sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Aurajoen yöjuoksu 23.4.


Itsensä voittajan on helppo hymyillä :)


Kotiin ei ole tulemista, jos et voita kultamitalia, toivotti pian viisivuotias poikani lähteissäni ovesta ulos eilen illalla puoli yhdeksän aikaan. Ihan niin mallikkaasti ei kevään ensimmäinen kymppi suinkaan mennyt, mutta tulihan sieltä sentään henkilökohtainen kympin ennätys, johon sietää olla tyytyväinen.

Aurajoen yöjuoksun startti oli lauantaina kello 22, ja vaikka olen henkeen ja vereen iltakukkuja, noin myöhäinen kisa-aika ottaa henkisesti koville. Koko päivä menee odotellessa, eikä oikein mihinkään osaa ryhtyä. Jännitys kasvaa, ja lopulta kotona vaeltaa toimeton hermoraunio. Aamulla kävimme lasten kanssa pyörillä kavereiden kanssa leikkipuistossa. Sitten yritin mennä pojan kanssa uimaan, mutta teimme u-käännöksen uimapaikan aulassa, kun hänellä olikin niin flunssainen olo ja mahaan koski. Vetäisin myös ennenkuulumattomat 1,5 tunnin päikkärit, joiden jälkeen yritin kasata itsestäni juoksemaan lähtevää ihmistä. Lopulta kun muu perhe jäi katsomaan elokuvaa ja syömään popcorneja, minä suuntasin Turun yöhön omiin juoksuihini.

Onneksi valmentaja soitti ja kertoi, että hänen miehensä ottaa myös osaa kisaan ja hän tulee mukaan kannustamaan. Piristyin pelkästä tiedosta, että saankin seuraa alkuverkkailuun eikä muutenkaan tarvitse yksikseen kökkiä lähtöpaikalla. Porukkaa oli todella paljon, kuuluttajan mukaan matkaan lähti kaikkiaan 627 osallistujaa. Olin voittanut osallistumiseni Susannan blogista, joten muuta ei tarvinnut kuin hakea numerolappu rintaan.

Juostavana oli vitonen ja kymppi, joka kiersi kaksi kertaa vitosen radan. Olin ilmoittautunut kympille. Olin juossut matkan edellisen kerran Leppävaarassa elokuun lopussa, jolloin oli todella kuuma ja reittikin mäkinen. Kotiin tuomisina oli kympin ennätys, 52:57, jota nyt lähdin alittamaan.

Olosuhteet olivat erinomaiset. Koko päivän taivaalta oli satanut milloin mitäkin kuuroja rakeista veteen ja räntään, mutta illalla taivas oli kirkas ja ilma täynnä happea. Lämpöä oli muutama aste, eikä tuullut lainkaan. Arvoin loppuun saakka yhden ja kahden pitkähihaisen välillä ja päädyin lopulta kahteen, joskin toisen hihat käärittyinä. Pärjännyt olisi yhdelläkin, mutta ei tämäkään paha ollut, ei tullut tukalan kuuma. Jalkaani olin uskaltanut vetää New Balancet, joita on tullut pehmennettyä jo viidenkymmenen kilometrin verran, ja jotka ovat alkaneet tuntua ihan omilta tossuiltani. Niitä ei tosiaan jalassa edes huomaa.

Verkkailemaan sain kuin sainkin seuraa, ja siksi lämmittely kulki jokseenkin aiottua nopeammin, reilu pari kilsaa mentiin 5:49 keskarilla, hehheh. Ajattelin, että jos se juoksuni tähän kaatuu niin parempi lähteä saman tien kotiin. Tein vielä yksikseni hyppyjä ja venyttelyjä sekä kiihdytyksiä ja yritin pitää itseni lämpimänä. Edellisenä iltana olin huomannut, että takareiteni ovat edelleen kireät, ja olin yrittänyt pehmittää niitä rullaamalla ja venyttelemällä, mutta kireys tuntui edelleen. Kisatunnelma oli kuitenkin jo vallannut mieleni, enkä olisi voinut olla yhtään enempää hereillä. Oli mahtavaa päästä juoksemaan tuttua Aurajokirantaa iltamyöhäisellä satojen muiden innokkaiden kanssa. Nyt ei tulisi ainakaan sitä ongelmaa, että joutuisi taivaltamaan yksin.

Lähtöalueella valmentaja neuvoi menemään lähemmäs lähtöporttia, nopeammat pääsisivät kuitenkin ohitse. Jättäydyin kuitenkin aika keskivaiheen tuntumaan, mikä osoittautui virheeksi. Lähtölaukauksesta kesti kokonaiset 28 sekuntia päästä lähtöportin läpi, ja vielä senkin jälkeen meni kilometrin verran, ennen kuin sain alkaa juosta omaa juoksuani. Piti ohitella, hakea ryysiksessä paikkaansa ja tunkea muiden ohitse, vauhti oli aiottua hitaampi ja kaikki oli melkoista hässäkkää, mutta ennen Martinsiltaa porukka oli asettunut omaan vauhtiinsa ja pääsin vapaasti etenemään. Takareidet tuntuivat jokaisella askeleella, mutta yritin pitää vauhtini sellaisena, että hengitys kulkee mukavasti enkä yritä liikaa. Kelloani en juuri vilkuillut alun jälkeen, sillä oli jo sen verran hämärää, että lukemia ei erottanut enkä viitsinyt siinä vauhdissa alkaa mitään valoja kellooni säätämään. Kuuliaisesti Karhu-viestistä oppineena olin jättänyt sykevyöni kotiin, kello ja musiikit toki olivat matkassa.

