Yksi hyvä treeni ja kaksi kamalaa

Siellä se häämöttää, mäkijuoksumäki.

Harvinaisen upea lokakuu.

Auranlaakson mäki alaspäin.

Nyt on takana yksi hyvä treeni ja kaksi harvinaisen kammottavaa, joiden seurauksena oikea pohkeeni on juoksukelvoton. Vaikka treenit ovat helmikuusta tähän päivään saakka pikkuhiljaa koventuneet, koskaan aikaisemmin jalkani eivät ole menneet näin jumiin, etten ihan oikeasti pystyisi juoksemaan.

Aloitetaan kuitenkin siitä hyvästä treenistä. Viime lauantaina tein viimeisen harjoituksen, joka minulle oli määrätty yksin tehtäväksi, kun en päässyt osallistumaan yhteistreeneihin iltavuoroviikkoni vuoksi. Oli määrä juosta 6 - 7 mäkivetoa Aurajoen yläjuoksulla, jossa on sopiva kovapohjainen ja melko jyrkkä mäki. Verkkailin ensin rauhaksiin kolmisen kilsaa, tein liikkuvuudet ja kiihdytykset sekä venyttelin, jotta sain kroppani lämpimäksi, oli nimittäin melkoisen kylmä, ja tuuli vielä tehosti vaikutelmaa. Kun olin valmis hölkkäämään mäen alas ryhtyäkseni tositoimiin, sieltä juurelta alkoi lähestyä nainen, jolla oli viisi koiraa. Neljä juoksenteli vapaana, yksi oli remmissä. En uskonut silmiäni.

Korostettakoon, että pidän koirista, mutta en pidä siitä, että niitä ulkoilutetaan vapaina kuntoreiteillä, joilla kulkee paljon muita ihmisiä ja koiria. Jäin sitten mäen huipulle seisomaan ja seuraamaan, mitä nainen aikoo tehdä. Ei tullut mieleenikään lähteä hölkkäämään niitä vapaina juoksevia, vieraita koiria kohden. Nainen luultavasti aisti ärtymiseni, sillä hän jäi paikoilleen seisomaan, mutta vasta pitkällisen pohdinnan jälkeen muutti kurssia ja lähti koirineen joensuuntaisesti kulkevaa polkua pitkin etäämmälle kohti yläjuoksua.

Hölkkäsin alas, ja katsoin lähtöpaikaksi sopivan kohdan, jossa nousu ei ollut vielä kovin jyrkkä. Lähdin juoksemaan voimakkaasti ja oikeastaan niin kovaa kuin pääsin. Mäen huipulla pysähdyin, ja henki oli salpaantua. Olipa kipakka veto! Matkaa ei tullut järin paljon, vajaat sata metriä, mutta vaikutus oli sitäkin tiukempi. Ensimmäinen vedoista kulki aikaan 0:21 min, loput kuusi hivenen hitaammin, 24 - 25 sekunnin luokkaa, mutta vauhti pysyi kuitenkin loppuun saakka. Vetojen rankkuudesta kertoo se, että vaikka kävelin mäen takaisin alas, olin edelleen niin hengästynyt, että oli pakko odotella hieman sykkeen tasaantumista. Lopuksi verkkailin vielä reilun kilsan ja venyttelin.

Minun oli tarkoitus juosta palautteleva PK sunnuntaina, mutta kun tulimme kuopuksen kanssa uimasta, kello oli niin paljon, että ajattelin tulevani kipeäksi märissä hiuksissani ja jätin sen väliin. Olin kuitenkin pyöräillyt sunnuntaina töihin 12,20 kilometriä, joten jonkin verran olin saanut palauteltua. Maanantainakin verkkailut jäivät ajanpuutteen vuoksi väliin, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna virhe.

