maanantai 30. marraskuuta 2015

Kohti kovempaa treeniä

Nämä lukemat tekivät juoksijan iloiseksi.


Istumatyöläiselle maistuu työpäivän päätteeksi kunnon juoksutreenit.


Aioin kirjoittaa tämän kirjoituksen jo pari viikkoa sitten, mutta yllättäen mentiinkin takapakkia pohkeen kanssa. Niinpä odottelin kaikessa hiljaisuudessa, että jalka alkaa parantua, koska jollakin taikauskoisella tavalla ajattelen, että jos puhun ongelmista liikaa ääneen, ne tulevat vielä vahvemmin todeksi. Eilisen lenkin jälkeen uskaltaa jo vähän puhua.

Kerrattakoon siis, että liian kovan treenin seurauksena oikeassa pohkeessani tapahtui jonkinasteinen pieni revähdys kesken pk-lenkin 14.10. keskiviikkona. Olin juoksemassa Pääskyvuoren kuntoradan jyrkintä ylämäkeä, ja krampissa ollut jalka ei kestänyt ponnistusta. Kipu oli niin viiltävä, että juoksusta ei sen jälkeen tullut mitään, käveleminenkin teki kipeää. Onneksi tajusin kotona laittaa jalkaan nopeasti kylmää, ja vauriot jäivät siksi vähäisemmiksi. Portaiden kulkeminen varsinkin alaspäin sattui vielä seuraavalla viikolla, mutta yritin silti käväistä juoksemassa maanantaina 19.10. Alle kilometrin matkalla selvisi, että ei tule mitään. Lopulta juoksutauko venähti yli kolmen viikon mittaiseksi, kun sain revähdyksen jälkeen vielä flunssan. Ensimmäisen kerran pääsin juoksemaan isänpäivänä 8.11., silloin jalka oli täysin oireeton.

Juoksutauko ei tarkoittanut treenitaukoa. Ehdin noina runsaina kolmena viikkona käydä monta kertaa salilla, pyöräilemässä ja elvyttää jopa vanhan harrastukseni lämpöjoogan. Ensimmäisellä lenkillä huomasin, että juoksukunto oli ehtinyt vähän kärsiä, juokseminen tuntui nimittäin raskaammalta kuin ennen.

Pikkuhiljaa treenejä lisättiin. Seuraavana tiistaina kävimme valmentajan kanssa Pääskyvuoressa tekemässä pienen vauhtileikittelyn, ja verkkailin kuntoradalle ja takaisin. Treenin päätteeksi tein pienen moniloikkaharjoituksen, mutta se ei mennyt kovin hyvin. Ponnistin jotenkin takana olevalla jalalla, enkä saanut voimaa käyttöön. Tunnustelin pohjettani neuroottisesti, mutta se pysyi kivuttomana. Tuon viikon (vk 46) torstaina tapasimme Kupittaalla, josta verkkailimme Vasaramäkeen hautausmaan mäkeen tekemään mäkivetoja. Otin rauhallisesti enkä yrittänyt liian kovaa, saldo oli seitsemän vetoa.

Seuraavan kerran juoksin tuon viikon lauantaina, lenkki oli vain reilut 5 kilometriä. Edelleen pohje oli oireeton. Tuolla lenkillä juoksin vähän kovempaa, noin 5:30 min/km. Viikon 47 maanantaina olimme salilla, jossa olen nyt ravannut 1 -2 kerran viikkotahtia hakemassa voimaa pakaroihini ja takareisiini.

Tiistaina oli ensimmäinen kunnon treeni, kun olimme Kupittaalla tekemässä minuuttivetoja lyhyellä palautuksella. Tein 2 x 6 x 1'00 / 0'30. Ensimmäinen setti oli päättyä huonosti, kun juoksin liian lujaa, ja vauhtia oli vaikea pitää viimeisellä vedolla. Settien välissä oli kuitenkin viiden minuutin palautusjakso, jonka aikana sykkeet laskivat ja sain aloitettua toisen setin hyvissä voimissa. Ensimmäisessä erässä tahdit kulkivat näin: 4:09 / 4:11 / 4:03 / 4:14 / 4:15 / 4:26. Toiseen settiin lähdin juoksemaan rennommalla meiningillä, ja sainkin pidettyä vauhdit loppuun saakka, viimeisessä vedossa tehtyä jopa pienen loppukirin. Tahdit kakkoserässä: 4:15 / 4:17 / 4:19 / 4:19 / 4:19 / 4:15. Puolessa minuutissa ei ehdi palautua, joten tämä on kova treeni. Edellinen minuuttivetoharjoitukseni oli kuitenkin aivan katastrofaalinen (se tehtiin päivää ennen revähdystä), ja tämä nyt onnistunut harjoitus auttoi pääsemään traumaattisesta muistosta yli. Lisäksi teki hyvää huomata, että pohje kesti näinkin kovan juoksun täysin oireetta. Luulin siis päässeeni vammasta eroon ja saavani aloittaa kovan treenaamisen ja peruskuntoni kohentamisen.

Torstaina verkkailtiin jälleen Kupittaalta Vasaramäkeen, jossa teimme loikkatreenin ja liikkuvuusharjoituksia sekä neljä rentoa kiihdytystä, pituudeltaan noin sata metriä. Nyt tajusin siirtää moniloikassa ponnistuksen eteen, ja harjoitus alkoi sujua paremmin. Kiihdytyksissä tuntui hyvältä juosta kovaa. Seuraavana päivänä eli 20.l1. perjantaina teimme ensimmäistä kertaa kuntopiirin Urheiluhallissa. Eri liikkeitä oli kymmenkunta, ja jokaista tehtiin noin 20 sekunnin ajan. Jokaisen liikkeen välillä juostiin kevyt verkka, ehkä kymmenen sekuntia. Kuntopiiri sisälsi aika paljon hyppyjä, ja olimme ehtineet toisen jakson loppupuolelle, kun kesken rapulle tehdyn vaihtoaskelhypyn revähtänyt pohkeeni kramppasi jälleen. Tajusin heti keventää painoa jalaltani, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Lyhyt verkka osoitti, että jalkaan sattui taas samaan kohtaan kuin ennenkin, joskaan ei niin kovaa kuin ensimmäisellä kerralla. Teimme kuntopiirin kolmannen jakson ilman hyppyjä ja loikkia keskittyen pelkkiin vatsa- ja selkälihaksiin sekä punnerruksiin.

Urheiluhallin jyrkkiä portaita alas kulkiessani tunsin kipua ja olin erittäin huolissani. Lauantaille suunniteltu 7 - 10 kilometrin pk-lenkki jäi väliin, ja tyydyin juoksemaan sunnuntai-illan uinneista kotiin 6 kilometriä. Jalka tuntui koko matkan ja paheni loppua kohden. Menin kuitenkin seuraavana maanantaina (23.11.) Orikedolle mäkivetoharjoitukseen. Parin kilsan alkuverkalla pohje tuntui mutta ei niin pahasti kuin edellisiltana. Neljä mäkivetoa pahensi tilannetta kuitenkin veto vedolta, enkä uskaltanut / voinut juosta täysillä. Olin äärimmäisen huolissani. Mietin, meneekö loppuvuoteni nyt revähdyksestä toipuessa, olihan selvää, ettei jalka ollutkaan tullut kuntoon, kun se äityi alle kahden viikon treenaamisesta taas kipeäksi. En uskaltanut oikein hirveästi valmentajallekaan puhua, kun toivoin edelleen selviäväni jotenkin säikähdyksellä. Pohje kuitenkin kesti jonkin verran kevyempää juoksua, ensimmäisellä kerralla sillä ei parantunut juosta ollenkaan.

Pidin mäkivetojen jälkeen kaksi kokonaan juoksutonta päivää. Tiistaina olin hieronnassa ja tein parinkymmenen minuutin core-treenin kotona. Illalla ehdimme lasten kanssa pulkkamäkeen nauttimaan talven ensimmäisestä lumesta (joka suli heti seuraavana yönä). Siinä kaksivuotiasta pulkassa kiskoessani ja mäkeä ylös alas juostessani huomasin, että pohje kyllä sattui edelleen mutta ei niin kovin kuin edellisenä päivänä.

Olin ottanut täsmälääkkeeksi magnesium-suihkeen käyttöön, lisäksi kompressiosäärystimet olivat lähes koko ajan jalassani. Keskiviikkona menimme salille, ja reidet menivät yllättäen ihan tukkoon. Olen muuten alkanut nauttia salitreenistä koko ajan enemmän ja enemmän, kyykyt tangollakin kuuluvat jo suosikkeihini! Aikaisemmin tunsin niitä kohtaan vihaa.

Torstaina oli vuorossa Pääskyvuoren vauhtileikittely. Juoksin 700 metriä huoltoasemalle ja hyppäsin valmentajan kyytiin jalkaani säästääkseni. Tuolla matkalla pohje ei sattunut, vaikka siinä outoja tuntemuksia olikin. Vauhtileikittelyssä juoksimme alamäet kovaa ja ylämäet verkkailua. Harjoittelin juoksutekniikkaa ja sain käsien asentoa siirtämällä jalat pyörimään kokonaisemmalla akselilla. Oivallus tuntui hyvältä. Matkaa treenille kertyi vajaat kuusi kilometriä, eikä pohje sattunut, tuntui kyllä. Uskalsin antaa itseni jo ajatella, että ehkäpä tämä sittenkin tästä.

Perjantaina ja lauantaina pidin lepopäivän, ja sunnuntaina uskaltauduin ensimmäiselle pidemmälle lenkille. Ajatuksena oli juosta 12 - 14 kilometriä ja kiihdyttää lopussa sen verran kuin jalka kestää. Lenkin alussa oikeassa jalassa tuntui kipua penikka-alueella jalan vasemmassa etusyrjässä. Ihmettelin vähän, sillä minulla ei ole koskaan ollut penikkavaivoja. Pikkuhiljaa jalkani muuttui oireettomaksi, ja ajattelin, että juoksen noin 10 kilometriin asti rauhallisemmin ja siitä sitten kiihdytän vähän. Tahdit menivät näin: 6:05 / 5:58 / 5:55 / 5:51 / 5:49 / 5:48 / 5:56 / 5:57 / 5:46 / 5:40 / 5:16 / 6:02. Kokonaismatka 12,54 km ja keskitahti 5:52 min/km, aikaa meni 1:13 ja KS oli 163. Nopeimmalla kilometrillä pohkeessa alkoi tuntua kipua, mutta kivun paikka oli eri kohdassa kuin vamma! Tein treenin jälkeen kuitenkin vielä kaksi sarjaa loikkaa ja neljä sarjaa askelkyykkyä. Tästä treenistä tuli hyvä olo, olihan se puoleentoista kuukauteen ensimmäinen kunnon juoksuni.

Uskallan olla varovaisen toiveikas! Venyttelen pohjetta ja toivon, että se kestää illan pitkän pyramidiharjoituksen hyvin.

Mukavaa treeniviikkoa kaikille!

lauantai 21. marraskuuta 2015

Vahvuutta syksyyn Kuhankuonon reiteiltä

Kuhankuonon retkeilyreitillä lapsetkin pääsevät tepastelemaan pitkospuita pitkin.


Moni ystäväni on sanonut kuluvan syksyn olleen jotenkin raskas ja väsyttävä. Silti samalla on ollut aurinkoisin ja kaunein syksy, mitä vuosikausiin muistan kokeneeni. Rannikkosedulla vuoden loppua kohden tihenevä pimeys tekee tietysti tehtävänsä ja hivuttaa ihmismielenkin pikkuhiljaa tilaan, jossa kaipaa vain unta ja rauhaa.

Myös itselläni syksy on ollut kamppailua liiallisten velvoitteiden ristipaneessa. Nautin siitä, että päiväni ovat täynnä ohjelmaa, ja paineen alla toimintakykyni on parhaimmillaan. Liian pitkään ajanpuutteen vuoksi tekemättä roikkuvat tehtävät rasittavat kuitenkin mieltä, ja seurauksena kehokin alkaa ylikuormittua. Minulla tämä on johtanut pohkeeni prakaamiseen ja muutamaan ikävään flunssaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan toimivani intuitioni mukaan. Olen huomannut, että luonnossa ja metsässä liikkuessani saavutan nopeimmin rauhallisen olon ja seestyneen mielen, vaikka kiivaana pyörivä arki jatkuisi heti retken päätyttyä. Metsässä ja poluilla saan kuitenkin nopeasti mieleni järjestykseen ja kehoni täyttyy mielihyvää tuottavasta endorfiinista.

Siksi pakkasimme viime viikonloppuna perheen autoon ja eväät reppuun ja suuntasimme ystäväperheen kanssa kohti Kuhankuonon retkeilyreitistöä, jonne Turusta on noin 35 kilometrin ajomatka. Kuhankuono sijaitsee Kurjenrahkan kansallispuistossa, joka levittäytyy Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Ruskon ja Turun kuntien alueelle.

