sunnuntai 28. elokuuta 2016

Myrskyisä Killin Markkinahölkkä ja elämäni ensimmäinen pokaali

Tapahtumapaikkana oli Kerttulan liikuntakeskus.

Heräsin eilen, kun myrskyisä tuuli ravisteli kattotiiliä. Puhuri kuulosti niin kovalta, että epäilin siihen sekoittuvan myös sateen kohinaa. Onneksi pimennysverhoa raottaessa ulkoa pilkisti auringonpaiste. Menin heti puuronkeittoon, jotta viikontakainen virheeni ei toistuisi. Silloin söin aamupuuroni vain tunti 40 minuuttia ennen starttia, mikä kostautui ylös pyrkivänä lastina. Nyt söin sentään kaksi ja puoli tuntia aiemmin. Vähän kiire tuli tälläkin kertaa. Laitoin kamppeet kasaan, sillä tarkoitus oli mennä juoksun jälkeen kisapaikalla suihkuun ja suunnata siitä suoraan töihin. Ja sitten nokka kohti Raisiota, jossa oli siis tarkoitus juosta kympin mittainen Killin Markkinahölkkä.

Jo kotipihalla totesin, että jos tähän mennessä on tänä kesänä juostu pistävässä auringonpaisteessa, tänään juostaisiin järjettömässä myrskytuulessa. Tuulenpuuskat olivat napata minut mukaansa, kun kävin nostamassa käteistä, ja Ohikulkutiellä auto heittelehti kovassa vauhdissa pelottavasti. No, paras tottua siihen, että tuskin koskaan kaikki muuttujat ovat suotuisat, ja pyrittävä näissä olosuhteissa parhaaseensa. Kisapaikkana toimi Kerttulan liikuntakeskus, joka oli minulle tuttu jo vuodentakaisesta Raisio Trail Runin kympistä. Olin paikalla noin 11.20, kun startti oli itselleni oikein sopivaan aikaan kello 12.

Jäi siis aikaa ilmoittautumiseen sekä melko perinpohjaiseen valmistautumiseen. Verkkasin puolitoista kilometriä taas kisareittiä eteenpäin ja totesin, että tasaiselta vaikuttaa, joskin pian vastassa oli yksi alikulku laskuineen ja nousuineen. Kisajärjestäjän eli Team Rajun sivuilla reittiä oli mainostettu tasaiseksi, helpoksi ja nopeaksi. Vaan kuinkas kävisi myrskytuulella, jossa puuskat nousivat Ilmatieteen laitoksen mukaan jopa 20 metriin sekunnissa...?

Rauli-myrsky teki juoksusta astetta jännittävämpää.


Tähän väliin lyhyesti tapahtuman järjestäjästä. Facebookissa raisiolainen Team Raju mainostaa olevansa aikuisten kestävyysjuoksuun erikoistunut urheiluseura, ja oman kokemukseni mukaan pikkuinen seura on onnistunut kasvattamaan monia erittäin sitkeitä juoksijoita. Usein, kun joku porhaltaa hölkissä ohitseni, se on Team Rajun edustaja. Ja viisikymppisissä naisissa siellä on todella kovia menijöitä.

Sitten liikkuvuus eli suoran jalan nosto, kuopaisuhypyt ja polvennostojuoksut. Kolme kiihdytystä ja venyttelyt. Kerran vielä vessaan, joita Kerttulassa olikin riittävästi. Siinä vaiheessa kello oli 11.55, ja kaikki muut kisaajat olivat kerääntyneet lähtöviivan tuntumaan urheilukentälle. Hölkkäsin sinne äkkiä muutamia satoja metrejä, mutta aikaa oli vielä ruhtinaallisesti. Musiikit olivatkin jo turvallisesti korvilla. Milloinkahan osallistun kisaan ilman luureja, no, kaipa sekin päivä vielä koittaa.

Lähtölaukaus kajahti, ja radalla juoksu oli petollisen helppoa. Tuulikaan ei osunut kentälle kovin pahasti, joten vauhtisokeus imaisi tämän juoksijan jälleen mukaansa. Aikeena oli lähteä 5:15 vauhtia ja kiristää tahtia siitä. Eipä se niin mennyt, tietystikään. Tähän väliin huomio: aion harjoitella lähitulevaisuudessa vauhdinjakoa kisoja varten niin, että teen lyhyitä 5 - 10 kilometrin kiihtyviä lenkkejä parin kilsan alku- ja loppuverkkoineen. Josko sitä kautta oppisin tuota kiihtyvää juoksemista nopeissa vauhdeissa. Ne voisivat kiihtyä vitosella esimerkiksi 5:10 - 4:50, kympillä 5:15 - 4:55, nyt alkuun ainakin.

Ensimmäisen kilometrin keskivauhdiksi tuli 4:50. Vielä senkin jälkeen korkeat kerrostalot antoivat suojaa pahimmilta tuulenpuuskilta, vaikka vastatuuli puhalsikin alusta lähtien päin näköä. Parin kilometrin jälkeen alkoivat aukeat kevyenliikenteenväylät, joissa myrsky oli paikoin tyrmäävä. Huohotin, ja ilman sykevyötäkin tunsin sydämeni hakkaavan rinnasta läpi. Hirvittävän hauskaa juokseminen ei ollut.

Alkutaipaleella olin ohittanut taas sen saman Team Raju -paitaisen miehen kuin viikko sitten Liedossa, mutta hänen jälkeensä alkoi porukkaa painella perästä ohitse. Heidän tuulenkestävyytensä oli paljon parempi kuin omani. Vauhdinjakokin tietysti, ja juoksukunto. Neljän kilometrin kohdalla ohi oli juossut ainakin yksi pariskunta, yksi mies ja sitten toinen mies, heidät ainakin muistan. Ehkä kolmaskin mies. Viiden kilometrin kohdalla oli juomapiste, josta nappasin mukaani mukillisen urheilujuomaa. Vähän sen jälkeen ohitseni kirmasi Team Rajun naisten viisikymppisten sarjan juoksija, joka pyyhälsi ohitseni kutakuinkin samoilla main myös Vehmaalla. Sielläkin muistan hänen ohittaneen minut puolimatkassa olleen juomapisteen jälkeen. En voinut välttyä miettimästä, kuinka paljon olisin voittanut, jos olisin lähtenyt matkaan maltillisemmin.

Vauhti hiipui kuuteen kilometriin saakka tasaisesti koko ajan, ja voimat vähenivät, mitä enemmän vastaan tuuli. Kuudennen kilometrin keskivauhti oli 5:33, ja se oli koko matkan toiseksi hitain. Seitsemännellä kilometrillä sain juosta jonkin matkaa myötätuuleen ja huomasin, mikä vaikutus tuulen voimalla todella oli. Olin nähnyt minut ohittaneen naisen juoksevan kaukana edellä juosseen naisen kiinni ja menevän ohi, ja pian minäkin saavutin hänet. Voimia oli siis vielä. Rajulaiset olivat piirtäneet matkan varrelle maahan kannustussanoja, ja seitsemän kilometrin kohdalla luki, että aika aloittaa loppukiri tai jotakin sen suuntaista. Huomasin kiristäväni tahtia, mutta tuulta vastaan taisteleminen oli kuitenkin nujertanut parhaan teräni.

Ihan kaikkia paukkuja en saanut enää käyttööni, ja yhdeksän kilometrin kohdilla puuskittain temponut myräkkä iski jälleen. Muistin, missä oli yhden kilometrin merkkipaalu, ja niillä main alkoi vastaan juosta jo maaliin tulleita verkkailemassa. Sain heistä jonkin verran lisäpuhtia, ja urheilukenttäkin näkyi jo. Juuri kun pääsin kentälle, se minun ohittamani nainen painelikin ohitse. En millään pystynyt vastaamaan hänen loppukiriinsä, sillä jalat painoivat tonnin. Vielä ennen viimeistä kaarretta eräs rajulainen nainen kiri ohitseni. Loppusuoralla sain sentään vähän vauhtia irti kintuistani.

Kuva Team Raju ry:n Facebook-sivuilta. Maaliin tulossa.


Irrotin numerolapun rinnastani ja annoin sen toimitsijoille, jotka ojensivat minulle mitalin. Oman kelloni mukaan aikaa oli kulunut reippaasti yli 53 minuuttia, mutta nykyään oma kelloni näyttää aina vähän liikaa, koska se ei enää pysähdy, jos minä pysähdyn juomaan. Tällä kertaa en sitä paitsi pysähtynyt vaan tempaisin mukillisen vauhdissa. Menin autolle juomaan ja lähdin siitä sitten verkkaamaan. Ajattelin juosta vain lyhyen matkan, sillä jos halusin ehtiä suihkuun ennen töihin menoa, piti toimia. Hölkkäsin viitisen minuuttia ja jäin auton lähettyville venyttelemään. Olin varmistanut, että Kerttulan liikuntakeskukseen pääsi suihkuun.

Siinä venytellessä aloin kuunnella, kuinka toimitsija kuulutti miesten yleisen sarjan kolmea parasta palkintojen jakoon. Mietin, että joko naisten palkinnot on mahdettu jakaa, ja moneskohan minä tällä kertaa olin. Sitten kuulutettiin naisten yleinen ja miesten nelikymppiset, sitten naisten nelikymppiset. Kolmannelle sijalle juoksi ajalla sejase Salla... Sehän olin minä! Olin aivan pöllämystynyt ja lähdin hölkkäämään kohti palkintokoroketta. Kakkoseksi juossut nainen (joka ohitti minut alkumatkasta) oli juuri saanut pokaalinsa ja voittaja kipuamassa korokkeelleen, kun minä hyökkäsin kolmannelle paikalle. Toimitsija kysyi, olenko minä Salla, haki minulle pokaalin, kätteli ja onnitteli. Sitten kättelimme vielä toisiamme. Olin niin innoissani, että olisin voinut pyörtyä. Tai itkeä. Taisin silti vain hymyillä.

Se oli kuulkaas elämäni ensimmäinen kerta, kun sain kiivetä palkintokorokkeelle yhtään missään lajissa. Tai että minulle ojennettiin pokaali mistään valtakunnan suorituksesta. Tuntui aivan mahtavalta, että nyt, nelikymppisenä, sain elämäni ensimmäisen pokaalin nimenomaan juoksusta, jota olen treenannut niin hartaasti ja suurella innolla viime ajat. Sitten menin suihkuun ja mietin, että kuinka monta juoksijaa naisten nelikymppisten sarjassa mahtoikaan olla. Jos meitä olikin juuri me kolme. En tiennyt lopullista aikaanikaan. 

Päätin, etten anna moisten ajatusten latistaa iloani pronssisijoituksestani, ja lähdin töihin. Päivän mittaan tulokset sitten tulivat Rajun sivuille, ja kävi ilmi, että N40-sarjassa oli seitsemän juoksijaa. Yleisessä sarjassa olisin ollut toinen. Naisista kokonaissijoitukseni oli kahdeksas, sillä ne viisikymppiset Rajun naiset todella ovat kovaa tekoa. Lopullinen aikani on 53:19, joka on melkein kolme minuuttia huonompi kuin huhtikuinen ennätykseni, mutta tuossa myrskyssä, joka kipusi kahdenkymmenen viime vuoden myrskytilastoissa top kymppiin, olen aikaani ihan tyytyväinen.

Arvatkaapa vain, miltä poikani näytti, kun tuomisina olikin tällä kertaa perinteisen mitalin lisäksi ihka oikea pokaali!



Elämäni ensimmäinen pokaali koskaan missään.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Härkätien hölkkä 20.8. ja syksyn kisasuunnitelmia



On jälleen aika yhden kisaraportin. Mutta koska näitä hölkkiä nyt tulee ja menee enkä suinkaan kaikkiin valmistaudu samanlaisella intensiteetillä kuin esimerkiksi maratoniin, niin yhdistän samaan postaukseen myös syksyn kisasuunnitelmia ja muita kuulumisia. Tarkoituksena on osallistua pariin lyhyempään hölkkään ennen syksyn päätavoitteita, jotta saisin vauhtikestävyyttäni hilattua vähän kovemmaksi. Suoraan sanottuna etanan nopeudella koveneva vauhtini aiheuttaa minussa aika ajoin epäuskon tuntemuksia: onko intoni aivan toisella tasolla kuin fyysiset realiteettini? Pääsenkö ikinä tavoitevauhteihini? Kulkeeko juoksu koskaan niin kuin haluaisin? Tavoittelenko kuuta taivaalta? Onko kehitys tosiaankin näin hidasta? Enkö saa revittyä itsestäni enempää? Ja viimeiseksi: tuleeko minusta koskaan juoksijaa?

No, kaiken filosofoinnin lomassa lauantaina oli kuitenkin yksi hölkkä, joka kuului viisiosaiseen Running Challengeen. Se järjestetään lähikunnissa alku- ja loppukesän aikana. Nyt vuorossa oli haasteen kolmas osa, Liedon Loukinaisissa käyty Härkätien hölkkä, jonka järjestämisestä vastasi paikallinen Liedon Parma, Loukinaisten kyläosasto. Valittavana naisten ja miesten sarjassa oli 6,5 kilometriä sekä 13 kilometriä, joka kiersi reitin kahteen kertaan. Lisäksi tytöille ja pojille oli kahden kilometrin matka.

Valitsin 6,5 kilometrin vedon, sillä tasavauhtiset kovat juoksut, jotka kasvattavat vauhtikestävyyttä, ovat itselläni ainakin omasta mielestäni se heikoin lenkki. Olin paikalla ilmoittautumassa vähän jälkeen kymmenen, kun startti oli kello 11. Muun perheen olin jättänyt lähistöllä samaan aikaan tapahtuneeseen Maatilapäivään, jonne tarkoitukseni oli suunnata heti kisan jälkeen. Lämmittelyksi vedin parin kilsan rennon hölkän, tein liikkuvuusharjoitukset sekä kolme avaavaa vetoa. Venyttelin huolellisesti ja kävin useita kertoja vessassa. Lähtö tapahtui Loukinaisten koulun pihasta, joten koululla saattoi hyvin käydä tarpeillaan. Juoksun jälkeen sinne pääsi mainiosti myös suihkuun.

Oli nimittäin taas hellepäivä. Vaikka välissä oli jo parisen viikkoa sateisen koleaa säätä, kummasti hellelukemat kohosivat jälleen mittariin, kun minä olin lähdössä kisaamaan. Onneksi olin pukenut päälleni vain topin ja sortsit, sillä verkkaamaan laittamani pitkähihainen sai välittömästi hien virtaamaan ja olon tukalaksi. Auton lämpömittarissa oli 27 astetta lämmintä.

Nämä lyhyet, paikallisten urheiluseurojen hölkät ovat vain sitä itseään, nimittäin juoksua aikaa vastaan. Ei turhia krumeluureja tai karnevaalimeininkiä, ihmiset ovat tulleet puhtaasti juoksemaan. Ei sillä, että isoissa juoksutapahtumissa olisi mitään vikaa, mutta nämä tällaiset ovat omiaan koviin treeneihin, eikä kisaan tarvitse valmistautua useita päiviä. Mukana näytti olevan jälleen myös kovatasoista sakkia, mutta tunnelma oli yhtä kaikki rento ja hyväntuulinen. Asetuin lähtöviivalle aika eturintamaan, mutta viiva oli leveä, joten tunkua ei ollut. Selostajana oli joku varsinainen suupaltti, joka suolsi läppää taukoamatta. Olin tavoistani poiketen tutustunut juostavaan reittiin etukäteen, mutta sen profiilista minulla ei juuri ollut tietoa. Lämmittelyverkat tein reitillä, joten tiesin, että alussa olisi ainakin nousua.

Starttipistooli pamahti tasan kello 11, ja lähdin hyvää tahtia matkaan. Olin päättänyt, että juoksen ensimmäisen kilometrin vitosen vauhtia ja jatkan sitten tuntemusten perusteella. Alussa tahti ryöstäytyi vierellä olevien menijöiden mukana kovemmaksi, ja pari kertaa kelloa vilkaistessani huomasin sen näyttävän 4:20:n lukemia. Jos nyt puoli kilometriä painaa tuota tahtia, ei sen pitäisi loppukestävyyteen vaikuttaa. Annoin mennä, ja kun edessä kohosi mäki, tahti väistämättä hidastui.

Alkumatkaa varjosti kaksi asiaa. Olin syönyt puuroaamiaiseni kahvikupposella höystettynä kello 9:20, ja se oli liian lähellä starttia. Verkan jälkeen närästi ja oksennus nousi suuhun. Pelkäsin, että juostessa syöty sapuska alkaa tehdä tietään ulos. Onneksi ruoka oli tainnut sulaa juuri sopivasti juoksun alkuun mennessä. Toinen asia olivat raskaalta ja väsyneeltä tuntuneet jalat, joita olin rääkännyt edeltävällä viikolla porrastreeneissä. Myös sunnuntain polkupitkis ja sitä edeltäneet viisisataset olivat tuntuneet vielä viikolla. Vasemmassa polvessakin on viime aikoina ollut vähän joitakin tuntemuksia, joita olen pyrkinyt rullaamisella pehmentämään. Onneksi jalat juoksun edetessä vertyivät.



Ensimmäisessä ylämäessä missioni oli ottaa edelläni juossut Team Raju (Team Raju = raisiolainen juoksuseura) -paitainen mies kiinni, mutta yllättäen takavasemmalta minut ohittikin joku nainen. Sain kuitenkin seuraavassa alamäessä luotettavan alamäkirullaukseni päälle ja pääsin hänestä ohi. Kilometrin jälkeen alusta muuttui muistaakseni hiekkatieksi, ja nousu jatkui yhä. Jossakin vaiheessa ohitseni juoksi edeltävistä kisoista tutunnäköinen mies niin ikään Team Raju -paita yllään, ja päätin pysytellä hänen peesissään niin pitkään kuin pystyisin. Pääsin se toisen rajulaisen ohitse seuraavassa alamäessä ja mietin, että alamäkitekniikkani on tainnut kehittyä ainakin vähän.

Sitten reitti kiersi Hämeentien alikulusta Hämeen härkätielle Liedon Vanhalinnaan. Siinäpä sitä juostiin. Kuuden ja puolen kilometrin rykäys on niin lyhyt, että siinä pyrkii väistämättä juoksemaan alusta lähtien rennon kovaa, kuitenkin niin, ettei vedä itseään heti liian piippuun. Huohotin tasaisen tappavaan tahtiin, mutta tuntuma oli ihan ookoo. Kova kisavauhti on saanut tänä kesänä kuitenkin palleani tai kylkeni pistämään, niin tälläkin kertaa. Yritin keskittyä hengittämään tasaisesti ja rauhallisesti, ja se piti piston jotenkin aisoissa. Rajun mies oli koko ajan siinä edessäni, vaikka en saanutkaan häntä kiinni. Keskityin siihen, ettei takaani yksikään ainakaan pääsisi ohitseni, ja suunnitelmani piti loppuun saakka.

Puolivälissä matkaa oli mehutarjoilu, ja koska matka oli vaikkakin lyhyt mutta hikinen, mukillinen maistui oikein hyvältä. Neljän kilometrin kohdalla ohitimme Liedon Vanhalinnan, jossa veljeni hääjuhlat pidettiin yhdeksän vuotta sitten. Koko ajan juostiin hiekkatiellä, mutta profiili oli tasainen, joten erityisiä voimainponnistuksia ei tarvittu. Viiden kilometrin kohdalla aloitin mielikuvaharjoittelun: enää kierros Karikkoa jäljellä. Kylkipisto esti suuremman irrottelun, mutta kun päästiin Hämeentien laitaan ja jäljellä oli enää viimeinen suora, alikulku ja pieni kierros maaliin, sain aikaan jonkinmoisen loppukirin. Ikävä kyllä matka loppui vähän kesken, ja maaliin tullessa olisin voinut juosta samaan tahtiin vielä pidempään.

Hyvä oppi seuraavaan lyhyeen kisaan: pitää uskaltaa luottaa itseensä, että vaikka sen loppukirin aloittaisi parikin kilometriä ennen maalia, voimat kyllä riittävät, sillä lyhyellä matkalla paukut eivät ole kuluneet vielä loppuun. Ehkäpä sitä uskaltaa seuraavalla kerralla juostakin vähän kovempaa. Nyt helle, hiekkatie ja korkeuserot pakottivat minut pysymään jonkinlaisella mukavuusalueella, vaikka huohotinkin alusta loppuun. Silti maalissa jäi tunne, että vielä olisi ollut voimia mennä kovempaa. Loppuverkassa jalat olivat kuitenkin aivan poikki.

Lopputulos oli naisten sarjassa sija 6/15, ja aika 33:45. Olin hiljaa mielessäni tavoitellut 32:00 aikaa, mikä olisi tarkoittanut 4:55:n keskivauhtia, mutta siihen en kyennyt. Nyt keskitahti oli 5:11, mikä on kesän muihin hellevetoihini verrattuna ihan rivakkaa menoa.



Seuraava rykäys onkin sitten ensi lauantaina, jolloin järjestetään samaisen Running Challengen neljäs osa, Killin markkinahölkkä Raisiossa. Viiden kilometrin reitin luvataan olevan tasainen, helposti juostava ja nopea, joten sieltä lähden tavoittelemaan viiden kilometrin kisaennätystäni. Edellinen virallinen vitosen aikani on 25:02 viime huhtikuun Tulppaanijuoksusta, epävirallinen aikani on 24:30 juoksumatolta.

Ja sitten ne loppuvuoden suunnitelmat. Mietin pitkään, miten kuvio kannattaisi järjestää, sillä tavoitteenani on juosta vielä yksi puolikas ja siitä noin kolmen viikon päästä yksi täysimatka. Olin harkinnut Varsovan maratonia syyskuun lopussa, Hangon maratonia ja Espoon rantamaratonia. Selasin Juoksija-lehden juoksukalenteria, eikä mikään oikein tuntunut sopivan ohjelmaani. Sitten huomasin Vantaan maratonin 8. lokakuuta. Vantaalla olen juossut ensimmäisen kokopitkän maratonini lokakuussa 2008, ja reitti on ainakin tasainen. Kahdeksan vuotta sitten Vantaalla juostiin SM-maraton, ja oma aikani oli 5:09. Reitti kiertää neljä kertaa 10,5 kilometrin matkan, joten juostessa pääsee ainakin tunnustelemaan tuntemuksiaan tutuksi käyvissä maisemissa. Katsotaan, miten tällainen psykologia toimii.

Kolme viikkoa ennen kauden huipennusta ovat Ruissalojuoksut, joissa osallistun ensimmäistä kertaa Ruisrääkkiin eli puolikkaalle. Kerran aikaisemmin olen juossut puolet lyhyemmän Ruisriikin. Tampere Countryside Marathonin jälkeen Ruissalon mäet eivät tunnu mäiltä laisinkaan.

Esikoinen aloitti uimatunnit eilen lauantaina, ja suunnitelmissamme oli, että koko perhe olisi saanut harrastuksekseen viikoittaisen uimakerran aina samaan aikaan. Uimahalli on kuitenkin tuohon aikaan muulta yleisöltä jo suljettu, joten jouduimme luopumaan aikeestamme. Sen innoittamana menimme kuitenkin tänään koko perhe uimaan. Me aikuiset vuorottelimme lasten ja oman uintimme kanssa: käväisin kokeilemassa 50 metrin altaassa, miten vapaauinti sujuu.

Olen uinut vapaauintia viimeksi kolme vuotta sitten odottaessani kuopustamme. Alku olikin tänään aikamoista räpiköimistä. Ensin en uskaltanut painaa lainkaan päätäni veteen, ja sitten hengitysrytmin löytäminen oli todella vaikeaa. Tuntui siltä kuin olisin ollut hukkumaisillani, ja olin aivan hengästynyt. Oli pakko pysähtyä puolimatkassa tasaamaan hengitystä ja huilaamaan. Kolme vuotta sitten olin saanut hengitystekniikkani hiotuksi sellaiseksi, että vedin henkeä joka kolmannella vedolla, nyt pystyin pidättämään hädin tuskin joka toisen ajan.

Parisataa metriä räpiköityäni aloin muistaa, miten homma toimii. Ryhdyin puhaltamaan ilmaa ulos jo siinä vaiheessa, kun pääni vielä oli vedessä, jotta sain maksimaalisen määrän ilmaa sisääni pääni ollessa käännettynä. Sain rauhoitettua vedot ja muistin, miten käsien asennon tulee olla, jotta saan vedestä mahdollisimman hyvän vastuksen. Parisataa metriä kulki ihan hyvin, ja sain päälle uintihimon. Loppujen lopuksi uin 550 metriä. Vapaauintitekniikka on siitä hyvä, että pääsee väistämättä lujempaa kuin rintauinnissa, eivätkä kaakelit ala kyllästyttää. Uinti on myös mitä parhainta palauttelua, ja juoksusta väsyneet jalkani eivät ole enää niin jumissa kuin aamulla. Taidanpa ryhtyä käymään uimahallissa useammin, nyt kun lapsetkin ovat jo siinä iässä, että siellä mielellään aikaansa viettävät.

maanantai 15. elokuuta 2016

Viikon pitkis Kuhankuonon poluilla




Rakastan metsää ja juoksua metsässä sekä poluilla. Olen juoksennellut tässä lähipoluilla tiuhaan viime aikoina, oikeastaan joka viikko monta palauttavaa lenkkiä, mutta vaikka metsä onkin hyvä ja tuuhea, se on myös aika pieni, ja putkahtelen poluilta ulos helposti keskelle asutusta. Huhuilin jokin aika sitten Facebookissa Turku Trail Runnersin sivuilla, josko löytyisi polut tuntevaa seuraa lähitienoiden poluille. Heti tuli tarjous parinkympin kierroksesta, jonka jouduin kuitenkin nolona skippaamaan, kun juuri tuolloin oli muuta menoa sovittuna.

Poluille kaipaan ehdottomasti seuraa, sillä isommalla reitistöllä on mukavampi juosta, jos mukana on joku, joka tuntee polut, tai ihan vain turvallisuussyistä. Ainut pidempi polkujuoksuni on Ruskolla, kun lähdin vanhempieni kesämökin läheltä Kervasta kohti Kullavuorta. Jossakin vaiheessa maantien ylityksellä juoksin reitiltä harhaan ja erehdyin tarkemmin tutkimatta pitämään Pyhän Henrikin tien merkkejä Kuhankuonon retkeilyreitistön merkkeinä. Siksipä juoksin noin kolme kilometriä asfaltilla ja jouduin etsiskelemään Kullavuorelle pääsyä reitin ulkopuolelta, mikä ei ollut tarkoitus. Jälkikäteen tarkistin kartasta, missä menin harhaan, ja kyllä se sieltä onneksi löytyi.

Healthy Style of Living -blogin Susanna oli nähnyt huhuiluni Facessa, ja hän ehdotti, että josko menisimme polkujuoksemaan yhdessä. Otin ehdotuksen innolla vastaan, koska tiesin, että Susanna treenaa Vaarojen maratonille (87 km) ja tuntee Kuhankuonon polut paljon paremmin kuin minä. Itse olen ollut siellä vain vaeltelemassa perheen kanssa ja lumikenkäilemässä. Susanna sitä vastoin asuu reitin lähellä ja juoksee paljon pitkiksiä juuri tienoon poluilla. Minulla oli ohjelmassani parinkympin pitkis, ja samansuuntaisia kilometrejä Susannakin tavoitteli. Sovimme treffit Vajosuon parkkipaikalle Vahdolle sunnuntaiksi kello 11. Kävin heittämässä muun perheen mökille ja jatkoin matkaa kohteeseen, joka olikin syvemmällä maaseudulla kuin arvasin. Susanna odotteli jo polun alkupäässä dalmatialaiskaverinsa Claudian kanssa, ja minä sidoin uutukaisen juomareppuni selkääni.

Olin käynyt hankkimassa juomarepun XXL:stä pari päivää aikaisemmin, koska tiesin ettei juomapullovyöni riittäisi mihinkään. Juomareppu on helteisenä kesäpäivänä kaupungissakin juostavalle pitkikselle mielestäni parempi valinta, sillä letkusta voi imaista ilman pysähtymisiä ja juomarakkoon mahtuu peräti pari litraa nestettä. Lisäksi reppu on selässä hyvin harmiton ja sinne saa helposti mukaansa myös avaimen ja puhelimen. Ensituntuma Dakinen nimenomaan naisten mittoihin suunnitellusta repusta oli heti hyvä, ja homma toimi kuten piti. Susanna oli katsonut meille kartasta Savojärven kierroksen, jonka kokonaispituudeksi tulisi noin 19 kilometriä. Suuntasimme siis polulle, joka lähti Vajosuon parkkipaikalta ja oli merkattu hyvin Kuhankuonon retkeilyreitistön oranssilla nauhalla. Claudia johti ryhmäämme etunenässä, Susannan vyötäröön kiinnitetyssä remmissä, ja itse juoksin tyytyväisenä perässä, kun ei tarvinnut keskittyä lainkaan suunnistamiseen.

Ensin ilma oli kostea ja painostava, ja sitten jossakin ehkä seitsemän kahdeksan kilometrin kohdalla taivas ryhtyi kaatamaan niskaamme vettä saavikaupalla. Salamoi ja jyrisi, ja toivoimme, että emme joutuisi suoraan ukkosmyrskyn alle. Ukkonen onneksi laantui, mutta sade jatkui. Maasto oli heti melko haastavaa valtavine juurakoineen ja kalliojyrkänteineen, ja vauhtimme pysytteli sopivassa 7 - 7:30 min/km tuntumassa alkutaipaleen ajan. Vaikka katse oli kiinnittynyt koko ajan tiiviisti jalkoihin, juttelimme koko ajan, ja kilometrit paukkuivat tasaiseen tahtiin. Hauskaa, että ensi tapaamisellakin juoksusta kiinnostuneen kanssa juttua tuntuu riittävän loputtomiin.

Ihmettelimme, miten juokseminen tuntui niin kevyeltä vaativasta maastosta huolimatta. Suurin osa reitistä oli polkua, ja välillä lipsuttelimme soiden yli kulkevilla pitkospuilla. Sade oli tehnyt ne petollisen liukkaiksi, ja varoin ensin askeleitani liikaakin, kun kenkäni muutaman kerran lipsahti niljakkaalta puulta. Välillä koetin juosta sammaleella, mutta se se vasta märkä ja liukas oli, ja maiskahteli imaistessaan jalkani sisäänsä. Pitkospuut olivat osin kovin huonokuntoiset, jossakin kohdassa ne murtuivat lahoten jalkojen alta, toisaalla niiden päät olivat irronneet kiinnikkeistään. Puut olivat myös kuluneet paikoin hyvin kapeiksi, ettei niille arvannut astua. Minä arastelin puilla juoksemista huomattavasti enemmän kuin Susanna ja Claudia, jotka viilettivät pitkospuilla kaukana edessäni. Huomasin, että tottumattomana en uskaltanut mennä täyttä vauhtia, enkä liioin luottanut sataprosenttisesti Inov-8 X-Talon 212 -polkutossujeni nappuloiden pitoon. Olisi kannattanut luottaa vain, märällä kalliolla ne tuntuivat pitävän ihan hyvin. Luulen silti, että nastoilla minulla olisi ollut pitkospuilla huomattavasti varmempi olo.

Jossakin vaiheessa juoksimme pellonlaitaa ja saavuimme siitä sitten hiekkatielle, jossa tahti nousi saman tien lähelle kutosta. Satoi edelleen kaatamalla. Kun olimme juosseet reippaat 12 kilometriä, saavuimme Töykkälän kylään. Susanna sanoi, että voisimme jatkaa joko Kuhankuonon reitille tai juosta takaisin Vajosuolle, jolloin lenkistä tulisi ehkä noin 17 kilometriä. Valitsimme Kuhankuonon suunnan, koska aurinkokin oli välillä pilkistellyt eivätkä voimatkaan olleet vielä lopussa. Olin ottanut reppuuni mukaan muutaman geelin, glukoosipastilleja ja banaanin, mutta toistaiseksi olin painellut laimean urheilujuoman voimin. Olo oli energinen, vaikka polkujuoksussa askeleensa saa asetella aivan eri tavalla kuin maantiellä. Pakarat ja takareidetkin joutuvat töihin, kun pitää ponnistella juurakoiden ja puunrunkojen ylitse. Tasapainoakin vaaditaan.

Töykkälässä polun päässä silmiini osui kyltti, jossa varoitettiin pitkospuiden huonosta kunnosta. Ja huonokuntoisia ne olivatkin. Välillä hiljensin tarkoituksella kävelyksi, jotta en olisi loukannut jalkojani. Jossakin kohdassa aloimme ihmetellä, kun polku vain jatkui ja jatkui, eikä päätepistettä näkynyt missään. Pysähdyimme tarkistamaan sijaintiamme ja vähän hengähtämään. Navigaattorin perusteella olimme aika lähellä, ja Säkyläntieltä kantautui autojen kumua. Otimme muutamia kuvia ja  söin yhden geelin. Olin aivan likomärkä, mutta silti ei ollut kylmä, kun juoksi koko ajan. Enää ei oikeastaan kiinnittänyt huomiota, satoiko vai ei. Minun kelloni näytti tässä vaiheessa noin 16 kilometriä, mutta se oli liian vähän, sillä kelloni lopetti mittaamisen aina kun vauhtini hidastui alle 10 min/km. Olen sittemmin ottanut tuon säädöksen pois, sillä on ärsyttävää, kun ei tiedä todellista matkaa ja aikaa. Susannan kello onneksi kertoi, missä oikeasti mennään. Päätimme sitkutella loppuun saakka ja painelimme menemään.





Kun tulimme Töykkälän polulta Karpalotien yhdyskohtaan, huomasimme myös siinä päässä varoituksen pitkospuiden huonosta kunnosta. Nyt näimme myös, että kyltissä kerrottiin reitin olevan tästä syystä suljettu. Heh, no, onneksi selvisimme sieltä ulos ilman kolhuja. Tässä vaiheessa aloimme nähdä myös muita ihmisiä reitillä tai sen läheisyydessä. Joku porukka oli kai etsimässä sieniä, ja mekin olimme panneet merkille, että sieniä nousi maasta nyt paljon. Siinä juostessa ei vain ehtinyt pahemmin kiinnittää huomiota, mitä sieniä ne olivat. Mustikat olivat suuren suuria ja puolukatkin jo kypsiä. Superfoodia tungin suuhuni muutamilla pysähdyksillämme.

Melko pian saavuimme Kurjenpesän luontotuvan parkkipaikalle, jossa oli alueen kartta. Tajusimme, että vaihtoehtoja Vajosuon parkkipaikalle pääsemiseksi on tasan yksi: sama suljettu Töykkälän reitti, jota juuri olimme tulleet. Nauratti, vaikka mittarissa oli jo melkein puolimaraton ja takaisin päinkin arviolta kymppi. Jotenkin olimme onnistuneet kiertämään pidemmän lenkin, tai sitten Savojärven lenkki oli yhteen suuntaan sen 19 kilometriä. Vähän silmä kiersi kaihoisasti parkkipaikalla olevia lukuisia autoja, josko niihin olisi kehdannut tunkea litimärkänä kyytiä ruikuttamaan. Mutta emme lausuneet moista ideaa edes ääneen. Ei siinä auttanut kuin laittaa monoa toisen eteen ja suunnata takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Tuntui, että pitkospuita oli enemmän kuin tullessa, ja väsyneet jalat alkoivat jo harhailla polulla. Yllättävän hyvin kaikki kuitenkin meni, vaikka polkujuoksua tuli vielä vajaat kuusi kilometriä. Eräs mies juoksi ohitsemme ja kysyi, pitävätkö kenkäni puilla. Kerroin, että eivät ne oikein pidä, johon hän sanoi samaa omistaan, mutta pitämänsä vauhti kertoi toista. Tai sitten hän oli vain uskalias.

Pääsimme kuin pääsimmekin Töykkälään, eikä vieläkään aivan kamalan paljon väsyttänyt. Mittarissa oli kuitenkin jo 25 kilometriä, ja olin aika ihmeissänikin omasta kestävyydestäni. En uskoisi ikinä selviäväni Vaarojen maratonin kaltaisesta koitoksesta järjissäni maaliin. Se on kuitenkin maraton yli kaksi kertaa, ja poluilla juokseminen on paljon vaativampaa ja kuluttavampaa kuin tasaisella tallaaminen. Töykkälästä jäljellä oli enää loppurutistus maantien laitaa pitkin. Susanna sanoi, että kilometrejä ehkä kolme neljä. Se kuulosti mahtavalta. Voimani eivät olleet vielä lopussa, mutta jalkani painoivat tonnin. Takareiteni ja pakarani olivat edellisen torstain viisisatasten vetojen jäljiltä edelleen vähän jumissa, ja poluilla pomppiminen oli rassannut niitä entisestään. Tahti kiihtyi sitä mukaa, kun Vajosuon parkkipaikka läheni. Enää tuo talo, ei kun sittenkin vielä yksi, ja tuolla näkyi jo kyltti parkkipaikalle. Jess! Satoi taas niin paljon ettei eteensä nähnyt, ja kuvittelin voivani ikuistaa maaliin tulon puhelimeni kameralla. Puhelimeni alkoi ottaa jotakin sadan kuvan sarjaa ja autoin sen äkkiä kuivaan autoon. Olipahan lenkki! Pitkiksestä tuli loppujen lopuksi aiottua pikkasen pidempi, heh ja huh.






Kokonaismatka oli 28,05 km, kesto 3:56:29 ja keskari 8:26 min/km. Nälkä oli järjetön, onneksi kassissa oli sentään banaani. Ajelin takaisin kesämökille ja pääsin melkein heti saunaan lämpiämään. Illalla jalat olivat todella väsyneet ja olo melkein kuin maratonin juosseella. Katselin Garminin piirtämästä kartasta, minkälaisen lenkin olimme juosseet, ja siitä selvisi, miksi kokonaismatka oli aiottua pidempi. Olimme lähteneet Vajosuolta Saksalan suuntaan, mutta sieltä kuitenkin juosseet hiekkatietä Töykkälään päin, josta vasta lähteneet Kuhankuonolle. Ihan hyvä, ettei etukäteen tiennyt, miten pitkä lenkki oli luvassa, mutta hyvin sen kuitenkin jaksoi! Ja sateinen keli oli huomattavasti parempi kuin helteinen.

Yhden yön nukuttuani olen jo ihmeen hyvin palautunut suorituksesta. Jalat ovat toki vielä uupuneet, mutta en vieläkään väsy ihmettelemään, miten kepeästi tuon mittainen siivu sujahti. Hyvä seura, reipas koira ja sopiva vauhti, siinä varmasti se resepti. Huomaan jo nyt himoitsevani noita polkuja lisää! Älyttömän hyvää vaihtelua asfalttijuoksuun ja vauhdikkaampaan menoon. Suosittelen!






torstai 4. elokuuta 2016

Tampere Countryside Marathon 30.7.

Kuva: Tampere Countryside Marathon

Kuva: Tampere Countryside Marathon

Kuva: Tampere Countryside Marathon


Vihdoin ehdin istua alas ja paneutua tähän kisaraporttiin, jonka olen kirjoittanut ja elänyt mielessäni jo monta kertaa varsinaisen tapahtuman jälkeen. Tuona aikana olen lukenut muiden kisaan osallistuneiden bloggareiden mahtavia tunnelmia ja muistellut, miten hienoon juoksuun sainkaan osallistua viime lauantaina.

Olin saanut kutsun monen muun juoksublogia pitävän tavoin ensimmäistä kertaa järjestettävään Tampere Countryside Marathoniin, joka juostaisiin 30.7. Tampereen Teiskossa maalaismaisemissa. Olin kutsusta eli yhteistyöpyynnöstä todella otettu, sillä minua edelleen hätkähdyttää, kun joku lähestyy minua blogiini liittyen. Kirjoitan juoksuraportteja ja kisamuisteloita pääasiassa viihdyttääkseni itseäni ja elääkseni rakasta harrastustani mielikuvissani uudelleen ja uudelleen, mutta en aina tule ajatelleeksi, että juttujani todella luetaan myös ruudun toisella puolella. Se on ihan käsittämätöntä ja hienoa, ja mitä kaikkea upeaa se on tämän puolentoista vuoden blogiurani aikana poikinutkaan! Uusia tuttavuuksia, uusia kokemuksia ja hienoja hetkiä vaikka millä mitalla. Suostuin siis heti, kun kutsu kävi. Ensin ilmoittauduin suurempia miettimättä Myllyn lenkille, jolla oli mittaa 12 kilometriä, mutta myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin ja vaihdoin matkani puolimaratoniin. Olin juossut toukokuun alussa kauden ensimmäisen puolikkaani Sukarin Masku Maratonilla, joka oli helteinen ja raskas ja jossa juoksukaan ei oikein kulkenut. Ajaksi sieltä tuli 2:00:57, joka on yli seitsemän minuuttia ennätyksestäni. Halusin siis vetää kesän toisen puolikkaan, vaikka aavistelin, ettei mäkiseksi mainostetulta reitiltä ennätystä lähdettäisikään hakemaan.

Edellisenä sunnuntaina, eli vain kuusi päivää aikaisemmin oli tahkonnut perinteisen kesämökkitriathlonin, josta kirjoitin edellisessä postauksessa. Valmentaja varoitteli, että en ole ehtinyt palautua tuosta rääkistä vielä kunnolla, joten puolikas kannattaisi juosta tuntemusten mukaan ilman suurempaa revittelyä. En ole pitkään aikaan päässyt tavoittelemaan kunnolla ennätystä, aina on ollut helle tai mäkiä tai polkuja tai mitä lie. En ollut siis ihan varma, mitä vauhtia minun kannattaisi lähteä etenemään, mutta mietimme, että sopiva aloitusvauhti voisi olla 5:20 - 5:30. Tämä kaikki oli siis ennakkospekulaatiota, ennen kuin varsinainen kisapäivä koitti.

Samaan syssyyn minulla oli alkanut kesäloma, jonka kunniaksi olin ympännyt perheellemme viikonloppuloman Tampereelle, vanhaan vireään opiskelukaupunkiini, joka on minulle kovin rakas. Lähdimme ajamaan Turusta hyvissä ajoin puoli yhdeksän jälkeen aamulla, ja jätin perheeni Tullintorille suunnatakseni itse hoitamaan juoksut alta pois, jotta voisin taas liittyä seuraan ja ryhtyä nauttimaan lomasta. Olo oli jotenkin kummallinen, sellainen, että toimin vain ilman suurempaa jännitystä, vaikka olin kulkemassa yksin kohti tuntematonta, vain puhelimeni navigaattori oppaanani. Olin jotenkin varma tekemisistäni, ennenkuulumattoman järjestelmällinen. Nautiskelin siinä ajaessani veteen sekoitettua urheilujuomaa, ja vaikka yöunetkin olivat jääneet vähän lyhyiksi, tunsin itseni vahvaksi ja itsevarmaksi.

Ajelin Teiskon suuntaan pitkin kiemurtelevia ja mäkisiä teitä, ja nautin todella näkemästäni. Vaikka olen vannoutunut meri-ihminen ja rakastan suolaista meri-ilmastoa yli kaiken, minuun tekevät aina kerta toisensa jälkeen suunnattoman vaikutuksen nuo uljaina kohoavat harjut ja sinisinä kimmeltävät järvet. Mihin tahansa katseen suuntaa, siellä välkkyy vesi. Niin suomalaista, niin kesäistä, sellaista ei ole missään muualla. Pikkuhiljaa minut alkoi täyttää sellainen oikein käsinkosketeltava innostus siitä, mitä kohti olin menossa. Oli mitä upein kesäpäivä, ja olin menossa juoksemaan. Loma oli aluillaan, ja kaikki oli hienosti.





Saavuin puoli kahdentoista aikaan pellolle raivatulle parkkipaikalle ilman mitään vastoinkäymisiä. Söin banaanin ja kulautin loput urheilujuomat kurkkuuni, ennen kuin lähdin kohti Viitapohjan tilalla sijainnutta kisakeskusta. Puolitoista tuntia ennen starttia on juuri sellainen minulle sopiva valmistautumisaika, jolloin ehdin tehdä rauhassa kaikki kisakommervenkkini valmiiksi. Ensimmäiseksi menin hakemaan numerolappuni, jonka mukana sain myös tapahtuman paidan ja kassin. Kisapaikalla oli mukavan rento tunnelma, ihmiset olivat ystävällisiä ja leppoisia ja puhuivat ihanan konstailematonta Tampereen murretta. Menin takaisin autolle vaihtamaan juoksuvaatteet. Vaikka oli helteisen ja kostean kuuma, jostakin syystä minua ei huolestuttanut säätila lainkaan. Näin jälkikäteen ihmettelen muutenkin, miten onnistuin pitämään itseni niin rentona ja rauhallisena, yleensä ennen kisoja olen hermostunut kuin pieni poni. Varmasti se oli se tunnelma, joka tarttui minuunkin.

Puin siis sortsit ja topin, kiinnitin numerolapun rintaani, ja solmin jalkaani Adidas Adios Adizero kakkoset, joilla juoksin myös Tukholman maratonin, ja jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi kisakengiksi. Valitsin aurinkolasien sijaan aurinkolipan, koska se ei paina eikä valu. Siinä vielä autolla hengaillessani näin, miten maratoonarit lähtivät matkaan kello 12. Heitä näytti olevan vain kourallinen, ja mietin, että olisi varmasti aika rankkaa juosta kokomatka näissä olosuhteissa, joka puolella näkyi nimittäin mäkiä, mihin ikinä katsoikin. Oli myös todella kuuma. Auton lämpömittari näytti 25 astetta, mutta luulen lämpötilan nousseen auringossa vielä korkeammaksi, ja ilmassa oli myös ukkosta.













Sitten olin valmis. Otin vielä musiikit mukaan ja lähdin takaisin tapahtuma-alueelle. Kävin pari kertaa vessakopissa, mutta totesin taas, että jonot ovat liialliset minunlaiselleni tuhat kertaa tyhjennyksellä ravaavalle ja lähdin verkkaamaan. Hölkkäsin rauhalliseen tahtiin tulevaa juoksureittiä eteenpäin ja huomasin, että heti kättelyssä on jonkin verran nousua. Tapahtumaa oli kehuttu jo etukäteen runsaista nousuistaan ja laskuistaan, jotka kulkivat maalaismaisemissa pääosin hiekkatiellä. Verkkailu pani aineenvaihduntani vielä kovemmin töihin, ja tankkaamani urheilujuoma pyrki ulos. Mikäs siinä oli metsässä poiketessa. Reilun kilometrin juostuani vastaani tuli joku ihan oikealta juoksijalta nättänyt nuori mies niin ikään lämmittelemässä, ja mietin, että miten kovaa porukkaa tänne on oikein tullut juoksemaan. Ajattelin, että minäpä tässä verkkailen silti myös, ja sellaisen runsaat pari kilsaa siinä tuli lämmiteltyä. Sen jälkeen tein kuuliaisesti kaikki valmistelut, joihin valmentaja on minut totuttanut, eli liikkuvuusharjoitukset polvennostojuoksuineen, huolelliset venyttelyt ja pari kolme kiihdytystä. Jo verkkaillessa juoksu tuntui jäntevältä ja kevyeltä, ja toden totta tunsin itseni kuin kevätlaitumelle pääsyä odottavaksi hevoseksi, joka kuopii malttamattomana maata allaan.










Huomasin, että paikalle oli kertynyt mukavasti porukkaa, musiikit soivat ja tunnelma oli todella ainutlaatuinen ja hyväntuulinen. Näin etäällä myös eri juoksublogeista tutuilta näyttäviä kasvoja, mutta en osannut siinä lähtötunnelmissa mennä juttelemaan. Kuten johonkin blogiin jo kommentoin, olen ennen starttia yleensä vajonnut sellaiseen odottavan jännityksensekaiseen meditatiiviseen tilaan, jossa olen vain minä ja juoksuhaluni. Kun kello oli viittä vaille tasan 13 menin sänkipellolle, jossa lähtöalue oli. Sitä ennen huomasin, että suuni on rutikuiva ja vesipulloni olin jättänyt autoon. Kysyin parilta nuorukaiselta, jotka olivat paikalla markkinoimassa jotakin, jota en nyt enää muista, että olisikohan siellä saatavilla vettä. Toinen kaivoi oman vesipullonsa kassistaan ja sanoi, että kyllä hän voi tästä antaa ettei tarvitse lähteä kuivin suin liikkeelle. Tulinpa iloiseksi tuostakin kauniista eleestä.

Ehdin juuri kuulla, miten juontaja sanoi, että ne, jotka tavoittelevat alle kahden tunnin aikaa, voisivat mennä lähemmäs lähtöviivaa ja muut voisivat jättäytyä sitten vähän taaemmas. Ajattelin, että minun on hyvä asemoitua jonnekin sinne vähän keskivaihetta edemmäs, ja siinä samassa huomasin Run like a moose -blogin Marikan siinä lähettyvilläni. En ehtinyt kuin tervehtiä, kun jo paukautettiin puolimaratoonarit ja Myllyn lenkin juoksijat matkaan. Kuoppaisella sänkipellolla juokseminen oli raskasta ja vähän hankalaakin, mutta siinä pomppiessani ajattelin, että nyt mennään eikä meinata! Olen lukenut Marikan juttuja, ja hän juoksee todella kovaa. Niin nytkin, enkä muistanut, kummalle matkalle hän oli lähtenyt, mutta kerrankin sain sanotuksi itselleni, että juokse sinä kuule vain omaa juoksuasi, äläkä yritä tavoitella liian kovia vauhteja. Nauti! Ja niin onnistuin pitämään aloitusvauhtini siinä aiotussa 5:20:n ja 5:25:n tuntumassa.

Tuntui hyvälle, sellaiselle, että reippaasti mennään mutta ei tunnu liialliselle, ja päätin jatkaa saman tuntuman mukaan. Edessäni juoksi sellainen rypäs, jossa oli pari miestä ja naista, ja olin vähän heidän jäljessään ensimmäiset kilometrit. Aurinko porotti todella kuumasti, mutta aina välillä päästiin metsän siimekseen ja siellä suora paahde helpotti. Olin ottanut yhden geelin juuri ennen starttia, ja mukanani olevat pari geeliä ajattelin napata kympin ja 16 kilometrin kohdilla. Sitten alkoivat mäet. Usein mäkistä reittiä juostessa sitä ajattelee, että no niin, siinä ne mäet sitten olivatkin ja nyt voidaan keskittyä itse juoksemiseen, mutta nyt niitä mäkiä vain tuli ja tuli. Kun yksi loppui, toinen alkoi ja sitten huomasi, että tämähän on yhtä vuoristorataa.

Huomasin myös, että kymmenet ja taas kymmenet mäkitreenit ovat alkaneet tuottaa tulosta, ja osaan rullata mäet alas niin, että saan niistä kaiken irti. Siksipä saavutin aina alamäissä edellä juoksevaa porukkaa niin, että lopulta sain sen kiinni, mutta tasaisilla kohdilla he ottivat taas kaulaa. Ylämäissäkin olen aika vahvoilla, koska jaksan painaa nousuja aika hyvää tahtia ylös, joten siinä alun kilometreillä kesti aika kauankin, että pääsin sellaiseen tahtiin, jossa en koko ajan ollut jonkun tiellä tai joku ihan minun edessäni. Ensimmäinen juomapiste oli muistaakseni jossakin kolmen ja puolen kilometrin kohdilla, ja siinä yritin päästä omaan juoksuuni kiinni. En pysähtynyt juomaan kunnolla, hörppäsin vain vauhdissa urheilujuomaa ja vettä, ja yritin karistaa muut kannoiltani, mutta en siinä vielä onnistunut. Alamäissä annoin mennä ja vauhdit kasvoivat välistä aika hurjiksikin, mutta muistaakseni vasta toisen juomapisteen jälkeen oma paikkani vakiintui. Tästä porukasta yksi mies otti kaulaa minuun, ja sen jälkeen juoksinkin koko loppumatkan niin, että hän oli näköetäisyydellä, pari juoksijaa jäi muistaakseni taakseni ja ainakin yksi nainen karkasi kokonaan. Jossakin vaiheessa joku nuori poika kirmasi kevein askelin minut kiinni, hän jatkoi Myllyn lenkille.

Totesin, että eivät nämä mäet juoksemalla lopu, ja niissä vauhti väistämättä hyytyi. Ennen puolikkaan ja Myllyn lenkin erkaantumista toisistaan oli juostu vasta yksi osio vähän tasaisemmalla ja nopeammalla asfaltilla, ja huomasin, että siinä pääsin taas kiinni tavoitevauhtiini. Mutta eipä se auttanut, sillä pian oltiin taas kumpumaastossa. Juomapisteistä ei ilmoiteltu etukäteen, ja mietin, että olisinpa kerrankin tutkinut reittikarttaa, josko siinä olisi nämä ollut merkattuina. Juomapisteitä oli kuitenkin tasaisin väliajoin, enkä kokenut liiallista janoa missään vaiheessa. Toiselta pisteeltä eteenpäin pysähdyin aina juomaan kunnolla sekä urheilujuomaa että vettä, jota kaadoin myös päälleni. Olisiko ollut seitsemän kilometrin jälkeen, kun reitit lähtivät omille teilleen. Sen jälkeen juokseminen olikin todella yksinäistä puuhaa. Jos alussa olin saanut asetella askeleitani muiden juoksijoiden tahtiin sopivaksi, nyt ei ollut tilasta pulaa. Onneksi oli se keltapaitainen mies, joka häämötti koko ajan edessäni, ja onneksi olivat ne lukuisat kannustajat ja toimitsijat, jotka puhkesivat aina hurraahuutoihin ja taputuksiin, kun lähestyin. Muutaman kerran piti kääntyä oikein taakse katsomaan, että tuleeko sieltä joku kovakin juoksija, mutta ei, he hurrasivat yksin minulle! Aloin olla tästä maalaismeiningistä todella tohkeissani. Ja ne mäet, tulipa mieleeni siinä puuskuttaessani, että täällä sitä tiedetään jotakin todellisesta itsensä likoon laittamisesta, jos treenimaastot ovat tätä luokkaa, meillä päin sitä juoksennellaan helpoista helpoimmalla tasamaalla. Täällä sitä otetaan kaupunkilaisilta luulot pois! Sisuunnuin ja vähän naurattikin. Mäet olivat nimittäin sitä kokoa, että ne olisi oikeastaan pitänyt kävellä, ei se juoksuaskel niitä juuri nopeammin pystynyt selättämään.


Korkeuskaava vihreällä, sinisellä tahti.


Tarkastellaanpa tässä kohdin vähän vauhtejani.  Kilometrit 1 - 10 kulkivat tahtiin 5:33 / 5:20 / 5:33 / 5:51 / 5:21 / 5:26 / 5:29 / 5:11 / 5:41 / 6:13. Jossakin kahdeksan kilometrin kohdilla päätin, etten katsele juoksukellostani vähään aikaan juostua matkaa (reitillä matkaa ei ollut merkattu), vaan annan mennä vain ja yritän juosta tasaisesti kymppiin saakka jolloin voin ottaa geelin. En ollut mitenkään kuollut enkä puhki, mäet vain estivät nopeamman etenemisen. Tavoittelin kovempaa vauhtia aina kuin se oli mahdollista, mutta aika usein piti tyytyä siihen mihin pystyi. Vilkaisin kelloa, kun se oli 9,89 km ja otin geelin. Päätä särki alkupuoliskolla aika ajoin, mutta keskittymällä juomapisteillä kunnon nesteytykseen, sain säryn pysymään loppupuoliskolla aisoissa. Vilunväreitä sen sijaan kulki koko matkan ajan kehoni lävitse, ja tiesin sen ennakoivan jonkinasteista nestehukkaa.

Jollakin oudolla tavalla vilunväreet tuntuivat luureistani kuuluvaan musiikkiin ja infernaaliseen maastoon yhdistettyinä tuottavan pelkkää mielihyvää, ja juoksu tuntui kaikista äärimuuttujista huolimatta hyvältä. Kympin jälkeen päätin taas olla vilkuilematta kelloa ja arvuuttelin kelloni piippaillessa uuden kilometrin täyttymisen merkiksi, että paljonkohan matkaa nyt on jäljellä. Kilometrit talttuivat jotenkin nopeasti. Muistelin Maskua ja sitä, että olin miettinyt keskeyttämistä jo toisella tai kolmannella kilometrillä. Nyt minulle ei tullut mieleenikään keskeyttää, päinvastoin, ajattelin, että jos teillä on täällä Teiskossa näin kunnianhimoiset maastot niin minähän kaupunkilainen en anna periksi vaan taltutan ne! Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, mistä nuo voimat oikein tulivat.

Siinä 12:n tai 13:n kilometrin kohdilla oli luultavasti reitin rankin osuus, kun ylämäet olivat sekä loputtoman pitkät että jyrkät. Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka paljon porukkaa oli edelläni tai takanani. Jossakin aivan järisyttävässä ylämäessä joku nuori mies saavutti minut ja paineli ohitseni. Hän olikin ainut juoksija, jonka olin keltapaitaisen lisäksi ikuisuuksiin nähnyt. Sitten tuli jokin asfalttipätkä, ja huomasin, että reitti oli kääntynyt takaisinpäin. Asfaltilla sain taas puhtia vauhtiini ja tajusin, että voimaa riittää vielä. Sitten aloin saavuttaa jotakuta miestä, enkä oikein tajunnut, että minä totta tosiaan tällä reitillä juoksen jotakuta kiinni. Tuli viimeinen juomapiste, ja siellä toimitsijat sanoivat, että kolme kilometriä enää maaliin. Oma kelloni näytti vasta vähän yli 17 kilometriä, mutta jotenkin nuo lohdulliset sanat toimivat kuin taikaisku, ja huomasin, että jalkani alkoivat vain kuljettaa minua nopeammin, oikeastaan todella voimakkain askelin eteenpäin. Ihmettelin, mitä tapahtui, ja sain sen edellä taivaltaneen miehen kiinni. Hän toivotti tsemppiä, ja minä omaksikin yllätyksekseni ihan kiisin hänen ohitseen. Juoksin asfaltilla ja jyräsin. Katsoin kellosta, että jos minulla todella on kolme kilometriä vain maaliin ja vaikka kuluttaisin jokaiseen kilometriin kuusi minuuttia, pääsisin silti alle kahden tunnin. Mutta matkaa oli jäljellä vielä oman kelloni näyttämän verran, ja reitillä oli takataskussaan vielä muutama mäki, joten suunnitelmani ei aivan toteutunut. Mutta koska en tiennyt sitä, annoin mennä. Saavutin tienposkessa seisoneet toimitsijat, ja hymyssä suin naurahdin heille, että on teillä täällä reitti! He nauroivat takaisin muina miehinä. Toisen puolikkaan keskitahdit menivät näin: 5:59 / 6:13 / 5:56 / 5:42 / 6:28 / 6:14 / 6:11 / 5:44 / 5:19 / 5:35 / 5:37.




Luulen, että olen kokenut juostessani samantasoista kaikkivoipaa voittamattomuuden tunnetta viimeksi viime kesän Paavo Nurmi Marathonilla, kun huomasin lunastavani odotukseni ja pystyväni siihen, mistä en ollut lainkaan vakuuttunut lähtöviivalta startatessani. Nimittäin painamaan isomman vaihteen päälle vielä loppukilometreillä ja luottamaan kehooni täysin.

Nyt aloin jo hahmottaa, mistä reitti kurvaisi maalialueelle, juoksin vielä ohi toimitsijoiden, jotka huikkasivat, että enää viimeinen ylämäki, no juu, se oli viimeinen, mutta se oli loputon ja polveileva kuin nälkävuosi, sitten ohi parkkipaikan ja kuoppaiselle sänkipellolle, jossa maali häämötti. Kuuluttaja kuulutti nimeni, ja sitten sain luvan lopettaa ja mitalin kaulaani. Muistin sammuttaa sykekelloni vasta vähän ajan päästä, mutta minulla oli niin karmea jano, että hoipertelin välittömästi kohti tarjoilupöytää, joka siinsi silmissäni kuin hiekka-aavikon kangastukset, siellä tarjoiltiin vettä ja urheilujuomaa, ja kumosin mukillisia sisuksiini perä jälkeen ainakin kuusi ellen seitsemän. Tarjolla oli myös suolakurkkuviipaleita, joita ilahtuneena imeskelin, katselin maaliin tulevia ja tunnistin joukossa muutamia sellaisia, jotka olivat alussa juosseet minun edessäni, ja aloin ymmärtää, että juoksuhan meni itseltäni loppujen lopuksi aika mukavasti, ja siinä vaiheessa viimeistään minut täytti totaalinen tyytyväisyys itseeni ja siihen, että olin juuri juossut puolikkaan maratonin ihan järjettömällä reitillä, joka oli paitsi kuvankaunis ja ainutlaatuinen, myös niin raskas että en äkkiseltään toista keksi.

Minulla ei ollut mitään hajua loppuajastani eikä sijoituksestani, mutta muistin, että järjestäjä oli luvannut keittolounaan, ja lähdin sitä nyt etsiskelemään. Olin sullonut ruokalipukkeen ennen juoksua trikoideni takataskuun, ja nyt kun sitä kaivelin, sormiini tarttui vain epämääräisiä, hiestä pehmenneitä paperinriekaleita, joista ei saanut käsitystä, mistä ne olivat peräisin. Annoin ne kuitenkin ruoanjakajalle, joka heläytti iloisen naurun ja kauhoi jauhelihasoppaa kulhoon. Miten hyvältä se maistuikaan siinä penkillä istuessa, kun taivas tummui ja repesi, ja juoksijat huokuivat suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hyvää oloa, joka syntyi siitä, että olimme juuri ponnistelleet äärimmäisyyksissä ja nyt saimme levätä. Kun olin syönyt, alkoi sataa isoja märkiä pisaroita ja kastuin kokonaan matkalla autoon. Odottelin hieman sateen laantumista ja katselin vielä viimeistä kertaa kauniita maisemia. En ollut enää se sama ihminen kuin tullessani vaan yhtä ikimuistoista kokemusta rikkaampi ja täynnä levollisen hyvää oloa.

Kun ajelin poispäin kiemurtelevia ja kumpuilevia teitä, ensimmäiset maratoonarit lähestyivät maalia kaatosateessa. Mutta heidänkin kasvoillaan loisti hymy. Ei sitä pysty oikein selittämään, mistä se johtuu.

Löysin perheeni huoneistohotellista ja ryhdyin tutkimaan, josko tulokset olisivat jo netissä. Olivathan ne: minä olin naisten sarjan kuudes. Kuudes, se meni niin hyvin! Aika oli 2:02:18, keskitahti 5:47, mikä on mielestäni tuolla reitillä ihan käsittämättömän hyvin. Tuntui, että oli juostu, mutta en ollut mitenkään liikuntakyvytön vaan ennemminkin loputtoman nälkäinen. Tuollaisella reitillä juostessa kovaa loppuaikaa onnellisemmaksi ihmisen tekee se, että pääsee hyvävoimaisena maaliin.  Olipahan kokemus! Upea! Nöyrät kiitokseni että sain olla mukana.


















maanantai 1. elokuuta 2016

Kesämökkitriathlon 24.7., Hirsjärvi




Kesäloma alkoi sopivasti, jotta ehdin kirjoitella näitä rästiin jääneitä kisaraportteja uusien kisojen alta pois. Aloitetaan siis edellisviikon sunnuntaista, jolloin käytiin jälleen perinteinen kesämökkitriathlon Someron Hirsjärvellä. Kirjoitin sukumme kesäriehasta jo vuosi sitten, ja kun pääsen jälleen koneen ääreen, saan linkitettyä tekstin tähän. Viime vuonna juoksuharrastukseni muuttuminen tavoitteelliseksi näkyi jo kokonaissuorituksessani, sillä loppuaikani parani ainakin viidellä minuutilla. Joskaan en ollut kertaakaan aiemmin saanut kunnollista loppuaikaa, joten vertailukohta oli summittainen. 

Kesämökkitriathlonin eli Suviranta triathlonin idea on yksinkertainen. Uidaan järven yli ja takaisin, tyyli vapaa. Kokonaismatka noin 600 metriä. Saa kääntyä, kun jalat ottavat pohjaan. Nopea vaihto rantasaunalla, juoksu mäkeä ylös pyörän selkään ja pyöräily 40 km. Reitti kiertää kaksi kertaa matkan Hirsjärveltä vanhaa tietä Somerolle ja Salon tietä takaisin. Sen jälkeen matka jatkuu juosten, Kiperänkulman lenkki 8,6 km. Kokonaisuus jäljittelee etäisesti oikean triathlonkisan perus- eli olympiamatkaa, vaikka uintiosuus onkin yli kaksi kertaa lyhyempi. Reitti on yhtä kokeiluvuotta lukuun ottamatta (kokeilimme yhtenäistä pyöräreittiä joka ei oikein toiminut) ollut sama, joten tulosten vertaileminen on helppoa.

Olen osallistunut kisaan muistaakseni kaiken kaikkiaan kuusi kertaa, ja tämä vuosi oli ensimmäinen, kun kisaan osallistui lisäkseni kolme miestä. Kaikilla muilla kerroilla olen kisannut kolmistaan isoveljeni ja serkkuni kanssa. Nyt mukana oli lisäksi toisen serkkuni mies, joka viime kesänä uhkasi voittaa koko kisan, jos terveys antaisi myöten. 

Kaikkina aikaisempina vuosina maaliintulojärjestys on ollut sama: isoveljeni, serkkuni ja minä, mutta viime vuonna sarja muuttui, kun ohitin serkkuni juoksussa ja tulin kakkoseksi. Tuloksemme eivät ole ihan vertailukelpoisia: isoveljeni on ainut, joka ajaa kilpurilla, meillä muilla on eri tasoiset hybridit. Tänä kesänä veljeni oli myös vaihtanut vapaauintiin meidän muiden edetessä sammakkotyyliin. Olen itsekin opetellut vapaauintitekniikan, mutta en ole koskaan kokeillut sitä avovedessä, joten en uskaltanut nytkään testata sitä ensimmäistä kertaa tositilanteessa. Ei ollut kyllä veljenikään sitä järvessä uinut, mikä näkyi melkoisen kiemurtelevaisena reittinä harjaantumattoman tähystyksen vuoksi.

Uintimatkaamme valvomaan lähtee aina soutukunta viereen melomaan, sillä järvellä kulkee välillä moottoriveneitä kovaakin vauhtia. Venekunnalla on kyltti, johon on maalattu käsin 'VARO' merkiksi uimareista. Kertaakaan ei ole tarvinnut oikeasti varoittamaan ryhtyä.




Järvivesi oli lämmintä, +21 astetta, mutta olin tyypillisesti taas vilukissa, enkä meinannut millään päästä veteen. Kello kävi, sillä lähtö oli tasan 12.00. Tosiasiassa lähdimme muutamaa minuuttia vaille. Mieheni oli valjastettu ajanottajaksi, ja hän suhtautui tehtävään äärimmäisellä vakavuudella mitaten kunkin suorituksen sekuntikellolla. En ollut uinut pitkää matkaa sitten edellisen kesän triathlonin, mikä on näin jälkikäteen ajateltuna aika outoa, koska pidän uimisesta ihan oikeasti, mutta juoksuharrastus on näköjään haukannut niin ison siivun vapaa-ajastani, ettei muille lajeille ole ollut aikaa. Uinti sujui silti varmalla rintauinnilla tottumuksesta, ja sain pidettyä selvän kakkossijan kiemurtelevan  veljeni peesissä laiturille saakka, jonne saavuin aikaan 13:54.




Veljeni oli päässyt vaihdosta nopeasti eteenpäin, näin hänen siirtyvän mäkeä ylös jo kun itse olin vielä järvessä, joten pukuhuone oli tyhjillään kun itse saavuin sinne. Yleensä olen sössinyt vaihdossa jotakin ja haaskannut roppakaupalla aikaa, mutta tällä kertaa melkein kaikki sujui hyvin. Vain kerran urheiluliivin hihna irtosi, ja minun piti laittaa liivit toistamiseen ylleni. Tällä kertaa en käyttänyt aikaa sykevyön säätämiseen enkä puhelimen käsivarsikoteloon laittamiseen, tosiasiassa en edes muistanut, että aina ennen olen huolehtinut musiikit lähes tärkeimpänä elementtinä mukaan. Nyt sain topin ja sortsit äkkiä ylle, aurinkolasit naamalle ja juoksukellon käteen, jopa sukat ja tiukat juoksukengätkin jalkaan, ja sitten mentiin.

Naisten vaatteiden vaihtaminen on kuitenkin niin paljon työläämpää, tai ainakin minulla on, että tuo minua hitaammin uinut serkkuni mies pääsi jatkamaan minua nopeammin. Hän oli karauttanut pyörällään matkaan jo ennen kuin minä ehdin mäen päälle ohi kaksi- ja yksivuotiaiden kannustajien hurratessa matkan varrella. Enkä miestä sen koommin nähnytkään.

Jostakin syystä jalkani hapottivat pyöräosuuden alussa huolella, eivätkä alun jyrkät ylämäet auttaneet asiaa. Ensimmäinen osio kulkee vanhaa tietä pitkin Someron keskustaan, ja tien asfaltti on todella kulunut ja huokoinen. Lisäksi oli vastatuuli. Tiesin kuitenkin, että tuskaa kestäisi vain rapiat seitsemän kilometriä, jonka jälkeen käännyttäisiin keskustaan ja takaisin isoa tietä, joka on paljon parempikuntoisempi. Myötätuulesta saisi otettua kaikki irti. Eikä se pyöräily tuskaista ollut, jalat vertyivät ja sain pyöritettyä ihan mukavaa keskinopeutta. Vanhaa tietä noin 22 km/h ja uutta 30 km/h. Isoveljeni on jo pitkään puhunut, että minun pitäisi saada alleni kilpuri, jotta näkisin, miten lujaa kunnon pyörällä matkan hurauttaisin. Aikaisemmin olen ajatellut, ettei kallista pyörää kannata ostaa seisomaan, mutta nyt alkoi houkutella ajatus nopeasta maantiepyörästä, jolla voisi korvata pitkin syksyä yhden pitkiksen silloin, toisen tällöin. Pyöräilemisestäkin kun nautin, erityisesti hurjaa vauhtia pyöräilemisestä. Tätä ajatusta täytyy vähän jalostaa ja tutkailla hintoja ja malleja.

Joka tapauksessa matka taittui mukavasti. Salon tiellä pyörä kulki myötätuulessa kuin unelma, lisäksi veljeni pumppaama lisäilma sai renkaat rullaamaan kuin itsestään. Mietin siinä ilman musiikkeja edetessäni, että mitäpä kestävyysurheilija matkallaan miettii, ja tulin siihen tulokseen, että eipä juuri mitään, ellei jäljellä olevaa matkaa. Ei ainakaan mikään maallinen työasia rasita mietteitä siinä ponnistellessa.




Pian lähestyin ensimmäisen kierroksen loppua, jossa mieheni oli määrä olla vaihtojuomapullon kanssa. Olin juonut kuitenkin vasta puoli pulloa urheilujuomaa, joten huikkasin vain, että ei tarvetta ja ovatko miehet kaukana. Olivat kuulemma. Missioni oli pitää ensimmäistä kertaa koko kesämökkitriathlonin historian aikana viimeisenä pyöräosuudelle päässyt serkkuni takanani, mutta en vilkuillut kertaakaan yli olan, etten masentuisi, jos näkisin hänen lähestyvän. Se oli oikea ratkaisu, koska ei häntä kuulunut. Toinen kierros sujui melko lailla yhtä hyvin, aavistuksen taisi vauhti ehkä hiipua. Ensimmäinen kierros meni nimittäin melko tarkkaan 50 minuuttiin, mutta kokonaisaika 40 kilometrin matkalta oli 1:42:55. Myötätuuli ei ollut kakkoskierroksella enää niin voimallinen apu, se saattoi vaikuttaa. Mutta koko ajan poljin menemään niin lujaa kuin city hybridilläni pääsin, en oikeastaan edes miettinyt muita vaihtoehtoja. Myöhemmin juttelin veljeni kanssa, joka sanoi, että kyllä hänen täytyy ehdottomasti pyöräillessä säästellä voimiaan eikä ajaa niin lujaa kuin lähtisi, muuten ei olisi paukkuja enää juoksemiseen. Se on varmaan vähän eri asia kilpurilla, jolla tosiaan pääsee. Vaihto sujui ihan jouhevasti, vaikka jouduinkin ottamaan muutaman juoksuaskeleen väärään suuntaan hakeakseni lippikseni. Sain myös kuulla, että miehet ovat vaihtaneet jo noin 20 minuuttia sitten, eli minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia saada heitä kiinni. Otin hiukan vettä ja lähdin. Vaihdon kesto 0:21.

Serkkuni tuli pyörällä vastaan noin 300 metriä ennen vaihtoa, kun olin päässyt juosten matkaan, joten ihan hyvä, etten ollut taakseni vilkuillut, kun hän olikin niin lähellä. Toivotimme pikaiset tsempit, ja matka jatkui. 

Muistin viime vuodesta, että pyörän selästä juoksemaan lähteminen on todella kankeaa, ja samanlaiset puujalat olivat nytkin. Ihan kuin olisi lähtenyt kumarassa hölkkäämään, tuntui että selkä ei vain oikene millään. Lisäksi olin aamusta lähtien kärsinyt omituisesta vatsakivusta, jonka epäilin johtuvan siitä, että keitin puuron kuusi päivää vanhaan maitoon. En oikein muutakaan syytä keksinyt, sillä urheilujuomakin oli minulle tuttua. Maito ei vaikuttanut vanhentuneelta, mutta mistä niistä tietää. Vatsani ihmetytti minua muutenkin. Ennen Tukholman maratonia sairastin oikein kunnon vatsataudin, jollaista minulla ei ole ollut vuosikausiin. Albin Stenroosin muistojuoksussa vatsani kramppaili pisin juoksua, ja nyt tämä. Noin yleisesti ottaen olen kuvitellut, että minulla on sellainen teräsvatsa, joka ei ärry juuri mistään, mutta tänä kesänä tuo on oikkuillut. Nyt juoksuosuudella jouduin sietämään kipeän vatsalaukkuni lisäksi vielä kramppailevaa kylkeä. Muistin kyllä viime vuodelta, että juoksuosuudella kylkeen pisti niin lujaa, että piti ihan pysähtyä, nyt säästyin siltä. 

Ilma oli tuntunut sopivalta uinnin ja pyöräilyn ajan, mutta nyt tuollainen 22 astetta ja auringonpaiste alkoivat verottaa voimia. Jo pyöräillessä minulla oli särkenyt ajoittain pää, minkä vuoksi olin juonut lopulta sen koko urheilujuomapullollisen (700ml) loppuun.

Juoksuosuus kulki mutkittelevaa hiekkatietä, ja matkalle mahtui myös muutama melko mittava ylämäki. Alussa vauhtini oli nopealla vilkaisulla 6:00/km, mutta kun keho vertyi, sain sen nostetuksi ihan mukavasti 5:20:een ilman suurempia ponnisteluja. Ylämäissä vauhti väistämättä hyytyi, enkä yrittänyt repiä väkisin. Kramppaava kylki ja särkevä pää saivat toivomaan, että matka olisi nopeasti ohi. Eräässä mutkassa tien molemmilla laidoilla oli koiria piha-aitauksessaan, ja ne alkoivat villisti haukkua, kun juoksin niiden ohi. Kun olin kulkenut jo jonkin matkaa, koirat aloittivat uuden konsertin. Mietin, että joko sieltä serkkuni ottaa minua kiinni, mutta en taaskaan halunnut ottaa asiasta selvää vaan pidin katseeni tiukasti edessäni. Näin silmissäni, miten serkkuni lähestyy kiivain askelin, mutta niin vain oli pakko kurvata puskaan, kun juostuna oli noin 3,5 kilometriä. Puoliväliin matkaa oli tuotu vesipullot, ja olin odottanut tuota etappia jo jonkin aikaa suu rutikuivana. Vesi maistui mahtavalta, ja pysähdyin ihan kunnolla juomaan. Kaadoin vettä myös päähäni, mikä vilvoitti ihanasti. Jäljellä oli vielä yksi isogel kahden pyöräosuudella kiskomani tavallisen geelin lisäksi, ja otin tuubista noin puolet vain huomatakseni, että jopa on nestemäistä tavaraa. Tiesin kyllä, että isogelissä on neste mukana, mutta en ollut sellaista aiemmin testannut. Alkoi tuntua vatsassa siltä, että alkaa olla jo liikaa nestettä matkassa ja pian hölskyy. Jätin sen puolikkaan geelin ottamatta, ja hyvä niin. Tässä vaiheessa jo tiesin, ettei serkkuni ole ihan kannoillani, sillä olin itsekin saanut tuhrattua kaikkeen ylimääräiseen aikaa eikä häntä näkynyt. Laskeskelin jäljellä olevia kilometrejä ja yritin pitää vauhdin edes jonkinmoisena. Nyt kun katselen matkan keskivauhtia kilometreittäin, huomaan, etten ole varsinaisesti uuvahtanut missään vaiheessa. Kankean alun jälkeen matkantekoa hidastivat vain mäkiosuudet. Keskivauhdit kulkivat nimittäin näin: 6:00/5:30/5:40/5:51/5:42/5:27/5:45/5:44/5:09.

Tiesin, että lopun hiekkatie on 400 metrin pituinen ja loivaa laskua tontin rajalle eli maaliin. Siinä kohdassa vaihdoin isomman vaihteen päälle, mutta yhtään aiemmin en loppukiriin jaksanut. Virallinen juoksuaikani 8,6 kilometrin matkalla oli 49:04, eli keskivauhdiksi tuli 5:41/km.

Kokonaisaikani oli 2:50:22, mikä oli puoli minuuttia parempi kuin viime kesänä. Juoksuaikani parani minuutilla, samoin vaihdot nopeutuivat. Pyöräosuus sen sijaan kulki vajaan minuutin hitaammin, samoin uinti oli vähän hitaampi. En ollut erityisesti valmistautunut kisaan, vaikka kovat treenit jätettiinkin edeltävältä viikolta pois. Myös kipeä vatsa vähän häiritsi suoritusta.

Olen nyt sahannut tuota pyöräreittiä kesästä toiseen raskaalla kaupunkipyörälläni, eikä vauhti tuosta tuolla välineellä juuri kasva. Viime kesänä olin tehnyt alle useita pidempiä pyörälenkkejä, jotka nyt puuttuivat kokonaan. Siksi pyöräosuus tällä kertaa tuntuikin todennäköisesti raskaammalla kuin vuosi sitten vaikka aika oli melkein sama. Aloinkin miettiä, että jos aion pitää kilpailun mielekkäänä, olisi kiinnostavaa tietää, miten paljon aikaa pyöräilystä saisi kevyemmällä vehkeellä pois. Olen jo puolivakavissani alkanut tutkailla tarjontaa. 

Kokonaisuutena kisa oli kuitenkin ok. Urheilua harrastavien miesten joukossa sija 3/4 on tyydyttävä, ja parani oma tulokseni kuitenkin vähän. Kestävyyskuntoni on kuitenkin täysin juoksun varassa, joten jos mielin kiipiä korkeammille sijoille, olisi ensi vuotta ajatellen hyvä tehdä pohjalle muutakin lajitreeniä.

Nyt on alkanut myös himottaa välipalaksi jokin juoksukisa tyystin tasaisella reitillä, jotta näkisin, mikä juoksukuntoni parhaimmillaan tällä hetkellä on.

EDIT: Unohdin kokonaan kertoa, miten tämänkertainen jännitysnäytelmä päättyi. No, eipä tuo serkkuni mies turhia uhonnut, vaan painavalla hybridillään kurvasi pyöräosuuden lopuksi veljeni ohitse, kiljui ilosta ja juoksi hienosti maaliin tehden melkein kaikkien aikojen rataennätyksen. Puoli minuuttia jäi vielä ensi kesäksi petrattavaa.