Siirry pääsisältöön

Yllättävää juoksun hurmaa

Juoksija pimeydessä.


Itsenäisyyspäivän pitkis.


Lenkki kulki hyvin hapekkaassa säässä, saavutin jopa runner's highn!


Samppalinnan maauimala talviasussa.


Melko harmaata näin joulukuussa. Reitti on mahtava jokirantaa Koroisilta kohti keskustaa kulkeva tie.


Vähän edempänä tie katkesi tulvivan joen vuoksi.



Juoksemisesta on tullut osa minua. Jos en pääse juoksemaan, minusta tuntuu kuin flunssa olisi vienyt ääneni tai kuume sitoisi minut sänkyyni. Hengitän juoksemisesta. Mutta samalla juokseminen on muuttunut yhtä itsestäänselväksi kuin hengittäminen. Hengittämistä harvoin huomaa ennen kuin se vaikeutuu, se on itsestäänselvyys.

Siksi kamppaileminen reistailevan pohkeen kanssa on saanut arvostukseni juoksemista kohtaan tänä syksynä korostumaan entisestään. Olen alkanut pitää pitkäjänteistä työtä arvossaan ja ymmärtänyt, että kehitys tapahtuu hitaasti, ei yhtäkkiä. Kuvittelin viime keväänä, että vasta alkanut vauhtikestävyystreenaamiseni nostaa minut nopeasti uudelle tasolle, ja olin pettynyt, kun ensimmäinen puolikas toukokuussa kulkikin "vain" samaan aikaan kuin edellisessä elokuussa.

Suhtaudun vauhtikestävyystreeneihin jälleen pelonsekaisella kunnioituksella. Olen kuitenkin alkanut arvostaa myös kehoani, joten en uskottele itselleni, että kuntoni olisi todellista parempi. Osaan lähteä treeniin rauhallisemmin. Silti minua viime maanantaina jännitti, kun edessä olivat pitkät pyramidivedot: 3000 - 2000 - 1000 - 500 - 500. Lähdin ajamaan Ruissaloon, kun satoi räntää ja myrskysi. Odottelin pilkkopimeässä kanssatreenaajiani ja mietin, että ihan varmasti kohta tulee tekstiviesti, että treenit peruttu sään vuoksi. Ei tullut viestiä, tuli treenikaverit. Hullua sakkia.

Toteutimme vedot Kansanpuiston vetosuoralla siten, että Marianne, joka juoksee kovempaa, teki treenin täysmittaisena, ja kun hän kääntyi, minäkin käännyin. Näin saimme palautusajat suhteellisen samanpituisiksi. Itseluottamukseni ei treenin alussa ollut todellakaan korkealla. Lähdin matkaan ajatuksella, että juoksen rennon kovaa eikä meno saa olla niin kiivasta, että voimat loppuvat. Tavoite oli pitää vauhti alle 5:20 min/km, ja ajattelin tuonkin vauhdin olevan minulle aika kova. Puolivälissä sain kuulla eteneväni noin vitosen tahtia. Oli oikeasti helpompi juosta, kun hyytävässä pimeydessä näki edessään Mariannen selän. Kolmen tonnin toteutuma oli minulla 2,67 km / 13:58 / 5:14 min/km. Olin erittäin ilahtunut ja lähdin tavoittelemaan kahdelle tonnille kutakuinkin samaa vauhtia. Toteutuma oli 1,82 km / 9:28 / 5:12. En halunnut hyytyä, ja siksi en yrittänytkään mennä kovempaa. Tuuli kovaa, ja jossakin kohdassa kuulin yläpuolellani katkeavan oksan äänen. Piti vain toivoa, ettei se tipahda päälleni, mutta onneksi oksa humahti maahan jossakin selkäni takana.

Tonnin vedon juoksin niin, että käännyin takaisin jo puolen kilsan kohdalla. Toteutuma oli 1,01 km / 5:09 min / 5:06 min/km. Sitten juoksin vielä 2 x 500 m, ne kulkivat tahtiin 4:51 ja 4:54. Palautusaika kunkin vedon jälkeen oli kolme minuuttia. Treenin jälkeen olin voimissani ja puhkuin rakkautta juoksuun. Olin innoissani, että olin kerrankin saanut kiristettyä tahtia loppuun asti ja osannut jakaa voimani oikein. Sain rutkasti itseluottamusta ja tunsin, että näin sitä vauhtikestävyyttä pitääkin rakentaa: aloittaa tasolta, jonka saa tehtyä puhtaasti läpi ja siitä sitten tasaisesti kiristää. Ensi kerralla uskallan aloittaa jo hieman kovempaa.

Tiistaina menimme tekemään rennot kiihdytykset Orikedolle. Siellä alusta on mitä parhain: kovaa hiekkatietä, jossa ei ole kuoppia tai muita epätasaisuuksia, ja suora viettää loivasti alaspäin. Menimme yhteensä kuusi vetoa, joille matkaa tuli noin 160 metriä kullekin. Harjoittelin käsien asentoa ja askelen rullaavuutta. Treenin jälkeen valmentaja tarkasti juoksuasentoni, ja sain askelen näyttämään kuulemma ihan oikean juoksijan askeleelta. Tyypillisesti askeleeni pyörii liikaa päkiöillä, minkä vuoksi pohkeeni ovatkin koko ajan liian suurella rasituksella. Nyt ajattelin jokaista askelta pienenä loikkana, minkä lisäksi nostin jalkaani ylemmäs: vaikutelma oli huomattavasti taloudellisempi ja kevyempi. Päätin keskittyä askellukseen seuraavalla pitkällä lenkillä.

Keskiviikkona oli lepopäivä, torstaina taas mäkivedot. Lähdin lenkille vasta iltakahdeksalta, kun oli jo todella pimeää. Kuntorata oli kuitenkin valaistu, ja sateen jäljiltä ilma oli raikas. Verkkailin reilut 2,5 kilometriä Pääskyvuoreen, jossa testasin kyseisen mäen mäkivetotarkoitukseen ensimmäisen kerran. Se oli aika sopiva: lyhyehkö eikä liian jyrkkä. Unohdin liikkuvuusharjoitukset ja kiihdytykset ennen varsinaista treeniä! Vedot kulkivat kuitenkin ihan hyvin. Vasta seitsemännellä pohkeessa alkoi tuntua, mutta juoksin kahdeksannen vielä suunnitelman mukaan. Sitten verkkailin hieman pidempää reittiä kotiin, eikä jalka tuntunut pahalta. Sen verran sitä kuitenkin halusin säästää, että perjantaina tyydyin tekemään puolen tunnin lihaskuntotreenin kotona. Ulkona satoi kaatamalla, eikä myräkälle näkynyt loppua.

Lauantaina olimme laivalla, ja sunnuntaina onnistuin sujahtamaan parin tunnin sadetauon ajaksi pitkälle lenkille. Edellinen puhdas pitkä pk-lenkkini on juostu luultavasti kesällä! Lähdin matkaan ajatuksenani nauttia. Ja niinhän siinä kävikin. Jalat veivät mennessään, luureista kuului hyvää musiikkia ja jo kolmannen kilometrin kohdalla huomasin kylmien väreiden kulkevan selkäpiitäni pitkin: minulle se on merkki siitä, että olen saavuttanut runner's high'n, tuon maagisen olotilan, jossa voisin jatkaa juoksemista loputtomiin. Jo sitä oli odotettukin! Tuuli oli myrskyisä, huomasin saaneeni juosta alkumatkan myötätuulen puhaltamana, mutta vastatuulessa kamppaillessani sitä vasta tunsikin elävänsä! Pääsin lenkillä kauan kaivattuun superminätilaan, jossa tunnen olevani kepeä, lähes painoton, ja miltei yhtä ympäristöni kanssa. Oli sitä paitsi mahtava katsella harmaata, mutaista ja luonnonvoimien riepottelemaa joulukuun maisemaa. Tuollaisten lenkkien jälkeen tuntee elävänsä ja tietää, miksi huonojen juoksujen jälkeen kannattaa lähteä lenkille vielä ainakin kerran: kun se hyvä juoksu tulee, sitä ei voita mikään.

Lenkille tuli mittaa 20,3 kilometriä, keskivauhti oli 6:06 min/km, aikaa meni 2:03. Keskisyke oli 160, mikä ajoittaisessa vastatuulessa pyristellessä oli ihan ok.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …