maanantai 29. helmikuuta 2016

Pohdintaa painoasioista ja kevätdieetti

Talvijuoksun hurmaa.


Minulla on pitkä ja polveileva historia, mitä painoasioihin tulee. Mietin kauan, sopiiko minun kirjoittaa tätä tekstiä lainkaan, sillä aihe on melko tulenarka, enkä missään tapauksessa halua kiihottaa ketään pelleilemään syömisellään. Kirjoitukseni on kuitenkin henkilökohtainen ja tehty täysin subjektiivisista lähtökohdista. Siksi korostan, että seuraavassa esittämäni asiat koskevat vain ja ainoastaan itseäni, eikä kenenkään pidä ottaa niistä mallia tai käyttää minua esimerkkinään.

Olen aina ollut normaalipainoinen, joskin painoni on heilahdellut aikuisiällä jopa parikymmentä kiloa ylös alas. Lapsena olin tavallinen pömppömahainen pikkutyttö. Kymmenvuotiaana sain polveeni Osgood-Schlatterin taudin, minkä vuoksi minulta kiellettiin kaikenlainen liikunta kokonaiseksi vuodeksi. Tohtori.fi:n mukaan Schlatterin taudiksi sanotaan sääriluun kyhmyyn (tuberositas tibiae) paikallistuvaa, rasitusvammasta johtuvaa kiputilaa, joka ilmenee liikunnallisesti aktiivisilla nuorilla murrosiän kasvupyrähdyksen yhteydessä. (Enää liikkumattomuutta ei kuulemma käytetä kyseisessä taudissa hoitomuotona, mikä on ainakin omasta mielestäni pelkästään hyvä asia.)

Liikunnalliselle ihmiselle tuomio oli kamala, ja se kalvoikin minua enemmän kuin vuoden aikana keräämäni muutama lisäkilo (jotka näkyivät kaiketi oikeastaan vain pyöreissä poskissani). Vuoden jälkeen jatkoin liikkumista kuten ennenkin ja palasin takaisin entisiin mittoihini asiaa sen enempää pohtimatta.

Paino ei ollut minulle lapsena tai vielä varhaisteininäkään mikään ongelma, enkä muista ajatelleeni sitä lainkaan. Söin perusterveellistä kotiruokaa kohtuudella, ja muistan pitäneeni melko usein vuoden mittaisia karkkilakkoja. Ehkä olin todennut, että kieltäytyminen oli paras keino hillitä makeanhimoani. Muistan, etten pitänyt pitsasta tai hampurilaisista. Lempiruokani oli makaroni laatikkona, lisukkeena tai pelkästään ketsupin kanssa.

Kasvoin pituutta verrattain myöhään, lukioikäisenä, ja varteni venähti aika lyhyessä ajassa 165 senttimetristä ensin 168:aan ja siitä vielä vajaaseen 170:een senttiin. Tämä näkyi tietysti hoikistumisena, kun kaikki liikenevä energia kului pituuskasvuun. Muistan, että luokkakaverini huomauttelivat, että voisin syödä vähäsen ja kerätä lisää painoa. Minua se kummastutti, koska omasta mielestäni en yrittänyt laihduttaa tai pidättäytyä syömisestä. Olin hoikka itsestään. Se oli itselleni uusi olotila, koska aikaisemmin olin ollut normaalipainoinen, eikä kukaan ollut huomautellut painostani suuntaan jos toiseen. Huomasin nauttivani tästä erityishuomiosta.

Ennen pitkää pituuskasvuni tietysti pysähtyi, ja pikkuhiljaa huomasin, ettei kukaan enää kiinnittänyt huomiota ulkomuotooni. Myös naiselliset muodot alkoivat näkyä, enkä erityisemmin viihtynyt uudessa kehossani. Aloin kontrolloida syömisiäni. Laadin listoja ruoka-aineista, joita en saa syödä, ja vähitellen listalla olevia ruoka-aineita oli enemmän kuin jäljelle jääviä. Olin muuttanut 19-vuotiaana yksin asumaan, ja sain päättää ruokailemisestani kokonaan itse.

Minäkuvani vääristyi pikkuhiljaa, ja lopulta ravasin vaa'alla päivittäin. Menin vaa'alle heti aamulla. Imuroin ja menin vaa'alle. Menin vaa'alle viimeiseksi illalla. Tuohon aikaan harrastin monta kertaa viikossa jazztanssia ja kävin kaiketi lenkilläkin, mutta liikkuminen ei kuitenkaan näytellyt pääroolia. Kontrolloin painoani syömisellä tai syömättömyydellä, ja rankaisin itseäni repsahduksista olemalla useita päiviä syömättä.

Ajatukset olivat koko ajan ruoassa. Mietin, mitä kaikkea saan syödä, kun painoni saavuttaa tietyn rajapyykin. Näin unta, että olin yöllä mennyt syömään jääkaapistani kaiken, mitä irti sain. Niinpä en enää ostanut juuri mitään ylimääräistä syötävää.

Ongelma taisi olla suurimmillaan ollessani 20 - 21-vuotias. En koskaan saanut syömishäiriööni hoitoa, eikä minua diagnosoitu. Olin sitä mieltä, että vain minä itse voin auttaa itseäni vääristyneissä ajatuksissani. En koskaan saavuttanut sairaalloisen alipainon rajaa, mutta muistan kyllä, minkälaista oli, kun oli koko ajan kylmä, tai kun fyysiset voimat olivat tyystin loppu, ja minkälainen endorfiiniryöppy siitä tuli, kun kuitenkin jaksoi pinnistää vielä vähäsen. Muistan, kuinka nautin muiden ihmisten katseista ja päivittelystä.

Itseni näännyttämistä seurasi ahmimisperiodi, joka ei koskaan johtanut oksentamiseen. Sen seurauksena opin uudenlaisia tasoja ylensyömisen aiheuttamasta pahasta olosta ja itsekurittomuuden synnyttämästä itseinhosta.

Syömishäiriöisen mielen paraneminen kesti kauan, mutta se parani kuitenkin, vaikka jossakin vaiheessa mietin, saavutanko enää koskaan tervettä suhtautumista ruokaan. Muutaman vuoden päästä sairastuin munuaisaltaantulehdukseen ja sitä seuranneeseen verenmyrkytykseen - tulehdusarvoni oli 359, ja makasin sairaalassa viikon. Tauti oli keholleni niin raju koettelemus, että laihduin lähes samanlaisiin lukemiin kuin anorektikkovuosinani ilman että lopetin syömistä. Pysyin laiheliinina yli vuoden, jonka jälkeen aloin pikkuhiljaa näyttää taas normaalilta. Olin muistaakseni 26-vuotias.

Olin alkanut harrastaa kestävyysurheilua, juoksua ja pyöräilyä. Söin kaiketi melko normaalisti, herkuttelinkin, mutta urheilun ansiosta pysyin hoikkana. Välillä paino nousi muutaman kilon, välillä taas laski, mutta ei se kaiketi mikään ongelma ollut. Raskaaksi tulin, kun olin 34-vuotias. Painoa tuli muistaakseni maltillisesti, noin 13 kiloa. Muistan kyllä, että vaa'alla käyminen hoitajan silmien alla ei vielä tuolloinkaan ollut helppoa, mutta kestin sen. En liioin sortunut ylenmääräiseen mässäilyyn. Synnytyksen jälkeen paino lähti nopeasti, ja uudenlainen elämäntilanne ja imettäminen saivat minut taas huomiota herättävän hoikaksi.

Tällaista sahaamista se oli siitä eteenpäin, mutta toisen raskauden jälkeen kilot istuivatkin yllättävän tiukassa. Painoin enemmän kuin koskaan ennen, enkä tuntenut itseäni kotoisaksi kehossani, vaikka olin edelleen painoindeksin mukaan normaalin kirjoissa. Palkkasin personal trainerin ja aloin noudattaa ruokavaliota. Paino alkoi tippua tasaisesti, enkä nähnyt nälkää. Jaksoin juosta säännöllisesti ja voin erinomaisesti. Ensimmäisen kerran elämässäni tiesin, miten paljon saan syödä ja mitä lautasella tulee olla, jotta pysyn terveenä. Muutamassa kuukaudessa olin saavuttanut ihannepainoni, ja olin erittäin tyytyväinen itseeni. Juoksu kulki.

Dieetti loppui aikanaan, ja alkoi se vaikein osuus - tavoitepainon pitäminen. Personal trainer korosti, että viikkoon mahtuu yksi herkuttelupäivä ja silloin saa herkutella ilman omantunnontuskia. Pikkuhiljaa aloin lipsua kurinalaisuudestani, ja herkuttelupäiviä mahtui viikkoon useampikin. Koko ajan olen kuitenkin syönyt terveellistä kotiruokaa ja muodostanut ravintosuositusten villistä viidakosta itselleni sopivat tottumukset. En syö juuri lainkaan valkoisia jauhoja, sokerinkin pyrin jättämään minimiin. Suosin terveellisiä rasvoja, enkä todella kavahda niitä. Voin hyvin, ja minulla on pääosin energinen olo.

