torstai 4. elokuuta 2016

Tampere Countryside Marathon 30.7.

Kuva: Tampere Countryside Marathon

Kuva: Tampere Countryside Marathon

Kuva: Tampere Countryside Marathon


Vihdoin ehdin istua alas ja paneutua tähän kisaraporttiin, jonka olen kirjoittanut ja elänyt mielessäni jo monta kertaa varsinaisen tapahtuman jälkeen. Tuona aikana olen lukenut muiden kisaan osallistuneiden bloggareiden mahtavia tunnelmia ja muistellut, miten hienoon juoksuun sainkaan osallistua viime lauantaina.

Olin saanut kutsun monen muun juoksublogia pitävän tavoin ensimmäistä kertaa järjestettävään Tampere Countryside Marathoniin, joka juostaisiin 30.7. Tampereen Teiskossa maalaismaisemissa. Olin kutsusta eli yhteistyöpyynnöstä todella otettu, sillä minua edelleen hätkähdyttää, kun joku lähestyy minua blogiini liittyen. Kirjoitan juoksuraportteja ja kisamuisteloita pääasiassa viihdyttääkseni itseäni ja elääkseni rakasta harrastustani mielikuvissani uudelleen ja uudelleen, mutta en aina tule ajatelleeksi, että juttujani todella luetaan myös ruudun toisella puolella. Se on ihan käsittämätöntä ja hienoa, ja mitä kaikkea upeaa se on tämän puolentoista vuoden blogiurani aikana poikinutkaan! Uusia tuttavuuksia, uusia kokemuksia ja hienoja hetkiä vaikka millä mitalla. Suostuin siis heti, kun kutsu kävi. Ensin ilmoittauduin suurempia miettimättä Myllyn lenkille, jolla oli mittaa 12 kilometriä, mutta myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin ja vaihdoin matkani puolimaratoniin. Olin juossut toukokuun alussa kauden ensimmäisen puolikkaani Sukarin Masku Maratonilla, joka oli helteinen ja raskas ja jossa juoksukaan ei oikein kulkenut. Ajaksi sieltä tuli 2:00:57, joka on yli seitsemän minuuttia ennätyksestäni. Halusin siis vetää kesän toisen puolikkaan, vaikka aavistelin, ettei mäkiseksi mainostetulta reitiltä ennätystä lähdettäisikään hakemaan.

Edellisenä sunnuntaina, eli vain kuusi päivää aikaisemmin oli tahkonnut perinteisen kesämökkitriathlonin, josta kirjoitin edellisessä postauksessa. Valmentaja varoitteli, että en ole ehtinyt palautua tuosta rääkistä vielä kunnolla, joten puolikas kannattaisi juosta tuntemusten mukaan ilman suurempaa revittelyä. En ole pitkään aikaan päässyt tavoittelemaan kunnolla ennätystä, aina on ollut helle tai mäkiä tai polkuja tai mitä lie. En ollut siis ihan varma, mitä vauhtia minun kannattaisi lähteä etenemään, mutta mietimme, että sopiva aloitusvauhti voisi olla 5:20 - 5:30. Tämä kaikki oli siis ennakkospekulaatiota, ennen kuin varsinainen kisapäivä koitti.

Samaan syssyyn minulla oli alkanut kesäloma, jonka kunniaksi olin ympännyt perheellemme viikonloppuloman Tampereelle, vanhaan vireään opiskelukaupunkiini, joka on minulle kovin rakas. Lähdimme ajamaan Turusta hyvissä ajoin puoli yhdeksän jälkeen aamulla, ja jätin perheeni Tullintorille suunnatakseni itse hoitamaan juoksut alta pois, jotta voisin taas liittyä seuraan ja ryhtyä nauttimaan lomasta. Olo oli jotenkin kummallinen, sellainen, että toimin vain ilman suurempaa jännitystä, vaikka olin kulkemassa yksin kohti tuntematonta, vain puhelimeni navigaattori oppaanani. Olin jotenkin varma tekemisistäni, ennenkuulumattoman järjestelmällinen. Nautiskelin siinä ajaessani veteen sekoitettua urheilujuomaa, ja vaikka yöunetkin olivat jääneet vähän lyhyiksi, tunsin itseni vahvaksi ja itsevarmaksi.

Ajelin Teiskon suuntaan pitkin kiemurtelevia ja mäkisiä teitä, ja nautin todella näkemästäni. Vaikka olen vannoutunut meri-ihminen ja rakastan suolaista meri-ilmastoa yli kaiken, minuun tekevät aina kerta toisensa jälkeen suunnattoman vaikutuksen nuo uljaina kohoavat harjut ja sinisinä kimmeltävät järvet. Mihin tahansa katseen suuntaa, siellä välkkyy vesi. Niin suomalaista, niin kesäistä, sellaista ei ole missään muualla. Pikkuhiljaa minut alkoi täyttää sellainen oikein käsinkosketeltava innostus siitä, mitä kohti olin menossa. Oli mitä upein kesäpäivä, ja olin menossa juoksemaan. Loma oli aluillaan, ja kaikki oli hienosti.





Saavuin puoli kahdentoista aikaan pellolle raivatulle parkkipaikalle ilman mitään vastoinkäymisiä. Söin banaanin ja kulautin loput urheilujuomat kurkkuuni, ennen kuin lähdin kohti Viitapohjan tilalla sijainnutta kisakeskusta. Puolitoista tuntia ennen starttia on juuri sellainen minulle sopiva valmistautumisaika, jolloin ehdin tehdä rauhassa kaikki kisakommervenkkini valmiiksi. Ensimmäiseksi menin hakemaan numerolappuni, jonka mukana sain myös tapahtuman paidan ja kassin. Kisapaikalla oli mukavan rento tunnelma, ihmiset olivat ystävällisiä ja leppoisia ja puhuivat ihanan konstailematonta Tampereen murretta. Menin takaisin autolle vaihtamaan juoksuvaatteet. Vaikka oli helteisen ja kostean kuuma, jostakin syystä minua ei huolestuttanut säätila lainkaan. Näin jälkikäteen ihmettelen muutenkin, miten onnistuin pitämään itseni niin rentona ja rauhallisena, yleensä ennen kisoja olen hermostunut kuin pieni poni. Varmasti se oli se tunnelma, joka tarttui minuunkin.

Puin siis sortsit ja topin, kiinnitin numerolapun rintaani, ja solmin jalkaani Adidas Adios Adizero kakkoset, joilla juoksin myös Tukholman maratonin, ja jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi kisakengiksi. Valitsin aurinkolasien sijaan aurinkolipan, koska se ei paina eikä valu. Siinä vielä autolla hengaillessani näin, miten maratoonarit lähtivät matkaan kello 12. Heitä näytti olevan vain kourallinen, ja mietin, että olisi varmasti aika rankkaa juosta kokomatka näissä olosuhteissa, joka puolella näkyi nimittäin mäkiä, mihin ikinä katsoikin. Oli myös todella kuuma. Auton lämpömittari näytti 25 astetta, mutta luulen lämpötilan nousseen auringossa vielä korkeammaksi, ja ilmassa oli myös ukkosta.













Sitten olin valmis. Otin vielä musiikit mukaan ja lähdin takaisin tapahtuma-alueelle. Kävin pari kertaa vessakopissa, mutta totesin taas, että jonot ovat liialliset minunlaiselleni tuhat kertaa tyhjennyksellä ravaavalle ja lähdin verkkaamaan. Hölkkäsin rauhalliseen tahtiin tulevaa juoksureittiä eteenpäin ja huomasin, että heti kättelyssä on jonkin verran nousua. Tapahtumaa oli kehuttu jo etukäteen runsaista nousuistaan ja laskuistaan, jotka kulkivat maalaismaisemissa pääosin hiekkatiellä. Verkkailu pani aineenvaihduntani vielä kovemmin töihin, ja tankkaamani urheilujuoma pyrki ulos. Mikäs siinä oli metsässä poiketessa. Reilun kilometrin juostuani vastaani tuli joku ihan oikealta juoksijalta nättänyt nuori mies niin ikään lämmittelemässä, ja mietin, että miten kovaa porukkaa tänne on oikein tullut juoksemaan. Ajattelin, että minäpä tässä verkkailen silti myös, ja sellaisen runsaat pari kilsaa siinä tuli lämmiteltyä. Sen jälkeen tein kuuliaisesti kaikki valmistelut, joihin valmentaja on minut totuttanut, eli liikkuvuusharjoitukset polvennostojuoksuineen, huolelliset venyttelyt ja pari kolme kiihdytystä. Jo verkkaillessa juoksu tuntui jäntevältä ja kevyeltä, ja toden totta tunsin itseni kuin kevätlaitumelle pääsyä odottavaksi hevoseksi, joka kuopii malttamattomana maata allaan.










Huomasin, että paikalle oli kertynyt mukavasti porukkaa, musiikit soivat ja tunnelma oli todella ainutlaatuinen ja hyväntuulinen. Näin etäällä myös eri juoksublogeista tutuilta näyttäviä kasvoja, mutta en osannut siinä lähtötunnelmissa mennä juttelemaan. Kuten johonkin blogiin jo kommentoin, olen ennen starttia yleensä vajonnut sellaiseen odottavan jännityksensekaiseen meditatiiviseen tilaan, jossa olen vain minä ja juoksuhaluni. Kun kello oli viittä vaille tasan 13 menin sänkipellolle, jossa lähtöalue oli. Sitä ennen huomasin, että suuni on rutikuiva ja vesipulloni olin jättänyt autoon. Kysyin parilta nuorukaiselta, jotka olivat paikalla markkinoimassa jotakin, jota en nyt enää muista, että olisikohan siellä saatavilla vettä. Toinen kaivoi oman vesipullonsa kassistaan ja sanoi, että kyllä hän voi tästä antaa ettei tarvitse lähteä kuivin suin liikkeelle. Tulinpa iloiseksi tuostakin kauniista eleestä.

Ehdin juuri kuulla, miten juontaja sanoi, että ne, jotka tavoittelevat alle kahden tunnin aikaa, voisivat mennä lähemmäs lähtöviivaa ja muut voisivat jättäytyä sitten vähän taaemmas. Ajattelin, että minun on hyvä asemoitua jonnekin sinne vähän keskivaihetta edemmäs, ja siinä samassa huomasin Run like a moose -blogin Marikan siinä lähettyvilläni. En ehtinyt kuin tervehtiä, kun jo paukautettiin puolimaratoonarit ja Myllyn lenkin juoksijat matkaan. Kuoppaisella sänkipellolla juokseminen oli raskasta ja vähän hankalaakin, mutta siinä pomppiessani ajattelin, että nyt mennään eikä meinata! Olen lukenut Marikan juttuja, ja hän juoksee todella kovaa. Niin nytkin, enkä muistanut, kummalle matkalle hän oli lähtenyt, mutta kerrankin sain sanotuksi itselleni, että juokse sinä kuule vain omaa juoksuasi, äläkä yritä tavoitella liian kovia vauhteja. Nauti! Ja niin onnistuin pitämään aloitusvauhtini siinä aiotussa 5:20:n ja 5:25:n tuntumassa.

Tuntui hyvälle, sellaiselle, että reippaasti mennään mutta ei tunnu liialliselle, ja päätin jatkaa saman tuntuman mukaan. Edessäni juoksi sellainen rypäs, jossa oli pari miestä ja naista, ja olin vähän heidän jäljessään ensimmäiset kilometrit. Aurinko porotti todella kuumasti, mutta aina välillä päästiin metsän siimekseen ja siellä suora paahde helpotti. Olin ottanut yhden geelin juuri ennen starttia, ja mukanani olevat pari geeliä ajattelin napata kympin ja 16 kilometrin kohdilla. Sitten alkoivat mäet. Usein mäkistä reittiä juostessa sitä ajattelee, että no niin, siinä ne mäet sitten olivatkin ja nyt voidaan keskittyä itse juoksemiseen, mutta nyt niitä mäkiä vain tuli ja tuli. Kun yksi loppui, toinen alkoi ja sitten huomasi, että tämähän on yhtä vuoristorataa.

Huomasin myös, että kymmenet ja taas kymmenet mäkitreenit ovat alkaneet tuottaa tulosta, ja osaan rullata mäet alas niin, että saan niistä kaiken irti. Siksipä saavutin aina alamäissä edellä juoksevaa porukkaa niin, että lopulta sain sen kiinni, mutta tasaisilla kohdilla he ottivat taas kaulaa. Ylämäissäkin olen aika vahvoilla, koska jaksan painaa nousuja aika hyvää tahtia ylös, joten siinä alun kilometreillä kesti aika kauankin, että pääsin sellaiseen tahtiin, jossa en koko ajan ollut jonkun tiellä tai joku ihan minun edessäni. Ensimmäinen juomapiste oli muistaakseni jossakin kolmen ja puolen kilometrin kohdilla, ja siinä yritin päästä omaan juoksuuni kiinni. En pysähtynyt juomaan kunnolla, hörppäsin vain vauhdissa urheilujuomaa ja vettä, ja yritin karistaa muut kannoiltani, mutta en siinä vielä onnistunut. Alamäissä annoin mennä ja vauhdit kasvoivat välistä aika hurjiksikin, mutta muistaakseni vasta toisen juomapisteen jälkeen oma paikkani vakiintui. Tästä porukasta yksi mies otti kaulaa minuun, ja sen jälkeen juoksinkin koko loppumatkan niin, että hän oli näköetäisyydellä, pari juoksijaa jäi muistaakseni taakseni ja ainakin yksi nainen karkasi kokonaan. Jossakin vaiheessa joku nuori poika kirmasi kevein askelin minut kiinni, hän jatkoi Myllyn lenkille.

Totesin, että eivät nämä mäet juoksemalla lopu, ja niissä vauhti väistämättä hyytyi. Ennen puolikkaan ja Myllyn lenkin erkaantumista toisistaan oli juostu vasta yksi osio vähän tasaisemmalla ja nopeammalla asfaltilla, ja huomasin, että siinä pääsin taas kiinni tavoitevauhtiini. Mutta eipä se auttanut, sillä pian oltiin taas kumpumaastossa. Juomapisteistä ei ilmoiteltu etukäteen, ja mietin, että olisinpa kerrankin tutkinut reittikarttaa, josko siinä olisi nämä ollut merkattuina. Juomapisteitä oli kuitenkin tasaisin väliajoin, enkä kokenut liiallista janoa missään vaiheessa. Toiselta pisteeltä eteenpäin pysähdyin aina juomaan kunnolla sekä urheilujuomaa että vettä, jota kaadoin myös päälleni. Olisiko ollut seitsemän kilometrin jälkeen, kun reitit lähtivät omille teilleen. Sen jälkeen juokseminen olikin todella yksinäistä puuhaa. Jos alussa olin saanut asetella askeleitani muiden juoksijoiden tahtiin sopivaksi, nyt ei ollut tilasta pulaa. Onneksi oli se keltapaitainen mies, joka häämötti koko ajan edessäni, ja onneksi olivat ne lukuisat kannustajat ja toimitsijat, jotka puhkesivat aina hurraahuutoihin ja taputuksiin, kun lähestyin. Muutaman kerran piti kääntyä oikein taakse katsomaan, että tuleeko sieltä joku kovakin juoksija, mutta ei, he hurrasivat yksin minulle! Aloin olla tästä maalaismeiningistä todella tohkeissani. Ja ne mäet, tulipa mieleeni siinä puuskuttaessani, että täällä sitä tiedetään jotakin todellisesta itsensä likoon laittamisesta, jos treenimaastot ovat tätä luokkaa, meillä päin sitä juoksennellaan helpoista helpoimmalla tasamaalla. Täällä sitä otetaan kaupunkilaisilta luulot pois! Sisuunnuin ja vähän naurattikin. Mäet olivat nimittäin sitä kokoa, että ne olisi oikeastaan pitänyt kävellä, ei se juoksuaskel niitä juuri nopeammin pystynyt selättämään.


Korkeuskaava vihreällä, sinisellä tahti.


Tarkastellaanpa tässä kohdin vähän vauhtejani.  Kilometrit 1 - 10 kulkivat tahtiin 5:33 / 5:20 / 5:33 / 5:51 / 5:21 / 5:26 / 5:29 / 5:11 / 5:41 / 6:13. Jossakin kahdeksan kilometrin kohdilla päätin, etten katsele juoksukellostani vähään aikaan juostua matkaa (reitillä matkaa ei ollut merkattu), vaan annan mennä vain ja yritän juosta tasaisesti kymppiin saakka jolloin voin ottaa geelin. En ollut mitenkään kuollut enkä puhki, mäet vain estivät nopeamman etenemisen. Tavoittelin kovempaa vauhtia aina kuin se oli mahdollista, mutta aika usein piti tyytyä siihen mihin pystyi. Vilkaisin kelloa, kun se oli 9,89 km ja otin geelin. Päätä särki alkupuoliskolla aika ajoin, mutta keskittymällä juomapisteillä kunnon nesteytykseen, sain säryn pysymään loppupuoliskolla aisoissa. Vilunväreitä sen sijaan kulki koko matkan ajan kehoni lävitse, ja tiesin sen ennakoivan jonkinasteista nestehukkaa.

Jollakin oudolla tavalla vilunväreet tuntuivat luureistani kuuluvaan musiikkiin ja infernaaliseen maastoon yhdistettyinä tuottavan pelkkää mielihyvää, ja juoksu tuntui kaikista äärimuuttujista huolimatta hyvältä. Kympin jälkeen päätin taas olla vilkuilematta kelloa ja arvuuttelin kelloni piippaillessa uuden kilometrin täyttymisen merkiksi, että paljonkohan matkaa nyt on jäljellä. Kilometrit talttuivat jotenkin nopeasti. Muistelin Maskua ja sitä, että olin miettinyt keskeyttämistä jo toisella tai kolmannella kilometrillä. Nyt minulle ei tullut mieleenikään keskeyttää, päinvastoin, ajattelin, että jos teillä on täällä Teiskossa näin kunnianhimoiset maastot niin minähän kaupunkilainen en anna periksi vaan taltutan ne! Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, mistä nuo voimat oikein tulivat.

Siinä 12:n tai 13:n kilometrin kohdilla oli luultavasti reitin rankin osuus, kun ylämäet olivat sekä loputtoman pitkät että jyrkät. Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka paljon porukkaa oli edelläni tai takanani. Jossakin aivan järisyttävässä ylämäessä joku nuori mies saavutti minut ja paineli ohitseni. Hän olikin ainut juoksija, jonka olin keltapaitaisen lisäksi ikuisuuksiin nähnyt. Sitten tuli jokin asfalttipätkä, ja huomasin, että reitti oli kääntynyt takaisinpäin. Asfaltilla sain taas puhtia vauhtiini ja tajusin, että voimaa riittää vielä. Sitten aloin saavuttaa jotakuta miestä, enkä oikein tajunnut, että minä totta tosiaan tällä reitillä juoksen jotakuta kiinni. Tuli viimeinen juomapiste, ja siellä toimitsijat sanoivat, että kolme kilometriä enää maaliin. Oma kelloni näytti vasta vähän yli 17 kilometriä, mutta jotenkin nuo lohdulliset sanat toimivat kuin taikaisku, ja huomasin, että jalkani alkoivat vain kuljettaa minua nopeammin, oikeastaan todella voimakkain askelin eteenpäin. Ihmettelin, mitä tapahtui, ja sain sen edellä taivaltaneen miehen kiinni. Hän toivotti tsemppiä, ja minä omaksikin yllätyksekseni ihan kiisin hänen ohitseen. Juoksin asfaltilla ja jyräsin. Katsoin kellosta, että jos minulla todella on kolme kilometriä vain maaliin ja vaikka kuluttaisin jokaiseen kilometriin kuusi minuuttia, pääsisin silti alle kahden tunnin. Mutta matkaa oli jäljellä vielä oman kelloni näyttämän verran, ja reitillä oli takataskussaan vielä muutama mäki, joten suunnitelmani ei aivan toteutunut. Mutta koska en tiennyt sitä, annoin mennä. Saavutin tienposkessa seisoneet toimitsijat, ja hymyssä suin naurahdin heille, että on teillä täällä reitti! He nauroivat takaisin muina miehinä. Toisen puolikkaan keskitahdit menivät näin: 5:59 / 6:13 / 5:56 / 5:42 / 6:28 / 6:14 / 6:11 / 5:44 / 5:19 / 5:35 / 5:37.




Luulen, että olen kokenut juostessani samantasoista kaikkivoipaa voittamattomuuden tunnetta viimeksi viime kesän Paavo Nurmi Marathonilla, kun huomasin lunastavani odotukseni ja pystyväni siihen, mistä en ollut lainkaan vakuuttunut lähtöviivalta startatessani. Nimittäin painamaan isomman vaihteen päälle vielä loppukilometreillä ja luottamaan kehooni täysin.

Nyt aloin jo hahmottaa, mistä reitti kurvaisi maalialueelle, juoksin vielä ohi toimitsijoiden, jotka huikkasivat, että enää viimeinen ylämäki, no juu, se oli viimeinen, mutta se oli loputon ja polveileva kuin nälkävuosi, sitten ohi parkkipaikan ja kuoppaiselle sänkipellolle, jossa maali häämötti. Kuuluttaja kuulutti nimeni, ja sitten sain luvan lopettaa ja mitalin kaulaani. Muistin sammuttaa sykekelloni vasta vähän ajan päästä, mutta minulla oli niin karmea jano, että hoipertelin välittömästi kohti tarjoilupöytää, joka siinsi silmissäni kuin hiekka-aavikon kangastukset, siellä tarjoiltiin vettä ja urheilujuomaa, ja kumosin mukillisia sisuksiini perä jälkeen ainakin kuusi ellen seitsemän. Tarjolla oli myös suolakurkkuviipaleita, joita ilahtuneena imeskelin, katselin maaliin tulevia ja tunnistin joukossa muutamia sellaisia, jotka olivat alussa juosseet minun edessäni, ja aloin ymmärtää, että juoksuhan meni itseltäni loppujen lopuksi aika mukavasti, ja siinä vaiheessa viimeistään minut täytti totaalinen tyytyväisyys itseeni ja siihen, että olin juuri juossut puolikkaan maratonin ihan järjettömällä reitillä, joka oli paitsi kuvankaunis ja ainutlaatuinen, myös niin raskas että en äkkiseltään toista keksi.

Minulla ei ollut mitään hajua loppuajastani eikä sijoituksestani, mutta muistin, että järjestäjä oli luvannut keittolounaan, ja lähdin sitä nyt etsiskelemään. Olin sullonut ruokalipukkeen ennen juoksua trikoideni takataskuun, ja nyt kun sitä kaivelin, sormiini tarttui vain epämääräisiä, hiestä pehmenneitä paperinriekaleita, joista ei saanut käsitystä, mistä ne olivat peräisin. Annoin ne kuitenkin ruoanjakajalle, joka heläytti iloisen naurun ja kauhoi jauhelihasoppaa kulhoon. Miten hyvältä se maistuikaan siinä penkillä istuessa, kun taivas tummui ja repesi, ja juoksijat huokuivat suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hyvää oloa, joka syntyi siitä, että olimme juuri ponnistelleet äärimmäisyyksissä ja nyt saimme levätä. Kun olin syönyt, alkoi sataa isoja märkiä pisaroita ja kastuin kokonaan matkalla autoon. Odottelin hieman sateen laantumista ja katselin vielä viimeistä kertaa kauniita maisemia. En ollut enää se sama ihminen kuin tullessani vaan yhtä ikimuistoista kokemusta rikkaampi ja täynnä levollisen hyvää oloa.

Kun ajelin poispäin kiemurtelevia ja kumpuilevia teitä, ensimmäiset maratoonarit lähestyivät maalia kaatosateessa. Mutta heidänkin kasvoillaan loisti hymy. Ei sitä pysty oikein selittämään, mistä se johtuu.

Löysin perheeni huoneistohotellista ja ryhdyin tutkimaan, josko tulokset olisivat jo netissä. Olivathan ne: minä olin naisten sarjan kuudes. Kuudes, se meni niin hyvin! Aika oli 2:02:18, keskitahti 5:47, mikä on mielestäni tuolla reitillä ihan käsittämättömän hyvin. Tuntui, että oli juostu, mutta en ollut mitenkään liikuntakyvytön vaan ennemminkin loputtoman nälkäinen. Tuollaisella reitillä juostessa kovaa loppuaikaa onnellisemmaksi ihmisen tekee se, että pääsee hyvävoimaisena maaliin.  Olipahan kokemus! Upea! Nöyrät kiitokseni että sain olla mukana.


















12 kommenttia:

  1. Hyvin taivallettu mäkisellä reitillä! Onnea hienosta sijoituksesta! Kuulostaa hauskalta tapahtumalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Raita :) Hauska se nimenomaan oli, lähde ensi vuonna mukaan!

      Poista
  2. Juoksusi kuulostaa tosi hyvältä! Hyvältä kuulostaa myös Tampere Countryside Marathon, innolla olen sitä koskevia raportteja lukenut. Hienoa, että uusia juoksutapahtumia syntyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tästä TCM:stä tuntui syntyvän heti ensimmäisellä kerralla oikein ilmiö :) Ensi vuonna mukaan!

      Poista
  3. Moikka, Salla!

    Oli kiva kun vilahdit lähtöalueella, mutta olisi ollut kiva nähdä ja vaihtaa kuulumisia ajan kanssa. =)

    Samanlaisia ajatuksia minullakin oli blogin suhteen.. välillä ihmettelen itsekin, että lukeeko minun juttujani oikeasti kukaan. Ja on todella ihanaa huomata, että kyllä lukee. Olen kiitollinen jokaisesta kommentoinnista. On ollut ihana löytää "juoksu- ja treenikavereita" täältä somesta. Hienoa olisi vielä hähdä vaikka treneien merkeissä kunnolla. =)

    Sä olet kyllä mielettömässä kunnossa!! Aivan äärettömän hienosti juostu. Kilometrivauhdit ovat mäkipuolikkaalle kovia!! Hienoa, että huomaat kehittymisesi mäkijuoksussa. Minuakin ärsyttää tasamaalla asuminen, joutuu etsimään mäkiä ja tekemään melkein kaksinkerataisen työn kehittyäkseen verratuna noissa maalaismäkimäisemissa harjoitteleviin.. =)

    Hieno oli tapahtuma ja mahtavia itsensä haastamisia kisassa kaikilla! Nähdäänkö ensi vuonna tuolla ja sovitaan treffit? =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika! :) Nähdään vaan! Ensi vuonna TCM:ssä ja sitä ennen jossakin muissa kisoissa! Ja kivaa olisi tosiaan joskus vetäistä jokin kimppalenkkikin. Tykkäätkö juosta poluilla? Jos tästä syksymmällä järjestettäisiin jokin polkujuoksulenkki vaikka Kuhankuonolla tai onhan siellä Porin suunnallakin vaikka mitä reittejä! Mitäs sanot?

      Poista
  4. Todella hyvin olet vetänyt ja vieläpä kovilla vauhdeilla. 👌

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ensi kerralla tulen vaihtamaan kuulumisia livenä :) Onnea myös sulle hienosta vedosta!

      Poista
  5. Kuulostaapa melko raskaalta reitiltä. Pitäisi itsekin treenata enemmän mäkisillä teillä, jotta mäkitekniikka kehittyisi. Etenkin juuri noissa alamäissä jään helposti jälkeen. Hienosti olet kyllä tuolla reitillä painellut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tulepa ensi vuonna sinäkin mukaan! :)

      Poista
  6. Ihana rapsa ja hieno juoksu!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu :) Missä seuraavaksi juostaan kilpaa? ;)

      Poista