perjantai 16. syyskuuta 2016

Pyhä kolminaisuus: treeni, ravinto ja lepo

Kolmesta kullanarvoisesta tärkein on lepo. Ainakin nyt tuntuu siltä. Vielä pari päivää sitten ajattelin, että olen onnistunut kuormittamaan itseni ylirasitustilaan. Koko ajan väsytti ja oli uupunut olo. Hiki puski päälle, vaikken varsinaisesti tehnyt mitään. Väsymys pääsi kumuloitumaan loman aikana, kun halusin tehdä kaikkea enkä malttanut mennä nukkumaan. Siihen päälle säännöllinen treenaaminen ja herkuttelu, ja niin vastustuskykyni alkoi murentua kaikenmaailman pakurijauheista ja chia-siemenistä huolimatta. Lomalla saatoin käydä nukkumaan vasta yhden jälkeen, ja toisinaan unta kertyi yössä vain kuutisen tuntia. Jo ennen lomaa nukuin aivan liian vähän, työviikkoina saatoin pakottaa koneeni käyntiin alle seitsemän tunnin unilla.

Kestävyysurheilija tarvitsee ennen muuta riittävästi lepoa. Lepo auttaa kehoa palautumaan raskaista treeneistä, ja muutenkin lepo ehkäisee vammojen syntymistä ja tietysti sitä ylirasitustilan syntymistä. Miksi en nuku tarpeeksi? Kuten jo sanoin, haluan tehdä kaikkea. Haluan treenata, olla perheen kanssa ja lasten mentyä nukkumaan katsoa sarjoja ja kaiken huipuksi vielä lukea. Surffata netissä. Hengata metsässä, käydä saaressa, suunnitella jatko-opintoja ja niin edelleen. Saan siis syyttää vain itseäni, sillä ainakin jokailtaisen nettisurffailun voisi arkena jättää väliin. Pikkuhiljaa käy niin, että sitten kun antaisi itsensä levätä riittävästi, keho ei enää osaakaan rentoutua ja unet jäävät joka tapauksessa lyhyiksi tai ohuiksi. Vaikka menee nukkumaan aikaisemmin, saattaa herätä vessaan kahdelta tai viideltä, eikä sen jälkeen enää saa unta. Yleensä minulla ei univaikeuksia ole, joten jostakin tämäkin kertoo.

Unkarin-loman jälkeen väsymys kasvoi lakipisteeseensä, sillä saavuimme matkalta kotiin kello kolmelta yöllä, ja vaikka seuraava päivä oli varattu lepäämiseen, ryhdyin pesemään pyykkiä ja valmistautumaan tuleviin tehtäviin. Sitten matkustinkin koko päiväksi Tampereelle, ja illalla menin lenkille vielä puoli kymmeneltä illalla. Treeniohjelmassa olisi ollut kiihtyvä 15 kilometriä tai vauhtileikittely, mutta vedin vain rennon kevyitä lenkkejä, sillä olo oli uupunut ja voimaton. Se torstain juoksu olisi ainakin voinut jäädä väliin. Hikisenä pilkkopimeässä taivaltaminen ei tuntunut hyvältä, mutta koska lenkki oli kevyt ja olen niin tottunut jokapäiväiseen treenaamiseen, menin silti. Seuraavanakin iltana menin, 5,5 kilometriä. Ja sitä seuraavana, 4,12 kilometriä. Koko ajan kevyttä, ja ihmettelin, miksi syke nousee 150:een ja hikoilen kuin pieni sika, vaikka vauhti on maltillinen. Miksi koko ajan väsyttää.


On sitä välillä tuuletettu aivoja. Kävimme katsomassa melkein valmista piilopirttiämme.


Unkarissa oli kuuma, oikeat hellelukemat, ja siellä tuli syötyä melko leväperäisesti. Matkan jälkeen palautin itseni ravinnon suhteen ruotuun, mutta lepo unohtui. Minun olisi pitänyt jättää treenit väliin ja yrittää nukkua. Tai edes yrittää nukkua. Treenaaminen ja liian vähäinen uni eivät auta, jos vahinko on jo tapahtunut. Keho yritti viestittää ylirasitustilaansa haluttomuutena lähteä juoksemaan, hikoilemisena ja raskaana olemuksena. Halusin kuitenkin juosta yhden VL:n ennen ensi lauantain Ruisrääkkiä, ja viimeinen mahdollisuus oli juosta se maanantaina. Sunnuntaina olimme olleet perheen kanssa jälleen uimassa, ja kilometrin matka vapaauintia tuntui hyvältä. Tekniikkakin oli taas parantunut. Suunniteltu VL sitä paitsi kuulosti kivalta. Tarkoitus oli juosta 4k kevyttä verkkaa, jonka jälkeen 5*500m kova + 1000m kevyt ja jälleen 4k kevyttä jäähdyttelyä.


VL:n statistiikkaa.


Valmentaja oli neuvonut, että mene vasta sitten, kun olo tuntuu vahvalta ja hyvältä, mutta ei se vieläkään tuntunut. Ei kuitenkaan niin väsyneeltä kuin muutama päivä sitten, joten uskaltauduin matkaan. Neljä kilsaa verkkaa tuntui kevyeltä, keskivauhti oli 6:58. Keskisyke oli 143. Yleensä se on tuossa vauhdissa alle 140, mutta nousu ei tuntunut kuitenkaan hälyttävältä. Kolme ensimmäistä viisisatasta menivät aikaan 2:21, 2:13 ja 2:10, eli sain kiihdytettyä veto vedolta. Vauhti tuntui ihanalta ja juokseminen vahvalta. Ajattelin, että ehkä tämä sittenkin tästä, kunhan vain menen aikaisemmin nukkumaan. Neljännellä vedolla oli vaikeuksia, en jaksanut pitää vauhtia loppuun saakka, tosin vedolle osui myös loiva ylämäki, mutta silti. Kesto oli 2:15.

Kävelin hetken ja lähdin taas verkkatahdilla. Oli tullut hämärää, jäljellä oli enää yksi veto. Olin juossut 7,5 kilometriä Piikkiön suuntaan suoraa Littoistentietä ja kääntynyt takaisin. Reitti on aika hyvä vauhdikkaampiin juoksuihin, sillä se on suora eikä matkalle mahdu kovin suuria korkeuseroja. Viimeinen veto tuntui ihanalta, sain sen menemään aikaan 2:09. Kovien osuuksien ei ollut tarkoitus olla tällä vauhtileikittelyllä maksimivauhtia, mutta kyllä ne aika lähelle viisisatasvetojeni aikoja menivät. Tuntui kuitenkin hyvältä, ja juoksin kevyesti tuon nelisen kilometriä takaisin, keskitahti oli leppoisa, päälle seiskaa. VL:n speksit: 14,9 km / 1:40:11 / 6:48 min/km / KS 149 MS 178

Seuraavana aamuna mittasin leposykkeeni vielä kun makasin sängyssä. Se oli ensin 57, mutta nousi pian 60:een ja jämähti siihen. Sitten nousin seisomaan ja mittasin vähän aikaa seisoskeltuani sykkeen uudestaan. Se oli 84. Olin lukenut ortostaattisesta sykkeestä, joka mitataan laskemalla näiden kahden sykearvon erotus. Normaalin ortostaattisen sykkeen on sanottu olevan 15 - 20, mutta olennaisinta olisi seurata oman arvon vaihteluja useamman päivän ajan, sillä ortostaattinen syke on yksilöllinen. Olin kuitenkin alkanut miettiä mahdollista ylirasitustilaani. Sehän ei synny pelkästään liiallisesta treenaamisesta, vaan myös riittävän levon tai terveellisen ravinnon laiminlyömisestä. Myös muu stressi saattaa kuormittaa kehoa. Itselläni elämäntilanne on muuttunut jatko-opintojen aloittamisen vuoksi, joten myös sillä saattaa olla osuutta asiaan. Joka tapauksessa tunsin, että kaikki ei ole kunnossa, sillä ei ole normaalia olla koko ajan uuvuksissa.


Siellä se häämöttää.


Tiistaina menin alamäkivetotreeniin, sillä se ei ole raskas, päinvastoin sen tehtävä on palauttaa kehoa edellisestä kovasta suorituksesta. Olemme treenanneet näitä alamäkivetoja Orikedolla kymmeniä kertoja. Varsinainen alamäkihän ei ole jyrkkä, pikemminkin juostava pätkä on loivasti laskeva suora, jossa ei tarvitse käyttää voimaa saadakseen jaloistaan kovan vauhdin irti. Suora on pituudeltaan noin 180 metriä, ja tällä kertaa vetoja tehtiin viisi kävelypalautuksin. Alkuverkkaa olimme menneet vajaat kolme kilometriä noin 6:45 keskarilla. Sekin sai minut puuskuttamaan ja hikoilemaan. Kerroin olostani ja aamusykkeestäni valmentajalle, joka myös ihmetteli hikoiluani. Myös leposykkeeni oli hänen mielestään korkea. Alamäkivedot kuitenkin rullasivat hyvin, vauhti kohosi parhaimmillaan 2:30:een min/km ja sain kehuja vahvasta menostani. Hassua, että jalat tuntuivatkin vahvemmilta kuin koskaan, mutta itse tunnuin käyvän vain vara-akulla.

Seuraavana aamuna olin entistäkin väsyneempi. Päivän mittaan alkoi paljastua, mistä olotila johtuu. Lihaksia särki ja nenää kutitti. Väsymyksessä alentunut vastustuskykyni oli pettänyt ja olin saanut flunssan. Flunssa ei kuitenkaan tunnu iskevän oikein kunnolla päälle. Olen edelleen väsynyt ja hidas, mutta nuha ei muutu kunnon nuhaksi eikä kurkku tule kipeäksi. Kuumetta minulle ei nouse yleensä koskaan. Mutta tässä flunssaisessa olossa tajuan vihdoin antaa kehoni levätä ja pysyä poissa lenkkipolulta tai tekemästä jänisloikkia tai penkillenousuja tai mitä näitä nyt on.

Opin tuskin koskaan lepäämään, ennen kuin on pakko. Olen ollut pienestä asti samanlainen. Niin kauan mennään täysillä, kunnes keho vetää hihnat kiinni ja seuraa voimien kerääminen. En tiedä, johtuiko väsymykseni tällä kertaa flunssasta, joka yritti kaataa minut jo viikko sitten muttei pystynyt, koska peruskuntoni on niin vahva, vai siitä, että olen rasittanut itseäni yksinkertaisesti liikaa enkä ole nukkunut tarpeeksi. Joka tapauksessa joudun jättämään huomisen Ruisrääkin väliin. Itselleni tyypillisesti mietin vielä eilenkin, että ehkä sinne sittenkin voisin mennä, mutta nyt en kyllä mene. Vaikka pystyn näköjään reporankanakin juoksemaan 15 kilometriä tuosta noin vain, ei se kunto ainakaan tällä metodilla kohoa. Harmittaa, koska Ruissalossa on ihana juosta, sinne on tulossa paljon tuttuja, ilma on luultavasti mitä parhain ja olin jo ehtinyt kisaan ilmoittautuakin. Mutta jos nyt menen, tulen vain huonompaan kuntoon, ehkä paljon kipeämmäksi, enkä ikinä toivu Vantaan maratonille. Ehdin ensi viikolla tervehdyttyäni tehdä vielä yhden kiihtyvän 18 - 20 kilometrin lenkin, menen juoksemaan sen ihanaan syksyiseen Ruissaloon, ja sitten alan kevennellä lokakuun alkuun. Sillä maratonilla haluan olla vahva muutenkin kuin jaloistani.


Juon nyt tätä rasvakahvia ja otan rennosti.

4 kommenttia:

  1. Kirjoitat todella tärkeistä asioista. Jotenkin tämä syksy on ollut minulle levon suhteen vaikea: en saa nukuttua riittävästi, vaikka yritän, ja olo on aika tympeä, kun ei ole levännyt tarpeeksi. Kun ei saa riittävästi lepoa, huomaa äkkiä, miten suuri merkitys riittävällä levolla on!
    Tsemppiä maratonvalmistautumiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä ja voimia sullekin syksyn treeneihin, lepoa unohtamatta! 😊

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus, kiitos siitä. Käsittelet paljon samanlaisia juttua joita olen itse joutunut läpikäymään tänä kesänä. Tsemppiä malttamiseen ja koitetaan kuunnella kroppaa paremmin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta :) Kyllä, kuunteleminen on se juttu. Repimällä ja rääkkäämällä ei oikein tunnu pääsevän toivottuihin tuloksiin... Tsemppiä harjoituksiin ja kaunista syksyä!

      Poista