Varsinais-Suomen suurimman, suojellun ja luonnontilaisen suoalueen halki kulkee lukuisia, erimittaisia reittejä, joista voi valita itselleen ja seurueelleen sopivimman. Lyhyimmälläkin kierroksella pääsee kävelemään soiden poikki pitkospuita pitkin, mikä on etenkin pikkulapsille jännittävä kokemus. Puiston yksi kuvatuimmista nähtävyyksistä on seitsemän kunnan rajakivi, ja Savojärven rannalla olevassa laavussa voi paistaa makkaraa ja syödä eväitä.

Lapsuudessani hiihtelin paljon isäni kanssa pisin maita ja mantuja, ja luulen, että rakkauteni luontoon juontaa jo noilta ajoilta. Siksi haluan itsekin siirtää lapsilleni samanlaisia elämyksiä ja kokemuksia. Luonnossa on voimaa, mutta siellä on myös ymmärrystä ja rauhaa.

Ajomatkan päätteeksi autoista purkautui innosta puhkuvia lapsia. Valitsimme reilun kilometrin mittaisen reitin, sillä arvelimme kaksivuotiaiden seuralaistemme jaksavan juuri ja juuri tuon matkan. Nelivuotiaita poikia ei tarvinnut matkaan houkutella, luonto tarjosi niin paljon ihmeteltävää ja koettavaa, etteivät siihen pystyisi mitkään valtakunnan tv-ohjelmat tai pelit. Pikkuneitejä sai aika ajoin kanniskella, mutta pitkospuilla matka taittui heiltäkin hyvin. Polkujen märillä juurilla oli pienillä jaloilla vielä liian vaivalloista kulkea.

Reilu kilometri sujui yllättävän sutjakasti. Sumuisen kostea sää teki retkestä täydellisen: hetkessä pakenimme omaan maailmaan, kauas kiireestä. Erityisen ylpeä olen siitä, etten yrittänytkään tehdä metsässä mitään hyödyllistä: en ajatellut mättäillä kasvavia karpaloita taikka sieniä, vaikka tiesin niiden siellä lymyilevän. Retki oli täydellistä joutenoloa mitä parhaassa seurassa. Käsitän joutilaisuuden olemisena, jonka tarkoituksena ei ole yltää mihinkään suorituksiin. Joutilaisuuden ei tarvitse toteutua liikkumattomuutena, mutta ponnisteluja se ei saa sisältää.

Kävelyn päätteeksi menimme paistamaan nuotiolla makkaraa ja juomaan kahvit. Oli muuten meikäläisen vuoden ensimmäinen nuotiomakkara!

Ensi kesäksi suunnittelimme jo pidempää reittiä, joka kiertäisi kenties koko Savojärven.
Mutta ehdottomasti suosittelen menemään metsään, jos stressi alkaa vähänkään kolkutella takaraivossa. Metsässä ei voi stressata. Kurjenrahkalla olisi mahtava myös juosta poluilla, ehkäpä toteutan senkin jonakin viikonloppuna, jos lumet eivät jää maahan.

torstai 19. marraskuuta 2015

Joulujuoksusta hyvä mieli ja hyvä olo

Joulujuoksuun voi osallistua maksamalla vapaavalintaisen maksun Pelastakaa lapset ry:n tilille.


Nyt seuraa mainos! Ja minkälainen! Turkulaisilla juoksuharrastajilla on mahdollisuus yhdistää rento kimppalenkki hyväntekeväisyyteen mitä kauneimmissa maisemissa. Itsenäisyyspäivän aattona, 5. joulukuuta juostaan turkulaisten ikioma hyväntekeväisyysjuoksu, jonka järjestävät yhteistyössä Krista M.-, Kaksi yhden hinnalla- ja Juosten maailman ääriin -blogien pitäjät.

Tapahtuman taustalla on Helsingissä samaan aikaan juostava Joulujuoksu, jonka järjestää Pelastakaa lapset ry. Samalla idealla tehdään hyvää myös Turussa. Omavalintaisen osallistumismaksun voi maksaa täältä löytyviä ohjeita seuraamalla Pelastakaa lapset ry:n tilille.

Turkulaisten joulujuoksu starttaa Turun tuomiokirkolta kello 14.00. Reitti kulkee Tuomiokirkkosillan yli jokirantaa pitkin aina Varvintorille saakka, jossa käännytään, ylitetään Martinsilta ja juostaan joen toista puolta takaisin Tuomiokirkolle. Matkan pituudeksi tulee noin viisi kilometriä. Reitin voi juosta halutessaan kaksi kertaa järjestäjien mukana.

Tapahtumassa ei ole ajanottoa eikä huoltopisteitä, joten vesipullo ja juoksukello pitää huolehtia mukaan itse. Liikenne kulkee tavalliseen tapaan, joten juoksijat pysähtyvät reitillä tarvittaessa liikennevaloihin. Ensimmäiset 35 juoksijaa saavat tapahtumasta muistoksi punaisen joulujuoksupipon, joten kannattaa olla ajoissa.

Itse en harmikseni tapahtumaan pääse, sillä lillun jossakin Suomen ja Ruotsin välillä risteilemässä perheeni kanssa. Muistot syyskuiselta Fight Back Run -hyväntekeväisyysjuoksulta ovat kuitenkin niin hyvät, että kehotan kaikkia kynnelle kykeneviä ottamaan tähän tapahtumaan osaa. Hyvästä juoksusta saa hyvän teon ansiosta tuplasti hyvän mielen!

Joulukuun alussa Turussa tuskin on vielä lunta tai liukasta, joten juoksu kulkee sulassa jokirannassa ripeästi.

Tämän mainosluonteisen postauksen loppuun toinenkin maininta: Running Diaries -blogin löytää nyt myös Bloglovin'-palvelusta. Liitin tämän tuohon itselleni entuudestaan tuntemattomaan palveluun, jotta löytäisin itsekin lisää mielenkiintoisia treeniblogeja. Linkki Bloglovin'iin on blogin sivupalkissa.


lauantai 14. marraskuuta 2015

Prakaava keho pani palikat tärkeysjärjestykseen

Tottakai sairastuin pohjerevähdyksen jälkeen flunssaan. Kurkku alkoi karheutua, ja siitä tiedän aina, että se on menoa nyt, kiertotietä tervehtymiseen ei ole. Nieleminen sattuikin sitten viisi päivää yhtä soittoa - mikä oli hivenen kummallista, kun kuumetta ei ollut, ei liioin yskää eikä nuhaa. Joka tapauksessa heräsin kipuun kesken yöunienkin, ja se oli niin voimakasta, että nielaisemiseen piti ihan keskittyä. Mutta miten mahtava olikaan päivä, kun ei sattunut enää niin paljon! Sitten paraninkin nopeasti, eikä kiusaksi jäänyt ikävää jälkitautia.

Ensimmäisen kerran pääsin lenkille viime viikon sunnuntaina, kun juoksemattomia päiviä oli takana peräti 24. Oli ihanan hapekas ilma, pientä sadetta tihuutti harmaan maiseman ylle. Plusasteita vajaat kymmenen, täydellinen juoksusää siis! Päätin aloittaa varovaisesti, sillä halusin tunnustella jalkani kestävyyttä ennen kuin se menisi epähuomiossa uudestaan. Heti ensimmäisellä askeleella huomasin, että siihen ei enää satu, pohje oli aivan kunnossa! Loppujen lopuksi selvisin melko vähällä. Pienesti juoksemisen huumaa varjosti vasemmassa jalassa tuntunut kireys, joka heijastui IT-jänteestä polven taakse. Huomasin suhtautuvani vaivaan aavistuksen neuroottisesti, sillä kehon pettäminen toistamiseen pelotti. Juokseminen oli silti mahtavaa, tuli melkein tippa linssiin, kun se tuntui niin hyvältä.

Huomasin pohtivani, miten paljon kuntoni on mahtanut huonontua, ja kuulostelin oloani joka askeleella. Vaikka tosiasia taitaa olla, ettei peruskunto noin lyhyessä ajassa vielä romahda, vauhtikestävyys kyllä. Juoksentelin ensimmäisen lenkin hyvin rauhaksiin, matkaa tuli lähitienoolla yhteensä 4,6 kilometriä, keskinopeus 6:00 min/km. Jäi hyvä mieli, vaikka olinkin vielä hieman epävarma, onko jalkani nyt varmasti kunnossa.

