sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Kaljasjärven yöjuoksu 23.6.



Olen saanut neuvoksi osallistua eri mittaisiin hölkkiin, jotta saisin kovatahtisia treenejä tasaisin väliajoin. Lappu rinnassa juoksee kovempaa eikä luovuta niin helposti. Itselleni haastavimpia ovat nimenomaan tasavauhtiset kovat juoksut. Jaksan kyllä juosta kauan, mutta en pitää vauhtia yllä. Toisin sanoen vauhtikestävyyteni on huono. Ja luulen myös, että luovutan aika helposti enkä osaa vetää itseäni äärirajoille. Siksi kisoissa on voimaa, ne antavat potkua.

Kaljasjärven yöjuoksu oli valmentajan puheissa jo jonkin aikaa sitten, ja innostuin ajatuksesta piskuisesta tapahtumasta, joka juostaan maaseudulla pitkin polkuja ja metsiä, välillä hiekkateille poiketen. Juoksun jälkeen pääsisi rantasaunan löylyyn rentoutumaan. En ajatellut käytännön asioita sen kummemmin, kuten esimerkiksi sitä, että Kaljasjärvi sijaitsee Kodisjoella, joka on nykyään osa Raumaa. Sinne oli siis yli tunnin ajomatka, josta loppu pikkuteitä pitkin. Yöjuoksun oli määrä alkaa kello 21, joten paluumatka pitäisi tehdä keskiyöllä. Juostava matka oli 12,5 kilometriä.

Onneksi oli yötön yö, ja onneksi Johanna lähti matkaan mukaan. Olisin todennäköisesti lähtenyt kisaamaan yksinkin, mutta olin todella iloinen saatuani seuraa. Matka sujui tuhat kertaa rattoisammin, kun oli juttukaveri, joka lisäksi auttoi suunnistamaan, kun tietysti porhalsin Ihoden risteyksestä ohitse. Löysimme kuitenkin hyvissä ajoin perille ja kävimme ilmoittautumassa. Pikkutapahtuman etu on sekin, että siinä keskitytään itse asiaan eli juoksemiseen, ja osallistumismaksu on sen mukainen. Koko lysti maksoi Juoksija-kortilla kympin, joten kovin suuresta sijoituksesta ei ollut kyse.

Porukkaa näkyi olevan yllättävän paljon, tai ainakin enemmän kuin edelliskerralla, Johanna oli nimittäin katsonut tapahtuman nettisivuilta, että viime kesänä kilpasarjassa naisia oli vain 11. Ehkäpä viime vuoden surkea juhannussää pelotteli juoksijat pois, mutta nyt keli oli toista maata. Ilta oli kaunis ja todella kostea, lämpöasteita oli parikymmentä vielä illallakin. Haimme numerolaput, jotka olivat sellaiset vanhanaikaiset kankaiset, kyljistä nauhoilla solmittavat. Olen sellaista pitänyt viimeksi joskus koulun hiihtokisoissa, ehkä. Verkkailimme edestakaisin autolle vaihtamaan vaatteita, ja matkaa kertyi reilun kilometrin verran yhteensä. Hätistelimme hyttysiä, joita oli kokonainen komppania joka paikassa minne menikin. Venyttelimme ja teimme liikkuvuusharjoitukset, ja sitten pitikin jo lähteä.

Olimme jutelleet, että lähtövauhti saisi olla tarpeeksi rauhallinen, kun ei yhtään tiedä, mitä reitti tuo tullessaan, ja muutenkin metsässä ja poluilla on rankempi juosta eikä koviin vauhteihin pääse niin helposti. Johanna sanoi aloittavansa 5:30/km tahtia, itse ajattelin kokeilevani 5:20 vauhtia. Heti kättelyssä oli jyrkkä mäki, joka otti luulot pois. Kovimmat juoksijat säntäsivät saman tien näkymättömiin, mutta itse iskeydyin kolmen tytön porukkaan, joista pari oli ranskalaisia. Reitti suuntasi alle kilometrin päästä metsään, ja aloitusvauhti oli melkoisen kova. Muut olivat paljon kokeneempia metsäjuoksijoita tai ainakin heillä oli reippaasti parempi kunto, huomasin nimittäin läähättäväni heti alussa melko kovaa. Sain roikuttua muutaman kilometrin naisten perässä, mutta sitten he menivät menojaan.

Kaksi ensimmäistä kilometriä kulkivat aikaan 5:13 ja 5:18, joten taas mentiin kovempaa kuin suunnitelmat olivat. Metsässä kyllä etäisyydet hämärtyvät, ja kilometrit kuluivat todella nopeasti, kun keskittyi pelkästään hyppimään juurakoiden ja kivien ylitse. Maasto oli haastava, ja mietin, kuinka kauan metsäosuutta jatkuisi. Ehkä nelisen kilometriä painettiin metsässä, ja siitä suurimman osan taistelin vessahätää vastaan. Taas aineenvaihdunta teki tepposet, eikä kaksi vessakertaa ennen starttia riittänyt. Jossakin kohdassa näin sopivan puskan ja koukkasin polulta. En ollut vilkuillut taakseni, enkä tiennyt kuinka lähellä muut juoksijat ovat, mutta hyvin nopeasti näin, miten Johanna ja eräs toinen nainen pinkoivat ohitseni. Ei auttanut kuin kyykkiä asiat loppuun ja nostaa jälleen kinttua toisen eteen. Johanna ja toinen olivat saaneet aika hyvän kaulan ja melko pitkään keskityinkin heidän selkiensä katselemiseen.

Kolmas ja neljäs kilometri kulkivat 5:43 ja 5:37, joten raskas maasto alkoi jo näkyä vauhdeissa. Melko pian puskareissuni jälkeen tie vei ulos metsästä, ja eteneminen helpottui. Hiekkatie kierteli kauniissa maalaismaisemissa, ja reitin varrella oli yllättävän paljon kesämökkiläisiä kannustamassa. Kerran metsäpolun kulkiessa aukealle ihan pelästyin, kun vastassa oli yhtäkkiä iso porukka grillaamassa ja soittelemassa kitaraa. Noin kuuden kilometrin kohdalla näin Johannan ja toisen naisen saavuttavan ensin erään miehen ja sitten naisen. Miehellä oli ilmeisesti vaikeuksia takareisiensä kanssa, sillä hän taputteli jalkojaan, väliin käveli ja hölkkäsi. Sitten minäkin saavutin hänet, ja luulin, että hän jää peesaamaan, mutta niin ei käynyt.


Reitti kulki Kaljasjärven ympäri.


Jalkani olivat alkumatkasta tuntuneet erittäin tönköiltä, pohkeetkin kuin puupökkelöt, ja ajattelin, että kuormitusta on ollut männä viikolla melko paljon, mukaan lukien kovat porrastreenit, ja ehkä maratonistakin palautuminen vielä kesken. Mietiskelin siinä metsäpolkua taivaltaessani, että treenaanko aina ja ikuisesti väärin, kun vauhtini eivät koskaan kasva enkä ikinä pääse lujempaa. Mutta sitten siinä kuuden kilometrin jälkeen huomasin jalkojeni vertyneen ja hiekkatiellä askel alkoikin nousta ihan mukavasti. Jalat eivät olleet enää tönköt, mutta nyt tuntuivat takareidet. Se tietää vain hyvää, ajattelin, ja jolkottelin eteenpäin. Viides ja kuudes kilometri taittuivat aikaan 5:20 ja 5:25.

Sitten seitsemännen (5:32) tai kahdeksannen (5:36) kilometrin tietämillä aloin saavuttaa Johannaa ja kahta muuta naista, ja huomasin, että voimiahan on vielä ihan mukavasti. Hiekkateillä kovaa vauhtia oli helpompi pitää yllä, ja etenin sillä ajatuksella, että tätä vauhtia jaksan, mutta loppukiriinkin on vielä paukkuja. Sitten saavutin naiset ja menin ohi. Tiesin, että puuskutin ääneen, mutta musiikit korvillani taittoivat siltä pahimman terän. Jonkin matkaa juoksin itsekseni, mutta sitten Johanna painoi taas rinnalle ja alkoi vetää. Kerrankin toisen juoksusta oli todella paljon apua, yleensä olen melko surkea peesaaja, sillä en pysy kovin pitkään muiden perässä, mutta nyt vauhtimme osuivat hyvin yksiin. Johanna sanoi kannustavia kommentteja, kuten että aika raskas reitti ja enää muutama kilometri, ja siitä tajusin, etten vain yksikseni kamppaile kovan maaston kanssa, vaan muillakin on tekemistä. Huomasin, että se toinen Johannan kanssa pitkään juossut nainen juoksi myös perässä, mutta toinen oli tippunut.

Ja taas sukellettiin metsään. Välillä minä vedin letkaa, välillä Johanna otti ohjat. Yhdeksäs ja kymmenes kilometri hujahtivat aikaan 5:42 ja 5:53. Matka ja vauhti alkoivat vaativassa maastossa painaa, mutta onneksi kilometrit taittuivat metsässä äkkiä. Vaihtovuoroin vedettiin, kunnes jäljellä oli enää loppusoitto ja lopun hiekkatieosuus. Olin nähnyt parkkipaikan ja maalin välissä 12 kilometrin kyltin, ja tiesin, että siitä alkaisi loiva alamäki. Matkaa sinne oli kuitenkin vielä. 11 kilometrin kohdilla se perää pidellyt nainen hurautti ohitse ja huikkasi, että no niin, nyt isompaa vaihdetta silmään, enää puolitoista kilometriä!

Puuskutin jo ihan huolella, ja pelkäsin, että Johannakin tipauttaisi minut kyydistä. Mutta hänpä osoitti mahtavaa kilpahenkeä ja huikkasi kannustavia sanoja, ja pakottauduin sinnittelemään mukana. Oli vielä jonkin verran nousua, mutta tiesin, että lopussa sitkeys palkittaisiin ihanalla alamäellä. Vastaan tuli autoja, varmaankin maaliin tulleet olivat jo kotimatkalla tai sitten aikaisemman kuntosarjan osallistujat olivat saunoneet kyllikseen. Tietä pitkin tuli myös verkkailijoita, jotka olivat saaneet matkansa päätökseen. Omat kaksi viimeistä kilometriäni kulkivat aikaan 5:55 ja 5:25 sekä viimeinen puoli kilometriä tahtiin 5:08. Pystyin näköjään vastaamaan haasteeseen ja osallistumaan loppukiriin, vaikka sitä naista emme kiinni enää saaneetkaan. Viimeisellä puolella kilsalla keskisykkeeni oli 181 ja maksimi 183, joten aika piippuun vedettiin.

Maaliviivan ylitimme Johannan johdolla peräkanaa aikaan 1:08:51, ja olin aivan litimärkä hiestä. Jopa se kankainen numerolappukin oli niin märkä, että sen olisi voinut puristaa kuivaksi. Ilma oli jokseenkin kostea. Keskivauhti 12,5 kilometrin matkalla oli 5:30/km, ja keskisykkeeni oli matkalla 175, maksimi 183. Voin sanoa olevani erittäin tyytyväinen, että sain vedettyä tönkköjaloillani ja väsyneellä hapenotollani noinkin hyvän suorituksen. Sijoituksemme olivat 9. ja 10. kaikista 19 naisesta. Kertasimme juoksua ja puhisimme tyytyväisyydestä. Ja miten mahtavaa olikaan mennä juoksun jälkeen saunaan! Minä vain en ollut muistanut ottaa uikkareita mukaan ja jouduin jättämään virkistävän järvipulahduksen väliin, mutta mitäpä tuosta.

Kotimatka juhannusaatonaaton yöttömässä yössä oli mitä hienoin, eikä väsyttänyt yhtään. Kotioven avasin joskus ennen yhtä ja olin taas niin, niin onnellinen ja täynnä hyvää oloa, mitä juoksuharrastus kisoineen ja haasteineen voi vain tuoda. Parin viikon päästä kisataan taas, tällä kertaa Vehmaalla kympin matka.




Juhannusaattona rentouduttiin saaressa.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Kesän kisasuunnitelmia





Kesäkuu on jo yli puolen välin, mutta kisakausi jatkuu aktiivisena vielä pitkään. Tukholman maratonista on kulunut kaksi viikkoa, ja palautuminen on sujunut ihan mallikkaasti. On siis aika suunnata katse kesän muihin juoksutapahtumiin. 

Seuraavaksi vuorossa on minulle uusi tuttavuus, Kaljasjärven yöjuoksu, joka juostaan jo 36. kerran juhannuksen aatonaattona Kodisjoella. 12,5 kilometrin mittainen reitti kulkee Kaljasjärven ympäri maalaismaisemissa. Kisakeskuksena toimii Kaljasjärven rantasauna, jonka löylyihin pääsee juoksun jälkeen rentoutumaan. Osallistuminen ei ole hinnalla pilattu, sillä paikan päällä ilmoittautuminen maksaa 12 euroa, Juoksija-kortilla kympin. Maksuun sisältyy mitali, mehu, sauna sekä osallistuminen arvontaan. Juoksusta saa virallisen ajan, ja juoksijoilla on GPS-seuranta, jos ottaa Android- tai iPhone-puhelimensa matkaan mukaan. Lähtölaukaus kajahtaa iltayhdeksältä, eli miltei yöttömässä yössä juostaan. 

Tapahtuma kuulostaa kaikin puolin sellaiselta kotikutoiselta pikkukisalta, josta minä pääsen fiilikseen. Juostaan keskellä kaunista varsinaissuomalaista kesämaisemaa juhannuksen tuoksuissa, voiko olla tunnelmallisempaa. Toivon myös pääseväni vauhdin makuun, sillä olisi mahtavaa kokea pitkästä aikaa oikein kunnon juoksijan flow.

Yöjuoksun jälkeen täytyy tarkastella Juoksija-lehden kalenteria, sillä ohjelmaani mahtuu jokin lyhyt pyrähdys heinäkuulle, ehkä jopa kaksi. Kovin kauas ei ole tarkoitus Turusta lähteä, mutta kyllä täällä päin juoksuja riittää. Olen myös avoin kaikenlaisille ehdotuksille, joten jos lukijoilla on tiedossa jokin mahtitapahtuma täällä päin, niin kertokaa oitis, lupaan harkita osallistumistani!

Heinäkuun 23. päiväksi on sovittu perinteinen Kesämökkitriathlon, jonka viimevuotisesta kisasta voit lukea täältä http://juostenolenjoperilla.blogspot.fi/2015/07/kesamokkitriatlon-267-hirsjarvi-somero.html?m=1 Perinteikäs sukulaisurheilutapahtuma käydään Someron Hirsjärvellä, ja tänä vuonna taidetaan saada osallistujaennätys tyypillisimmän kolmen kisaajan sijaan. Tulokset tässä leikkimielisen vakavassa tai vakavan leikkimielisessä mökkikisailussa eivät kilpailijoiden välillä ole kovin vertailukelpoisia, sillä naiset (eli tähän asti minä) ja miehet (isoveljeni ja serkkuni) mittelevät samassa sarjassa. Lisäksi pyöräilyosuudelle yksi lähtee kilpurilla ja toinen hybridillä, mutta matka on kaikille sama. Tarkoitus on siis uida järven ylitse ja takaisin, yhteensä noin 600 metriä, hypätä pyörän selkään ja polkea kaksi kertaa lenkki Hirsjärveltä Someron keskustaan Joensuuhun ja takaisin Kääntelän kautta, yhteensä noin 40 kilometriä, sekä lopuksi juosta Kiperänkulman lenkki, 8,6 kilometriä. Itselläni meni viime vuonna parhaiten kuin koskaan ja sijoituin kakkoseksi. Nyt tavoitteena on parantaa omaa aikaa.

Seuraavana viikonloppuna suunnataan Hämeeseen, sillä Tampereella järjestetään ensimmäistä kertaa Tampere Countryside Marathon. Tapahtumajärjestäjä pyysi minua yhteistyöhön, ja suostuin heti, sillä olen jo pitkään hinkunut vanhaan opiskelukaupunkiini juoksemaan. Nyt tosin juostaan maaseudulla, mikä sopii kesään oikein hyvin, pääsen kiertämään uskomattoman kaunista järvimaisemaa Teiskon suunnalle. Toistaiseksi olen ilmoittanut juoksevani Myllyn lenkin, joka on 12 kilometriä, mutta luulen vielä vaihtavani sen puolikkaaseen, sillä tältä kaudelta plakkarissa on vain yksi, Maskussa juostu, ei niin nopea puolimaraton. Valittavana on näiden lisäksi vielä täysmatka, mutta se saa nyt meikäläisellä odottaa syksyyn.

Tampere Countryside Marathonin eli TCM:n reitillä juostaan pääosin metsä- ja hiekkatiellä, joten jalat pääsevät helpommalla kuin vaikkapa Tukholmassa. Matkan varrella on myös mielenkiintoista nähtävää: reitti kiertelee pohjoismaiden ainoan sisävesivuonon, Paarlahden ympäristössä. Profiililtaan reitti on monipuolinen ja sisältää runsaasti nousuja ja laskuja. Ennätystä tuosta kisasta siis tuskin lähden hakemaan, mutta sitäkin enemmän uudenlaisia elämyksiä. 

Puolikkaan ja Myllyn lenkin startti on kello 13, mikä on oikein hyvä ajankohta juoksutapahtumalle. Ei tarvitse hermoilla lounaan syömisestä, kun reilulla aamiaisella ja banaanilla pärjää juoksun alkuun saakka. 

Puolimaratonin lisäksi aion yhdistää kotimaanmatkailuun perheemme kesäreissun Tampereelle, joten saan kannustusjoukot omasta takaa mukaan. Tarkoitus on yöpyä kaupungissa, käydä Särkänniemessä sekä sukulaisissa ihastelemassa tuolloin parin kuukauden ikäistä vauvaa. 

Sitten koittaa elokuu ja meikäläisellä loma. En ole vielä ehtinyt suunnitella kisakalenteriani tämän pidemmälle, mutta eiköhän sinne elokuullekin jotakin keksitä. Ja syyskuun lopussa häämöttää... tattada-daa... Varsovan maraton! Mitä luultavimmin olen nyt päätynyt tähän tapahtumaan kauden lopettajaisiksi, sillä Varsovan maratonia kehuttiin vuolaasti mynextrunin sivuilla, eikä osallistumismaksukaan päätä huimaa. Lisäksi Puolan hintataso on muutenkin edelleen hyvin kohtuullinen, enkä ole käynyt kaupungissa sitten kouluvuosieni. 

Joten kyllähän tässä piisaa taas vaikka mitä odotettavaa, pysykäähän kuulolla!

Ai niin, ja tuo sivun viimeinen kuva on Suomen uusimman juoksufoorumin logo. Kyseessä on Takomorunners, juoksuportaali, joka kokoaa lukuisia kiinnostavia juoksublogeja samalle sivulle. Sivusto on osoitteessa www.takomorunners.com, ja liityin itsekin joukkoon mukaan. Olen ehtinyt lukea vasta murto-osan Takomorunnersin tarinoista, mutta yhtä kaikki vaikuttaa jo nyt lupaavalta. Toivon yhteistyöltä uusia juoksututtavuuksia ja hienoja tapahtumia. Saapa nähdä, mitä tästä kehkeytyy.





tiistai 14. kesäkuuta 2016

Palautuminen Tukholman maratonilta

Maaliintulon huumaa. Olen tuolla toisena vasemmalta.


Palautuminen Tukholman maratonilta on edennyt melko nopeasti. Tämä voi olla seurausta siitä, ettei kehoni joutunut matkalla äärirasitukseen ja siksi se myös palautuu nopeammin. Aikaa suorituksesta on nyt kymmenen päivää, ja olen palannut kevyiden ja monipuolisten treenien pariin. Tavallisesti maratonilta palautuminen kestää kolmisen viikkoa, jonka jälkeen keho on yleensä valmis kovempiin treeneihin. Vielä mennään siis kevennetysti, mutta mukavaa on ollut huomata, että aika hyvin jaksaa jo. 

Tarkastelen ensimmäistä palautumisviikkoani nyt vanhan kunnon viikkokatsauksen muodossa. Konkreettisia ruhjeita oli pitkän juoksun jälkeen kehossani oikeastaan vain pikkuvarpaissa. Jalat ja jalkaterät turpoavat runsaan neljänkymmenen kilometrin iskutuksessa niin, että tavallisesti hyvin istuvat kengät alkavat painaa ainakin jostakin kohdasta. Adidaksen Adizero Adios Boost kakkoset sujahtavat jalkoihini kuin sukat, mutta niiden verrattain kapea lesti käy maratonin aikana kuitenkin aavistuksen liian kapeaksi. Hintana ovat pikkuvarpaiden rakot ja kipu. Kengät toimivat kisakenkinä muutoin hyvin, mutta kokeilen ehkä seuraavalla kerralla New Balancen aavistuksen leveämpää mallia. Nyt jouduin tassuttelemaan kisan jälkeen pari päivää Reino-tohveleilla, sillä jalkojen survominen mihin tahansa kovempireunaisiin kenkiin tuntui suorastaan itsemurhalta.

Ma: Lepo
TI: Kevyt PK 7,5 km / 55:26 / 7:22/km KS 141
KE: Lepo 
TO: Kevyt PK 7,87 km / 50:48 / 6:27/km KS 153
       Core 15 min
PE: Hieronta 45 min
LA: Kevyt PK 8,01 km / 50:42 / 6:20/km KS 153
SU: Pyöräily 43,4 km / 2:04

Kolmantena päivävä eli tiistaina menin kuitenkin valmentajan kanssa kevyelle verkalle. New Balancen fresh foamit sujahtivat jalkoihini hyvin, vaikka Conssit tekivät edelleen kipeää, joten päättelin lenkkeilyn olevan kaikin puolin hyvä juttu. Jalkani olivat yhä toki väsyneet ja raskaat, mutta hyvin kepeällä askelluksella juoksin 7,5 kilometriä. Alkumatkasta valmentaja polki pyörällä vieressä, mutta kolmasosan hän kulki vierellä hölkäten, jolloin vauhti nousi keskimatkasta jopa 6:22 minuutin kilometritahtiin. Syke reagoi maaston korkeuseroihin mutta pysyi kuitenkin koko matkan aisoissa. Kilometrejä kertyi yllättävän helposti, ja ihmettelin hyvävoimaisuuttani.

Torstaina menin jälleen verkkailemaan, nyt Pääskyvuoren metsiin, joista poikkesin välillä hiekkatielle ja asvaltille. Poluilla pääsin nopeasti kunnon flow-tilaan ja jouduin toppuuttelemaan itseäni, etten huumautuneena olisi juossut jalkojani rikki. Metsässä jalka nousikin, mutta hiekkateillä huomasin sykkeeni kohoavan ja puuskutukseni kasvavan. Pakottauduin hidastamaan, mutta silti kuudenteen kilometriin kului 5:48 minuuttia, mikä on kaukana kevyen palauttelevan verkkailuni vauhdista.

Palautuessaan keho antaa kummallisen valheellisia signaaleja. Juttelin erään juoksijakaverini kanssa, joka kertoi joskus maratonista seuraavalla viikolla mitanneensa todella alhaisia sykkeitä. Kun hän tarkasteli sykekäyräänsä koneelta, se näytti suoraa viivaa. Ylikunnossa syke voi äärisuorituksen jälkeisessä rasituksessa romahtaa, mikä ei ole hyvä merkki. Nyt sykkeeni kyllä nousee, joten siitä ei ole kyse. Tällä kyseisellä lenkillä keskisyke oli 153, mikä on aivan liian korkea kevyelle verkalle. Siitä voin vetää johtopäätöksiä, että keho palautuu ja se saa sen rauhassa tehdä.

Toukokuun muuttohässäkässä ja muussa kiireessä keskivartalotyöskentelyni romahti retuperälle, ja maratonin jälkeisessä itsekurin puuskassa päätin alkaa taas tehdä vatsaa ja selkää vähintään kolmasti viikossa. Vatsalihastreeni on siitä kiitollinen, että se on nopeasti tehty. Nyt pakersin vinojen ja suorien vatsalihasten sekä selkälihasten kimpussa viisitoista minuuttia, ja se riitti saamaan keskivartaloni kipeäksi seuraavana päivänä. Hyvä merkki. Erityisesti selkälihasten harjoittaminen oli raskasta, joten myös selkä lienee vielä maratonin jälkeen rasitustilassa.

Perjantaina pääsin hierojalle, joka möyhensi jalkojani kolme varttia. Ihmeen helpolla pääsin, jalkani eivät olleet mistään kohtaa erityisen kipeät eivätkä tukossa. Hierojakin ihmetteli, että onko näillä koivilla mitään maratonia juostukaan. Olen käynyt tänä keväänä useammin hierojalla kuin koskaan, tämä oli jo kahdeksas kerta. Se tarkoittaa useammin kuin kerran kuukaudessa. Nyt core-treenaamisen yhteydessä olen päättänyt alkaa huoltaa kehoani myös rauhallisella venyttelemisellä, joten toivottavasti ehjä kausi ilman loukkaantumisia jatkuu.

Lauantaina pääsin pitkästä aikaa juoksemaan maaseudulla, kun olimme vanhempieni mökillä Ruskolla. Perinteinen reittini kulkee hiekkateillä, asvaltilla ja poluilla, joten alusta oli moninainen. Kokonaismatkaksi tuli 8,01 kilometriä, ja loppuun tein vielä yhden reilun sadan metrin kiihdytyksen. Keskisyke oli edelleen 6:20 tahdilla 153, joten hitaammin olisi hyvä mennä. Siksi päätinkin sunnuntaina vaihtaa lajia ja ottaa alleni polkupyörän. Pyöräillessä sykkeet pysyvät yleensä asioissa, joten laji on mitä parhain palautumiseen. Poljin kahdessa osassa yhteensä 43,4 kilometriä, aikaa kului muutaman minuutin päälle kaksi tuntia. Pyöräileminen ei tuntunut erityisen raskaalta, ja päätin ottaa jälleen myös pyöräilemisen treenivalikoimaani mukaan. Harjoittelun monipuolisuus pitää loukkaantumiset loitommalla ja muutenkin auttaa palautumaan nopeammin. Ja siitä taas seuraa peruskunnon kehittymistä.

Yöunet ovat ainut asia, mihin minun pitäisi palautumisvaiheessa kiinnittää enemmän huomiota. Illan virkkuna erityisesti kesäaikaan en millään malttaisi mennä tarpeeksi ajoissa nukkumaan. Kukun vielä sängyssäkin kirja kädessä, mutta viime iltoina olen ollut niin väsynyt, että en ole tajunnut kirjan sisällöstä enää mitään.

Olen huomannut, että minun on vaikea rauhoittua ja antaa kehoni levätä äärimmäisen suorituksen jälkeen. Mieli liitää jo seuraavissa tapahtumissa, joihin suunnittelen osallistuvani. Tämä tällainen on minulle luonteenomaista, en malttaisi millään pysähtyä. Mutta kun oikein keskittyy, ehkäpä sitäkin voi oppia.



Palautumisjuomana on toiminut muun muassa smoothie.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Tukholman maraton 4.6.2016


Maratonaamuna mieli oli virkeä, vaikka pohkeen kunto pelottikin.


Sain autuuden nukkua yksin omassa hotellihuoneessani. Nukuinkin kuin tukki, mikä ei matkalla ole itsestäänselvyys.


Vihdoin on koittanut aika viidennen maratonini kisaraportin, joka kirjataan tällä kertaa Tukholman reitiltä. Kesäkuun neljäs päivä valkeni Ruotsinmaalla aurinkoisena ja jonkin verran tuulisena, mutta maratonia ajatellen sää oli oikeinkin hyvä: lämpöä oli vain 18 astetta aikaisempien päivien hellelukemien jälkeen. Olimme matkassa perheeni ja isäni sekä Mariannen perheen kanssa ja yövyimme kaikki samassa hotellissa Scandic Ariadnessa, joka oli lähellä Lidingövägenin lähtöpaikkaa Olympiastadionin tuntumassa. Sain luvan nukkua yksin omassa huoneessani, mikä oli todellista luksusta, kun piti huolehtia vain itsestään. Illalla olin asettanut sängylle kaikki tarvikkeet valmiiksi, jotta aamulla ei tarvitsisi enää etsiskellä mitään. Nukahdin yhdentoista aikoihin ja nukuin lähes tauotta aamuun saakka, heräsin vasta vähän ennen kellonsoittoa seitsemältä.

Olo oli todella virkeä ja levännyt, mutta ikävä kyllä hiilihydraattitankkauksen jäljiltä edelleen aika raskas ja tukkoinen. Tästä kerrasta otan kyllä opikseni, mitä tankkaamiseen tulee: en kerta kaikkiaan voi mättää itseeni noin paljon yli normaalin tarpeeni hiilihydraattipitoista ravintoa, sillä kehoni ei kestä sitä. Olin juonut lisäksi kokonaisen pullollisen Dexalin tankkausjuomaa, joka todennäköisesti itsessään olisi riittänyt lisähiilihydraattiannikseni. Liiallinen tankkaaminen kääntyy itseään vastaan, sillä raskasta kehoa on vaikea liikuttaa ja eteneminen tuntuu tavallista työläämmältä. Energiavarantoja ei voi täyttää määräänsä ylitse, eivätkä ne kuitenkaan auta silloin, kun kestävyyskunnon rajat tulevat vastaan. Olin palannut suhteellisen tavalliseen ruokavaliooni jo perjantaina, mutta se tuntui olevan liian myöhäistä. Perjantai-illan verkkailu oli todella tahmea, kaukana sellaisesta kepeästä herättelystä, jota aattoillan herkistely parhaimmillaan on.

Lisäksi minua huoletti kireä ja kipeä pohkeeni, joka oli tuntunut erityisesti edellisillan kiihdytyksissä. Olin ottanut mukaani jopa putkirullan, jolla pehmentäminen, kompressiosäärystimet sekä magnesiumsuihke olivat ainakin jollakin tasolla auttaneet. Silti jalka tuntui. Kävimme puoli yhdeksän aikaan aamupalalla, ja siellä kittasin kolme kuppia kahvia, jotta sain vatsani toimimaan. Puuroa ei ollut tarjolla, mutta söin tummaa leipää ja tuoretta ananasta, vesimelonia ja hunajamelonia. Olin saanut kaikki valmisteluni hyvissä ajoin valmiiksi, ja varttia vaille 11 kohtasin hotellin aulassa yhtä jännittyneen Mariannen. Minua jännitti niin, että koko ihoni kihelmöi, mutta se oli sellaista hyvää, innostunutta jännitystä.

Lähdimme rauhaksiin verkkaamaan stadionille, jonne oli reilun kilometrin matka. Helsingin maratonlaiva oli saapunut samaan aikaan, ja pyrimme välttelemään sieltä purkautuneita juoksijoita, sillä olimme kuulleet, että laivassa jylläsi norovirusepidemia. Ihme kyllä en suonut ajatustakaan omalle vatsataudilleni, jonka olin selättänyt vasta kuusi päivää aikaisemmin, ehkäpä siksi, kun olo oli liiallista tankkaamista lukuun ottamatta terve ja vahva. Hyvästelimme lähtöalueella, ja minä menin nurmialueelle tekemään omia kevätjuhlaliikkeitäni. Stadion sijaitsi laajojen viheralueiden vieressä, mikä sopi minulle mainiosti. Siellä oli tiheitä puustoja ja pensaikkoja, jonne saattoi mennä puskapissalle niin usein kuin halusi. Toki puskat olivat suurimmaksi osaksi miesten täyttämiä, mutta kyllä sieltä aina jokin kolo löytyi. Olen ennenkin todennut, että kuulun siihen porukkaan, joka ravaa vessassa ennen lähtöä vähintään viisi kertaa, jotta olo on lähdössä kepeä eikä vessahädästä tarvitse murehtia. Bajamajoja oli paljon, mutta jonot olivat silti näyttävät, ja jaksoin jälleen ihmetellä, miten jotkut viitsivät jonottaa niin kauan haisevaan koppiin, kun vieressä on hyvä puska.



Lähdön jännittyneissä tunnelmissa hymykin oli herkässä.


Venyttelin huolellisesti, tein polvennostojuoksut ja pakarajuoksut, jalannostot ja kuopaisut, ja jokaisella hypyllä ja askeleella pohkeeni vihlaisi ikävästi. Juoksin ainakin viisi ellen kuusi kiihdytystä, ja pidin itseni liikkeessä. Lähtöni oli toisessa ryhmässä kello 12.10, ja asemoiduin omaan karsinaani noin viittä vaille 12. Porukkaa oli kadunpätkä mustanaan. Pidin hermoni kasassa, ja keskityin hengittelemään ja aistimaan lähtötunnelmaa. Ihmiset odottelivat aivan vieri vieressä, ja huomasin, että neljän tunnin jänikset palloilevat siinä aivan edessäni. Olimme miettineet Mariannen kanssa juoksutaktiikkaamme, ja Marianne oli kysynyt, aionko lähteä peesaamaan jäniksiä. Sanoin, että juoksen mieluummin omaa juoksuani, sillä en pidä siitä, että joku muu määrää tahdin. Mutta kun jänöset siinä nyt niin hollilla olivat, päätinkin yllättäen hetken mielijohteesta kokeilla, mitä tapahtuu, jos lähdenkin seuraamaan heitä.

Kuuluttajat hehkuttivat tapahtumaa monisanaisesti ja vuolaasti, kehottivat pitämään huolta toisista juoksijoista matkan varrella, ja sitten lähtölaukaus kajahti ilmaan. Kaikki ampaisivat liikkeelle, ja vauhti tuntui rivakkaalta heti alkuun. Alussa piti keskittyä väistelemään ympärillä olevia, ja ensimmäinen kilometri meni pomppiessa. Aika nopeasti kaikki kuitenkin löysivät paikkansa, eikä välitöntä törmäysvaaraa ollut. Jänikset lähtivät matkaan todella reippaaseen tahtiin, ja ihmettelin, kuinka paljon he oikein aikovat pelata varman päälle ensimmäisellä puolikkaalla. Taktiikka oli aivan toinen, mitä itse olin ajatellut, olinhan miettinyt, että juoksen kevyeltä tuntuvaa tahtia aina puolikkaalle saakka ja sitten kiristän, jos voimia jää.

Pysyttelin kuitenkin mukana, vaikka aavistelin, ettei se tiedä hyvää. Vauhti ei tuntunut liian kovalta enkä huohottanut, mutta tiesin, etten jaksaisi juosta sitä tahtia loppuun saakka. Mietin, miten pahasti romahtaisin, kun voimani loppuvat. Tahdit menivät ensimmäisellä kympillä 5:44, 5:20, 5:26, 5:37, 5:34, 5:36, 5:40, 5:35, 5:38, 5:41, kun aikeenani oli alun perin pitää tasaista 5:40 tahtia. Hyvä juttu oli, että pohje vertyi ensimmäisten kilometrien aikana niin, etten muistanut sitä koko loppumatkan aikana oikeastaan ollenkaan. Juomapisteitä oli heti alusta lähtien todella usein. Kun edellisen sai karistettua kannoiltaan, seuraava jo häämötti. No ei ihan, mutta melkein. Jo ensimmäisellä kympillä otin sekä urheilujuomaa että vettä, mutta juostessa en saanut kumottua kuin murto-osan nesteestä sisuksiini, kun en halunnut päästää jäniksiä karkuun. Olin ottanut ensimmäisen geelin jo ennen lähtöä, ja tankkasin niitä täsmällisesti puolen tunnin välein. Ei päässyt ainakaan energiat loppumaan, ihan kuin siitä olisi ollut muutenkaan pelkoa. Onnekseni vatsani tuntuu kestävän mitä tahansa geelejä ja juomia, joten voin niitä sisuksiini melko huoletta kiskoa. Kymmenen kilometrin jälkeen auringossa alkoi tulla kuitenkin jano, ja päätin, että vastedes juon kunnolla, mikä edellytti vauhdin hidastamista juomapaikoilla.

Jossakin kympin tietämillä aloin etääntyä vauhtiveikoista, mutta en muista, missä vaiheessa kadotin heidät näkyvistäni kokonaan. Jänisten aikatavoitteesta kertovat ilmapallotkin olivat lennelleet taivaan tuuliin, joten heidän hahmottamisensa ihmismassan keskellä oli vaikeampaa. Reitti oli kuitenkin tasainen, ja seurasin tahtia kellostani. Juoksu kulki edelleen neljän tunnin tavoitevauhtiin, joka tuntui juostavalta. Ajattelin, että jos tähän tahtiin jaksan loppuun saakka, jopa neljän tunnin alitus on mahdollinen. Muistin samalla valmentajan sanat, että ensimmäisen puolikkaan pitää tuntua kepeältä, ja tunnustelin omia tuntemuksiani. Kepeän lennokkaalta meno ei tuntunut missään vaiheessa koko aikana, mutta 10 - 20 kilometrin välillä se oli vielä mukiinmenevää. Juoksemista oli vaikea kuvailla: tuntui siltä, että kunto kyllä kestää, mutta jotenkin jalkani eivät kulkeneet niin lujaa kuin olisin halunnut. Lisäksi havaitsin, että aina juomapisteiden jälkeen minulla oli vähän vaikeuksia patistaa itseäni takaisin entiseen vauhtiin.

Västerbron sillasta oli maalailtu etukäteen kauhukuvia, että se on reitin ainut mutta paha nousu, ja odottelin sitä malttamattomana. Kahdeksan kilometrin jälkeen se kohosi edessämme, mutta eihän se ollut lainkaan kamala. Helpotuin, sillä tajusin, että seuraavalla kierroksellakaan ei olisi luvassa mitään tätä pahempaa. Maraton kiersi 17:n ja runsaan 25 kilometrin lenkit, jotka kulkivat osittain samoja reittejä kaupungin keskustassa ja vanhassakaupungissa, osittain suurissa puistoissa ja jopa vähän maaseutumaisessa miljöössä. Suurin osa alustasta oli kuitenkin asvalttia. Kansaa oli koko ajan aivan solkenaan, juuri missään kohdassa en juossut yksin. Lähestulkoon koko matkan ajan oli ennemminkin ruuhkaa ja sai väistellä kanssajuoksijoita. Tasaisesti ohitin sekä miehiä että naisia, ja koko ajan joku myös kiri ohitseni. Välillä tuli kyynärpäistä, mutta yllättävän vähän sitä kuitenkin sai osumaa. Ennemminkin minä vahingossa osuin jaloillani johonkin liian lähellä juoksevaan, kun mistään suunnasta ei päässyt ohi, ja sitten pyytelin anteeksi. Se oli vähän epämukavaa, hieman avarampi juoksutila olisi itselleni mieluisampi, tai sitten vain juoksin sitä vauhtia kuin suurin osa muistakin.

Jos vertaan tätä juoksukokemusta vuoden takaiseen Paavoon, minun on vaikeampi eritellä eri kilometrien kohdalle osuneita tapahtumia ja ajatuksia, sillä koko ajan piti keskittyä siihen, ettei törmää kehenkään ja että pääsee sujuvasti ohi omaa tahtiaan. Paavossa ehti tunnustella omaa juoksuaan ja kuulostella omia tuntemuksiaan syvässä hiljaisuudessa ja lähes meditatiivisessa tilassa, nyt karnevalistinen menomeininki sai pään aivan sekaisin. Ehkäpä tuollaiseen kaupunkimaratoniin ei ole järkeä ottaa omia musiikkeja mukaan, ne vain lisäävät päänsisäistä kakofoniaa ja tekevät olon entistä sekapäisemmäksi. En ollut niin sanotusti oman juoksuni herra, kun ulkopuolisia ärsykkeitä tuli niin paljon. Toisen kympin kilometrit kulkivat näin: 5:31, 5:47, 5:38, 5:46, 5:43, 5:38, 5:43, 5:49, 5:40, 5:55.

Jossakin 15 - 17 kilometrin tietämillä tuli hetkellinen epäusko. Jos juoksu oli tuntunut jotenkin tympeältä koko ajan, nyt sain itseni kiinni ajattelemasta, ettei minua huvittaisi koko touhu enää ollenkaan. Aurinko paistoi kuumasti, mutta ei se millään tapaa läkähdyttävä ollut, jalkojani ei särkenyt eikä mihinkään paikkaan koskenut, jotenkin ei vain olisi millään huvittanut liikutella itseään siellä muiden joukossa. Välillä riehakas tunnelma tempaisi kuitenkin mukaansa. Kadunvarsilla oli huikeat määrät kannustajia, ja aina kun näin lasten raapustamia kannustuskylttejä, joissa luki Heja mamma tai heja pappa, liikutuin ja taisin jopa heittää yläfemmojakin. Matkaa siivittivät myös lukuisat orkesterit, joista muutamalla oli tarjota mahtavaa svengiä, mutta osa soitti niin kovaa ja huonosti, että sain niistä aina voimaa juosta äkkiä ohitse. Viidentoista kilometrin kohdalla näin myös ensimmäisen kävelyyn siirtyneen juoksijan, ja mietin, aikooko hän kävellä kaikki loput 27 kilometriä vai mikä on meininki.

Kun ensimmäinen puolikas tuli täyteen, juoksu alkoi muuttua kilometri kilometriltä henkisesti helpommaksi. Vauhtini kyllä hidastui, enkä enää uskonut neljän tunnin alitukseen. Puolikkaan aikani oli 2:01, ja ajattelin, että vielä on mahdollista tehdä huima parannus viimevuotiseen ennätykseeni, joka on 4:15,18. Sitten kävi niin, että kilometrit vain kuluivat yllättävän vaivattomasti. Jalkani eivät liikkuneet niin nopeasti kuin olisin tahtonut, mutta ne silti liikkuivat määrätietoisesti kohti maalia. Jos jossakin kohdassa olinkin kohdannut epäuskoisen hetken maaliinpääsystäni, nyt aloin olla varma, että jaksan loppuun. Ympärilläni moni siirtyi kävelyyn, jotkut oksensivat, toiset hoipertelivat, ja Södermalmille toisen kerran saapuessani ambulanssi kiisi pillit soiden ohitseni. 31 kilometrin kohdalla joku oli tuupertunut, ja ehdin nähdä, miten ambulanssimiehet siirsivät häntä paareille. Ei jäänyt ainoaksi laonneeksi, jonka näin. Ymmärsin, että tässä on tosi kyseessä, ja sain omista voimistani suunnatonta henkistä kanttia jatkaa. Västerbron sillalle toista kertaa kivutessani yleisöllä näkyi useita kylttejä, joihin oli kirjoitettu 'Fuck the bridge'. Ne naurattivat, vaikka nyt toisella kerralla silta tuntui vielä vaivattomammalta. Sen laella oli kojuja, joista sai suihkeen ice poweria särkeville jaloilleen, jos halusi. Itse en tuntenut tarvetta, mutta kylmägeelin tuoksu leijui ilmassa niin voimakkaana, että tuntui kuin olisi juossut johonkin mentoliputkeen. Ihan silmiä kirvelsi. Tuossa 33 kilometrin kohdilla tunsin olevani yllättävän voimissani, ja ajattelin, että kymppi enää, se ei ole mitään.

25 kilometristä lähtien olin antanut itselleni luvan kävellä juomapisteiden läpi ja juoda kunnolla urheilujuomamukillinen, joissakin jopa kaksi. Join myös vettä ja kastoin sienen vesisammioon, jonka jälkeen puristin sen päähäni. Juoksin aina myös vesisuihkujen lävitse ja vilvoittelin itseäni, ja juoksutoppini oli tässä vaiheessa jo aivan likomärkä sekä etumuksesta että selästä. Hiertymänestovoide auttoi, sillä mikään vaate ei hiertänyt eikä sattunut missään vaiheessa. Huomasin odottavani malttamattomana seuraavaa juomapaikkaa, jotta pääsisin taas kävelemään muutaman askeleen, mutta muutoin juoksin tasaisen tappavaa tahtia eteenpäin. Kilometrit 21 - 30 kulkivat näin: 5:53, 5:56, 6:05, 6:00, 6:03, 6:14, 6:06, 6:06, 6:18, 6:08.
 
Toisen puolikkaan alussa aloin hahmottaa jäljellä olevaa matkaa aina viisi kilometriä kerrallaan. Sillä tavoin se tuntui kulkevan jouhevammin, viiden kilsan sykleissä. 35 kilometrin jälkeen saavuimme taas Tukholman keskustaan, ja kadut alkoivat olla aika tahmeita kaikesta urheilujuomasta ja geeleistä. Kannustajia ei voinut innon puutteesta syyttää, heidän iloisista huudoistaan sain paljon voimaa. Jossakin 36 - 37 kilometrin välillä oikeaan pikkuvarpaaseni salakavalasti noussut rakko räjähti viime kesän tapaan tossussani, ja katselin, miten veri värjäsi kankaan punaiseksi. Ihme kyllä, kipu ei ollut mitään verrattuna viime kesään, ja muutenkin jalkani tuntuivat pärjäävän viime vuotta paremmin. Vain ajoittain tuntui, että juoksen puujaloilla, kun muistan viime vuonna jalkojeni väsyneen tunnottomiksi jo alle kolmessakympissä. Ainut, mikä viimeisellä kympillä alkoi suoranaisesti sattua, oli oikean käteni ojentaja, ja jouduin ravistelemaan kättäni useaan kertaan. Ikinä ennen ei ole tällaista vaivaa tullut, ja ihmettelin, mistä mahtoi johtua.

Otin irti hyvin järjestetyn maratonin antimista lähes kaiken. Matkan varrella mussutin suolakurkkua, järsin jopa palan banaania, kulautin kurkkuuni taskulämmintä, hiilihapotonta pepsiä peräti kaksi kertaa. Erehdyin ottamaan jopa kuivan energiapatukan, jonka murenia kaivelin suustani seuraavat pari kilometriä. Kahvia en sentään maistanut. Hienosti oli energiansaannista huolehdittu, ja järjestäjiä oli reitin varrella ihan tuhottoman paljon.

Missään kohtaa ei vastaan tullut sitä kuuluisaa maratonin seinää. Neljännellä kympillä matka joutui oikeastaan yllättävänkin joutuisasti, vaikka vauhtia en saanut enää nostetuksi muuta kuin hetkittäin. Ainoastaan 39 kilometrin kohdalla ajattelin, että nyt en kyllä oikeastaan jaksaisi juosta enää yhtään, eikö se Olympiastadion ala häämöttää jo. Mutta 40 kilometrin jälkeen takaa alkoi kuulua älämölöä, sillä sieltä lähestyivät 4:15:n jänikset, joilla oli järjetön tsemppi päällä. He moittivat yleisöä, että mikä on kun ei huuto kuulu, ja siitähän kannustusjoukot äityivät jälleen huutamaan. Jänikset saivat jalkoihini eloa, ja ihmettelin itsekin, että mitä sitä tässä rahjustetaan, kun maali on jo lähellä ja kovempaakin voisi mennä. Jänisten vaikutus oli muihin ympärillä eteneviin samanlainen, ja kummallinen joukkoimu alkoi vetää meitä yhä kiihtyvää tahtia kohti maalia. Jänikset jäivät jonnekin taakse, kun me juoksimme, viimeiset 1,5 kilometriä vauhti vain kiihtyi. Viimeisen kympin vauhdit olivat: 6:01, 6:08, 6:18, 6:27, 6:14, 5:45, 6:29, 5:43, 6:22, 6:03. Kaksi viimeistä kilometriä kulkivat 5:54 ja 5:46 ja viimeiset parisataa metriä 5:29.

Aivan Olympiastadionin portilla näin perheenjäseneni, jotka huusivat aivan täysillä "Hyvä Salla!", ja olin juuri silloin kovimmassa loppukirissäni. Sain heistä voimaa ja innostusta vielä roppakaupalla lisää, ja radalle kirmasin ihmeellisen hyvävoimaisena. Siellä oli kuitenkin niin paljon porukkaa ja minä sisäradalla, etten päässyt etenemään aivan niin kovaa kuin olisin halunnut, mutta ihan hyvään tahtiin sitä maaliin tultiin. Taas muistin pysäyttää oman kelloni hieman jälkijunassa, menin hakemaan mitalin iloisesti hymyilevältä tytöltä, joka kehui, että "Bra jobb" ja nautin olostani. Lähdin hoipertelemaan ihmisten imussa eteenpäin, ja päädyin kentälle, jossa jaettiin Finisher-paitoja, vesipulloja ja tankkauskasseja. Vaihdoin rauhassa kuivan paidan ylleni ja join palautusjuomaa. Yritin verrytellä todella kipeäksi muuttunutta kättäni, joka sattui sietämättömästi, kun sitä yritti nostaa sivusuunnassa ylös. Lähdin taivaltamaan kävellen kohti hotellia, ja runsaan kilometrin matka tuntui tällä kertaa vähintään kymmenkertaiselta.

Oma kelloni näytti ajakseni 4:08,24 ja matkan pituudeksi 42,25 kilometriä. Keskivauhti olisi tällä tuloksella ollut 5:53/km. Tähän aikaan olin aika tyytyväinen, luulinhan ennätykseni parantuneen viime vuodesta jopa seitsemän minuuttia. Huomasin myös miettiväni jo seuraavaa maratonia, sillä kaikkinensa kokemus ei ollut lainkaan kivulias eikä edes ihan hirveän rankka. Hotellilla sain puhelimeeni wi-fi-yhteyden ja näin järjestäjän sivuilta, että lopullinen aikani olikin 4:13,08. En ollut enää lainkaan tyytyväinen, vaan alkoi suorastaan tympäistä. Ihmismieli on kyllä kummallinen. Luulisi, että kun a) saa ehjän suorituksen ja b) parantaa ennätystään, olisi tyytyväinen, mutta kun c) tietää pystyvänsä parempaan, se ei riitäkään. Lisäksi hämmennystäni lisäsivät Suomesta tulleet tiedot, joiden mukaan lopullinen aikani olisi järjestäjän sivuilla reaaliaikaseurannassa ollut 4:05 tai 4:11. No, mitäs sitä jossittelemaan, ensi kerta tulee ja silloin juostaan toivottavasti terveenä vielä kovempaa. Sijoitukseni oli kaikista maaliin päässeistä 1343. ja ikäsarjassa 287. Maaliin tuli kaikkiaan 12 889 juoksijaa.

Olen miettinyt, miksi voimani kuitenkin hiipuivat loppua kohden, vaikka alun vauhti ei aivan älyttömän liiallinen ollutkaan. Aavistuksen väkinäiseen menooni saattoi vaikuttaa vatsataudin aiheuttama kehon kuivettuminen, jonka seurauksena tankkaaminenkin tuntui tuskaiselta. Kramppaava pohkeenikin todennäköisesti johtui kehon kuivumisesta. Lisäksi valtavat hiilihydraattimäärät saivat oloni tukalaksi ja raskaaksi. Tähän päälle vielä suunnitelmistani poikennut vauhdinjako, joka pakotti itseni muuttamaan suhtautumistani juoksun kulkuun myös henkisellä puolella.

Mutta vaikka loppuaika edelleen vähän harmittaa, olen silti tyytyväinen. Olen yhtä kokemusta rikkaampi, ja sain vaikka millä mitalla muistoja hienosta juoksusta. Osoitin itselleni, että pystyn rankan oksentamisenkin jälkeen äärisuoritukseen, koska kestävyyskuntoni on hyvä. Lisäksi en ajanut itseäni piippuun, minkä ansiosta palaudun todennäköisesti nopeasti. Ainut pahasti kärsinyt ruumiinosani ovat ruhjoutuneet pikkuvarpaani, joiden vuoksi minun on pitänyt kulkea Reino-tohveleissa viime päivät. Eilen kyllä kävimme valmentajan kanssa jo verkkailemassa 7,5 kilometriä, ja se tuntui vallan mainiolta. Sykkeetkään eivät kivunneet pilviin.

Joten kyllä, voin sanoa, että Tukholman maraton oli kokemisen arvoinen reissu, suosittelen!


Aivan loppumetreillä ennen Olympiastadionille tuloa melko ryytyneen näköinen juoksija näyttää voitonmerkkiä.


Tätä hetkeä olikin jo odoteltu.


Näistä lukemista olin ensin oikein tyytyväinen.


Taas uusi hyvä juoksupaita. Ja hieno mitali.


perjantai 3. kesäkuuta 2016

Viimeisen illan tunnustelut


Lisää kuvateksti


Täällä sitä maataan yksin hotellihuoneessa, ja olo on kuin hitaasti tottelevalla syöttöporsaalla. En pidä tästä tankkaamisesta lainkaan. Viime viikonlopun mahatauti on kyllä jo unohtunut ja tankkaus varmastikin onnistunut, en vain muistanut, miltä liika hiilihydraatti saa olemuksen tuntumaan. Olen syönyt pastaa ja leipää ja pitsaa ja hedelmiä ja vihanneksia ja kasviksia ja jätskiä sen verran, että vähemmälläkin pärjäisi. Ensimmäistä kertaa turvauduin myös tankkausjuomaan, joka oli Dexalin Heavyä. Se oli kyllä kaikessa siirappisuudessaan ihan mukiinmenevää.


Lisää kuvateksti


On varustauduttu myös muutoin. Kisakengiksi valikoituivat taas Adidaksen Adios Adizero Boost 2 -tossut, joita on sisäänajettu runsaat 50 kilometriä. Mietin pitkään näiden ja New Balancen Vazee Rushien välillä, mutta ne tuntuivat olevan sellaiset maksimissaan puolikkaan kengät. Tosin Maskun puolikas juostiin suureksi osin sorateillä, joten ehkä reitti ei kertonut kengistä ihan koko totuutta. 

On hankittu hiertymänestovoiteet, natriumkloriditabletit ja rakkolaastarit. On geelit ja rypälesokeripillerit. Huulirasvaa, aurinkorasvaa ja aurinkolippa.

Sykekello ladattu ja puhelin, sekä puhelimeen Paavolta hyväksi koettu soittolista. Ajanottosiru kiinnitetty vasempaan tossuun ja numerolappuun hakaneulat.

Käyty viimeisen illan verkalla ja kiihdytyksillä sekä yritetty pehmentää yksi ylikireä pohje. Hierottu magnesiumit ja kylmägeelit ja rullattu päälle kompressiosäärystin. Kyllä vain, pohje on kireä ja vähän kipeäkin, mutta toivon, että huomenna maratonhuuma saa minut unohtamaan sen, ja että juoksusta tulee yksi ikimuistoisista kokemuksista. 

Mahtavaa nähdä Tukholma juoksuperspektiivistä ja ehkä koko perhe siellä jossakin kannustamassa.

Nyt enää korvatulpat korviin ja unta palloon, sitten se onkin menoa!


Lisää kuvateksti


Lisää kuvateksti


Lisää kuvateksti

Lisää kuvateksti