Yöjuoksun reitti kulki Forum Marinumilta ensin Linnankatua pitkin keskustan suuntaan, Aurajoki ylitettiin Martinsillalta ja jatkettiin joen itäpuolta aina Auransillalle, jonka ylityksen jälkeen juostiin jokirantaa suoraan takaisin Forum Marinumille ja sama reitti toiseen kertaan. Päätin, että yritän juosta samaa tasaista vauhtia, ja aika hyvin sain vetoapua vieressä menijöiltä. En pystynyt hirveästi keskittymään siihen, kuinka monta selkää jäi taakse ja kuinka monta meni menojaan, mielestäni vauhti oli reipas ja juoksu kulki hyvin takareisien poltteesta huolimatta. Jossakin kolmen neljän kilometrin kohdalla minut valtasi hetkellinen epäusko: enhän ole juossut kisakymppiä moneen kuukauteen, enkä yhtään tiedä, miten pitkään voimani riittävät. Ajattelin, etten ehkä jaksakaan pitää tätä vauhtia yllä ja joudun jättämään leikin kesken. Kumma juttu, miten lähes jokaisella juoksulla on viime aikoina mieleen tullut ohikiitävä mieliteko heittää hanskat tiskiin ja häipyä omille teilleen. Helmikuisessa vitosen testijuoksussa mietin jopa, mistä kohdasta voisin muiden huomaamatta siirtyä reitiltä metsän läpi ja kadota niille teilleni.

Vitosen kohdalla valmentaja oli matkan varrella kannustamassa, ja sain hänen huudostaan tietysti virtaa menooni. Jotenkin olin vaistoavinani hänen äänessään pientä tyytymättömyyttä, ja sain siitä vielä enemmän ärsykettä panna kaikki peliin. Myöhemmin hän kommentoi, että meno oli näyttänyt kankealta ja hengästynytkin olin, kankeus meni tietysti takareisien piikkiin, ja muutenkin juoksu vertyi loppua kohden. Tietoisuus toiselle kierrokselle lähtemisestä ja puolimatkassa olemisesta loi uskoa kestävyyteeni, ja sain iskettyä itseni hyvää vauhtia pitäneen muutaman juoksijan porukkaan. Näillä main takareiteni olivat alkaneet virota, eikä kiristystä enää tuntunut, ainakaan en siihen enää kiinnittänyt huomiota. Aloin tajuta, että saatan sittenkin jaksaa pitää vauhtia yllä loppuun saakka.

Aurajoen reitti on todella tasainen ja kuin tehty ennätysjahtiin. Martinsillan ylityksen jälkeen kääntöpaikalla on kuitenkin hyvin jyrkkä käännös, jossa askeleet pitää sijoittaa oikein, samaten Auransillalla saa käännökset tehdä huolellisesti. Kun jäljellä oli enää 2,5 kilometriä, ajattelin, että nyt voin antaa mennä vain, sillä loppu häämöttää jo. Ihan sitä parasta voimaa en uupuneista reisistäni kuitenkaan saanut irti, vaikka koko loppusuoran yritin kiristää tahtia. Loppukiriin kannusti eräs takaani juossut nainen, jonka peesiin iskin kiinni, viimeiset 500 metriä kulkivat 4:55:stä 4:45:een. Muutoin keskivauhtini oli koko matkalla 5:02, joten melkein samaa tahtia taittui nyt kymppi kuin kolme viikkoa aikaisemmin vitonen Tulppaanijuoksussa, siellä tahti siis tasan 5 min/km. Lopullinen aikani yöjuoksuissa oli 50:28, joka on 2,5 minuuttia parempi kuin kahdeksan kuukautta aikaisemmin kympillä.

Vähän jäi hampaan koloon harmittamaan, etten päässyt alle 50 minuutin. Pistän sen tuon hitaan alun piikkiin. Ensimmäisen kilometrin tahti ryysiksessä oli nimittäin 5:15. Tosin tahmainen alku piti tällä kertaa huolen, etten päässyt rykimään alkua liian kovaa, joten oli siinäkin puolensa. Olisi voinut kostautua muuten. Lopullinen tuntuma on, että ihan parhaimmillani en tällä kertaa ollut, ja vaikka ennätys tulikin, en saanut jaloistani kaikkea irti. Mutta seuraava kerta tulee nopeammin kuin arvaisikaan... nyt aletaan nimittäin valmistautua parin viikon päässä häämöttävälle Sukarin Masku Maratonille, jossa on vuorossa puolikas.

Sitä ennen hoidetaan alta pois yksi muutto ja sen sellaista.



Aurajoen yöjuoksun tasainen reitti on tehty ennätysjahtiin.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Treeniviikko 13 ja pitkisten pitkis


Polku nousi jyrkästi metsän siimekseen. Perillä oli näköalatorni ja nuotiopaikka.


