Vuoden aikana opittua

Kala vees. Olisin silti katsellut mieluummin sitä kaunista lumimaisemaa...

...minkä vuoksi olen nyt juoksennellut viime juoksut matolla.

Osui silmään, mitä vanhoja blogitekstejäni lukijat ovat viime aikoina lueskelleet. Yksi niistä oli Tonnin mäkivetoja ja muuta purtavaa viime huhtikuulta. Pahaenteisestä nimestä (tonnin mäkivedot??!!) huolimatta uskaltauduin lähes vuodentakaisten viisauksieni äärelle ja sain lukea, miten moni asia treenaamisessani on muuttunut.

Vuosi on lyhyt aika, mutta intensiivisessä harrastuksessa, etenkin harrastuksen alkuvaiheessa se tuntuukin yllättäen kovin pitkältä. Niin paljon kantapään kautta oppimista ja uuden oivaltamista vuoden treeneihin mahtuu. Tarkastelen nyt tuota vanhaa kirjoitustani tutkimalla, miten treenaamiseni on muuttunut - ja minä juoksijana kehittynyt.

Muistan kyllä sen käsinkosketeltavan, liikuttavankin innostuksen, jonka vallassa harjoittelin viime vuoden päätavoitteeseeni. Tavoittelin neljän tunnin aikaa Paavo Nurmi Maratonilla, mikä olisi ollut 70 minuutin parannus aiempaan ennätykseeni. Vartilla jäi vieläkin uupumaan, joten tavoiteltavaa riittää Tukholmassa kesäkuussa!

Mutta kuinka vähän treenaamisesta tiesinkään... Kuvittelin, että noudattamalla harjoitusohjelmaani orjallisesti, kestävyyteni kasvaa suoraviivaisesti, eli mitä kovempaa treenaan, sitä kovempaan kuntoon tulen, eikä mikään voi minua pysäyttää.

Viime huhtikuun bloggauksen aikaan en omistanut sykekelloa, tai omistin kyllä kaksi vanhaa Polaria, mutta aika oli ajanut jo niiden ohi. Treenasin siis puhelimeeni latamaani Runkeeperin varassa, joka myös laati sen neljän tunnin maratonohjelman. Jenkkiläinen treeniohjelma oli suunniteltu tietysti mailimittoihin, joten juoksumatkani koostuivat muun muassa huvittavista 1,61 kilometrin alkuverryttelyistä.

Minulla ei ollut käsitystä, miten juostaan vauhtikestävyystreenejä tai vetoja. Lähdin vain juoksemaan miettimättä lainkaan, onko reitillä mahdollisesti mäkiä tai joitakin muita vauhteihin vaikuttavia tekijöitä. En tiennyt, että vetoja ei lähdetä juoksemaan ensimmäisestä lähtien täysillä maksimikestävyysalueella -  ja sitten loppua kohden verenmaku suussa aina välillä henki hieverissä pysähdellen, kun kunto ei riitäkään. Siksi lähdin vetämään esimerkiksi juuri noita tonnin vetoja Lausteen kuntoradalle, jossa on kuusi erittäin järkälemäistä ylämäkeä. Kertovat nuo vauhditkin jotain harjoitukseni onnistumisesta: yhdellä tonnilla keskivauhti 5:23 min/km...

...kun edellisessä kappaleessa olen kertonut viikon pitkiksestä, jonka keskivauhti oli 5:38 min/km...

Suoraan sanottuna en ole tiennyt tavoitteellisesta treenaamisesta tuon taivaallista. Olen juoksennellut innoissani kuin vuorikauris, mutta kunnon ja vauhtien kasvamista tällainen säntäily ei varmastikaan ole kovin tuntuvasti edesauttanut. Eipä ihme, että viime toukokuussa juostulla puolikkaalla sain parannettua ennätystäni kokonaisella kymmenellä sekunnin sadasosalla! Muistan aidosti hämmästelleeni asiaa.

Tiedättekö tunteen, kun katselee vanhoja valokuviaan ja muistelee tuon ajan minäänsä, pikkuisen lapsellista tai ainakin lapsenuskoista versiota itsestään, jota tekisi mieli mennä hyväntahtoisesti halaamaan? No, sellainen olo minulle tulee näitä vuodentakaisia juoksuraportteja lukiessani.

Koska minulla ei ollut sykekelloa, minulla ei ollut mitään hajua vauhdeistani, ennen kuin katsoin treeniraporttia Runkeeperistani lenkin jälkeen. Etenin niin sanotusti mutu-tuntumalla. Ja vaikka hankin sykekellonkin jo toukokuussa, vauhtien rekisteröiminen reaaliajassa ei juuri auttanut minua ymmärtämään, mitä tahtia minun olisi kannattanut juosta verkat, pk-juoksut, vk-juoksut ja vedot.

Kävin mittauttamassa sykerajani kynnystestillä kesäkuun alussa, ja suhtauduin tuloksiin epäillen. En ymmärtänyt, että vaikka treenasin hullun kovaa, tulokset kertoivat, että anaerobinen kynnykseni oli 5:27/km. Ajattelin sen olevan paljon kovempi.

Noihin aikoihin mukaan oli tullut valmentaja. Nyt kun olen saanut treenata hänen asiantuntijuutensa varassa jo useita kuukausia, olen alkanut ymmärtää, että tuloksia voi alkaa odottaa vasta parin vuoden kuluessa. Olen oppinut, että kevyet lenkit on oikeasti pidettävä kevyinä, ja nopeat saavat todellakin tuntua. Olen oppinut nauttimaan lepopäivistä, ja juoksemaan kevyitä, lyhyitä palauttelevia lenkkejä, jotka eivät oikeastaan rasita yhtään. Olen oppinut kuulostelemaan omaa kestävyyttäni: etten lähde aina jok'ikiseen harjoitukseen niin lujaa, että hyydyn jo ennen puoliväliä.

Olen oppinut nauttimaan tästä lajista vielä enemmän kuin ennen. Viime perjantaina juoksimme matolla vetotreenin: 7*200/1' + 8*200/1'. Kovimpien pakkasten aikana olin treenannut itsekseni matolla ja ihmetellyt, miten juokseminen tuntuu mielestäni paljon raskaammalta kuin esimerkiksi hallissa. Käyttämälläni salilla oli kaksi mattoa, joista toinen iänkaikkisen vanha - siinä ei esimerkiksi ollut digitaalista näyttöä lainkaan - ja sillä vanhalla juokseminen oli vielä raskaampaa kuin toisella. Vanha matto myös näytti hitaampia tuloksia kuin toinen.

Epäilin silti, että myös mattojuoksutekniikassani oli parantamisen varaa, ja nyt sain kuulla tuomioni suoraan valmentajalta eri salilla, jossa oli paljon uudemmat matot. Juokseminen uudemmalla laitteella oli kyllä aavistuksen kevyempää, mutta syytä oli enemmän juoksijassa - kuten aina. Olin juossut matolla tarpeettoman nopealla frekvenssillä hätäisesti, ja nyt kun vaihdoin rennompaan askellukseen, huomasin, että oma tyylini oli vienyt ihan tolkuttomasti liikaa energiaa. Matto kulkee sitä vauhtia, minkä sen on säätänyt kulkemaan, mutta minä olin köpötellyt ihan turhanpäiten kahta kovemmin.

Nyt oli hyvä tehdä parinsadan vetoja uudenlaisella tekniikalla. Matolla kovaa juokseminen on tekniikan kannalta melko helppoa. Polvea nostaa väkisinkin korkealle, koska muuten rytmi pettää ja jalka lipeää matolta. Aloitin vedot maltillisesti nelosen keskivauhtia ja kiristelin siitä 3:45:een. Oli aika mahtava treeni, ja matolla ei oikein voi epäonnistua. Seuraavalla kerralla uskallan säätää vauhtia vielä kovemmaksi.

Näillä eväillä uuteen viikkoon. Treeni-intoa kaikille!