maanantai 29. helmikuuta 2016

Pohdintaa painoasioista ja kevätdieetti

Talvijuoksun hurmaa.


Minulla on pitkä ja polveileva historia, mitä painoasioihin tulee. Mietin kauan, sopiiko minun kirjoittaa tätä tekstiä lainkaan, sillä aihe on melko tulenarka, enkä missään tapauksessa halua kiihottaa ketään pelleilemään syömisellään. Kirjoitukseni on kuitenkin henkilökohtainen ja tehty täysin subjektiivisista lähtökohdista. Siksi korostan, että seuraavassa esittämäni asiat koskevat vain ja ainoastaan itseäni, eikä kenenkään pidä ottaa niistä mallia tai käyttää minua esimerkkinään.

Olen aina ollut normaalipainoinen, joskin painoni on heilahdellut aikuisiällä jopa parikymmentä kiloa ylös alas. Lapsena olin tavallinen pömppömahainen pikkutyttö. Kymmenvuotiaana sain polveeni Osgood-Schlatterin taudin, minkä vuoksi minulta kiellettiin kaikenlainen liikunta kokonaiseksi vuodeksi. Tohtori.fi:n mukaan Schlatterin taudiksi sanotaan sääriluun kyhmyyn (tuberositas tibiae) paikallistuvaa, rasitusvammasta johtuvaa kiputilaa, joka ilmenee liikunnallisesti aktiivisilla nuorilla murrosiän kasvupyrähdyksen yhteydessä. (Enää liikkumattomuutta ei kuulemma käytetä kyseisessä taudissa hoitomuotona, mikä on ainakin omasta mielestäni pelkästään hyvä asia.)

Liikunnalliselle ihmiselle tuomio oli kamala, ja se kalvoikin minua enemmän kuin vuoden aikana keräämäni muutama lisäkilo (jotka näkyivät kaiketi oikeastaan vain pyöreissä poskissani). Vuoden jälkeen jatkoin liikkumista kuten ennenkin ja palasin takaisin entisiin mittoihini asiaa sen enempää pohtimatta.

Paino ei ollut minulle lapsena tai vielä varhaisteininäkään mikään ongelma, enkä muista ajatelleeni sitä lainkaan. Söin perusterveellistä kotiruokaa kohtuudella, ja muistan pitäneeni melko usein vuoden mittaisia karkkilakkoja. Ehkä olin todennut, että kieltäytyminen oli paras keino hillitä makeanhimoani. Muistan, etten pitänyt pitsasta tai hampurilaisista. Lempiruokani oli makaroni laatikkona, lisukkeena tai pelkästään ketsupin kanssa.

Kasvoin pituutta verrattain myöhään, lukioikäisenä, ja varteni venähti aika lyhyessä ajassa 165 senttimetristä ensin 168:aan ja siitä vielä vajaaseen 170:een senttiin. Tämä näkyi tietysti hoikistumisena, kun kaikki liikenevä energia kului pituuskasvuun. Muistan, että luokkakaverini huomauttelivat, että voisin syödä vähäsen ja kerätä lisää painoa. Minua se kummastutti, koska omasta mielestäni en yrittänyt laihduttaa tai pidättäytyä syömisestä. Olin hoikka itsestään. Se oli itselleni uusi olotila, koska aikaisemmin olin ollut normaalipainoinen, eikä kukaan ollut huomautellut painostani suuntaan jos toiseen. Huomasin nauttivani tästä erityishuomiosta.

Ennen pitkää pituuskasvuni tietysti pysähtyi, ja pikkuhiljaa huomasin, ettei kukaan enää kiinnittänyt huomiota ulkomuotooni. Myös naiselliset muodot alkoivat näkyä, enkä erityisemmin viihtynyt uudessa kehossani. Aloin kontrolloida syömisiäni. Laadin listoja ruoka-aineista, joita en saa syödä, ja vähitellen listalla olevia ruoka-aineita oli enemmän kuin jäljelle jääviä. Olin muuttanut 19-vuotiaana yksin asumaan, ja sain päättää ruokailemisestani kokonaan itse.

Minäkuvani vääristyi pikkuhiljaa, ja lopulta ravasin vaa'alla päivittäin. Menin vaa'alle heti aamulla. Imuroin ja menin vaa'alle. Menin vaa'alle viimeiseksi illalla. Tuohon aikaan harrastin monta kertaa viikossa jazztanssia ja kävin kaiketi lenkilläkin, mutta liikkuminen ei kuitenkaan näytellyt pääroolia. Kontrolloin painoani syömisellä tai syömättömyydellä, ja rankaisin itseäni repsahduksista olemalla useita päiviä syömättä.

Ajatukset olivat koko ajan ruoassa. Mietin, mitä kaikkea saan syödä, kun painoni saavuttaa tietyn rajapyykin. Näin unta, että olin yöllä mennyt syömään jääkaapistani kaiken, mitä irti sain. Niinpä en enää ostanut juuri mitään ylimääräistä syötävää.

Ongelma taisi olla suurimmillaan ollessani 20 - 21-vuotias. En koskaan saanut syömishäiriööni hoitoa, eikä minua diagnosoitu. Olin sitä mieltä, että vain minä itse voin auttaa itseäni vääristyneissä ajatuksissani. En koskaan saavuttanut sairaalloisen alipainon rajaa, mutta muistan kyllä, minkälaista oli, kun oli koko ajan kylmä, tai kun fyysiset voimat olivat tyystin loppu, ja minkälainen endorfiiniryöppy siitä tuli, kun kuitenkin jaksoi pinnistää vielä vähäsen. Muistan, kuinka nautin muiden ihmisten katseista ja päivittelystä.

Itseni näännyttämistä seurasi ahmimisperiodi, joka ei koskaan johtanut oksentamiseen. Sen seurauksena opin uudenlaisia tasoja ylensyömisen aiheuttamasta pahasta olosta ja itsekurittomuuden synnyttämästä itseinhosta.

Syömishäiriöisen mielen paraneminen kesti kauan, mutta se parani kuitenkin, vaikka jossakin vaiheessa mietin, saavutanko enää koskaan tervettä suhtautumista ruokaan. Muutaman vuoden päästä sairastuin munuaisaltaantulehdukseen ja sitä seuranneeseen verenmyrkytykseen - tulehdusarvoni oli 359, ja makasin sairaalassa viikon. Tauti oli keholleni niin raju koettelemus, että laihduin lähes samanlaisiin lukemiin kuin anorektikkovuosinani ilman että lopetin syömistä. Pysyin laiheliinina yli vuoden, jonka jälkeen aloin pikkuhiljaa näyttää taas normaalilta. Olin muistaakseni 26-vuotias.

Olin alkanut harrastaa kestävyysurheilua, juoksua ja pyöräilyä. Söin kaiketi melko normaalisti, herkuttelinkin, mutta urheilun ansiosta pysyin hoikkana. Välillä paino nousi muutaman kilon, välillä taas laski, mutta ei se kaiketi mikään ongelma ollut. Raskaaksi tulin, kun olin 34-vuotias. Painoa tuli muistaakseni maltillisesti, noin 13 kiloa. Muistan kyllä, että vaa'alla käyminen hoitajan silmien alla ei vielä tuolloinkaan ollut helppoa, mutta kestin sen. En liioin sortunut ylenmääräiseen mässäilyyn. Synnytyksen jälkeen paino lähti nopeasti, ja uudenlainen elämäntilanne ja imettäminen saivat minut taas huomiota herättävän hoikaksi.

Tällaista sahaamista se oli siitä eteenpäin, mutta toisen raskauden jälkeen kilot istuivatkin yllättävän tiukassa. Painoin enemmän kuin koskaan ennen, enkä tuntenut itseäni kotoisaksi kehossani, vaikka olin edelleen painoindeksin mukaan normaalin kirjoissa. Palkkasin personal trainerin ja aloin noudattaa ruokavaliota. Paino alkoi tippua tasaisesti, enkä nähnyt nälkää. Jaksoin juosta säännöllisesti ja voin erinomaisesti. Ensimmäisen kerran elämässäni tiesin, miten paljon saan syödä ja mitä lautasella tulee olla, jotta pysyn terveenä. Muutamassa kuukaudessa olin saavuttanut ihannepainoni, ja olin erittäin tyytyväinen itseeni. Juoksu kulki.

Dieetti loppui aikanaan, ja alkoi se vaikein osuus - tavoitepainon pitäminen. Personal trainer korosti, että viikkoon mahtuu yksi herkuttelupäivä ja silloin saa herkutella ilman omantunnontuskia. Pikkuhiljaa aloin lipsua kurinalaisuudestani, ja herkuttelupäiviä mahtui viikkoon useampikin. Koko ajan olen kuitenkin syönyt terveellistä kotiruokaa ja muodostanut ravintosuositusten villistä viidakosta itselleni sopivat tottumukset. En syö juuri lainkaan valkoisia jauhoja, sokerinkin pyrin jättämään minimiin. Suosin terveellisiä rasvoja, enkä todella kavahda niitä. Voin hyvin, ja minulla on pääosin energinen olo.

Talven aikana olen kuitenkin herkutellut useammin kuin olisi hyväksi. Rasvakerros on kylmien kuukausien jäljiltä liiallinen, ja tiedän, että juoksu kulkisi paremmin, jos jättäisin herkut suurimmaksi osaksi pois. Siksi olen päättänyt ryhtyä dieetille, joka noudattaa personal trainerin muutama vuosi sitten laatimia ohjeita. Haluan nähdä, miten paljon hapenottokykyni paranee, kun painan pari kiloa vähemmän. Sen enempää en edes halua hoikistua, sillä olen jo kauan ollut sitä mieltä, että kauneinta on terve, sopusuhtainen vartalo, ei luurankomaisen laiha nahkakasa, jolla ei tee mitään. Kesällä on kuitenkin kivointa olla, kun voi pukea päälleen mitä huvittaa ilman, että ällöttää liiallisten tai liian vähäisten kilojen vuoksi.

Rakastan tervettä kehoani, joka sallii minun juosta. Siksi haluan kohdella sitä hyvin. Kaltoinkohtelemista on myös vääränlainen tai liika ravinto.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Vitosen testijuoksu 20.2.


Tänään seisoin puoli yhdentoista jälkeen Ohikulkutien varrella pyörätiellä ja tepastelin edestakaisin hermostuksissani. Sanoin ääneen juoksukaverilleni Mariannelle, että tunne on sama kuin muinoin teatteria harrastaessani ennen näyttämölle menoa.

"Mitä ihmettä minä teen täällä, miksi ihmeessä itseäni näin kiusaan? Miksen vain voi maata sohvalla ja syödä sipsejä??"

Turun alueella järjestetään virallinen testijuoksu joka kuun kolmantena lauantaina. Valittavana on 5:n, 10:n, tai 15 kilometrin matka, ja palkkioksi saa virallisen ajan. Syksyllä testit juostiin Ruissalossa, mutta nyt teiden ollessa osin jäässä testi juostaan Ohikulkutiellä. Syksyllä en päässyt mukaan pohjerevähdyksen ja työvuorojen vuoksi, tammikuussa pakkasta oli -12 astetta, jolloin juoksin kovan vitosen matolla. Silloin aika oli 24:53, mutta matolla vauhti on luonnollisesti aina hivenen parempi, kun ei ole ilmanvastusta eikä korkeuseroja. Tosin silloin säädin matolle kaltevuudeksi 0,5 astetta, mutta ei se silti sama ole.

Testijuoksussa juoksee ihan oikeita juoksijoita, ja hitaammat ovat aina vähemmistönä. Tällä kertaa hitaampia ei ollut mukana juuri lainkaan, joten sain pitää perää puolet matkasta. Eipä se juuri haitannut, mutta alkuvauhtini oli ihan liian kova, kun kova joukko vetäisi minut imuunsa, vaikka asemoiduinkin hännille. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 4:30, joten tahtini hiipui tasaisesti loppua kohden. Kääntöpaikka oli 2,5 kilometrin kohdalla ja siinä aikani oli 12:00.

Takaisinpäin juostessa oli vastatuuli ja muutama nousu. Hieman kääntöpaikan jälkeen tuli ensimmäinen kymppiä juokseva mies vastaan höyhenenkevyin askelin. Pakko myöntää, mutta hyydyin niin pahasti, että niiden nousujen jälkeen oli käveltävä muutama metri. Mietin jopa kaksi kertaa ihan tosissani keskeyttämistä. Ajattelin, että luikahdan pyörätien vieressä olevan joutomaan läpi ja kävelen kaikessa hiljaisuudessa autoille.

Parannettavaa on hapenotossani, sillä verenmaku suussa mentiin. Harmittaa vähän, että lähdin niin sokeana juoksemaan, mutta muistaapa taas ensi kerralla, että menee tekemään vain ja ainoastaan omaa juoksuaan. Loppuaika oli 25:44, keskitahti 5:08. Alle viiden on päästävä seuraavalla kerralla ehdottomasti. Tarkoittaa pään kylmänä pitämistä lähdössä ja oman vauhdin löytämistä.

Mahtavaa, että tuollaisia maksuttomia testijuoksuja järjestetään, jossa saa loistavan vauhtikestävyystreenin. Vauhdit kasvavat ja kisakunto kohenee!

Vauhdit ovat onneksi kasvussa. Viime keskiviikkona tein matolla 14,5 kilometrin vauhtileikittelyn, eli juoksin ensin pohjalle kaksi kilometriä verkkaa ja sen jälkeen joka toisen kilometrin kovaa ja joka toisen hidasta kiihdyttäen kovia vauhteja. Kuusi kilsaa olivat kovia, ja tahdit menivät 5:10, 5:05, 5:00, 4:55, 4:50 ja 4:45. Vasta viimeinen otti vähän kovemmin. Katselin harjoituspäiväkirjaani tammikuun lopulta, jolloin viimeksi juoksin matolla vastaavan vauhtileikittelyn. Silloin kovat tahdit olivat 5:21, 5:18, 5:15, 5:12, 5:08 ja 5:05. Joten jotain on tapahtunut!

Ja turha vissiin mainita, että testijuoksun jälkeen puhkuin taas hyvää oloa ja mieltä. Running is my therapy, definitely!

Ensi viikko on vihdoin kevyt viikko, sillä tässä on ollut nyt pari viikkoa sellaista semikovaa kovien viikkojen perään. Mahapöpökin vaivasi. Yritän nyt myös ryhdistäytyä viikkoraporttien kirjoittamisessa, jotta näkee tätä omaa treenaamista itsekin vähän järjestelmällisemmin.



Mukavaa viikonloppua!


Hyvä lenkki, parempi mieli!


Seiskan old school iltalenkki piristää mieltä.


Tässä lähdetään hakemaan vauhtia 14 kilsan mattojuoksulla.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Pitkästä aikaa lenkki ulkona!

Perillä kohteessa! Erittäin ajoissa!

Yhtäkkiä olo alkoi tuntua kummallisen tahmealta. Meneillään on kevyt viikko, ja sen aikana ehdin yleensä monet kerrat ihmetellä, miten onkin niin lepsu meininki. En selvästi ole vieläkään oppinut ottamaan rennosti. Kerran kesken kovan viikon yhden ainoan vapaapäivän huomasin miettiväni, milloin sitä taas treenataan kunnolla.

Kevyt viikko on saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, että mieleni alkaa huutaa toimintaa, vaikka kehoni palautuu tyytyväisenä. Mutta nyt kyse oli jostain muusta. Katselin heiaheiaa, johon edelleen merkkaan kaikki harjoitukseni tunnontarkasti. Ja sieltäpä löysinkin syyn kummalliseen tehottomuuteeni. Jotenkin salakavalasti minulle oli kehittynyt peräti yli kahden viikon tauko siitä, kun viimeksi juoksin ulkona! Käsittämätöntä! Ja se edellinen ulkolenkkinikin oli muutaman kilometrin palautteleva pk -22 asteen pakkasessa. Joten eipä ihme, että oli vihdoin ja viimein päästävä vähän tuulettamaan aivoja ja mieltä raikkaaseen ulkoilmaan.

Yksi tärkeimmistä asioista juoksuharrastuksessani on aina ollut minulle ulkoilmassa liikkuminen, säätilasta välittämättä. Sisäliikunta käy pidemmän päälle liian tunkkaiseksi ja alkaa maistua liiaksi suoritukselta. Pidän kyllä hallitreeneistä, vaikka hallin kuiva ilma käykin henkeeni ja saa minut aivastelemaan. Mattojuoksukin on ihan ookoo - silloin tällöin. Mutta ei koko ajan.

Torstainen kiihtyvä mattojuoksu ei sitä paitsi sujunut kovin hyvin. Ajatuksena oli juosta kiihtyvä kymppi, mutta jaksoin kiihdytellä vain 7,5 kilometriin saakka, jonka jälkeen juoksin pari kilometriä verkkaa ja kolme kiihdytystä. Pystyn juoksemaan noita kiihtyviä lenkkejä huomattavasti paremmin ulkona ja koventamaan vauhtejanikin paljon pidempään. En tiedä, miksi matolla se tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Ehkä se on raittiin ilman ja hapen puute, ehkä virikkeiden vähyys. Mitäpä siinä matolla voi muuta tehdä kuin kuunnella musiikkia ja tuijottaa tyhjyyteen. Lyhyemmät vedot, tai jopa tonninkin vedot toimivat matolla vielä ihan hyvin, mutta tuo kiihtyvä ei saa minulta kiitosta.

Päätin siis tehdä viikon pitkiksen työmatkajuoksuna. Oikein ilahduin, kun katsoin aamulla ikkunasta ja huomasin ulkona tuiskuttavan lunta. Lähdin hyvissä ajoin: jopa kolme tuntia ennen työvuoron alkamista, koska en ollut varma uuden reittini pituudesta ja halusin varmistua, että ehdin käydä rauhassa suihkussa.

Ja miten mahtavalta juokseminen tuntuikaan! Oli kerrassaan taivaallista juosta märässä lumisateessa vastatuulen ajoittain piiskatessa kasvojani. Rakastan sitä oloa, joka tulee, kun harrastaa urheilua vähän vaativammissa luonnonoloissa. Vaikka nyt juoksinkin kaduilla, kadut olivat auraamattomat. Askel tuntui nousevan aika kevyesti, ja 17 kilometrin keskivauhdiksi tuli 5:55/km. Aikaa meni 1:40. Keskisyke oli kyllä niinkin hurja kuin 165, mutta pistän sen tuulen, lumisateen ja hangessa juoksemisen piikkiin.

Kaipaan taas poluillekin juoksemaan, konkreettisesti luonnon keskelle, sillä rakastan metsää. Olisi kivaa, jos täällä Turussa olisi jokin aktiivinen polkujuoksuporukka, jonka mukaan pääsisi lenkkeilemään. Täytyykin ottaa asiasta selvää!

Sitten loppuun vielä kysymys, että minkälaisia juoksutakkeja te talvikeleillä käytätte? Kuumaverisenä minulla on asian suhteen pienoinen ongelma, sillä liian kuumaa takkia en voi pukea ylleni tai uin hiessä, mutta tämänpäiväisen vaatetukseni vuoksi uin sulaneissa lumihiutaleissa ja hiessä. Tarvitsisin siis jonkin vedenpitävän takin, joka ei kuitenkaan olisi liian paksu ja hengittäisi hyvin. Ehdotuksia? Tänään tuulisessa nollakelissä minulla oli tavallinen tekninen juoksupaita, paksumpi juoksuhuppari ja ohut tuulitakki, joka ei pidä vettä.


Tuiskusta ja hangesta huolimatta lenkki kulki tänään kevyesti.


Työmatkan voi hyödyntää viikon pitkiksenäkin.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Vuoden aikana opittua

Kala vees. Olisin silti katsellut mieluummin sitä kaunista lumimaisemaa...


...minkä vuoksi olen nyt juoksennellut viime juoksut matolla.


Osui silmään, mitä vanhoja blogitekstejäni lukijat ovat viime aikoina lueskelleet. Yksi niistä oli Tonnin mäkivetoja ja muuta purtavaa viime huhtikuulta. Pahaenteisestä nimestä (tonnin mäkivedot??!!) huolimatta uskaltauduin lähes vuodentakaisten viisauksieni äärelle ja sain lukea, miten moni asia treenaamisessani on muuttunut.

Vuosi on lyhyt aika, mutta intensiivisessä harrastuksessa, etenkin harrastuksen alkuvaiheessa se tuntuukin yllättäen kovin pitkältä. Niin paljon kantapään kautta oppimista ja uuden oivaltamista vuoden treeneihin mahtuu. Tarkastelen nyt tuota vanhaa kirjoitustani tutkimalla, miten treenaamiseni on muuttunut - ja minä juoksijana kehittynyt.

Muistan kyllä sen käsinkosketeltavan, liikuttavankin innostuksen, jonka vallassa harjoittelin viime vuoden päätavoitteeseeni. Tavoittelin neljän tunnin aikaa Paavo Nurmi Maratonilla, mikä olisi ollut 70 minuutin parannus aiempaan ennätykseeni. Vartilla jäi vieläkin uupumaan, joten tavoiteltavaa riittää Tukholmassa kesäkuussa!

Mutta kuinka vähän treenaamisesta tiesinkään... Kuvittelin, että noudattamalla harjoitusohjelmaani orjallisesti, kestävyyteni kasvaa suoraviivaisesti, eli mitä kovempaa treenaan, sitä kovempaan kuntoon tulen, eikä mikään voi minua pysäyttää.

Viime huhtikuun bloggauksen aikaan en omistanut sykekelloa, tai omistin kyllä kaksi vanhaa Polaria, mutta aika oli ajanut jo niiden ohi. Treenasin siis puhelimeeni latamaani Runkeeperin varassa, joka myös laati sen neljän tunnin maratonohjelman. Jenkkiläinen treeniohjelma oli suunniteltu tietysti mailimittoihin, joten juoksumatkani koostuivat muun muassa huvittavista 1,61 kilometrin alkuverryttelyistä.

Minulla ei ollut käsitystä, miten juostaan vauhtikestävyystreenejä tai vetoja. Lähdin vain juoksemaan miettimättä lainkaan, onko reitillä mahdollisesti mäkiä tai joitakin muita vauhteihin vaikuttavia tekijöitä. En tiennyt, että vetoja ei lähdetä juoksemaan ensimmäisestä lähtien täysillä maksimikestävyysalueella -  ja sitten loppua kohden verenmaku suussa aina välillä henki hieverissä pysähdellen, kun kunto ei riitäkään. Siksi lähdin vetämään esimerkiksi juuri noita tonnin vetoja Lausteen kuntoradalle, jossa on kuusi erittäin järkälemäistä ylämäkeä. Kertovat nuo vauhditkin jotain harjoitukseni onnistumisesta: yhdellä tonnilla keskivauhti 5:23 min/km...

...kun edellisessä kappaleessa olen kertonut viikon pitkiksestä, jonka keskivauhti oli 5:38 min/km...

Suoraan sanottuna en ole tiennyt tavoitteellisesta treenaamisesta tuon taivaallista. Olen juoksennellut innoissani kuin vuorikauris, mutta kunnon ja vauhtien kasvamista tällainen säntäily ei varmastikaan ole kovin tuntuvasti edesauttanut. Eipä ihme, että viime toukokuussa juostulla puolikkaalla sain parannettua ennätystäni kokonaisella kymmenellä sekunnin sadasosalla! Muistan aidosti hämmästelleeni asiaa.

Tiedättekö tunteen, kun katselee vanhoja valokuviaan ja muistelee tuon ajan minäänsä, pikkuisen lapsellista tai ainakin lapsenuskoista versiota itsestään, jota tekisi mieli mennä hyväntahtoisesti halaamaan? No, sellainen olo minulle tulee näitä vuodentakaisia juoksuraportteja lukiessani.

Koska minulla ei ollut sykekelloa, minulla ei ollut mitään hajua vauhdeistani, ennen kuin katsoin treeniraporttia Runkeeperistani lenkin jälkeen. Etenin niin sanotusti mutu-tuntumalla. Ja vaikka hankin sykekellonkin jo toukokuussa, vauhtien rekisteröiminen reaaliajassa ei juuri auttanut minua ymmärtämään, mitä tahtia minun olisi kannattanut juosta verkat, pk-juoksut, vk-juoksut ja vedot.

Kävin mittauttamassa sykerajani kynnystestillä kesäkuun alussa, ja suhtauduin tuloksiin epäillen. En ymmärtänyt, että vaikka treenasin hullun kovaa, tulokset kertoivat, että anaerobinen kynnykseni oli 5:27/km. Ajattelin sen olevan paljon kovempi.

Noihin aikoihin mukaan oli tullut valmentaja. Nyt kun olen saanut treenata hänen asiantuntijuutensa varassa jo useita kuukausia, olen alkanut ymmärtää, että tuloksia voi alkaa odottaa vasta parin vuoden kuluessa. Olen oppinut, että kevyet lenkit on oikeasti pidettävä kevyinä, ja nopeat saavat todellakin tuntua. Olen oppinut nauttimaan lepopäivistä, ja juoksemaan kevyitä, lyhyitä palauttelevia lenkkejä, jotka eivät oikeastaan rasita yhtään. Olen oppinut kuulostelemaan omaa kestävyyttäni: etten lähde aina jok'ikiseen harjoitukseen niin lujaa, että hyydyn jo ennen puoliväliä.

Olen oppinut nauttimaan tästä lajista vielä enemmän kuin ennen. Viime perjantaina juoksimme matolla vetotreenin: 7*200/1' + 8*200/1'. Kovimpien pakkasten aikana olin treenannut itsekseni matolla ja ihmetellyt, miten juokseminen tuntuu mielestäni paljon raskaammalta kuin esimerkiksi hallissa. Käyttämälläni salilla oli kaksi mattoa, joista toinen iänkaikkisen vanha - siinä ei esimerkiksi ollut digitaalista näyttöä lainkaan - ja sillä vanhalla juokseminen oli vielä raskaampaa kuin toisella. Vanha matto myös näytti hitaampia tuloksia kuin toinen.

Epäilin silti, että myös mattojuoksutekniikassani oli parantamisen varaa, ja nyt sain kuulla tuomioni suoraan valmentajalta eri salilla, jossa oli paljon uudemmat matot. Juokseminen uudemmalla laitteella oli kyllä aavistuksen kevyempää, mutta syytä oli enemmän juoksijassa - kuten aina. Olin juossut matolla tarpeettoman nopealla frekvenssillä hätäisesti, ja nyt kun vaihdoin rennompaan askellukseen, huomasin, että oma tyylini oli vienyt ihan tolkuttomasti liikaa energiaa. Matto kulkee sitä vauhtia, minkä sen on säätänyt kulkemaan, mutta minä olin köpötellyt ihan turhanpäiten kahta kovemmin.

Nyt oli hyvä tehdä parinsadan vetoja uudenlaisella tekniikalla. Matolla kovaa juokseminen on tekniikan kannalta melko helppoa. Polvea nostaa väkisinkin korkealle, koska muuten rytmi pettää ja jalka lipeää matolta. Aloitin vedot maltillisesti nelosen keskivauhtia ja kiristelin siitä 3:45:een. Oli aika mahtava treeni, ja matolla ei oikein voi epäonnistua. Seuraavalla kerralla uskallan säätää vauhtia vielä kovemmaksi.

Näillä eväillä uuteen viikkoon. Treeni-intoa kaikille!