Nimittäin tiistaina meillä oli vuorossa erittäin kova treeni, 3 x 6 x minuuttivedot 30 sekunnin palautuksilla, ja siellä olisi pitänyt olla totaalisen palautunut ja voimissaan. Ensimmäinen veto meni vielä hyvin ja tuntui kevyeltä, tosin juoksin sen tyypillisesti edellä mainituista syistä liian kovaa, vauhti oli 3:49 min/km. Seuraava veto kulki hitaammin, tahtiin 4:16 min/km, mutta sitten tuli romahdus. Juokseminen kävi lähes mahdottomaksi, en vain päässyt eteenpäin, ja valmentajakin huusi, ettei nyt mitään kävelyä sentään. Jalat olivat aivan hapoilla, verenmaku tuli suuhun ja en meinannut pystyä lopettamaan huohottamista. Se oli aivan kammottavaa. Teimme kuitenkin vielä toisen sarjan 6 x 1:00 joissa sain pidettyä vauhdin hieman parempana, mutta yhtä loppu olin niiden jälkeen. Treeni loppui sitten siihen.

Valmentaja arveli, että olin vetänyt edeltävänä viikkona liian paljon kovaa treeniä, joista en ollut kunnolla palautunut ja lisäksi olin saanut jalkani jumiin salitreenissä ja viimeistään mäkivedoissa.  Olen juossut samantyyppisen treenin 10 x 1:00 + 5 x 1:00 puolen minuutin palautuksilla, tahdit kulkivat huomattavasti kovempaa silloin, eikä juokseminen ollut noin kamalaa tarpomista kuin nyt. Nyt loppuverkassa oikea pohkeeni oli niin jumissa ja sattui, etten pystynyt kunnolla astumaan sille. Illalla käveleminenkin oli vaikeaa.

Seuraavana päivänä pohje oli vähän parempi, ja ajattelin mennä verkkailemaan sitä rauhaksiin auki. Se kyllä sattui ja kiristi joka askeleella, mutta pystyin kuitenkin suht hyvin juoksemaan. Pidin huolen, että syke pysyi alle 150:n ja pidin askelen kevyenä. Kunnes yhtäkkiä 3,28 kilometrin kohdalla ylämäessä pohkeesta kuului jokin napsahdus, lihas jotenkin muljahti ja jalassa tuntui aivan hirvittävä, repivä kipu. Jokin lihas tai lihassäie oli ilmeisesti revähtänyt, koska jalalla ei kärsinyt ottaa enää yhtäkään juoksuaskelta. Käveleminenkin teki kipeää, mutta juokseminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Kävelin kiukkuisena venyttelypaikalle, mutta eipä siitä venyttelystä tullut hullua hurskaammaksi. Kotona laitoin jalkaan kylmäpussin, ja koko loppuillan venyttelin ja rullasin, sen minkä kipu antoi myöten.

Tänään jalka on parempi, mutta edelleen kireä ja tukossa. Olen hoitanut sitä edellä mainituin keinoin ja miettinyt, että nytkö tämä keho sanoo sopimuksensa irti. Olen jopa miettinyt kovan treenin mielekkyyttä kropan kustannuksella ja sitä, mitä juoksemiselta oikein haluan. En ole mikään kilpaurheilija, joten haluan pitää kehoni kunnossa ja pystyä juoksemaan silloin, kun haluan. Tahdon kuitenkin myös haastaa itseni ja juosta kovempaa kuin ennen.

Yritin vaivihkaa ehdotella valmentajalle, että jos kuitenkin mentäisiin tänään kokeilemaan vauhtileikittelyä, kuten treeniohjelmassa luki, mutta ei tullut kuuloonkaan. Saan kokeilla varovasti verkkaa, ja huomenna hierojalle. Kaipa se jalka sillä tulee kuntoon.

Heti, kun iskee tällainen odottamaton vamma, juoksuhimot nousevat pilviin! Ihan pakko olisi justiinsa päästä juoksemaan, ja kovaa. Ihmismieli on kummallinen. Otan kuitenkin opikseni. Aion elvyttää vanhan joogaharrastukseni ja ruveta käymään kerran viikossa joogassa, siellä liikkuvuus ainakin paranee.