Siirry pääsisältöön

Treenaa sillä tasolla, millä olet

Vuoden lopun paras oivallus.


Jankutan taas tämänsyksyisestä pakkolevostani, mutta kun siitä oli oikeasti hyötyä. Myös henkisesti. Mietin nimittäin treenaamistani syvällisemmin ja tajusin, että olen harjoitellut liian kovaa. Olen uskotellut itselleni olevani paremmassa kunnossa, pystyväni kovempiin vauhteihin ja parempiin tuloksiin. Vetoharjoitukset olen tehnyt seurassa, joka on minua nopeampi. Tämä on lisännyt vettä myllyyni ja saanut minut lähtemään harjoituksiin liian kovaa.

Kehittymiselle ja kunnon kasvamiselle ei ole hyväksi, että rääkkää kehoaan treenistä toiseen maksimikestävyysalueella. Vetoharjoitukset eivät ole tuoneet minulle itseluottamusta, kun olen lähes järjestäen joutunut luovuttamaan lopussa, eli olen tehnyt ensimmäiset vedot omalle tasolleni liian kovaa. Sitten ei olekaan jaksanut enää kiristää tahtia, ja lopussa on ollut ihan puhki. Onnistumisen kokemusta ei ole tullut. 

Kesän ja alkusyksyn hakkasin päätäni seinään ja ihmettelin, kun kuntoni ei tuntunut paranevan eikä kehitystä tapahtunut. Lisäksi pk-lenkkini olivat aina hieman liian kovatempoisia, eikä palautumisellekaan jäänyt riittävästi aikaa. Ilmankos mieliala alkoi laskea ja kova treenaaminen tuntua ikävältä. Pohje meni otolliseen aikaan. Oli pakko pysähtyä parantumaan ja lepäämään. Samalla sain laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Nyt, kun uusimmassa Juoksija-lehdessä silmiini osui australialaisen juoksuvalmentajan Nic Bideaun treeniohjeet, ymmärsin viimein, miten tärkeää on edetä rauhassa tasolta toiselle.

"Harjoittele sillä tasolla millä olet, älä sillä millä luulet olevasi."

Kun antaa itselleen aikaa kehittyä, treenaamisesta tulee mielekästä ja mukavaa. Kun pääsin pohkeen parannuttua takaisin kovempien treenien pariin, itseluottamukseni oli huono ja aloitin siksikin varovasti. En uskaltanut lähteä juoksemaan hirveän kovaa, kun pelkäsin, etten pysty pitämään vauhtia yllä. Minun oli pakko tunnustella, miltä mikäkin vauhti tuntui. Tämä olisi tietysti ollut hyvä oivaltaa jo vauhtikestävyystreenaamisen alkutaipaleella, mutta parempi myöhään ja niin edelleen.

Joka tapauksessa, yllä olevan lainauksen sisäistämisen ansiosta minulla on takana jo useita hyviä treenejä, joiden jäljiltä oloni on ollut voimaantunut ja onnistumisen kokemus antanut minulle valtavasti itseluottamusta ja energiaa. Viimeksi eilen kävi näin. Parasta onnistuneessa treenissä on se, että jos olo ei lenkille lähtiessä olekaan pirtein mahdollinen, onnistuneen suorituksen jälkeen se on sitä ja vielä tuhannesti enemmän. Eilen oli vuorossa noin 14 kilometrin vauhtileikittely. Minulla oli lenkkiä varten maksimissaan pari tuntia aikaa, enkä tykkää yhtään, että juoksemaan lähtiessä on kiire seuraavan ohjelmanumeron pariin. Parempi olisi, kun juoksun jälkeen saisi venytellä rauhassa, syödä kiireettä ja niin edelleen.

Nopeasti matkaan lähdettyäni huomasin kuitenkin, että askel nousi kevyesti ja juoksu rullasi. Ajatuksena oli juosta ensin verkkailua pari kilsaa, ja sitten kilometrit vuoroin hitaasti ja nopeasti alkaen 5:30 min/km tahdista. Kilometritahdin oli määrä kiristyä aina viisi sekuntia edellisestä. Matkan varrella päätin yllättäen muuttaa reittisuunnitelmaani: juoksisin seitsemän kilometriä eteenpäin ja seitsemän takaisin. Näin ei kuluisi turhaa energiaa, jos kokonaismatka loppuisikin kesken ja pitäisi keksiä polkuja lisäkilometreille.

Suunnitelma toimi tämäntyyppisessä treenissä aika hyvin. Kuten aina, takaisinpäin matka tuntui lyhyemmältä. Ja nopeat kilometrit sujahtivat todella nopeasti väliverkkoihin verrattuna! Ensimmäisen nopean kilometrin otin rauhaksiin aiottuun 5:30 tahtiin. Pian kävi selväksi, että tänään onkin hyvä päivä ja varaa kiristää. Toisella nopealla tahti olikin jo 5:14, sitten 5:07. Neljännellä kilsalla edessäni juoksi mies, ja hänen kiinni ottamisestaan sain hirvittävästi voimaa tahdin kiristyessä jo 4:58:aan. Sitten vielä 5:02 ja 4:57. Viimeiselle nopealle kilsalle osui ylämäki, ja ajattelin juostessani, että tätä tahtia jaksan ehkä juuri ja juuri sen laelle, sitten on pakko pysähtyä vetämään henkeä. Mutta mäen päällä voimat eivät olleetkaan loppu ja alamäki rullasi kuin itsestään. Mikä voittajaolo tulikaan, kun sain juostua viimeisenkin tonnin loppuun asti puhtaasti!

Tämäntyyppinen treeni on tosi kiva. Hitaat kilometrit nopeiden välissä kulkevat ihan oikeasti hidasta verkkavauhtia, koska sykkeen haluaa ehtiä antaa tasaantua. Statistiikasta muuten huomaa, että mitä nopeampi kilsa, sitä hitaampi verkka! Niinhän se vauhtikestävyys rakentuu. Pitää osata juosta hiljaa, jotta voi oppia juoksemaan nopeasti.

Olen niin iloinen näistä onnistuneista treeneistäni, että hekumoin niitä varmaan vielä ensi vuonnakin! On tuhat kertaa hienompaa juosta treeni puhtaasti alusta loppuun kiihtyen vähän hitaammalla tempolla kuin uskotella itselleen olevansa kovempi, aloittaa liian lujaa ja hyytyä matkalle.

Viime viikkoon mahtui myös kova mäkivetotreeni (8 x vetoja, palautus hölkäten), voimaharjoittelua sekä kuntosalilla että kuntopiirissä plus pari verkkailua.

Joten tästä taas uuteen viikkoon!




Statistiikkaa kivalta vauhtileikittelyltä.



Kommentit

  1. Luin juuri saman jutun ja voin allekirjoittaa kaiken, mistä puhut. Ei juurikaan lisättävää. Kehitystä tapahtuu, kun malttaa pitää tahdin välillä mukavan matalanakin. Treenien tehoissa pitäisi olla selkeitä eroja. Oon itse yrittänyt kiinnittää nyt huomiota just samoihin asioihin. Voisikin olla ensi vuoden tavoite: tarkkailla vähän tarkemmin noita treenitasoja ja malttaa treenata oikeasti sillä omalla tasolla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä yhdyn tavoitteeseen! Oli mielenkiintoista lukea myös huipulle uudestaan tähtäävän Annemari Sandellin haastattelu Turun Sanomista (10.12.). Hänkin kertoo aikoinaan kuvitelleensa, että mitä kovempaa treenaa, sitä kovempaa pääsee.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …