sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Viimeisen viikon valmistautuminen maratonille

Vajaat kaksi viikkoa ennen Tukholman maratonia havahduin kauden päätapahtuman olevan aivan nurkan takana. Jännitys kasvoi, mutta hyvällä tavalla. Tiedän, että olen treenannut hyvin, mutta antanut palautumisellekin aikaa. Tänä keväänä ei ole tullut rasitusvammoja tai muitakaan kremppoja. Olo on odottavan hyvä.

Lauantaiaamuna kello 5 poika alkoi vaikertaa sängyssään. Hän valitti kurkkuaan ja vatsaansa, ja aiempien kokemusten perusteella tiesin kyseessä olevan ruokatorvea korventavat vatsahapot ja pian kurkusta hyökkäävä oksennus. Silmät ummessa sain kaivettua jostakin esiin ämpärin, mutta ensimmäinenkin oksennus osui sentään pönttöön. Siitä seurasi kahdeksan tunnin tyhjentäytyminen, ja minä liityin kuoroon kello 11. Olin jo ihmetellyt, miten voimani olivat niin vähissä pojan hoitamiseen, mutta tässä syy: olin saanut taudin itsekin. 

Mies oli saaressa rakentamssa kesämökkiä, ja kuopus virtaa täynnä. En muistanut, miten kokonaisvaltaisen pysäyttävä oksennustauti on: siinä ihmisestä tulee silmänräpäyksessä raunio, joka odottaa ainoastaan helpotuksen pilkahdusta kärsimykseensä. Soitin apujoukoille eli vanhemmilleni, että he tulisivat noutamaan kuopuksen mukaansa kesämökille. Ensiksikin, että hän säästyisi taudilta, ja toiseksi, että me saisimme levätä.

Tahatonta komiikkaakin löytyi. En unohda poikaani Jaffa-mukillinen huulillaan huokaamassa, kahdeksan tuntia oksennettuaan: "Eikö elämä ole ihanaa." Sydän suli. Onneksi tauti oli, vaikkakin raju, niin lyhyt.

Seuraavana päivänä eli kuusi päivää ennen maratonia olo on kuin lihamyllystä tulleella, väsynyt, muttei enää kuolemankielissä riutuva. Toipilaille on jopa maistunut vähän ruoka, ja täällä jo odotellaan voimien palautumista malttamattomina.



Vikan pitkiksen kiemurat.


On viime viikon valmistautumiseen mahtunut onneksi treenejäkin. Viime maanantaina kävin juoksemassa viimeisen pitkiksen, josta valmentaja oli puhunut 28 kilometrin siivua, mutta jonka itse lyhensin 21 kilometriin. Aikaa koitokseen oli kuitenkin enää vajaa kaksi viikkoa. Oli helteistä, noin 25 astetta, joten lenkki oli myös hyvä harjoitus kuumalla juoksemiseen, toistamiseen. Tarkoitus oli juosta matka lopussa kiihtyvänä, mutta kuitenkin rennosti. Aloitin matkan Pääskyvuoren lähimetsistä, ja pääsin siellä hetkessä todelliseen flow'hun. Noin hyvää juoksutuntumaa ei ole ollut aikoihin, vaikka juoksu onkin kulkenut. Vastaan tuli suunnistajia ja maastopyöräilijä, ja koin urheilemisen yhdistävää huumaa, kun ajattelin, miten mahtavaa on painella täällä metsässä yli juurakoiden ja kivien auringon porottaessa kuumasti.






Aurinko sai vähän jalkani turpoamaan, mikä tuntui toisinaan oikean jalan pohkeessa, mutta kipu ei ollut liiallinen. Juoksin uuden reitin, jota olen ennen mennyt vain pyörällä, mutta nyt tuli todistetuksi sen soveltuminen mainiosti myös juoksemiseen. Eli kun pujahdin metsästä jossakin Kaarinan rajamailla ulos, jatkoin Kaarinantietä Hämeentielle ja sieltä Ravattulan Citymarketin ohitse kymppitien laitaa. Alikulusta käännyin Riippusillantielle, ja ylitin Aurajoen riippusiltaa pitkin. Silmiä hiveleviä alkukesän värisävyjä ja tuoksuja. Sitten juoksin hevostallien ohitse kohti Haagaa, ja sieltä reitti kääntyi Metsämäen raviradan ohitse kohti Orikedon Shelliä. Polttolaitoksen kohdalta käännyin Halisiin ja suuntasin Aurajoen kauniille Koroisten reitille, josta ylitin joen jälleen rautatiesiltaa pitkin.

Vauhti tuntui kevyeltä ja juoksu mukavalta. Tahti yritti koko ajan kiihtyä 5:40:een, vaikka pyrin pitämään sen hitaampana. 5:40 on tavoitevauhtini maratonille, sillä sillä saavuttaa neljän tunnin ajan, joten siinä mielessä on lupaavaa, että jalat etenivät luonnostaan juuri tuota tahtia. Jos saan voimani takaisin ja jaloissa on puhtia, voisi kuvitella, että matka ensi lauantaina voisi taittuakin tuohon tahtiin. Lopussa aloin ohjeiden mukaisesti kiihdytellä. Toiseksi viimeinen kova kilometri kulki tahtiin 5:35, viimeinen 5:19, ja voimia tuntui olevan vielä reippaasti. Pari viimeistä kilometriä palauttelin kevyesti.

Maratonilla tavoitteena on juosta ensimmäinen puolikas niin, että juoksu tuntuu kevyeltä koko matkan. Uskoisin, että jos juoksen 5:40 tahtia, tavoite on mahdollinen. Kolmeenkymppiin asti juoksemisen pitäisi tuntua jokseenkin siedettävältä, joten tahdin pitäisi pysyä siihenkin asti kutakuinkin samana. Kolmestakympistä maaliin asti on joka tapauksessa suoriutumista, joten jos voimia riittää, tahtia voi siinä vaiheessa aavistuksen kiristää. Sen näkee sitten, miten vahva olen. Missään tapauksessa en halua juosta alkumatkaa kovempaa ja tuhlata kaikkia voimiani. Siitä tulisi liian raastava loppumatka. Jos jotakin, niin ainakin tämä oksennustauti on saanut juoksuhimoni äärimmilleen.

Keskiviikkona olimme valmentajan kanssa Orikedolla tekemässä viisi kiihtyvää alamäkivetoa, vajaa 200 metriä jokainen. Lopussa painoin vähän kaasua, muuten mentiin rennosti. Tarkoituksena oli juosta kevyt verkka perjantaina ja vauhtileikittely lauantaina, mutta nyt mennään ilman niitä. Huomenna on hieronta, ja tiistaina aion mennä verkkailemaan kuntoradalle. Siellä sitten nähdään, kuinka paljon oksentaminen heikensi voimia. Huvittavaa, että kehoni päätti valmistautua tiistaina alkavaan tankkaamiseen huolellisella tyhjentymisellä.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Ihana treenipäivä

Kuvat tämänpäiväiseltä kuntorataverkkailulta.


Kun nyt en näy saavan viikoittaista treenipäiväkirjaani ajan tasalle, kerron yhdestä erinomaisesta treenipäivästä tältä viikolta. Se oli keskiviikko, jolloin minulla oli rehellinen vapaapäivä töistä. Arkivapaat ovat muutoinkin toimeliaita, mutta tänä keskiviikkona sain käyttää päivän justiinsa niin kuin tykkäsin. Toki täällä uudessa kodissa oli vielä tavaroita, jotka etsivät paikkaansa, ja niitä siinä lomassa järjestelinkin, mutta treenien suhteen päivä oli ihanteellinen.

Menin kerrankin aamuhölkälle; tavallisina työarkiaamuina tällaiset päivänavaukset ovat haave vain, kun minun pitää kaitsea kaksi palleroa päiväkotiin ja suoriutua itsekin töihin toiselle puolelle kaupunkia. Mutta jos - siis jos - saisin treenata kuten itse haluaisin, päivät voisivat näyttää useamminkin tältä.

Asumme tätä nykyä ihanteellisessa paikassa: kuntorataa ympäröivään metsään on vain vajaat puoli kilometriä. Ajatuksenani oli verkkailla kevyesti poluilla puolisen tuntia ja palata takaisin kotiin järjestelemään. Risteilin hyvinkin juurakkoisia polkuja sinne tänne, välillä tulin metsästä ulos pujahtaakseni sinne jälleen takaisin, korkeuserotkin olivat mukavan vaihtelevia. Välistä piti poiketa polulta, kun maasto oli sateiden jäljiltä niin mutaista velliä. Kerran kompastuin maasta törröttävään kiveen - ja lensin pitkin pituuttani täydessä vauhdissa! Sattui kipeästi, onneksi ei tullut isompia ruhjeita, mutta komea mustelma polveeni sentään ilmestyi. Pohkeet aavistuksen kiristivät, mutta ajattelin polkumaaston olevan juuri sellaista palauttelevaa verkkailua, joka tekee jaloille hyvää. Matkaa tuli kuutisen kilometriä, aikaa meni 39 minuuttia ja keskitahti oli 6:56/km, suurin osa matkasta vaikeakulkuisilla poluilla. Keskisyke tuppaa metsässä nousemaan itselläni kevyissäkin vauhdeissa tavallista korkeammaksi, mutta nyt se oli 146. Lenkin jälkeen olin täynnä virtaa ja hyvää oloa.

Ja sitä olin illallakin, kun vuorossa oli viidensadan vedot Ruissalon Kansanpuiston suoralla. Ehdin paikalle kutakuinkin iltakahdeksalta, ja ryhdyin saman tien hommiin. Ensin verkkaa suoraa edestakaisin 2,20 kilometriä tahtiin 6:12 (aika lujaa verryttelyksi!), sitten perusteelliset venyttelyt, liikkuvuusharjoitteet ja neljä kunnon aukkaria. Siinä vaiheessa kylmästä hytisevä kehoni oli lämmennyt toimintakykyiseksi ja valmentaja saapunut paikalle, joten pääsin heti aloittamaan, mikä oli hyvä.

Aamuinen polkuverkkailu ei tuntunut missään, joten se oli ollut pelkästään hyväksi. Valmentaja on aika ajoin muistutellut, että olisi hyvä käydä silloin tällöin aamuisin puolen tunnin verkalla, vaikka illalla olisikin kovat treenit. Arkisin aie on itselleni kutakuinkin mahdoton, ja viikonloppuisin en taas ole saanut sitä itsestäni irti. Mutta arkivapaa, silloin onnistuu.

Tarkoituksena oli juosta 10 x 500 metriä kahden minuutin palautuksin ja lähteä liikkeelle niin, että vauhti olisi itselle mukavan juostava. Heitin ilmoille ajatuksen 4:50/km lähtövauhdista, mutta valmentaja tyrmäsi sen heti ja sanoi, että näitä juostaan kymmenen, aloita hiljempaa. Tavoittelin ajatuksen tasolla siis 5:05 lähtövauhtia, mutta sitten se viisisatanen tuntuikin niin lyhyeltä matkalta ja juoksu kulki, että lähtövauhti olikin... 4:38, hehheh. Ei kyllä tuntunut siltä, että olisin juossut noin kovaa, ja seuraava veto meni tahtiin 4:36. Kolmas 4:22, neljäs 4:18, viides 4:14. Sitten alkoi jaloissa vähän painaa, kuudes tahtiin 4:22. Jos olisin ollut yksin treenaamassa, harjoitus olisi jäänyt tähän, mutta valmentaja ei antanut luovuttaa. En voinut enää juoda mitään, koska vatsassa hölskyi ikävästi kaikki juotu vesi, joka näin viileällä säällä oli sitä paitsi liioittelua muutenkin. Seitsemäs tahtiin 4:26, kahdeksas 4:26. Yhdeksäs meni 4:24 ja kymmenes 4:28. Lopuksi 1,57 km loppuverkkaa tahtiin 7:04.

Olin haltioissani. En ole ikinä juossut kymmentä viissatasta, enkä olisi uskonut, että vaikka aloitin tyypillisesti liian lujaa, pystyin pitämään tahdin loppuun saakka itselleni kovana. Harjoitus myös osoitti, että vauhtini ovat kasvussa, tässä vitosen keskitahdiksi tuli jo aika hurja alle 4:30. Jalkani eivät sitä paitsi olleet mitenkään ihan rikkipoikki, ja torstaina kävelemäni vajaat kymmenen kilometriä toimivat hyvänä palautteluna.

Tänään valmentaja soitti ja sanoi, että ne viissatasethan menivät tosi hyvin. Sitten hän tiedusteli, että enkös minä täytäkin tänä vuonna 40 (ihan oikeasti täytän, en voi uskoa todeksi!!!!???!!!!) ja että kiinnostaisiko minua kenties osallistua syksymmällä veteraanien ratakisoihin! No, arvaatte varmaan, että vastaukseni oli JOOOOOOOO!!! Joten ihmeiden aika ei ole ohitse.



Uusien Fresh Foamien testailua.



sunnuntai 15. toukokuuta 2016

NB Vazee Rush - tehdyt vetoihin


Herkullinen väritys. Neonkeltaista!


Olen juossut jo useamman vuoden Adidaksilla. Viime kesään saakka minulla oli aina kerrallaan yhdet juoksukengät, jotka kulutin loppuun ja vaihdoin uusiin. Parina talvena olin jo tosin juossut liukkaat kaudet Icebugeilla. Olin kyllä kuullut, että olisi hyvä omistaa parit kengät, joita sitten vaihdella, jo pelkästään sen vuoksi, että toiset ehtivät kuivua kunnolla lenkkien välissä. Minähän juoksin ennen viime kevättä kaikki lenkkini samaa vauhtia, joten en ajatellut, että kaltaiseni perus hölkkäniilo tarvitsisi kuin yhdet kengät. 

Ennen Adidaksia juoksin useammat Asicsin Nimbukset pohjista sileiksi, vaihdoin vain jaloilleni teetetyt pohjalliset uusiin kenkiin. Sittemmin Asicsin lesti leveni ja paljastui, että pohjallinen ei ihan parhaalla mahdollisella tavalla jalkaani tukenut, joten homma meni kokonaan uusiksi. Asiantunteva Intersportin myyjä suositteli minulle Adidaksen Adistar Ridea, joka oli tuolloin melko kapea työkenkä peruspuurtamiseen. Askel-klinikalta sain myös oikeanlaisen pohjallisen askellustani tukemaan. En uskalla vanhojen jalkavaivojen pelossa vieläkään juosta kenkien omilla pohjallisilla vaan vaihdan tilalle aina omani. Onneksi ne kestävät useita vuosia hyvänä.

Aika monet Ridetkin taisin kuluttaa puhki, kunnes ei niin asiantunteva Intersportin myyjä näytti, että Addujen Ridet on nykyään tällaiset kisakengät. Niistä en tiedä mitään, mutta löysin Energy Boostit, joita pidin siihenastisen juoksijan urani parhaimpina kenkinä. 

Kunnes sitten viime keväänä aloin harjoitella treeniohjelman mukaan, lukea juoksublogeja ja miettiä, mitä jos sittenkin hankkisin itselleni kahdet kengät vauhdikkaisiin juoksuihin ja peruslenkeille. Olin edelleen vannoutunut Adidaksen kannattaja ja lukenut paljon hyvää Adizero Adios Boost 2:sta. Kaupassa kokeilin paria jalkaani, ja se oli menoa saman tien. Ihan kuin sukat olisi vetänyt jalkaansa, niin kevyet ne olivat. Lisäksi juoksutuntuma kengillä oli mahtava, ja juoksin kengillä viime kesän maratoninkin. 

Sain kuitenkin suosituksen, että hitaille ja pitkille lenkeille olisi hyvä olla vähän tukevammat kengät, ja menin vähän hätiköiden ostamaan Addun Supernova Glide 7:t. Adioksissa minulla on puoli numeroa suurempi koko kuin tavallisesti eli 5,5 (38 2/3), sillä kengän erittäin kapea lesti vaati enemmän tilaa varpaille. Kokeilin kymmenen kertaa peräjälkeen pienempää ja samankokoista, ja lopulta päädyin isompiin sillä seurauksella, että kengät ovat sen puoli numeroa liian suuret. En tiedä johtuuko siitä, mutta Supernovista ei koskaan ole tullut suosikkikenkiäni, ja olen käyttänyt niitä aina lähinnä "huonompina" kenkinä sellaisilla mitäänsanomattomilla lenkeillä, joilla ei vaadita vauhtia eikä pituutta. Odottelen vain, että ne tulisivat tiensä päähän ja saisin heittää ne menemään, mikä ei tapahdu ihan heti, koska käyttökerrat ovat melko vähäiset. 

Siksi hankin syksyllä pitkille lenkeille Ultra Boostit. Ne ovat nyt kokoa 5, mikä on oikea numero jalkaani. Ultra Boosteilla on tullut juostua eniten kilometrejä, ja aluksi ne olivat mielestäni yhtä ihanat kuin Adizero Adiokset. Vähän tukevammat, mutta edelleen pehmeät kuin sukat. Muutamalla pitkällä lenkillä olen kuitenkin onnistunut saamaan aika pahat vesikellot jalkaholviini ja pikkuvarpaisiini, ja ihastukseni on alkanut vähän laantua. En ole aivan varma mistä rakot johtuvat: enkö saa nauhoilla solmittua kenkiä tarpeeksi tiukasti jalkaani vai pääseekö jalkani jostakin muusta syystä liikkumaan kengässä niin, että hankaus aiheuttaa rakot. 

Ultra Boosteista puuttuu kokonaan iltti eli kengän kieli, joten kengän päälliosa on ikään kuin yhtä sukkaa kokonaan. Lisäksi nauhoitus on paljon lyhyempi kuin Adioksissa, minkä vuoksi en saa kiristettyä kenkää jalkaterän päältä oikeastaan ollenkaan. Ultra Boostien kenkäosa on eräänlaista neulosta, joka joustaa, joten se ei liiemmin tukea tuo. Käytössä kengät ovat muovautuneet jalkaani ja tuo "neulos" on saattanut löystyä, minkä vuoksi jalka pääsee liikkumaan kengän sisällä vapaammin. Tosin viimekertaisella vajaan 15 kilometrin lenkillä hiertymiä ei tullut, joten liekö niihin sittenkin syynä pidempi juoksumatka. Missään tapauksessa Ultra Boostit eivät ole itselleni mitkään vetokengät tai nopean matkan kengät, tuntuma on liian löysä ja pehmeä. 

Adiokset ovat edelleen hyvät, mutta maaliskuun mäkitreeneissä toisen kengän päälliosaan tuli yllättäen reikä! Kesäkuussa käyttöön otetuissa kengissä olisi ollut vielä jonkin verran kilometrejä jäljellä, mutta reikä repesi nopeasti niin suureksi, että vesi pääsi sisään ja jo valmiiksi hentoinen tuki väsähti kokonaan. Vajaat yhdeksän kuukautta kengille on mielestäni vähän liian vähän, ja siksi aloin miettiä, mistä löytäisin yhtä hyvin jalkaani istuvat mutta kestävämmät kengät. 

Löysin ulkomaisesta nettikaupasta ohittamattoman tarjouksen Adioksista, mutta halusin kokeilla myös jotakin uutta. Valmentajan tytär oli hankkinut New Balancen Vazee Rushit ja kehui ne maasta taivaisiin. Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta koko merkistä, joten en tiennyt, vastaako kengännumero tavallista kokoa. En liioin tiennyt, miten malli minulle istuisi, joten päätin mennä XXL:ään kokeilemaan. Tällä kerralla sain kyseisessä puljussa ensimmäistä kertaa todella epäprofessionaalia palvelua, myyjä muun muassa kiikutti minulle parin 3,5 brittikoon kenkiä, joita en saanut survottua ollenkaan jalkaani. Kaiken lisäksi kaupassa ei ollut Vazee Rushia, malli oli myynnissä ainoastaan nettikaupassa. Kokeilin kuitenkin New Balancen olympiakenkää eli Vazee Pacea, jotta sain edes vähän tuntumaa valmistajan mallista. Kenkä olikin yllättäen aika reilu, joten omaan jalkaani sopivin oli koko 5, joka New Balancella vastaa Euroopan kokoluokituksessa kokoa 37,5. Adidaksellahan koko 5 on 38, joten tämä kannattaa ottaa huomioon kenkää valitessa.

Vazee Pace tuntui yllättäen todella mukavalta, ja uskalsin sen perusteella luottaa, että myös Vazee Rush olisi minulle sopiva. Brittikaupassa viime kevään ja kesän mallia myytiin tarjoushintaan 56€ ilman postikuluja, mikä on ovh:ltaan pitkälti yli satasen kengälle mielestäni jo oikein käypä hinta. Tilasin siis Vazee Rushit kokoa 5. Ensin alkuun pelästyin, että pieleen meni, sillä kenkä tuntui aavistuksen pieneltä. Mutta kun vaihdoin omat pohjalliseni tilalle, kaari nousi sen verran, että varpaille jäi enemmän tilaa.

Kokeilin kenkiä ensin ihan lyhyellä asfalttilenkillä. Ensivaikutelma oli outo ja turvaton. Tuntui kuin erittäin kevyt kenkä olisi jättänyt kantapään lähes kokonaan ilman tukea ja jalka olisi jäänyt jotenkin heitteille. Adidaksen Boost-malleille ominainen rullaavuuskin tuntui uupuvan. Tuntui kuin jalassa ei olisi ollut kenkiä lainkaan, mutta huonolla tavalla. Mutta annas olla, kun vetäisin lenkin päätteeksi muutaman kiihdytyksen, kengät pääsivät oikeuksiinsa ja lähtivät lentoon. Nehän ovat kuin tehdyt vetoihin!

Tahkosin kengillä muutamia lenkkejä, mutta en uskaltanut pukea niitä vielä huhtikuiseen Tulppanijuoksuun jalkaani. Kun viitisenkymmentä kilometriä ja useita vetotreenejä oli juostu ja vanhat luotto-Adiokseni rei'illä, New Balancet pääsivät tositoimiin eli Aurajoen yöjuoksuihin. Jalkani olivat tottuneet uudenlaiseen lestiin, ja lisäksi olin tajunnut, että solmimalla nauhat viimeistä reikää myöten saan ne riittävän tiukalle ja tukevuus paranee. 

Juoksin Vazee Rusheilla nyt Maskun puolikkaankin, mutta siinä menee raja. Maratonille ne ovat liian kevyet, ja siellä juoksen luultavasti Adioksilla. Nyt päänvaivaa on aiheuttanut uusien tukevampien juoksukenkien metsästys, mutta luulen, että ongelma on tältä erää ratkennut. Luin paljon New Balancen fresh foam -vaimennetuista kengistä ja kävin sovittamassa mallia 1080v6. Se tuntui pitkästä aikaa kunnon lenkkarilta, sellaiselta jolla raastetaan työkilometrejä. Mallilla on hyvä iskunvaimennus, se on tukeva mutta silti kevyt. Kenkään on myös lisätty jalkapohjan ja nilkan kohtaan bootie construction -rakenne, joka varmistaa, että kenkä pysyy tukevasti paikoillaan eikä kantapää pääse heilumaan. Tilasin nyt nämä uudet New Balancet pitkille lenkeille, ja odotan niiltä todella paljon. 

Samalla huomaan olevani salakavalasti muuttumassa vannoutuneesta Addu-naisesta New Balancen äänenkannattajaksi. Mutta kengät kehittyvät, ja juoksijan pitää seurata kehityksen mukana. 

Olisi kiinnostavaa kuulla, minkälaisilla kengillä te lukijat juoksette. Onko teillä yhdet tai useammat kengät? Millä juoksette pitkikset, millä vauhtitreenit? 


Alamäkivetojen jälkeen venytellessä silmiin osui hupaisa kirjoitus.


Adidas Adizero Adios Boost kakkoset saivat seuraajikseen saman mallin vähän erikoisemmalla värityksellä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Läkähdyttävä Sukarin Masku Maratonin puolikas 7.5.

Näillä mentiin tällä kertaa.


Lauantaina oli vuorossa kauden ensimmäinen puolikas, jonka oli määrä näyttää suuntaa kesäkuun alussa häämöttävän Tukholman maratonin tavoitevauhtien suhteen. Vapusta asti jatkuneet yllätyshelteet hermostuttivat, sillä kuumalla ilmalla juokseminen ei ole minua varten. Etenkään nyt, kun keho ei ollut vielä tottunut hellelukemiin, mittaria kovaa vauhtia ylöspäin nouseva elohopea huolestutti toden teolla.

Tiesin tietysti kisan lähestyvän, mutta varsinaiseen valmistautumiseen ei jäänyt liiaksi aikaa. Koko vappuviikonloppu oli kulunut muuttaessa, enkä ehtinyt levätä lainkaan. Viikolle osui tiukkoja työpäiviä sekä loputonta säätämistä uuden kodin muuttokaaoksessa, joten puolimaratoniin oli pakko suhtautua yhtenä tapahtumana, joka vain hoidetaan pois. Lisäksi jännitin viimeiseen asti, joudunko myös minä vatsataudin uhriksi, sitä oli nimittäin liikkeellä sekä kotona että töissä. Säästyin taudilta, mutta muutoin en voi sanoa olleeni elämäni vedossa lauantaina, kun kyyti lähti kohti helteistä Maskua.

Tähän mennessä olen noudattanut kurinalaisesti valmentajan valmistautumisohjeita, joihin kuuluu myös edellisen päivän kevyt verryttelyjuoksu ja muutamat kiihdytykset jalkojen avaamiseksi ja lihasten herättelemiseksi. Nyt tulin kotiin vasta yhdeksän jälkeen illalla, ja olin niin puhki päivän koitoksista, että jätin verkkailut väliin. Siitäkin huolimatta, että oikea pohkeeni tuntui tukkoiselta jatkuvan portaissa ravaamisen vuoksi, uusi kotimme on nimittäin kahdessa kerroksessa.

Lauantaina aurinko oli kivunnut jo korkealle yläilmoihin, kun avasin silmäni, ja aistin, että päivästä on tulossa todella kuuma. Jännitti, ja jalat tuntuivat puisilta. Harmittelin väliin jäänyttä verkkaa, mutta päätin, että näillä mennään. Olimme Mariannen kanssa hyvissä ajoin tapahtumapaikalla Maskun Hemmingin koululla hakemassa numerolappuja ja valmistautumassa. Tuulenvire vilvoitti jonkin verran, mutta taivaalla ei näkynyt ainuttakaan pilvenhattaraa.

Minun pitäisi näköjään varata vielä enemmän aikaa valmistautumiseen, sillä ennakoimattomat vessajonoissa seisomiset kutistavat verkkailuaikaa. Ehdimme kuitenkin hölkätä pari kilsaa, tehdä liikkuvuusharjoitukset, venyttelyt ja kiihdytykset, mutta olisin kernaasti käynyt vielä pari lisäkertaa vessassa. Ajattelin, että menen sitten reitin varrella pusikkoon, jos on pakko, mutta parasta olisi, jos tyhjennyksen ehtisi suorittaa kunnolla ennen starttia. Olin kuitenkin juonut lähes litran urheilujuomaa, koska yritin sen avulla pitää huolta nestetasapainostani ennakkoon. Aamulla olin syönyt kaurapuuroa, puolukoita, raejuustoa ja cashewpähkinöitä ja juonut kupin kahvia.

Juoksuvaatteiden valitseminen oli lopulta helppoa. Toppi ja sortsit -yhdistelmälle ei ollut vaihtoehtoja. Jos olisin kehdannut, olisin jättänyt topinkin pois ja juossut pelkillä juoksuliiveillä. Säärissä oli kompressiosäärystimet, joita en ole käyttänyt kisoissa ikinä ennen, mutta ajattelin niiden tukevan hieman tukkoista pohjettani. Mustat säärystimet keräävät lämpöä kiitettävästi, ja jossakin kisan vaiheessa suunnittelin repiväni ne pois. Taisivat kuitenkin ajaa asiansa, sillä pohjekipu vertyi kilometrien kuluessa ja kisan jälkeenkin jalka tuntui ihan toimivalta.

Startti oli kello 13 eli päivän kuumimpaan aikaan. Kympille ja puolikkaalle lähdettiin yhtä aikaa, ja lähtöviivalle asettui lähemmäs kolmisensataa auringon uhmaajaa. Suunnitelmani oli tavoitella 5:15 keskivauhtia, jolloin loppuaikani olisi 1:50 tuntumassa. Ennätykseni puolikkaalta on viime syyskuusta 1:53:30, ja uskoin pystyväni alittamaan tuon ajan, vaikka olisikin kuuma.

Asemoin itseni Aurajoen yöjuoksusta oppineena kärjen tuntumaan, vaikka kympin juoksijat lähtisivätkin nopeammin matkaan. Siinä odotellessani tuntematon nainen tuli yhtäkkiä eteeni ja kysyi, onko nimeni Salla. Vastasin, että juu, ja tiedustelin hänen nimeään. Tapaan työssäni jatkuvasti uusia ihmisiä ja ajattelin, että nainen muistaa minut jostakin sieltä. Mutta hänpä kertoikin lukevansa tätä blogia! Yllätyin ja ilahduin niin kovasti, että taisin nauraa ääneen. Hyvällä mielellä olikin kiva lähteä juoksemaan. Vaan enpä tiennyt, minkälaisen reitin Sukari oli juoksijoiden päänmenoksi suunnitellut...



Reitillä mentiin Maskua ristiin rastiin.



Ensimmäinen kilometri kulki alamäkeen ja meni omaa vauhtia hakiessa. Porukkaa oli joka puolella, mutta ihan hyvin sitä silti pääsi etenemään. Ajattelin, että on hyväkin, etten pääse liian lujaa ja aloitan maltilla. Ensimmäinen kilometri kulki keskitahtia 5:11, toisella vauhti oli 5:08. Mutta jo toisella kilometrillä huomasin, että juokseminen tuntuu raskaalta. Oikea pohje kiristi ja jalat olivat tönkön puiset. Mietin, voiko tahmeus johtua osittain edellisillan verkan väliin jättämisestä vai olenko vain liian väsynyt kaikesta samaan ajankohtaan osuneesta touhuamisesta. Huomasin jopa vähän läähättäväni, mutta matkan jatkuessa tajusin sen johtuvan kuumuudesta. Lämpötila oli reippaasti päälle 20 astetta, mutta siinä juostessa se tuntui lähemmäs kolmeltakympiltä.

Olin varannut mukaan kolme geeliä ja muutamia glykoosipastilleja, ja aioin syödä geelin joka kuudennen kilometrin jälkeen. En usko, että geeleillä oli sen suurempaa merkitystä, mutta psykologisesti ne toimivat. Samoin pastillit: aina kun alkoi hyydyttää, tungin suuhuni jotakin ja kuvittelin taas jaksavani paremmin. Kolmannella kilometrillä huomasin ajattelevani, että juokseminen tuntuu inhottavalta ja mietin, minkälainen olotilan pitää olla, jotta voi "hyvällä omallatunnolla" keskeyttää. Pohdin, kuuluuko puolikkaalla vauhdin tuntua joka tapauksessa ikävältä vai voisiko sitä vain juoksennella lämpimikseen. Huomasin, että en pysty pitämään vauhtia yllä ja lopetin kellon vahtaamisen. Loppumatkan kartoin kellon katsomista, koska en halunnut tietää, kuinka hitaaksi vauhtini hiipui. Olisin suuttunut ehkä. Keskityin vain olennaiseen eli etenemiseen. Juoksuasentoni tuntui sentään pysyvän hyvin koossa, ja jalka nousi.

Reitti oli kuitenkin hyvin moninainen. Välistä se kulki asvaltoitua pyörätietä, välistä mentiin soraisia peltoteitä. Suuret sorakivet tuntuivat kevyiden Vazee Rushien pohjien läpi ikäviltä, ja peltoteillä piti loikkia monttujen yli. Siellä tarpoessani mietin, että tässä ei yksinkertaisesti pääse lujempaa. Ja aurinko porotti säälimättömästi koko ajan. Reitille ei osunut juuri yhtäkään varjoisaa kohtaa, sillä koko ajan edettiin aukeilla paikoilla.

Viiden kilometrin kohdilla juostiin vielä kympin juoksijoiden kanssa samaa reittiä. Vähän iäkkäämpi pariskunta juoksi ohitseni, mies ja nainen olivat kiinnittäneet itsensä toisiinsa jonkinlaisella siteellä. Näky sykähdytti jo siinä hetkessä, mutta myöhemmin vielä enemmän, kun jo pukuhuoneessa ollessani mies johdatti naisen vaatteita vaihtamaan ja suihkuun. Ymmärsin, että siteen tehtävä oli auttaa näkövammaista naista pysymään miehen matkassa ja tiellä. Todellista juoksuhuumaa!

Jonkin matkaa vitosen merkin jälkeen kympin reitti erkaantui ja puolikkaan juoksijat jatkoivat omaan suuntaansa. Aika paljon porukkaa kaartoi pidemmälle matkalle, ja uskon, että melko moni itseni lisäksi mietti, että mitä jos sittenkin kurvaisi lyhyemmälle. Aika ajoin päästin ilmoille ajatuksen, että jos nyt alan kävellä, kuka mahtaa poimia minut maalialueelle. Jalat liikuttivat minua kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin. Kilometrikyltit seurasivat toisiaan, maasto vaihteli. Jossakin kuuden kilometrin jälkeen pari naista juoksi rivakkaa tahtia ohitseni ja ajattelin, että joillakin sitä voimaa riittää kaameista olosuhteista huolimatta.

Koko ajan taustalla häilyi halu lyödä hanskat tiskiin ja heittäytyä pellonreunaan yskimään pölyttyneitä keuhkojani puhtaiksi. Hiekkatiet nimittäin pöllysivät uskomattomia määriä juoksijoiden jaloissa, ja ilma oli rutikuiva. Juomapisteitä reitin varrella oli kaikkiaan viisi, mikä noin kuumassa säässä tuntui liian vähältä. Kumosin aina urheilujuomaa suuhuni sen verran kuin sain vauhdissa osumaan ja vesimukin sisällön viskasin päähäni. Onneksi olin varustautunut aurinkolipalla, mikä suojasi sentään silmiäni häikäisyltä. Osalla ei ollut päässään mitään, ja mietin, miten ikävää heidän on siellä peltojen keskellä askeltaa.

Kahdeksan kilometrin kohdalla oli Mehiläisen ensiaputeltta, ja siinäkin kohdassa ajattelin, että mitä jos menisi tuonne. Jalat veivät kuitenkin uskollisesti eteenpäin. Siinä samassa oli reitin ainut suora joka juostiin kääntöpaikalle ja takaisin, joten nopeampia juoksijoita alkoi tulla vastaan. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin kohtaan koko porukassa sijoituin, ja kun huomasin, ettei niitä nopeampia juoksijoita niin kovin paljon ollutkaan, tajusin, että kaikilla muilla tarpominen kuivassa, helteisessä hiekkapöllyssä on ihan yhtä raskasta. Kääntöpaikan jälkeen aloin juosta hitaampia juoksijoita vastaan, ja sain siitä voimaa samalla tavalla kuin Tulppaanijuoksussa. Ohitin sitä paitsi ne kaksi naista, jotka olivat painaneet minusta ohi, ja viimeistään siinä vaiheessa juokseminen muuttui jotenkin siedettäväksi.

Välillä pääsin jopa flow-tilaan, jota siivittivät kylmät väreet. Näin jälkikäteen ymmärrän niiden kielivän orastavasta nestehukasta, mutta siinä juostessa olo tuntui vain jotenkin mahtipontiselta. Ehkä sain kuitenkin riittävästi nestettä ja geeleistä energiaa, koska olo ei tuosta koskaan huonontunut. Noin 13 kilometrin kohdalla juostiin uuden moottoritien laitaa, ja ne kaksi samaa naista olivat taas kintereilläni. Kuulin heidän juttelevan, että he olivat aloittaneet aivan liian lujaa, ja siksi matkanteko oli nyt vaikeaa. Siinä vaiheessa he painoivat minusta taas ohi, mutta jäin roikkumaan samaan vauhtiin, ja seuraavat kilometrit mentiin porukassa. Jäin miettimään omaa alkuvauhtiani, ja arvioin, että se oli kaiketi ihan ok, mutta kevään ensimmäinen helleaalto teki tällä kertaa tepposet. Jalat tuntuivat tässä vaiheessa matkaa sentään vertyneiltä, eikä mihinkään kolottanut. Viidentoista kilometrin kohdilla vasemmasta jalkaterästäni katosi tosin tunto, mikä johtui luultavasti jalkojen turpoamisen aiheuttamasta lenkkareiden kiristymisestä.

Katselin myöhemmin Garminista vauhtejani, ja ensimmäisellä kympillä ne laskivat tasaisesti. Nopein kilsa oli kakkonen 5:08, hitain 8. tahtiin 5:45. Toisella kympillä hitain kilometri oli 14. tahtiin 6:05 ja nopein 16. kilometri 5:29 keskarilla. Vauhti heittelehti täysin maaston mukaan. Juostessani en tiennyt, miten lujaa etenen, mutta Maskun kirkonkylän tietämillä juuri 16. kilometrin kohdilla löysin itsestäni uutta virtaa ja karistin aika monta selkää kannoiltani, myös ne kaksi naista. 17. kilometrille lähdettiin maalialueen kohdalta, ja olisin antanut melkein mitä vain, jos olisin voinut kaartaa jo maaliin.

Sen sijaan lähdin viimeiselle lenkille, jonka varressa ei ollut enää ainuttakaan vesipistettä. Sen olin kuullut etukäteen ja katselin huolissani edessäni häämöttävää hiekkatietä. Oli kaamea jano, mutta toisaalta kilometrejä oli enää niin vähän, että tiesin selviäväni matkasta juomattakin. Vauhtini kuitenkin hidastui hetkellisen huuman jälkeen, ja jossakin 19 kilometrin kohdalla jouduin antamaan niille kahdelle naiselle periksi, jotka sitkeästi vain tunkivat ohitseni. Kahdenkymmenen kilometrin kohdilla alkoi vielä Seppäläntien hivuttava ja pitkä nousu, joka oli juostu jo kerran alas- ja kerran ylöspäin. Jo edellisellä kerralla nousu oli tuntunut jatkuvan ikuisesti, mutta silloin voimia oli vielä jäljellä. Nyt jouduin katselemaan, miten minut ohittaneet selät loittonivat tasaisesti kohti maalia. Mutta kun pääsin mäen harjalle ja matkaa oli enää muutama sata metriä, sain kuin sainkin jaloistani irti viimeiset mehut ja loppukirin. Maalissa odottavan Mariannen kannustushuudosta sain vielä lisävoimaa. Maaliin tullessa vauhti oli 4:13.

Oman kelloni mukaan olin juossut 21,23 kilometriä ja aikaa tuhraantunut 2:00:53. Virallinen bruttoaikani oli kuitenkin 2:00:57, jolla heltisi naisten yleisen sarjan 8. ja kokonaiskilpailun 23. sija. Ensimmäiseksi keskityin kumoamaan noin kymmenen mukillista ihanan kylmää vettä suuhuni. Olo oli yllättävän hyvä, ja olin todella onnellinen, että tuskainen taivallus oli ohitse. Juokseminen oli tällä kertaa suurimmaksi osaksi silkkaa taistelua, vaikka hetkittäin pääsinkin flow'n makuun.

Iho oli suolasta hileinen ja suussa maistui suolainen hiki. Yritin lusikoida järjestäjän tarjoamaa hernekeittoa naamaani, mutta en oikein pystynyt keskittymään syömiseen, kävimme vain kisaa Mariannen kanssa läpi. Lopulta menin suihkuun ja tunsin itseni voittajaksi. Vaikka kolme edellistä puolikasta ovat kaikki suttaantuneet vähintään viisi minuuttia nopeammin, en ollut huolissani ajasta. Naisten yleisen sarjan nopeimman aika oli 1:49:54, ja omalla ennätykselläni olisin päässyt jo neloseksi. Tiesin, että reitti oli raskas ja olosuhteet tekivät siitä vielä tuplaten pahemman. Oli syytä olla tyytyväinen, että pääsi maaliin.

Palautuminen on sujunut yllättävän nopeasti. Lauantaina en ollut mitenkään erityisen kuollut, tuntui vain siltä kuin olisi huhkinut koko päivän auringossa. Sunnuntaina kävin poluilla verkkailemassa viitisen kilometriä ja eilen olin juoksemassa verkan lisäksi kuusi rentoa alamäkivetoa. Jalat tuntuivat yllättävän kevyiltä ja hyvävoimaisilta. Tänään puolen tunnin hieronnassa niiden todellinen tila kuitenkin paljastui, kun meinasin huutaa ääneen kivusta.

Loppuviikko sujuu edelleen rennosti palautellen, mikä sopii minulle mainiosti. Olipa kisa, mutta tulipahan juostua!


Palkkiona hieno mitali.


Sunnuntain äitienpäivälahja palautti taas kaiken oikeisiin mittasuhteisiinsa.