Tiistai-iltana sovittiin valmentajan kanssa treffit Pääskyvuoren kuntoradalle kello 20.30. Täytyy sanoa, että pitkän työpäivän jälkeen tuollainen ajankohta ei välttämättä saisi minua kotoa enää mihinkään, mutta mikä voisi olla parempi motivaattori kuin juoksutreffit! Verkkailin kostean pehmeässä säässä paikan päälle, ja teimme vauhtileikittelyä parin kierroksen verran, melko rennolla tatsilla. Taas tunnustelin pohjettani haukan lailla, mutta kipua ei tuntunut. Lopuksi tein vielä pienen moniloikkaharjoituksen, jossa kävi ilmi, että vasemman jalan ponnistukseni vaatii teknisesti suurta hiontaa. Jotenkin en saa kaikkia pakaralihaksen ja takareiden voimia käyttöön, ja ponnistus jää torsoksi. Verkkailin vielä kotiin, ja treenin kokonaismitaksi tuli vähän vajaa seitsemän kilometriä, 6:28 min/km keskarilla. Keskiviikkona tein kotona vajaan puolen tunnin treenin askelkyykkyjä ja corea, hyvin tuntui.

Torstaina pääsin vihdoin treenaamaan Mariannen kanssa, oli sitä jo odotettukin! Verkkailimme Kupittaalta hautausmaan mäkeen, jossa tehtiin kiihdytysten ja venyttelyiden jälkeen hyvä setti mäkivetoja. (Minä seitsemän, Marianne kahdeksan.) Pituutta mäelle tuli noin 120 metriä, ja kävi ilmi, että vaikka olin silloin ennen pohjeturmaa juossut Auranlaakson mäessä lyhyemmän matkan, mäki oli siellä huomattavasti tiukempi ja siitä kesti palautua paljon kauemmin. Eipä ihme, että menin silloin aivan tukkoon, kun takana oli suhteellisen lyhyessä ajassa monta kovaa treeniä. Mäkivedotkin tuntuivat tällä kertaa hyviltä, vaikka VL:stä pohjelihakset olivat ehkä hieman väsyneet, mutta eivät kipeytyneet kuitenkaan sen enempää.

Joten what can I say, I'm back! Hieman viisastuneena ja varovaisempana, ainakin nyt alkuun, ennen kuin unohdan taas kaikki viisaat opetukset. Mutta kolmen ja puolen viikon aikana ehtii jo miettiä yhtä sun toista, omasta tekemisestään ja itsestään. Ensisokista toivuttuani ymmärsin, että vaikka vieroitusoireet olivat pahat, pystyin kuitenkin harrastamaan monenlaista muuta liikuntaa. Pääsin pyöräilemään, salille ja joogaamaan. Uimaankin olisin päässyt, jos olisin halliin asti ehtinyt. Kun olin sopeutunut korvaavaan lajivalikoimaan, aloin tietysti kyseenalaistaa juoksemistani. Miksi juuri juoksu? Kuinka pitkälle olen valmis menemään harrastuksessani? Millä hinnalla? Mitä tavoittelen? Kuinka kauan jaksan treenata näin kovaa, monta kertaa viikossa, tai päivässä!

Yhtenä hetkenä koko juokseminen ajatuksen tasolla ärsytti, raskaine ja kiduttavine vetotreeneineen. Toisena hetkenä kuitenkin muistin, mitä kaikkea juokseminen minulle merkitsee. Henkisen ja fyysisen hyvän olon yhtymistä joksikin kokonaisuutta suuremmaksi, jolloin tunnen olevani yhtä luonnon ja koko maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin, ettei minun tarvitse jatkuvasti treenata täysillä, eikä pidäkään. Välillä on kevyempää, välillä fiilistellään, välillä taas annetaan mennä kovaa. Treenaan vain ja ainoastaan itseäni varten, omia tavoitteitani kurotellen. Mutta ennen kaikkea siksi, että juoksemisesta tulee niin hyvä olo. Siksi voin viheltää pelin poikki silloin, kun siltä tuntuu ilman, että kehoni tarvitsisi sitä tehdä.

Perjantaina fillaroin keskustaan ja menin 45 minuutin foam rolling -tunnille. Ihan kiva kokemus, mutta huomasin, etten tuohon rullailuun sen kummempaa tuntia tarvitse, ihan samanlaista rullailua olin jo tehnyt kotona. Ehkäpä olen kotona tehnyt aavistuksen tunnilla neuvottua kovemmin, sillä paikkani ovat tulleet kipeiksi. Opettajan ehdoton neuvo kuitenkin oli, että rulla saa tuntua mutta ei sattua. Pitää pistää mieleen.

Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, jolloin maailman hulluus yltyy yli ymmärryksen ja ihmisen hirmutekoja on pakko mennä miettimään lenkkipolulle. Pariisin verilöyly on niin hirvittävä, ettei siihen saa mitään tolkkua. Pahuutta on silti helpointa yrittää käsitellä siellä, missä ajatus kulkee parhaiten. Siksi en viitsinyt keskittyä nopeuksiin tai kelloon tai mihinkään muuhunkaan, annoin vain jalkojen viedä sitä tahtia kuin ne menivät. Ja aika rivakastihan ne kulkivat, reilun puolen tunnin saunalenkillä tahti pyöri 5:30 - 5:40 keskarin kieppeillä, mutta keskisyke oli onneksi vain 157.

Joten: jatkan juoksua kuten ennenkin, itselleni hieman armollisempana kuitenkin. Ymmärrän, että vaikka toivoisin vauhtikestävyyteni olevan parempi kuin se on, en voi päästä haluamiini tuloksiin juoksemalla vetotreenejä liian kovaa. Silloin kuntoni ei kasva, vaan kehon ylirasitustila pitää huolen, että se vain pikkuhiljaa huononee.

Tällä hetkellä parasta on, että voi juosta, ja silloin kuin ei juokse, voi miettiä, mistä seuraavaksi juoksisi! How simple is that.

Polulla jälleen!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Joogaa ja juoksua

Tämä syksy on ollut hieman vaikea. Sanoisin haastava, mutta ensinnäkin inhoan sitä sanaa, ja toiseksi ei tässä mitään haasteita ole ollut. Olen vain ollut yksinkertaisesti koko ajan enemmän tai vähemmän kipeä. Tai ainakin sen tuntuu siltä.
Vähän reilu kuukausi sitten olin sellaisessa lapsilta saadussa flunssassa, joka ei kaada petiin mutta vie voimat, eikä juoksutreeneistä tullut oikein mitään.
Parannuttuani treenasinkin sitten kahta kauheammin, koska sain pohkeeni aivan kramppiin ja niinpä toinen pohkeeni revähti. Epäilen lääkärin tavoin, että jalassani on revähtänyt vain joitakin lihassäikeitä, koska paraneminen on edennyt nopeasti eikä pohje missään vaiheessa ole ollut ihan älyttömän kipeä. Mutta juoksutaukoa on taustalla nyt kokonaiset 18 päivää! Näin pitkää paussia ei ole ollut sitten joulukuun 2013, jolloin aloin taas juosta kuopuksen syntymän jälkeen.
Mutta nyt vihdoinkin tuntuu siltä, että jalka alkaa olla oireeton! Tänään huomasin kulkevani portaissa ilman, että siihen olisi lainkaan sattunut. Mahtavaa! Huomenna uskaltaudun porrastreeneihin ja kokeilen kevyttä verkkaa. Melkoinen Murphyn laki on, että kun paranee flunssasta, revähdyttää pohkeensa,  ja kun jalka alkaa parantua, huomaa taas olevansa väsynyt ja aavistuksen flunssainen. Sellaista se on, kun taloudessa on kaksi päiväkotilasta, jotka alkoivat niiskuttaa melkein saman tien, kun ensimmäisen kerran päiväkodin ovesta sisään astelivat.

En aio lannistua! Hyvät yöunet, kuuma mustaherukkamehu ja villasukat ovat tässä vaiheessa kullanarvoiset, ja flunssan selkä saattaa katketa heti kättelyssä. 

Olen myös miettinyt paljon juoksuharrastustani ja sitä, mitä siltä tavoittelen. Olen ehtinyt tauon aikana tehdä vaikka mitä muuta ja pysynyt siksi järjissäni. (Tulen hulluksi, jos en pääse liikkumaan.) Tällä viikolla olen pyöräillyt kaksi kertaa töihin ja takaisin (2 x 26,5 km), ollut kaksi kertaa salilla, tehnyt pitkän core-treenin kotona - ja ollut kerran lämpöjoogassa!

Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että juoksun tueksi on pakko ryhtyä venyttelemään kunnolla. Teen toki ensiapuvenytykset heti jokaisen lenkin päätteeksi, mutta en ole kovin vakuuttunut, että sellainen alle viiden minuutin venyttely on lopulta kovin suureksi avuksi. Olen harrastanut joogaa kahtena jaksona elämäni aikana. Ensimmäinen kausi oli astangajoogaa, jota teimme useita kertoja viikossa. Se muistaakseni lopahti, kun kehitys oli siinä pisteessä, että asanat eivät luonnistuneet enää vaivatta ja edistyminen hidastui. Viimeksi harrastin hot joogaa eli lämpöjoogaa esikoisen ja kuopuksen välissä noin vuoden verran. Kävin säännöllisesti monta kertaa viikossa, ja kehoni oli mielestäni joustava ja liikkuvuus hyvä. Ei ollut ylimääräisiä kremppoja tai istumatyön aiheuttamia niskajumeja. Nyt sellainen on kiusannut jo pari viikkoa.

Nyt, kun kehoni on selvästi ilmaissut, että tämä tämmöinen pelkkä juokseminen ei vetele, etenkään, jos suuri osa treeneistä on ollut liian kovatempoista rääkkiä, olen päättänyt ottaa vähän iisimmin. 
Sillä onhan melko kurjaa, että jos treenaa liikaa ja liian kovaa, hinta on se, ettei voi treenata ollenkaan. 
Aion sisällyttää treeneihini vastedes joogan säännöllisesti kerran viikossa. Tuleepahan ainakin venyteltyä kunnolla. Sitä paitsi siellä lämmössä myös mieli ehtii rentoutua hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Kuten aina, etsin nytkin ajatukseni tueksi tietoa netistä. Ja löytyihän sitä, taas. Juoksussa pakarat, reidet ja pohkeet menevät helposti jumiin. Venyttely auttaa, samoin putkirullaus. Kehon kangistuminen tapahtuu kuitenkin salakavalasti, enkä ainakaan itse huomannut, että liikkuvuuteni olisi säännöllisen ja perusteellisen venyttelyn puutteesta mitenkään erityisesti huonontunut. Mutta revähdys kielii jostakin ihan muusta.

Vaikka venyttelisi miten paljon, jooga on silti hyvä vastapaino juoksuharrastukselle. "Tutkimusten mukaan joogalla on useita terveyshyötyjä: se vähentää stressiä, auttaa painonhallinnassa, lieventää kipuja, edistää verenkiertoa ja jopa parantaa juoksuaikoja. Lisäksi jooga nopeuttaa lihasten palautumista, jolloin sinun ei tarvitse kärsiä juoksulenkin jälkeen kipeistä lihaksista niin pitkään. Joogaamalla parannat kehosi joustavuutta ja saat lisää voimaa, jolloin voit juosta tehokkaammin ja vältyt vammoilta", kerrotaan täällä.

Juokseminen on keholle melko monotonista toimintaa. Salitreeni vahvistaa lihaksia ja tuo voimaa. Mutta liikkuvuutta ja kehon elastisuutta pitää myös vaalia. Siksi olen iloinen, että muistin joogan, lajin, josta olen ollut monta kertaa innoissani. Innostukseni on lopahtanut liialliseen suorittamiseen tai raskauteen, mutta tällä kerralla aion tehdä sitä vain siksi, että minulle tulee siitä hyvä olo ja kehoni toimii paremmin. Samalla juoksuharrastukseni saa toivottavasti uutta rentoutta. En ole kilpaurheilija enkä halua rikkoa kroppaani, haluan pysyä hyvässä kunnossa ja säilyttää liikuntakykyni läpi elämäni. Samalla haluan liikkumisen ilon säilyvän. Tottakai tavoittelen myös parempia juoksuaikoja, mutta eipä niihin yllä, jos keho on koko ajan ylirasitustilassa ja flunssainen.
Tästäpä näillä viisauksilla kohti peruskestävyyskautta, jonka toivon tuovan ennen kaikkea liikunnan nautintoa luonnon keskellä, ei mitään hampaat irvessä suorittamista, mikä on allekirjoittaneelle ikävän tuttua.



Syksyyn on silti rittänyt aurinkoa, mikä on tehnyt elämisestä huomattavasti helpompaa.


Tällaiseen sumumaisemaan olisi aivan täydellistä sukeltaa juoksemaan!