Ollaan taas auttamattomasti jäljessä, mitä treeniviikkokatsauksiin tulee. Kisakausi on alkanut, ja olen keskittynyt kisaraportteihin, koska itse nautin muiden blogeissa eniten näiden huippukohtien lukemisesta. Arkinen puurtaminen on kuitenkin myös kiinnostavaa, sillä sehän luo koko harrastuksen rungon. Viimeksi olen kuvannut harjoitusviikkoani viikolla 11, ja nyt eletään jo viikkoa 15. Teen kompromissin ja hyppään viikkoon 13, sillä kalenterini mukaan viikolla 12 ei ollut hirveästi kiinnostavaa raportoitavaa lukuun ottamatta Sauvon maaseudulla tekemäämme 500 metrin vetoharjoitusta. Juoksin siinä 5*500/2' tahtiin 4:52 - 4:15/km, joten ihan hyvin kulki, kun ottaa huomioon, että vetosuora oli mutainen peltotie, jota juostiin edestakaisin (takaisin = kovaan vastatuuleen sateessa). Harjoituksen pohjalta tuli sellainen olo, että kyllähän sitä vauhtia sittenkin löytyy. Talven ja kevään mattojuoksuissa tuntui siltä, että vitosen keskarikin oli tällä hetkellä minulle kova vauhti, mutta onneksi siitä on päästy jo eteenpäin.


Viikko 13 alkoi pääsiäismaanantaista, jolloin menimme aamupäivällä tuttavaperheen kanssa retkeilemään läheiselle Vaarniemen luonnonsuojelualueelle. Siellä käveltiin luontopolkua, joka kulki näköalatornille metsän halki ihan kunnollista nousua. Löysimme pienen laavun, jossa oli nuotiopaikka ja siellä tietysti grillattiin. Matkan varrella oli myös massiivinen tammi, jonka onttoon sisukseen kaikki neljä pikkuretkeläistä tunkivat. Retkeileminen lasten kanssa on kyllä hauskaa puuhaa, sillä se on ihan erilaista kuin jos matkaan lähdettäisiin pelkästään aikuisten kesken. Lasten kanssa luontoa katselee itsekin vähän erilaisin silmin, kun koko ajan saa vastailla mitä mielikuvituksellisimpiin kysymyksiin.

Retkeilyn jälkeen oli pakko päästä päiväunille, joten kaavailemani pitkis pääsi alkamaan vasta kuuden jälkeen illalla. Tiesin suunnan ja suurin piirtein lenkinkin, jonka halusin juosta, mutta en ollut lainkaan varma sen pituudesta. Ajatuksenani oli pitää sykkeet alhaalla ja juosta todella maltillinen pitkä pitkis, joten lähdin verkkaisesti juoksemaan. Reitti kulki noin kahdeksan kilometrin matkan Ohikulkutielle, minkä jälkeen siirryttiin Liedon maalaismaisemiin. Sain juosta hiekkatietä useita kilometrejä, välillä tie mutkitteli maatilojen pihojen läpi, ja aina välillä piti tarkistaa kartasta, olenko vielä oikealla tiellä. Aika uskomatonta, että kymmenen kilometrin päästä kotoa on aivan maaseudulla! Noin 19 kilometrin kohdalla olin edelleen Liedossa, ja päivä alkoi laskea. Tuli hetkellisesti vähän epämukava olo, kun tiesin, että kotiin on vielä matkaa ja nyt jo mittarissa lukemia lähes 20. Loppu kymppi tuntuikin enää ihan poronluikaukselta, ja kotiin saapui helpottunut juoksija.

28 kilometriä ja rapiat on ehdottomasti pisin pitkis, jonka aion ennen maratonia vetäistä. Mutta hienoa oli huomata, että tuolla erittäin kevyellä 6:37/km keskivauhdilla, joka ei nostanut sykkeitäkään, koko lenkin kuormittavuus ei tuntunut hirveän kovalta ja olin yllättävän hyvävoimainen seuraavanakin päivänä. Ja tulipahan tehtyä kunnon sightseeing lähikuntaan! Samalla tämä megapitkis oli vuoden 50. lenkkini.


Pitkiksestä tuli 28 kilometriä ja rapiat.
Tiistaina pidin kuitenkin vapaapäivän ja annoin jalkojeni levätä. Etureiteni olivat menneet pitkästä matkasta vähän jumiin, ja jalat tuntuivat tukkoisilta vielä keskiviikkonakin. Silloinkin menin vaan verkkaa: 5 kilometriä 6:40/km keskarilla ja loppuun neljä sarjaa moniloikkaa ja pari kiihdytystä. Sain Sauvon bootcampilla neuvoja tuohon moniloikkaani. Olin harpponut loikalla liian pitkän askeleen, jolloin ponnistaessa en saanut lähimainkaan kaikkia voimia käyttööni. Yritin nyt ponnistaa suoraan lantion alta, ja korjausliike saikin loikat tuntumaan heti paremmalta. 

Torstaina oli vuorossa kiihtyvä 8 kilometriä, jonka päätteeksi pienen palauttelun jälkeen tonnin veto kovaa. Aloitin maltillisesti, mutta kroppani oli aivan jähmeä, ja kesti nelisen kilometriä ennen kuin se lämpeni ja juoksu alkoi kulkea. Alun kilometrit tuntuivat oikeasti todella raskailta, ja mietin jo, että mitäs nyt tapahtuu. Kilometrit kulkivat näin: 6:06 / 5:48 / 5:44 / 5:38 / 5:37 / 5:12 / 5:01 / 5:06. Kokonaismatka 8,26 km, keskitahti 5:34/km. Nyt kun katselen noita kilometrivauhtejani, niin ei ihme, että alussa tuntui raskaalta. Enhän lämmitellyt yhtään vaan lähdin suoraan ovesta juoksemaan, ja vauhti näyttää kiihtyneen aika nopeasti. Tarvitsen kunnon verkkailut, jotta kehoni on lämmin ja tottelee minua. Otaksun, että puolitiehen jääneet verkkailut olivat yksi syy testijuoksun epäonnistumiseen helmikuussa.

Tällä kertaa tuo vitosen vauhti tuntui ihmeen kevyeltä, ja pääsin ihan juoksun hurmaankin. Tuo 260 metriä kiihtyvän päätteeksi oli todella kevyttä verkkailua, jonka jälkeen pysähdyin palauttelemaan muutamaksi minuutiksi. Sitten vetäisin vielä sen tonnin vedon. En katsonut kelloa juostessani lainkaan, annoin vaan mennä, ja matka kulki yllättävänkin hyvin tahtiin 4:32/km. Loppuun verkkailin vielä pari kilometriä ja tein pari lyhyttä kiihdytystä. Kokonaiskilometrejä 11,3.

Perjantaina oli jälleen lepopäivä, lauantaina vuorossa kevyttä verkkaa ennen kisaa. Uudet New Balancen Vazee Rushit olivat saapuneet, ja menin samalla kokeilemaan itselleni kokonaan uutta juoksutossumerkkiä. Kirjoitan kengistä vielä oman postauksensa, mutta mainittakoon tässä, että asfaltilla peekoota juostessa kengät tuntuivat oudoilta, mutta heti kun päästiin lyhyiden vetojen pariin, ne osoittivat todella olevansa nimensä veroiset. Unelmalliset vetokengät! Tein siis neljän kilometrin verkkailun loppuun neljä sadan metrin vetoa, ja niitä juostessani en huomannut, että jalassani olisi ollut kenkiä laisinkaan. Kengät ovat niin kevyet, ja ne suorastaan ohjaavat jalan juoksemaan kovaa, joten ne todella sopivat nopeisiin pyrähdyksiin. 

Sunnuntaina oli vuorossa kauden avaus eli Tulppaanijuoksu, jonka voi lukea täällä. Ensimmäinen kisa meni hyvin ja osoitti, että kyllä sitä vauhtiakin löytyy, kun vain osaa jakaa voimansa oikein.

Illalla kävimme vielä kuopuksen uimatunnilla, mikä oli omiaan verryttämään väsyneitä jalkojani. Kilometrisaldo tällä viikolla näyttää jo ihan mukavalta, päästiin vihdoinkin yli 50 viikkokilometrin!


Ma: Pitkis 28,3 km / 186 min / 6:37/km / KS 151
Ti: Lepo
Ke: Palauttava PK 4,97 km / 33:10 / 6:40/km
To: Kiihtyvä 8km / keskitahti 5:34/km + 1000m veto 4:32/km + 2km 6:31/km = 11,3 km / 63 min
Pe: Lepo
La: Kevyt PK 3,96 km / 25 min / 6:19/km / KS 146
Su: Tulppaanijuoksu: verkka 1,9 km / 6:40/min + 5km / 25:02 / 5:00/km KS 172
Juoksua yht: 55,43 km
 


Kosteassa suhmurassa juostut 28 kilometriä taittuivat mukavasti.



10 kilometriä kotoa ja ollaan jo ihan maalla.




sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Karhu-viesti 9.4.

Lauantaina vuorossa oli Karhu-viesti, jossa urhea joukkueemme Mainiot mailerit kirmasi Raumalta Poriin. Sarjamme oli miesten kunto- ja erikoisjoukkueet, johon sai osallistua sekajoukkueetkin. Heti kättelyssä pitää hehkuttaa, että oli kyllä hauskin tapahtuma ikinä, eikä vähiten siksi että porukassa edettiin kohti yhteistä tavoitetta.

Olin ollut koko viikon vähän väsynyt, töistä ja sunnuntain Tulppaanijuoksusta. Torstaina juostu kiihtyvä 8km ja viidensadan veto eivät menneet mainittavasti, samaten perjantain verkka oli raskas. Jalat painoivat, eikä juoksu oikein kulkenut. Mietin, mahdoinko saada lapsilta jonkinasteisen flunssatartunnan vai oliko kyse vain väsymyksestä ja ehkä siitepölystä. Silmät vuotivat, ja olo oli jotenkin limainen mutta ei varsinaisesti kipeä.

Lauantaiaamuna lähdimme matkaan puoli yhdeltätoista, tai kyytini saapui noukkimaan minut silloin. Haimme vielä Mariannen rautatieasemalta ja suuntasimme kohti Raisiota, josta yksi vahvistus hyppäsi mukaan. Siitä nokka kohti Laitilaa, jossa meillä oli treffit joukkueen kolmen muun jäsenen kanssa. Idea Karhu-viestiin osallistumisesta tuli valmentajaltamme, joka on osallistunut juoksuihin useana vuonna erilaisissa kokoonpanoissa. Hän oli koonnut myös tämänkertaisen porukan, josta osa oli minulle ennestään tuttuja, osan tapasin ensimmäistä kertaa. Seitsenhenkinen joukkueemme oli herättänyt juoksua harrastavissa työkavereissani hämmästystä, sillä riveissämme oli kaksi moninkertaista pika- ja keskimatkojen Suomen mestaria menneiltä vuosilta. Heiltä saimme neuvon vastata työkavereiden kyselyihin, mitä olemme heille joutuneet osallistumisesta maksamaan, että miljoonan per henkilö, ja he ovat kuulemma vain porukan heikoimmat lenkit. Heh heh. 

Huumoria piisasi, siitä kertoi jo joukkueemme nimi. Minulle osui Raumalta lähtevien juoksijoiden toinen viestiosuus, joka oli pituudeltaan 7,9 kilometriä ja profiililtaan melko mäkinen. Saimme Mariannen kanssa osaksemme paheksuntaa juoksukellojen ja etenkin sykevöidemme vuoksi, koska kisoissa on kuulemma itsestään selvää että sykkeet ovat maksimit eikä niitä tarvitse mistään kellosta tuijottaa. Luovuimme vöistämme pitkin hampain, mutta kellot jäivät käteemme. Parasta vauhdin seurantaa on varmasti omien tuntemustensa kuulosteleminen, mutta halusin olla perillä myös kelloni näyttämistä vauhdeista sekä jäljellä olevasta matkasta. Minä sain huvittuneita katseita myös käsivarteeni sitomastani puhelimesta, josta ilmoitin kuuntelevani musiikkia. Eihän kukaan kisoissa mitään musiikkia kuuntele, mutta edelleen uskoin saavani siitä lisäbuustia askeleeseeni. Mietintää aiheutti myös pukeutuminen, sillä sää oli aika lämmin, plussaa noin 8 astetta mutta ripotteli silloin tällöin vettä. En ollut tänä keväänä vielä juossut niin lämpimässä kelissä, joten en ollut varma miten paljon uskaltaisin kerroksia vähentää. Onneksi päädyin vain yhteen juoksupaitaan ja trikoisiin, muuten olisi tullut tukalan kuuma. Päähän ja kaulaan jääneet juoksuhuivit olivat liikaa.  

Ehdin hyvissä ajoin vaihtopaikalle, jossa verkkailin rauhaksiin pari kilsaa, tein kaikki liikkuvuusharjoitukset ja vielä kolme kiihdytystä. Siinä vaiheessa paikalla oli jo todella paljon porukkaa, ja suurin osa oli miehiä. Menin varsinaiselle vaihtosuoralle venyttelemään, ja odottelin viestijoukkueen aloittajaamme tulevaksi noin viiden minuutin päästä. Tajusin, etten muistanut yhtään, minkävärinen paita hänellä oli, mutta onneksi muistin, että niin juu, meillähän on sama numero 53 rinnassamme. Yhtäkkiä näin ykkösemme lähestyvän odottamaani aikaisemmin erittäin kovaa vauhtia ja hyppäsin näkösälle bussipysäkiltä, jossa olin vielä venyttelemässä. Vaihto meni hyvin ja pääsin matkaan. 

Ensimmäisen osuutemme juoksijan keskitahti oli 3:53/km. Alueella oli tuossa vaiheessa siis todella kovakuntoista porukkaa, sinne juostiin ja sieltä lähdettiin hyvin rivakkaa vauhtia. Menomeininki tarttui tietysti minuunkin, ja annoin mennä, vaikka samalla yritin pitää huolen, etten ihan heti hyytyisi. Alkutaipale oli aika tasaista, mutta sitten alkoivat hivuttavat ja pitkät nousujohteiset linjat. Niiden vastapainoksi oli kyllä pitkiä laskujakin, mutta kyllä niitä nousuja taisi enemmän olla. Jälkikäteen valmentaja arvioi, että minulle taisi osua kisan raskain osuus vaikka kisaprofiili oli antanut odottaa vähän muuta. Huohotin jo ensimmäisellä kilometrillä ihan kunnolla, mutta happi kulki ja askel nousi, joten mikäs siinä oli mennessä. Ensimmäisen kilsan keskitahti oli 4:39, mutta ohitseni lipui tasaiseen tahtiin todella kovaa juoksevia miehiä. Koko 7,9 kilometrin matkalla minut ohitti arviolta 15 - 20 miestä ja kolme naista. Itse ohitin yhden naisen. Kenenkään peesissä en pystynyt pysyttelemään. 

Toisella kilometrillä osuus oli kovin nousujohteinen, joten vauhtini luonnollisesti hiipui, mutta pyrin pitämään sen kuitenkin koko ajan sellaisena, että olin hengästynyt. Menin niin kovaa kuin jaksoin mutten niin kovaa että olisin vetänyt itseni piippuun. Toisen kilometrin keskivauhti oli vain 5:13 ja kolmannen 5:14, noihin kilometreihin osuikin ylsi pitkäkestoinen nousu. En kuitenkaan juostessa pannut erityisesti merkille noita nousuja, yritin vain keskittyä etenemään niin lujaa kuin pystyin. Joillain näillä main kokonaismatka 7,9 kilometriä tuntui ajatuksen tasolla liian pitkältä, ja ajattelin että viisi kilometriä tätä kyytiä olisi riittänyt ihan sopivasti. Välillä ajattelin, että mitä jos voimani yhtäkkiä loppuvat ja joudun turvautumaan apostolinkyytiin. Seuraavalla vaihtopaikalla odottava huippujuoksija saattaisi olla vähän tympääntynyt.

Vääjäämättömästi kuitenkin etenin kohti määränpäätäni. En huomannut, että jalkani olisivat olleet erityisen väsyneet tai niihin olisi koskenut sen kummemmin. Takareisien poltteesta tiesin, että ammensin voimaa oikeasta lähteestä. Jossakin tässä kohtaa puolet joukkueestamme ajoi ohitseni seuraavalle vaihtopaikalle ja kiljui kannustushuutoja niin kovaa, että lensin niiden voimalla ainakin puoli kilsaa eteenpäin. Kolmannen kilometrin jälkeen alkoi helpompi osuus, ja taival kääntyi vähän laskuun. Maantien laidassa juostessani näin edessäni pitkät suorat ja horisontissa aina tulevan nousun tai laskun. Ajattelin, että juoksen ainakin viimeisimpään näkemääni sähkötolppaan asti niin lujaa kuin jaksan ja mietin tilannetta taas sen jälkeen uudestaan. Ihmeekseni voimani eivät minkään tolpan kohdalla ehtyneet, vaan sain asetettua itselleni seuraavan tavoitteen ja taas sitä seuraavan ja niin edelleen. Pian oli matkan puoliväli saavutettu, ja huomasin tuumivani, että minulla tuntuu olevan enemmän voimia jäljellä neljän kilometrin jälkeen kuin edellisviikonlopun kisoissa. Neljäs ja viides kilometri kulkivat tahtiin 5:07 ja 5:01. En tiennyt juoksevani näin kovaa, sillä aina kun vilkaisin kelloani, se näytti keskitahdiksi 5:10. Ajattelin, että ihan hyvinhän tämä taitaa mennä väsyneestä olostani huolimatta.

Valmentaja oli ennen juoksua arvioinut, että taitan matkan vitosen keskitahtia, itse en siihen uskonut yltäväni. Olinhan vain vajaa viikko aikaisemmin juossut hyvävoimaisena 5 kilometriä tahtiin 5:02/km. Tasavauhtisilla vk-lenkeillä en kahdeksalla kilometrillä ollut vitosen tahtiin päässyt. Yhtäkkiä edessä oli kyltti, että saavumme Eurajoelle, ja tiesin määränpään häämöttävän jo ihan lähellä. Matkaa oli enää pari kilometriä. Kuudes kilsa kulki tahtiin 4:55, se oli loivaa alamäkeä.

Sitten alkoi melko tappavalta vaikuttava nousu, ja muistin että se olisi jatkunut aina vaihtopaikalle saakka. Tien laidassa oli kyltti, joka kertoi, että vaihtoon on enää kilometri, kun oma kelloni näytti 6,4 kilometriä juostuksi. En tiennyt, uskaltaisinko luottaa kyltin tietoon, sillä olin varautunut juoksemaan vielä 1,5 kilometriä eli yhden Karikon lenkin verran. Sitten pääsin nousun laelle ja aloin nähdä vaihtopaikan häämöttävän kaukana edessäni. Kelloni näytti jo yli 7,4 kilometriä, joten sen täsmällisyyteen ei voinut luottaa. Jäljellä ei kuitenkaan ollut enää yhtäkään nousua, kuten olin luullut, vaan tasaista suoraa loppuun saakka. Seitsemäs kilometri eli viimeinen nousu kulki tahtiin 5:19.

Sitten annoin mennä, tiesin ettei minun tarvitse säästellä voimiani enää yhtään. Tunne oli mahtava. Olin saamaisillani oman osuuteni loppuun, ja olin innoissani, kun sain saapua vaihtopaikalle täyttä kyytiä. Adrenaliini jylläsi veressäni, enkä osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta, joka minut valtasi, kun taputin entistä Suomen mestaria olalle vaihdon merkiksi ja sain häneltä vielä kannustukset hyvin menneestä juoksusta. Viimeiset 900 metriä juoksin tahtiin 4:58. Mikä olo! Nyt saisin keskittyä kannustamaan muita ja ottamaan rennosti, kun oma työni oli tehty. Oma kelloni näytti loppuajakseni 39,18 ja keskitahdiksi 5:04, matkan pituudeksi puolestaan 7,77. Olin aivan innoissani, sillä jos puolitehoisella olollani sain aikaan tällaisen juoksun, voisin toukokuun alussa juostavalta puolikkaalta odottaa hyvinkin ihan hyvää ennätystä. 

Tapahtumajärjestäjä päivitti varaslahto.net-sivuille tuloksia kiitettävää tahtia, ja omanikin läjähti silmilleni alle viidessä minuutissa. Voitte ehkä kuvitella, etten uskonut silmiäni, kun näin, että virallinen aikani tuolla supermäkisellä 7,9 kilometrin matkalla oli 39,17 ja keskitahti 4:58! Olin niin onnellinen, etten tiennyt miten päin olisin ollut. Mutustin proteiinipatukkaa ja vaihdoin märät vaatteeni ja hymyilin ja sönkötin taukoamatta jotain mitä en enää edes muista. Sitten ajettiin taas eteenpäin ja huudettiin ikkunasta kannustushuutoja ja vietiin viides osuutemme lähtöpaikalleen verkkailemaan. Pysyttelin liikkeessä ja verryttelin kevyesti jalkojani, jotka alkoivat pikkuhiljaa tuntua raskaammilta ja väsyneemmiltä. Tarkkailin puhelimestani joukkueemme pärjäämistä, ja minun jälkeeni kaksi seuraava osuutta taittuivat huikein tasatahdein 3:46. Sitten jäljellä oli enää kolme osuutta, ja kaikki vaihdot onnistuivat hienosti. Oli upeaa nähdä, miten vasta seitsenkuisen vauvan (joka seurasi koko ajan autossa mukana) äiti voitti jännityksensä ja juoksi oman osuutensa tahtiin 4:59. Kaksi viimeistä kulkivat hienosti 4:50 ja 4:48.

Porin Karhuhalliin tultaessa aurinko helotti taivaalla ja maa oli lätäköistä märkänä. Menimme valmentajan kanssa hurraamaan Mariannelle, joka vetäisi ankkuriosuuden ja sai kunnian juosta vajaan kierroksen sisällä hallissa ennen maaliintuloa. Mainiot mailerit kuulutettiin ja kaikki juoksijat mainittiin nimeltä. Olo oli väsynyt, helpottunut ja onnellinen. Kisan jälkeen suuntasimme suihkuun ja lähdimme kohti Raumaa, jossa meillä oli varattuna ravintolasta pöytä. Kertasimme juoksua ja katselimme ohi ajaessamme, miten vaativa kunkin osuus oli ollut. Koko lystiin meidän joukkueeltamme kului 3:41:09 ja olimme omassa sarjassamme 26. Kokonaiskilpailussa sijoituksemme oli 41.

Mikä raukeus olon syömisen jälkeen valtasikaan! En hirveän monta asiaa keksi, mikä voittaisi tunteen, jonka vallassa koko eilisen illan piehtaroin. 

Kaksi kisaa, kaksi onnistumista. Mitä tästä kaudesta vielä tuleekaan!


Mainiot mailerit kisan jälkitunnelmissa.


Kuvia perjantain verkalta.



sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Kausi auki Tulppaanijuoksusta!

Kisasaldo: tulppaaneja ja eka mitsku.

Miten hyvä mieli voikaan tulla hyvästä juoksusta!! Kisakausi pamahti tänään käyntiin jokakeväisessä Tulppaanijuoksussa, joka on itselleni aivan uusi tapahtuma. Se on paikallisen urheiluseuran, Maarian Mahdin järjestämä juoksutapahtuma, jossa on kilpasarjojen lisäksi vitosen ja kympin kuntosarjat naisille ja miehille. Olin päättänyt mennä kokeilemaan, saisinko parannettua vitosen virallista aikaani, edellinen mittaus kun oli lööperiksi menneeltä testijuoksulta helmikuulta.

Tällä kertaa olosuhteet olivat myöten. Olin nukkunut hyvin, syönyt rauhassa aamupalaa ja eipä minua sen kummemmin jännittänytkään. Reitistä olin kuullut ennakkoon että se sisältäisi jonkin verran mäkiä, ja myös valmentaja varoitteli, että ei kannata aloittaa tällä(kin) kertaa liian lujaa, koska puolimatkan jälkeen luvassa olisi pitkähkö ylämäki. Säätila oli juoksuun mitä parhain. Heräsin aamulla kaatosateelta kuulostavaan kohinaan ja mietin, että jaahas, märkä juoksu luvassa. Mutta kun lähdin kotoa, sade olikin jo laannut ja ilma oli mahtavan hapekas ja raikas. Ei tainnut tuulla lainkaan, koska en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ja oli myös lämmintä.

Ajoin Maarian Mahdin urheilutalolle hyvissä ajoin ja menin jälki-ilmoittautumaan. Tunnelma oli omiaan nostattamaan oman juoksufiiliksen kattoon, sillä vaikka en nähnyt ennen juoksua ainuitakaan tuttuja kasvoja, hyvä tuuli ehti tarttua muista juoksijoista. Olin kummallisen levollinen, ja verkkailin rauhassa kymmenisen minuuttia. Tein myös kaikki valmentajan opettamat lämmittelyvaiheet, sillä huomasin, että viikolla juoksemani kiihtyvä lenkki (jolloin en lämmitellyt yhtään) alkoi kulkea kunnolla vasta joskus neljännen kilometrin kohdalla. Testijuoksussa lämppääminen taisi jäädä vähän vaillinaiseksi, joten halusin nyt uhrata sille aikaa.

Lämmittelyyn kuuluu verkkailun lisäksi siis jalannostohypyt, "kuopaisujuoksut", polvennostohypyt ja pakarahypyt, kutakin pari sarjaa. Sitten vielä noin 50 metrin kiihdytyksiä pari kolme kappaletta sekä venyttelyt. Verryttelin vielä autolle riisumaan yhden kerroksen vaatetuksestani sekä hanskat, sillä oli tosiaan yllättävän lämmin ilma. Siitä sitten lähtöviivan tuntumaan.


Reikäisillä mentiin. En uskaltanut juosta kerran juostuilla uusilla tossuilla vielä kisassa.


Jalassa olivat reikiintyneet Adios Adizerot, joilla olen juossut kaikki viime vuoden kisat sekä nopeammat juoksut ja vedot. Postimies oli jo tuonut New Balancen Vazee Rushit, mutta olin ehtinyt vasta eilen testata niitä lenkillä, joten en uskaltanut ottaa niitä tositoimiin käyttöön. Kirjoitan uusista tossuista oman postauksensa, mutta ne ovat omiaan vauhdikkaisiin lenkkeihin ja erityisesti vetoihin, mistä sainkin eilen vähän esimakua. Olen kuitenkin jo bongannut erinomaisen tarjouksen myös Adioksista, joten uskon, että kisakenkinäni pysyvät vastakin Addut, ne vain ovat niin sopivat jalkaani, että mitä sitä hyvää vaihtamaan. Ihme, ettei noinkin suureksi revennyt reikä häirinnyt juoksuani! Eivät ole muuten koskaan tossut päässeet noin risaan kuntoon, yleensä aina vaihdon syynä on ollut pohjien ja joustavuuden prakaaminen.

No mutta lähtöviivalle. Ilokseni huomasin, että mukana oli sekä urheiluseurojen kilpasarjalaisia että tavallisia kuntoilijoita kaikissa ikäluokissa. Asemoiduin sinne jonnekin keskivaiheen tuntumaan, jotta saisin pidettyä aloitusvauhtini kurissa. Reitti kulki asvaltoidulla pyörätiellä, joka oli hyväkuntoinen. Maasto oli vähän kumpuilevaa, mutta mäet eivät ainakaan alkuun olleet kovin jyrkkiä. Löysin nopeasti oman vauhtini, ja katselin kellosta, että kummallisen kevyeltä tuntui vielä 4:40 tahtikin, jota lähdin suurin piirtein taivaltamaan. Ensimmäinen kilometri taittui tahtiin 4:43, ja vaikka se on minulle jo aika kovaa vauhtia, se ei tuntunut siltä. Toisen kierroksen keskitahti oli 4:55, ja 2,5 kilometrin kohdalla oli kääntöpaikka. Sinne oli saanut lasketella pitkää ja loivaa alamäkeä, mutta takaisin päin oli tietysti sama matka nousua. Sain voimaa vastaan tulleista juoksijoista, eikä mäki tuntunut ylitsepääsemättömältä vaikka vauhti hidastuikin. Kolmas kilometri kulki keskitahtia 5:04, ja sen jälkeen ajattelin, että ihanaa, enää kaksi kilsaa. Vilkuilin kelloani tasaisin väliajoin, ja tahti näkyi vaihtelevan 4:55:n ja 5:05:n välillä.

Olin ohitellut juostessani edessäni menneitä, vaikka en tiennyt, oliko se kovin viisasta, mutta kun meno tuntui siedettävältä, ajattelin kokeilla mihin rahkeeni riittävät. Neljäs kilometri oli taas vähän nopeampi, 5:03, ja oli se pätkäkin tasaisempi. Loppua kohden oli muistaakseni loivahkoa alamäkeä, joten meno ei ollut ainakaan raskaampaa. Odottelin, koska näkisin Mariannen juoksevan vastaani, hän oli nimittäin kympillä, ja kympin reitti juostiin ensin toiseen suuntaan ja sitten vielä sama vitonen kuin meilläkin. Parisataa metriä ennen maaliviivaa Marianne kirmasi vastaan hyvävoimaisen näköisenä ja alkoi hurjat kannustushuudot, siitä sain vielä vähän voimaa.

Uskoakseni pystyin maaliviivan häämöttäessä vielä pieneen loppukiriin, mutta viime metreillä viimeisellä kilometrillä ohittamani nainen pinkaisi ohitseni, joten vielä riittää hiottavaa vauhdinjaon onnistumisessa. Tämä on kuitenkin hyvä alku! Maaliviivan ylittyessä oma kelloni näytti lukemat 5,03 km / 25:00,4 / 4:58/km.

Sain kuin sainkin parannettua testijuoksuni aikaa, sehän oli 25:44. Illalla läjähtivät vielä viralliset tulokset Juoksija-lehden tulospalveluun, ja lopullinen aikani oli 25:02.

Kyllä vain olin yhtä hymyä koko loppupäivän, ja energiaa oli vaikka muille jakaa. Luin eilen illalla pojalleni iltasaduksi Eva Ibbotsonin kirjaa Pelastakaa kummitukset, ja siitä osui silmään hieno oivallus: "Jos joudut oikein vaikean asian eteen, älä ajattele kerralla koko tehtävää. Ajattele vain seuraavaa askelta. Aina jaksaa vielä yhden askelen." Päätin ottaa viisauden ohjenuorakseni juoksuilleni, ja vaikka en tänään hyytynytkään, muistin ajatella oppia juostessani.

Nyt on hyvä mieli jatkaa eteenpäin, sillä seuraavaksi kisataan jo ensi lauantaina Karhu-viestissä!


Hyvä juoksu, parempi mieli.


Kisoista tarttui myös mainos mielenkiintoisesta polkujuoksutapahtumasta elokuussa.