Tonnin vedot ja voittajaolo!

Iloisesti yllättynyt treenaaja.

Ajatuksena oli raportoida heti tuoreeltaan viime keskiviikon koitoksesta, josta täällä blogissakin huolissani kerroin. Ohjelmassa oli nimittäin tonnin vedot hallissa valmentajan valvovan silmän alla, ja kuten sanottu, vauhtikestävyystreenit ovat yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta tapahtuneet järjestäen epämukavuusalueellani.

Olin psyykannut itseni niin valmiiksi, että valmiimmaksi en olisi voinut tulla. Hallilla oli tavallista enemmän härdelliä, oli veteraanien kuulakisaa ynnä muuta. Onneksi ei tarvinnut valmistautua harjoitukseen yksin, ja verkkaillessa sekä liikkuvuutta tehdessä jännitys vähän laukesi. Tarkoitus oli siis juosta seitsemän tonnin vetoa parin kolmen minuutin palautuksella. Tavoitteena oli lähteä vitosen kilometrivauhtia ja kiristää siitä tasaiseen tahtiin.

Lähdin ekaan vetoon tunnustellen, ja tyypilliseen tapaan vähän turhan kovaa vauhtia. Jalat eivät olleet virkeimmillään, ja kun huomasin juoksevani liian lujaa, hidastin hieman kesken vedon. Vauhti ei silti tuntunut liian kovalta, ja vaikka hengästyin aika paljon, palautuminen kävi vikkelään.

Vähän harmitti, että jalka ei noussut niin kevyesti kuin parhaimmillaan, mutta jaksoin kuitenkin lähteä jokaiseen uuteen vetoon ihan hyvävoimaisena. Loppujen lopuksi vetojen määrä kapeni viiteen, ja palautusaika piteni neljään minuuttiin, mutta tällä kerralla sain pidettyä voimani loppuun saakka ja kasvatettua vauhtia veto vedolta.

Hallin sisäilma on todella kuiva, ja lähellä maksimaalista suoritusta hengittää tavallista kiivaammin. Vedin rutikuivaa ilmaa sisääni, suuta kuivasi ja nuoleskelin neuroottisena huuliani. Tämä sai aikaan sen, että hengitykseni ei ollut tehokkaan rauhallista, en saanut keuhkojani vedettyä äärimmilleen täyteen, vaan hengitys kävi pinnallisemmaksi läähätykseksi. Tämä oli rasittavampaa kuin syvähengitys, joka vaikutti myös jaksamiseeni. Vasta viimeisellä vedolla tajusin olla nieleskelemättä sylkeä ja nuolematta huuliani ja tällä tavoin kostuttamatta kurkkuani, vaan sinnittelin vedon loppuun asti kuivin suin ja join vasta maalissa. Vaikutus oli välitön, eli rauhallisemmalla syvähengityksellä jaksoin paremmin loppuun saakka ja sain tehtyä valmentajan johdolla vielä loppukirin.

Tahdit kulkivat näin: 4:51 / 4:45 / 4:41 / 4:35 / 4:30, enkä ollut treenin jälkeen edes loppu! Viimeisellä vedolla tekniikkakin oli kuulemma näyttänyt hyvältä.

Voitte ehkä kuvitella, mitä treeni teki itsetunnolleni. Olin niin onnellinen, että miltei leijuin portaat pukuhuoneeseen. Kaikista parasta oli, kun juostessani huomasin, että voimaahan riittää, minä jaksan! Ja vaikka juokseminen kävi (etenkin vaikean hengittämisen vuoksi) kierros kierrokselta vedon loppua kohden raskaaksi, se tuntui hyvältä.

Tällä hetkellä vauhtikestävyystreenien ajatteleminen ei tunnu lainkaan niin pelottavalta kuin aikaisemmin. Hienointa on, että ne vauhditkin ovat nousussa, ja sain kasvatettua niitä veto vedolta loppua kohden.