Talven aikana olen kuitenkin herkutellut useammin kuin olisi hyväksi. Rasvakerros on kylmien kuukausien jäljiltä liiallinen, ja tiedän, että juoksu kulkisi paremmin, jos jättäisin herkut suurimmaksi osaksi pois. Siksi olen päättänyt ryhtyä dieetille, joka noudattaa personal trainerin muutama vuosi sitten laatimia ohjeita. Haluan nähdä, miten paljon hapenottokykyni paranee, kun painan pari kiloa vähemmän. Sen enempää en edes halua hoikistua, sillä olen jo kauan ollut sitä mieltä, että kauneinta on terve, sopusuhtainen vartalo, ei luurankomaisen laiha nahkakasa, jolla ei tee mitään. Kesällä on kuitenkin kivointa olla, kun voi pukea päälleen mitä huvittaa ilman, että ällöttää liiallisten tai liian vähäisten kilojen vuoksi.

Rakastan tervettä kehoani, joka sallii minun juosta. Siksi haluan kohdella sitä hyvin. Kaltoinkohtelemista on myös vääränlainen tai liika ravinto.

14 kommenttia:

  1. Tuttuja juttuja, ja mullekin nyt ajankohtainen asia... Haluaisin myös keventyä muutaman kilon, jotta saisin juoksuun lisää vauhtia ja kaikki vaatteet eivät kiristäisi päällä. Mutta kun itsekin olen normaalipainoinen ja taustalla on aiempia ongelmia syömisen kanssa, niin jotenkin en haluaisi laihduttaakaan.

    Toivottavasti dieettisi onnistuu tavoitteen mukaisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta ja toivotuksista :) Painoasiat ovat kyllä hienovaraisia ja hyvin henkilökohtaisia, mutta uskoisin, että pääasia ja paras mittari on hyvä olo.

      Poista
  2. Kiitos avoimen rehellisestä päivityksestäsi. Olen vuosien mittaan huomannut, että meissä juoksijoissa on aikamoisen iso osa äärimmäisyysihmisiä, sellaisia, joille ruoka ei ole aina ollut pelkästään polttoainetta. Hyvä, että osaat pukea sanoiksi tämänhetkisen tilanteesi ja tavoitteesi. Se auttaa varmasti pysymään valitulla tiellä, ilman lipsumisia sinne väärälle, vaaralliselle, liian laihalle puolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äärimmäisyysihmisiä, toden totta! Ja se pätee oman kokemukseni mukaan myös monessa muussa asiassa ruokailutottumusten lisäksi. Paras dieettimotivaattori taitaa olla halu kehittyä juoksijana - eikä se onnistu ainakaan näännytetyllä keholla :)

      Poista
  3. Kuullostaa hyvin tutulta. Tuntuu, että paras tapa päästä noista ajatuksista, on juuri se että oppii rakastamaan kehoaan, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvyys, mutta varsin tavoittelemisen arvoinen asia. Matka on ainakin täällä ollut pitkä, mutta palkitseva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua miten ikä tuo sallivuutta ja hyväksyvyyttä - itseäänkin kohtaan. Sanonta terve mieli terveessä ruumiissa osuu asian ytimeen :)

      Poista
  4. Rohkea postaus Salla :) Mulla leikattiin muuten teininä tuon osgood schlatterin aiheuttama luunsiru polvesta pois. Oli kivulias vaiva. Painoasiat on kyllä vaikeita. Mä oon sun kuvia katsellut ja minusta näytät jäntevöityneen paljon talven aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krista :) Ai sullakin on ollut se ikävä tauti! Mä säästyin leikkaukselta, mutta muistan, että alkuvaiheessa teki käveleminenkin tosi kipeää.

      Poista
  5. Tärkeä aihe, joka varmasti herättää lukijoissa ajatuksia. Minulla on ollut tekemistä, että olen oppinut viihtymään omassa kehossani - pitkään tuntui, että aina on jokin asia vinksallaan, eikä vääristynyt minäkuva asiaa auttanut. Sillä, että liikkuu ja saa sitä myöten hyvän fyysisen olon, on tosi iso merkitys. Tsemppiä dieettiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja oikeassa olet, liikkumisesta tuleva hyvä olo autta hyväksymään itsensä paremmin, kun keho onkin yhteistyökumppani eikä vihollinen.

      Poista
  6. Kiitos että jaoit tarinasi vaikka se ei varmasti helppoa ollutkaan. Aihe on kuitenkin aina ajankohtainen.
    Mutta tsemppiä kevään dieetille! Itselläkin kytee muutaman kilon pudottaminen ajankohtaisena aiheena ja olenkin näin ensialkuun vain korjannut ruokarytmiä. Herkuttelu on jäänyt vähemmälle ihan siinä sivussa, mutta vaakalla en ole muistanut käydä joten en tiedä onko siitä mitään tuloksia vielä. Olo on kevyempi ainakin, eikä kokoajan enää ole ärsyttävää pikkunälkää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halu keventää kevättä kohden tulee jotenkin itsestään :) Luulen, että aktiiviliikkujilla riittää, että herkuttelu pannaan aisoihin. Nehän maistuvatkin paremmalta, jos ei koko ajan ole puputtamassa.

      Poista
  7. Huhhuh nyt osui ja upposi. Itselläni takana melko lailla samanlainen tarina, joskin paino ei ole sahannut edestakaisin vaan pudonnut kerralla nopeasti hyvin matalaksi, ja tuolloin arkeni oli tismalleen samanlaista kuin kuvailusi! Painoni ei ikinä laskenut sairaalloisen matalaksi, mutta painonpudotuksen vauhti oli hurjaa, 18 kiloa reilussa puolessa vuodessa - enkä missään vaiheessa ollut edes ylipainoinen. Olen itsekin miettinyt asiasta avautumista, mutta aihe on itselleni vielä melko herkkä, sillä tapahtumista on vielä suhteellisen vähän aikaa. Suhteeni ruokaan on alkanut tervehtyä vasta nyt anemiadiagnoosin johdosta. Tajusin, että tarvitsen kunnon ruokaa. On ihanaa huomata, että ruokavalio todellakin heijastuu juoksuun ja kehitykseen!!

    Mutta ymmärrän täysin huolesi muutamasta "liikakilosta". Itse olen nyt kerryttänyt muutaman periaatteessa ihan tervetulleen kilon ja rasvaprosenttini on noussut hurjasti, mutta siihen on niin vaikea tottua. Asian ääneen sanominen ("haluaisin timmimmän kropan, en viihdy tässä kropassa, haluaisin korvata rasvaa lihaksella - haluaisin vahvemman kropan") saa aikaan kauhistuneita kommentteja siitä, kuinka olen jo tosi "laiha". Tosiasia on, että kyllä minäkin uskoisin juoksuni sujuvan paremmin timmillä kropalla, vaikka tiedänkin kilojeni olleen hyväksi juoksulleni. Mielestäni kenenkään ei kuitenkaan kuuluisi arvostella tai tuomita toisen tavoitteita painonpudotuksessa tai käsitystä omasta kropastaan, jollei tilanne ole oikeasti huolestuttava. Pieni dieetti ei varmasti tee pahaa kenellekään normaalipainoiselle, kunhan sen saa pidettynä järkevänä. Ruokavalion keventäminen ja herkkujen vähentäminen päinvastoin edistää terveyttä, vaikka kyseessä olisikin normaalipainoinen ihminen.

    Tulipahan kirjoitettua romaani ja sekava sellainen tähän aikaan illasta väsyneenä :D Pahoittelut avautumisesta, mutta ei mahtanut mitään - oli niin osuva postaus! Kiitos siitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Katju! Huh, hurja tarina sullakin kerrottavana. Olen ollut vaistoavinani, että sielläkin kirjoittelee ja juoksee ihminen, joka rakastaa pistää itsensä koville, ja välillä niitä äärirajojakin tulee kolkuteltua. Mua helpotti se, kun tajusin, että tuosta vinksahtaneesta ajatusmaailmasta on mahdollista päästää irti ilman, että tuntisi itseään täysin epäonnistuneeksi yksilöksi. Mulle vaikeinta on ollut kohtuuden löytäminen ja sen ylläpitäminen, mutta vissiin sekin on mahdollista :)

      Tsemppiä sulle ravintoasioissa ja omalta ja hyvältä tuntuvan kehon löytämisessä. Olet ihan oikeassa siinä, että itse on vastuussa omasta kropastaan, sillä vain itse voi tietää, miltä siinä tuntuu.

      Poista