Toivottavasti saat jalkas pian kuntoon ja paaset taas juokseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsit mikä huonon onnen postaus tämä olikaan! Mullakaan ei ennen ole tällaista ollut. Mutta ei kuulemma ole revähtänyt, silloin ei pystyisi venyttelemään ja parantuminen kestäisi kuutisen viikkoa... Toivottavasti saat jalkasi kuntoon pian! Mulla lepo ja hieronta ovat auttaneet ja menen huomenna kokeilemaan juoksemista. Kyllä se tästä taas!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …