Siirry pääsisältöön

Viikon pitkis Kuhankuonon poluilla




Rakastan metsää ja juoksua metsässä sekä poluilla. Olen juoksennellut tässä lähipoluilla tiuhaan viime aikoina, oikeastaan joka viikko monta palauttavaa lenkkiä, mutta vaikka metsä onkin hyvä ja tuuhea, se on myös aika pieni, ja putkahtelen poluilta ulos helposti keskelle asutusta. Huhuilin jokin aika sitten Facebookissa Turku Trail Runnersin sivuilla, josko löytyisi polut tuntevaa seuraa lähitienoiden poluille. Heti tuli tarjous parinkympin kierroksesta, jonka jouduin kuitenkin nolona skippaamaan, kun juuri tuolloin oli muuta menoa sovittuna.

Poluille kaipaan ehdottomasti seuraa, sillä isommalla reitistöllä on mukavampi juosta, jos mukana on joku, joka tuntee polut, tai ihan vain turvallisuussyistä. Ainut pidempi polkujuoksuni on Ruskolla, kun lähdin vanhempieni kesämökin läheltä Kervasta kohti Kullavuorta. Jossakin vaiheessa maantien ylityksellä juoksin reitiltä harhaan ja erehdyin tarkemmin tutkimatta pitämään Pyhän Henrikin tien merkkejä Kuhankuonon retkeilyreitistön merkkeinä. Siksipä juoksin noin kolme kilometriä asfaltilla ja jouduin etsiskelemään Kullavuorelle pääsyä reitin ulkopuolelta, mikä ei ollut tarkoitus. Jälkikäteen tarkistin kartasta, missä menin harhaan, ja kyllä se sieltä onneksi löytyi.

Healthy Style of Living -blogin Susanna oli nähnyt huhuiluni Facessa, ja hän ehdotti, että josko menisimme polkujuoksemaan yhdessä. Otin ehdotuksen innolla vastaan, koska tiesin, että Susanna treenaa Vaarojen maratonille (87 km) ja tuntee Kuhankuonon polut paljon paremmin kuin minä. Itse olen ollut siellä vain vaeltelemassa perheen kanssa ja lumikenkäilemässä. Susanna sitä vastoin asuu reitin lähellä ja juoksee paljon pitkiksiä juuri tienoon poluilla. Minulla oli ohjelmassani parinkympin pitkis, ja samansuuntaisia kilometrejä Susannakin tavoitteli. Sovimme treffit Vajosuon parkkipaikalle Vahdolle sunnuntaiksi kello 11. Kävin heittämässä muun perheen mökille ja jatkoin matkaa kohteeseen, joka olikin syvemmällä maaseudulla kuin arvasin. Susanna odotteli jo polun alkupäässä dalmatialaiskaverinsa Claudian kanssa, ja minä sidoin uutukaisen juomareppuni selkääni.

Olin käynyt hankkimassa juomarepun XXL:stä pari päivää aikaisemmin, koska tiesin ettei juomapullovyöni riittäisi mihinkään. Juomareppu on helteisenä kesäpäivänä kaupungissakin juostavalle pitkikselle mielestäni parempi valinta, sillä letkusta voi imaista ilman pysähtymisiä ja juomarakkoon mahtuu peräti pari litraa nestettä. Lisäksi reppu on selässä hyvin harmiton ja sinne saa helposti mukaansa myös avaimen ja puhelimen. Ensituntuma Dakinen nimenomaan naisten mittoihin suunnitellusta repusta oli heti hyvä, ja homma toimi kuten piti. Susanna oli katsonut meille kartasta Savojärven kierroksen, jonka kokonaispituudeksi tulisi noin 19 kilometriä. Suuntasimme siis polulle, joka lähti Vajosuon parkkipaikalta ja oli merkattu hyvin Kuhankuonon retkeilyreitistön oranssilla nauhalla. Claudia johti ryhmäämme etunenässä, Susannan vyötäröön kiinnitetyssä remmissä, ja itse juoksin tyytyväisenä perässä, kun ei tarvinnut keskittyä lainkaan suunnistamiseen.

Ensin ilma oli kostea ja painostava, ja sitten jossakin ehkä seitsemän kahdeksan kilometrin kohdalla taivas ryhtyi kaatamaan niskaamme vettä saavikaupalla. Salamoi ja jyrisi, ja toivoimme, että emme joutuisi suoraan ukkosmyrskyn alle. Ukkonen onneksi laantui, mutta sade jatkui. Maasto oli heti melko haastavaa valtavine juurakoineen ja kalliojyrkänteineen, ja vauhtimme pysytteli sopivassa 7 - 7:30 min/km tuntumassa alkutaipaleen ajan. Vaikka katse oli kiinnittynyt koko ajan tiiviisti jalkoihin, juttelimme koko ajan, ja kilometrit paukkuivat tasaiseen tahtiin. Hauskaa, että ensi tapaamisellakin juoksusta kiinnostuneen kanssa juttua tuntuu riittävän loputtomiin.

Ihmettelimme, miten juokseminen tuntui niin kevyeltä vaativasta maastosta huolimatta. Suurin osa reitistä oli polkua, ja välillä lipsuttelimme soiden yli kulkevilla pitkospuilla. Sade oli tehnyt ne petollisen liukkaiksi, ja varoin ensin askeleitani liikaakin, kun kenkäni muutaman kerran lipsahti niljakkaalta puulta. Välillä koetin juosta sammaleella, mutta se se vasta märkä ja liukas oli, ja maiskahteli imaistessaan jalkani sisäänsä. Pitkospuut olivat osin kovin huonokuntoiset, jossakin kohdassa ne murtuivat lahoten jalkojen alta, toisaalla niiden päät olivat irronneet kiinnikkeistään. Puut olivat myös kuluneet paikoin hyvin kapeiksi, ettei niille arvannut astua. Minä arastelin puilla juoksemista huomattavasti enemmän kuin Susanna ja Claudia, jotka viilettivät pitkospuilla kaukana edessäni. Huomasin, että tottumattomana en uskaltanut mennä täyttä vauhtia, enkä liioin luottanut sataprosenttisesti Inov-8 X-Talon 212 -polkutossujeni nappuloiden pitoon. Olisi kannattanut luottaa vain, märällä kalliolla ne tuntuivat pitävän ihan hyvin. Luulen silti, että nastoilla minulla olisi ollut pitkospuilla huomattavasti varmempi olo.

Jossakin vaiheessa juoksimme pellonlaitaa ja saavuimme siitä sitten hiekkatielle, jossa tahti nousi saman tien lähelle kutosta. Satoi edelleen kaatamalla. Kun olimme juosseet reippaat 12 kilometriä, saavuimme Töykkälän kylään. Susanna sanoi, että voisimme jatkaa joko Kuhankuonon reitille tai juosta takaisin Vajosuolle, jolloin lenkistä tulisi ehkä noin 17 kilometriä. Valitsimme Kuhankuonon suunnan, koska aurinkokin oli välillä pilkistellyt eivätkä voimatkaan olleet vielä lopussa. Olin ottanut reppuuni mukaan muutaman geelin, glukoosipastilleja ja banaanin, mutta toistaiseksi olin painellut laimean urheilujuoman voimin. Olo oli energinen, vaikka polkujuoksussa askeleensa saa asetella aivan eri tavalla kuin maantiellä. Pakarat ja takareidetkin joutuvat töihin, kun pitää ponnistella juurakoiden ja puunrunkojen ylitse. Tasapainoakin vaaditaan.

Töykkälässä polun päässä silmiini osui kyltti, jossa varoitettiin pitkospuiden huonosta kunnosta. Ja huonokuntoisia ne olivatkin. Välillä hiljensin tarkoituksella kävelyksi, jotta en olisi loukannut jalkojani. Jossakin kohdassa aloimme ihmetellä, kun polku vain jatkui ja jatkui, eikä päätepistettä näkynyt missään. Pysähdyimme tarkistamaan sijaintiamme ja vähän hengähtämään. Navigaattorin perusteella olimme aika lähellä, ja Säkyläntieltä kantautui autojen kumua. Otimme muutamia kuvia ja  söin yhden geelin. Olin aivan likomärkä, mutta silti ei ollut kylmä, kun juoksi koko ajan. Enää ei oikeastaan kiinnittänyt huomiota, satoiko vai ei. Minun kelloni näytti tässä vaiheessa noin 16 kilometriä, mutta se oli liian vähän, sillä kelloni lopetti mittaamisen aina kun vauhtini hidastui alle 10 min/km. Olen sittemmin ottanut tuon säädöksen pois, sillä on ärsyttävää, kun ei tiedä todellista matkaa ja aikaa. Susannan kello onneksi kertoi, missä oikeasti mennään. Päätimme sitkutella loppuun saakka ja painelimme menemään.





Kun tulimme Töykkälän polulta Karpalotien yhdyskohtaan, huomasimme myös siinä päässä varoituksen pitkospuiden huonosta kunnosta. Nyt näimme myös, että kyltissä kerrottiin reitin olevan tästä syystä suljettu. Heh, no, onneksi selvisimme sieltä ulos ilman kolhuja. Tässä vaiheessa aloimme nähdä myös muita ihmisiä reitillä tai sen läheisyydessä. Joku porukka oli kai etsimässä sieniä, ja mekin olimme panneet merkille, että sieniä nousi maasta nyt paljon. Siinä juostessa ei vain ehtinyt pahemmin kiinnittää huomiota, mitä sieniä ne olivat. Mustikat olivat suuren suuria ja puolukatkin jo kypsiä. Superfoodia tungin suuhuni muutamilla pysähdyksillämme.

Melko pian saavuimme Kurjenpesän luontotuvan parkkipaikalle, jossa oli alueen kartta. Tajusimme, että vaihtoehtoja Vajosuon parkkipaikalle pääsemiseksi on tasan yksi: sama suljettu Töykkälän reitti, jota juuri olimme tulleet. Nauratti, vaikka mittarissa oli jo melkein puolimaraton ja takaisin päinkin arviolta kymppi. Jotenkin olimme onnistuneet kiertämään pidemmän lenkin, tai sitten Savojärven lenkki oli yhteen suuntaan sen 19 kilometriä. Vähän silmä kiersi kaihoisasti parkkipaikalla olevia lukuisia autoja, josko niihin olisi kehdannut tunkea litimärkänä kyytiä ruikuttamaan. Mutta emme lausuneet moista ideaa edes ääneen. Ei siinä auttanut kuin laittaa monoa toisen eteen ja suunnata takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Tuntui, että pitkospuita oli enemmän kuin tullessa, ja väsyneet jalat alkoivat jo harhailla polulla. Yllättävän hyvin kaikki kuitenkin meni, vaikka polkujuoksua tuli vielä vajaat kuusi kilometriä. Eräs mies juoksi ohitsemme ja kysyi, pitävätkö kenkäni puilla. Kerroin, että eivät ne oikein pidä, johon hän sanoi samaa omistaan, mutta pitämänsä vauhti kertoi toista. Tai sitten hän oli vain uskalias.

Pääsimme kuin pääsimmekin Töykkälään, eikä vieläkään aivan kamalan paljon väsyttänyt. Mittarissa oli kuitenkin jo 25 kilometriä, ja olin aika ihmeissänikin omasta kestävyydestäni. En uskoisi ikinä selviäväni Vaarojen maratonin kaltaisesta koitoksesta järjissäni maaliin. Se on kuitenkin maraton yli kaksi kertaa, ja poluilla juokseminen on paljon vaativampaa ja kuluttavampaa kuin tasaisella tallaaminen. Töykkälästä jäljellä oli enää loppurutistus maantien laitaa pitkin. Susanna sanoi, että kilometrejä ehkä kolme neljä. Se kuulosti mahtavalta. Voimani eivät olleet vielä lopussa, mutta jalkani painoivat tonnin. Takareiteni ja pakarani olivat edellisen torstain viisisatasten vetojen jäljiltä edelleen vähän jumissa, ja poluilla pomppiminen oli rassannut niitä entisestään. Tahti kiihtyi sitä mukaa, kun Vajosuon parkkipaikka läheni. Enää tuo talo, ei kun sittenkin vielä yksi, ja tuolla näkyi jo kyltti parkkipaikalle. Jess! Satoi taas niin paljon ettei eteensä nähnyt, ja kuvittelin voivani ikuistaa maaliin tulon puhelimeni kameralla. Puhelimeni alkoi ottaa jotakin sadan kuvan sarjaa ja autoin sen äkkiä kuivaan autoon. Olipahan lenkki! Pitkiksestä tuli loppujen lopuksi aiottua pikkasen pidempi, heh ja huh.






Kokonaismatka oli 28,05 km, kesto 3:56:29 ja keskari 8:26 min/km. Nälkä oli järjetön, onneksi kassissa oli sentään banaani. Ajelin takaisin kesämökille ja pääsin melkein heti saunaan lämpiämään. Illalla jalat olivat todella väsyneet ja olo melkein kuin maratonin juosseella. Katselin Garminin piirtämästä kartasta, minkälaisen lenkin olimme juosseet, ja siitä selvisi, miksi kokonaismatka oli aiottua pidempi. Olimme lähteneet Vajosuolta Saksalan suuntaan, mutta sieltä kuitenkin juosseet hiekkatietä Töykkälään päin, josta vasta lähteneet Kuhankuonolle. Ihan hyvä, ettei etukäteen tiennyt, miten pitkä lenkki oli luvassa, mutta hyvin sen kuitenkin jaksoi! Ja sateinen keli oli huomattavasti parempi kuin helteinen.

Yhden yön nukuttuani olen jo ihmeen hyvin palautunut suorituksesta. Jalat ovat toki vielä uupuneet, mutta en vieläkään väsy ihmettelemään, miten kepeästi tuon mittainen siivu sujahti. Hyvä seura, reipas koira ja sopiva vauhti, siinä varmasti se resepti. Huomaan jo nyt himoitsevani noita polkuja lisää! Älyttömän hyvää vaihtelua asfalttijuoksuun ja vauhdikkaampaan menoon. Suosittelen!






Kommentit

  1. Vau! Kuulostipa houkuttelevalta! ...ja huh, pikkusen raskaaltakin 😉, hienon urakan teitte. On tehnyt mieli mennä tuonne juoksentelemaan, mutta vaatii kyllä hurjasti aikaa, kun matkoihinkin menee aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen vahvasti, oli aivan huippua! Kyllähän siihen aika paljon aikaa meni, mutta pitkikseksi paljon mielekkäämpi kuin jos olis juossut saman matkan asfaltilla 😅

      Poista
  2. Hahaa hiemanko naurattaa tuo meidän reitti. 😆 Luen ehkä karttaa ensi kerralla vähän paremmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli varsin hyvä seikkailu! 😁 Olin mäkin vähän ihmeissäni kun näin nuo Garminin kiemurat, mutta tulipahan juostua!

      Poista
    2. Ei muuta kuin uudestaan. Itseasiassa mennään jo tulevana sunnuntaina tuonne Kurjenrahkalle pitkälle lenkille. :)

      Poista
    3. Mulla on se 6,5 kilsan kisa lauantaina, joten passaan nyt, mutta tässä lähiaikoina tuun kyllä uudestaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen