maanantai 31. lokakuuta 2016

Lausteen Perintömetsän lenkki - still searching


Tämä polku on harhaanjohtavasti Pääskyvuoressa, jossa myös tulee juoksenneltua paljon poluilla.


Luonnoksissa on odottamassa teksti otsikolla Elämää maratonin jälkeen, mutta kirjoitan silti ensin tämän Lausteen Perintömetsän polkulenkin alta pois. Olen jo pitkään juossut osan lenkeistäni poluilla, ehkä noin 40 prosenttia kaikista kilometreistä. Polkuja on lähellä ja kaukana, lähin vain parinsadan metrin päässä kotioveltani. Metsässä juokseminen on ehkä parasta aivojen nollausta, minkä tiedän. Jalkoihin tuijotellessa ja askeleitaan asetellessa ei tule vilkuilleeksi kelloa eikä mieti juuri muuta.
Olen etsiskellyt polkuja aina kun olen haistanut sellaisen lähelläni. Kesämökkimme ohitse kulkee Rehtsuon ja Kullavuoren reitti, Kuhankuonolla olen juossut muutaman kerran blogikaverini Susannan kanssa. Pääskyvuoressa ja Littoisissa olen risteillyt lähestulkoon kaikki polut ristiin rastiin. Mutta Lausteen Perintömetsästä saati sen polkujuoksulenkistä en ollut koskaan kuullutkaan. Lausteella olen juossut vain kuntorataa ympäri sekä pitkiksenä Luolavuoreen saakka ja takaisin. Kun sain tietää 10,5 kilometrin polkulenkistä vain muutaman kilometrin päässä kotoani, kiinnostuin heti. KPK 24/7:n Turun porukan kanssa sovittiin tietty ajankohta lenkin juoksemiseksi, mutta halusin mennä etsimään mystistä reittiä jo itsekseni etukäteen. Siitä oli nimittäin hyvin niukat tiedot netissä. Joku polkujuoksija oli jakanut oman juoksunsa gps-piirrokseen nojaavan reittikartan sekä ladannut Youtubeen juoksustaan kuvaamansa videon, jolta pystyi seuraamaan reittiä. Yksityiskohdat olivat kuitenkin enemmän kuin epäselvät. En saanut kartan perusteella käsitystä oikein edes siitä, mistä reitti lähtee, saati missä se kulkee. Youtube-videon esittelytekstissä kerrottiin, että reitti on merkitty heijastimin, joten sen voi juosta myös pimeällä.

Ensimmäisellä kerralla menin siis juoksemaan yksin. Tuumin, että Lauste on kuitenkin niin pieni paikka, että kyllä sen polun nyt sinne tänne juoksentelemalla pitäisi jossakin vaiheessa löytyä. Juupa juu. Lähdin Hiihtomajan parkkipaikalta randomilla etsiskelemään, samasta kohdasta, josta 2,5 kilometrin kuntoratakin lähtee. Nyt jo tiedän, että valitsemani suunta oli väärä, mutta polkuja oli kaikkialla kuntoradan ja asuinalueen lähettyvillä. Ainut miinus oli, ettei niitä ollut merkitty mitenkään. Säntäilin summittain sinne tänne ja mietin, että olenpa tavallisen toope.

Sitten huomasin, että kuntoradan lähtöpisteen vieressä oli kyltti pulkkamäelle, josta en entuudestaan ollut tiennyt mitään. Päätin juosta katsomaan, mitä sieltä löytyy. No, järkälemäinen pulkkamäki tietysti, jossa olisi oivallista vetää hapokkaat mäkijuoksutreenit, mutta mäen päältä lähti myös polku kallioiden ylitse metsään. Seurasin sitä, ja vajaan kilometrin päästä tulin kohtaan, jossa kuntoradalta erkanee tie Kaarinan keskuspuistoon. Huomasin siinä metsänreunassa myös kyltin, jossa kerrottiin Lausteen Perintömetsästä, ja olipa siinä reittikin merkitty karttaan, tosin melko epäselvästi. Olen juossut tuota kuntorataa kymmeniä ja taas kymmeniä kilometrejä, mutta koskaan en ole pysähtynyt tutkimaan tuota kylttiä tarkemmin. Nyt lähdin muitta mutkitta metsään, kun huomasin sinisen juoksijan kuvan maalattuna puunrunkoon. Seurasin jonkin matkaa sinisiä reittimerkkejä ja puihin sidottuja heijastimiakin näin. Sininen juoksijan kuva on merkki siitä, että kyseessä ovat Paavonpolut eli merkityt reitit, jotka tutustuttavat ihmisiä lähiluontoon eri puolilla Turkua.

Pian kuitenkin olin juossut harhaan, eikä sinisiä merkkejä näkynyt enää missään. Olin taas lähellä alkupistettä. En luovuttanut, joten pulkkamäki uudestaan ylös ja polulle. Nyt pääsin sentään vähän pidemmälle, ennen kuin eksyin reitiltä. Vielä kolmannen kerran pulkkamäki ylös, polulle, ja sinisten reittimerkkien metsästykseen. Jossakin vaiheessa huomasin siirtyneeni keltaisella merkitylle reitille, ja sitten kadotin keltaisetkin pylpyrät. Olin todella tiheässä risukossa, jossa ei juuri päässyt etenemään, ja ihmettelin, että sellaista maastoa edes on pienessä kaupunkimetsässä, joka ei sittenkään taida olla niin pieni. Oli todella paljon vaikeakulkuista juurakkoa ja kaltevaa pintaa. Pienen harhailun jälkeen löysin keltaiset merkit, mutta asutuksen laidalla ne loppuivat kokonaan. Olin taas kuntoradalla. Kilometrejä oli kertynyt kuitenkin tuossa harhailemisessa 11,5,  ja oli alkanut hämärtää, joten oli pakko luovuttaa ja lähteä kotiin. Tyhmänä menin hikisissä kamppeissani ensin kauppaan, ja seuraavana päivänä oli kurkku kipeä.



Polkujuoksua 11,55 km / 1:23:38 / 7:14 / KS 153 MS 171


Sain flunssan, jota podin viisi päivää. Kuudentena palasin takaisin Lausteelle, nyt porukassa. Polkujuoksun ainut miinuspuoli ainakin itselläni on se, että kun katse pysyttelee melkoisen tiiviisti jaloissa ja alustassa eikä vauhtia malta hidastaa edes sen ajaksi, että katselisi suunnistusmielessä ympärilleen, reitiltä eksyy nopeasti. Kuuden hengen porukassamme ei ollut ketään, joka olisi lenkin juossut, mutta päättelimme 12 silmän havaitsevan reittimerkit paremmin kuin kahden. Opastin porukan alkuun pulkkamäestä, vaikka Perintömetsään pääsee todistetusti myös huomattavasti helpompaa reittiä kuntoradalta. Tällä kertaa juoksin kohtaamispaikalle kotoa. Sain pohjalle kolme kilometriä melko rivakkaa pk:ta, sillä en osannut arvioida, kuinka kauan minun kestää juosta tuota siirtymää.

Muutaman mutkan kautta pääsimme matkaan. Päätimme seurata sinisiä merkkejä, minkä luulimme olevan oikea veto, koska heijastinmerkkejäkin näimme. Pääsimme hyvin alkuun, ja aloitusvauhti oli aika rapsakka. Aina välillä piti pysähtyä, kunnes löysi sinisen merkin puusta. Välillä maasto oli hyvinkin tekninen, välillä raskas. Jyrkkä kallionrinne piti lipsutella varovaisesti alas, ja olipa matkalla jopa yhdet lyhyet pitkospuut. Saavuimme Littoisten reunamille, jolloin asutusalue pakotti kääntymään takaisin. Seurasimme samaa reittiä takaisin, jolloin aloin aavistella, että metsään meni jälleen. Nettiin ladatun kartan mukaan oikea reitti kiersi selvästi ympyrän muotoisen lenkin, ja Perintömetsän reitti jatkui vielä poluilla kuntoradan ympärillä. Nyt olimme juosseet sinne ja takaisin, emme ympyrää.


Tätä tavoiteltiin.


Nyt kun katselen meidän tekemiä kiemuroitamme, näyttää siltä, että todennäköisesti sinisellä merkitty Paavonpolku on kokonaan toinen reitti kuin Perintömetsä. Mutta miten sinne löytää, se onkin kokonaan toinen juttu!

Polkulenkin päätteeksi kiersimme vielä kuntorataa kierroksen, tai minä vedin puolikkaan, jonka jälkeen erkanin ja jatkoin kotiin. Oli vedetty reipas 15 kilometriä maastoon nähden sen verran kovaan tahtiin, että jalat olivat todella raskaat ja sykkeet huitelivat pilvissä. Suurin syy väsymykseen taisi olla flunssa, jonka olin vasta taltuttanut. Muutaman kerran tuli siellä polulla kirmatessani mieleen, että olikohan tässä mitään järkeä tulla saman tien tänne rehkimään, jos flunssa tulee entistä ärhäkkäämpänä takaisin. Mutta eipä tullut, nyt olen kokonaan terve ja olo sen kuin vahvistuu. Nyt odottelen malttamattomana seuraavaa tilaisuutta lähteä tuonne metsään tarpomaan. Taitaa olla viisainta tulostaa oikean reitin kartta mukaan ja suunnistaa sen avulla, josko sitten löytyisi.

Reipas PK, josta 2/3 poluilla 15,7 km / 1:51:48 / 7:08 / KS 165 MS 177


Tämä tuli.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Vantaan maraton 2016 - tunteikas nappirykäys


Tässä vaiheessa oltiin vielä melko twinpeaksmäisissä tunnelmissa. Vai pitäisikö sanoa hohtomaisissa?

Nyt seuraa kisaraportti Vantaan maratonilta, josta kehkeytyi kaikin puolin onnistunut ja tunteikas juoksu. Blogiani seuraavat tietävät, että loppukauden eli syksyn ajan olin painiskellut ensin uupumuksen ja sitä seuranneen turhautumisen ja epäuskon kanssa. Ruisrääkki oli pitänyt jättää väliin. Välillä ajattelin, että olen juoksijana luuseri eikä kukaan ota minua tosissaan. Jotenkin kuitenkin keräsin itseni, ja aloin valaa uskoa itseeni viimeistään maratonviikolla. Alle olin saanut muutamia onnistuneita ja hyviä treenejä, joiden perusteella mietin, että tästä voi tullakin jotakin. Lisäksi olen alkanut ymmärtää kestävyysurheilun luonnetta jälleen hieman paremmin: hötkyilyllä ei saavuta muuta kuin rikkinäiset paikat, ja jos yksi tai kaksi treeniä jää väliin, kuntoni ei todellakaan romahda mihinkään. Päinvastoin, se tekeytyy entistä paremmaksi, kuten hyvin noussut taikina.

Tiistaina aloitin tankkauksen. Tällä kertaa se perustui maltodekstriinin juomiseen ja yhden päivittäisen, kunnolla hiilihydraattia sisältäneen aterian varmistamiseen. Kittasin siis noin litran veteen sekoitettua maltojauhetta päivässä muun nesteytyksen lisäksi (yleensä juon päivässä noin pari litraa vettä) ja söin lounaaksi aterian, jossa oli joko riisiä tai pastaa. Iltaisin söin tavalliseen tapaan runsaan salaatin ja marjoista tehdyn smoothien. Sataprosenttista ruisleipää meni aamuisin pari palaa, myös turkkilaista jogurttia pari desiä. Karkkia tai muuta hyvää en syönyt, eikä syöminen muutoinkaan noussut erityisen suureen rooliin tankkauksessa. Maltoa join vielä perjantaina, jolloin join myös veteen sekoitettua urheilujuomajauhetta.

Lähdin omalle pikku maratonretriitilleni perjantai-iltana. Lähtö tietysti viivästyi, vaikka tarkoitus oli päästä perille vielä valoisaan aikaan. Suurimman osan matkaa sain kyllä ajaa valossa, sininen hetki laskeutui jossakin Vihdin tienoilla, ja kehä kolmoselle saapuessani olikin jo ihan pimeää. Ehdin kuitenkin Vantaan urheilutalolle hakemaan numerolappuni, joka roikkui oikeassa paikassaan pyykkinarulla. Ihan ensimmäiseksi piti rynnätä vessaan, sillä urheilujuoman lipittäminen oli saanut aikaan infernaalisen vessahädän, ja ajoin kehällä kirjaimellisesti jalat ristissä. Lisäksi navigaattorini oli syönyt koko akun tyhjäksi, joten minun oli pakko mennä jäähallin lippuluukulle kysymään, saisinko ladata vähän aikaa puhelimeeni virtaa. Siinä sitten seisoskelin ja kuuntelin kentältä kantautuvaa pelin melskettä. Oli hyisen kylmä tuuli ja vain pari astetta lämmintä. Onneksi olin varustautunut monin erilaisin kisavaatekokonaisuuksin, siitä ei ainakaan juoksu jäisi kiinni. Pian virtaa oli sen verran, että pääsin jatkamaan navigaattorin turvin matkaa hotellille, minulla kun ei ollut harmainta aavistustakaan, mihin päin pimeydessä olisi pitänyt suunnistaa löytääkseen Sokos Hotelli Vantaa.

Vasta, kun olin ajanut auton maailman pienimpään parkkihalliin (en voinut uskoa, että ne ruudut tosiaan oli tarkoitettu autoille), tajusin, että tämähän on se pahamaineinen bilehotelli Vantaa, jonne tullaan kaukaakin sekoilemaan. Toivoin, että en onnistu saamaan mitään rymyjengiä naapurihuoneeseeni ja kirjauduin sisään. Menin syömään, ja siinä iltaa aloittelevia porukoita katsellessani tunsin itseni todella yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Mietin, mitä ihmettä oikein teen täällä, where's the clue??

Hillitsin itseni vakuuttelemalla, että vaikka nyt tuntuu utopistiselta, että huomenna toden totta juoksen maratonin, juoksen sen joka tapauksessa, joten älä turhaan lietso itseäsi mihinkään skitsojännitystiloihin. Menin huoneeseeni, kävin suihkussa, laitoin kaikki mahdolliset juoksuvaatteet esille, hyppäsin sänkyyn, totesin Yle Teeman esittämän elokuvan kelvottomaksi, luin hetken ja sammutin valot kello 22.38. Aiemmin kuin yleensä ikinä. Aika pian vajosin uneen, mutta havahduin aika ajoin muun muassa yläkerrasta kantautuvaan korkokenkien kopseeseen ja käytävällä kulkeneiden ääniin.

Heräsin kuitenkin virkeänä ennen herätyskellon soittoa seitsemän jälkeen. Vedin verhot ikkunan edestä ja totesin, että ulkona on kamala tuuli. Jo eilen auto oli heittelehtinyt moottoritiellä, kun tuulenpuuskat nappasivat siihen kiinni, ja vaikka olin todennut sääennusteenkin lupaavan voimakkaanpuoleista tuulta, olin toivonut sen jotenkin mystisesti tyyntyvän. Ilma näytti hyiseltä ja juoksuhimo oli nollassa. Toimin jotenkin ulkoa ohjatun määrätietoisesti ja menin aamiaiselle. Söin pari ruisleipää, hedelmiä, tuoremehua ja kahvia. Otin vielä mukaan puolikkaan banaanin, jonka kiskaisin ennen kisapaikalle lähtöä. Hotellihuoneessa latkin urheilujuomaa. Kun kello oli noin 9.50, istuin hotellihuoneen vessassa ja soitin kotiin. Mies kysyi, tekeekö mieli lähteä juoksemaan, johon vastasin rehellisesti että ei todellakaan. Kotoa kantautuneet lasten iloiset äänet saivat minut valtaisan ikävän kouriin, ja ihmettelin ääneen, miksi minun on pakko ajaa itseni tällaisiin tilanteisiin, jotka tuntuvat musertavilta ja ylitsepääsemättömiltä. Sanoin, että teen nyt vain sen, mitä minun pitää tehdä, ja sitten ajan kotiin. Ajatus lämpimään kotiin pääsystä perheen luokse kannattelikin minua noina epäuskon ja yksinäisyyden minuutteina.

Pakkasin kamppeet kasaan ja hain auton. Kuvittelin muistavani, miten kisapaikalle mennään, mutta ajoin aika nopeasti harhaan. Kytkin navigaattorin päälle jossakin huoltoaseman pihalla, tein u-käännöksen ja ajoin pari kilometriä toiseen suuntaan. Ajoin auton parkkiin urheilukeskuksen pysäköintialueelle, joka oli jo aivan tupaten täynnä autoja. Saman tien rentouduin, turha epävarmuus karisi pois ja aloin nauttia olostani. Muiden samalla asialla olevien ihmisten näkeminen helpottaa kummasti! En ole yksin, täällä on muitakin, joilla on sama päämäärä ja tavoite. Ajattelin, että juoksen nyt vain ja menen sitten kotiin. Ihan ensimmäiseksi menin bajamajaan ja lähdin verkkaamaan. Olin pukenut kompressiotrikoot, sekä lyhythihaisen että pitkähihaisen juoksupaidan, ohuen juoksutakin ja vielä windproof-takin, niin ja sormikkaat. Oli meinaan kylmä ja hyytävä tuuli, vielä silloin aamulla. Verkatessa tuli onneksi äkkiä lämmin, jolkottelin sellaiset 1,3 kilometriä siinä ympäristössä. Kävin autolla jättämässä päällimmäisen takin pois, ja ajattelin, että juoksen noilla paidoilla ja juoksutakilla. Onneksi katselin muiden juoksuasuja, ja aika monilla näytti olevan vain pitkä- ja lyhythihainen paita. Joillakin jopa sortsit. Koska olen kuumaverinen, päättelin, että minullekin tulee kuuma ja kävin jättämässä vielä ohuen juoksutakin pois. Onneksi! Sillä venyteltyäni ja otettuani pari kiihdytystä minulla ei ollut enää yhtään kylmä.

Ai niin! Kroppa tuntui todella hyvältä, ja kiihdytykset irtosivat todella vahvoina ja napakoina. Ei ollut mitään kolotuksia missään, enkä ollut yhtään uupunut. Lepo ja treenin keventäminen olivat tehneet tehtävänsä. Kisaviikolla olin käynyt juoksemassa vain maratonvauhtisen puolituntisen verkkoineen, en käynyt edes perinteisellä edellisen illan verkalla, koska halusin nukkumaan ja syömään. Helpottavaa huomata, etten orjallisesti noudata ohjeita ja ohjelmia vaan opin pikkuhiljaa jopa kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Yhtäkkiä oli tosi mukava olo, ja aurinko alkoi paistaa. Ihmiset hymyilivät, oli jotenkin käsinkosketeltavan mahtava urheilujuhlan tuntu. Käväisin vielä bajamajassa, kun kello oli 10.55 ja kävelin siitä suoraan lähtöpaikalle. Ryhmittäydyin sinne jonnekin puolivälin taakse, sillä olin huomannut ohjekyltin, jossa opastettiin 3:30 aikaa tavoittelevat. En enää nähnyt kylttiä lähtöalueella, mutta ajattelin pelata varman päälle, etten olisi ainakaan nopeampien tiellä. Jotenkin minulla oli sellainen vainu, että Vantaalle on tultu puhtaasti juoksemaan, siellä näytti olevan kovakuntoista porukkaa, osallistumismaksuun ei kuulunut ylimääräistä tilpehööriä kuten paitoja tai muuta, joten otaksuin että täällä ollaan tosissaan.

Kun lähettäjä alkoi luetella numeroita viidestä nollaan, tajusin, että mehän lähdetään tästä ihan justiinsa juoksemaan, ja sitten mentiin. Alusta lähtien oli helppo asettaa askeleet omaan juoksutahtiinsa sopivaksi, vaikka ihmisiä oli todella paljon ja tiiviisti ympärillä, törmäyksiä ei sattunut. Vain muutaman kerran alun tietyömaan kaventamassa kohdassa piti pomppia hitaampien ohitse, mutta muuten oli hyvin tilaa. Olin päättänyt, että juoksen 5:40 tahtiin niin kauan kuin pystyn ja sen jälkeen juoksen sitä tahtia mitä pystyn. 5:40 riittäisi neljän tunnin aikaan, jota lähdin tavoittelemaan. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 5:55, joten leppoisasti aloitettiin. Kuulostelin itseäni, miltä juokseminen tänään tuntuu, ja se tuntui vilpittömästi erittäin hyvältä ja kevyeltä. Olin saanut neuvon, että vastatuulen iskiessä peesaa edellä meneviä, ja näin ajattelin tehdä. Vaikka tuuli oli ajoittain todella kova, se välillä oli myös myötäinen ja puski eteenpäin. Yritin käyttää niitä kohtia hyväkseni ja kerätä voimia vastatuulen varalle.

Olin varannut flipbeltiin mukaan joitakin geelejä ja glukoosipillereitä, ja ensimmäisen geelin söin taas bajamajassa juuri ennen starttia. Tällä kertaa en ollut kuitenkaan neuroottinen niiden suhteen, kuten esimerkiksi Tukholmassa, jossa nautin geelin täsmällisesti aina puolen tunnin välein. Ajattelin, että otan sellaisen aina, kun tulee sellainen olo. Ensimmäinen juomapaikka oli neljän kilometrin tuntumassa, ja olin siihen mennessä saavuttanut porukan, jossa yhdellä oli juoksukärryt, toinen juoksi iso rinkka selässään ja muilla oli vain muuten karnevalistinen tunnelma. Jengi juoksi melko tarkkaan 5:40 tahtiin, ja ajattelin, että tässäpä oiva peesausporukka, ison rinkan takana on hyvä pitää tuulta. Näin jälkikäteen naurattaa ihan kippurassa, etten sen enempää kiinnittänyt rinkkamieheen huomiota enkä edes ihmetellyt hänen kantamustaan, jotenkin sivuutin sen seikan pitämällä sitä maratoonareille ihan tavallisena, "ainahan täällä näkee jotain hulluja". Kisan jälkeen luin, että kyseessä oli Jussi Kallioniemi, joka pääsi juoksullaan Guinnesin ennätyskirjaan juostuaan maailman parhaan ajan 27 kilon rinkka selässä. Hän tuli maaliin ajassa 4:34:32.

Melko pian kävi selväksi, että askeleeni nousi jengiä nopeammin, ja tuulensuojasta huolimatta painoin ohitse. Voimakas tuuli oli irrottanut reittimerkkejä, ja jalkani sotkeutui yhteen tällaiseen vapaana hulmunneeseen nauhaan. Samantien joku vieressäni huusi "varo!", mutta onneksi sain heilautettua nauhan jalastani hidastamatta vauhtia. Siitäkin tajusin vasta vähän ajan päästä, että olisin voinut kompastua kunnolla, mutta jotenkin mahtava flow esti kielteisiä ajatuksia pääsemästä läpi aivoihini. Ennen kymppiä huomasin, että juoksu kulkee paljon paremmin kuin Tukholmassa, jossa se oli alusta lähtien vähän puristamista ja väkinäistä, ei sellaista hyvän tuleen menoa laisinkaan. Kierrosajatkin olivat hyviä: kilometrit 2 - 10 kulkivat näin: 5:37 / 5:37 / 5:45 / 5:36 / 5:38 / 5:29 / 5:32 / 5:33 / 5:29.

Jossakin kuuden kilometrin tietämillä olin lyöttäytynyt porukkaan, joiden vauhdin totesin alle neljän tunnin menoksi, mutta itselleni aivan sopivaksi. Siinä oli muistaakseni kolme naista ja yksi mies, ja siinä sujahti mukavasti ensimmäinen kierros loppuun. Vantaan reitti oli todella armollinen. Se oli niin tasainen, että kun edessä häämötti vähän pidempi hiekkatienousu, reitti kääntyikin kesken nousun vasemmalle ja jatkoi taas tasaisena. Missään vaiheessa ei tarvinnut käyttää ylimääräistä forcea takareisistä tai pakaroista nousuihin. Juokseminen oli helppoa ja vaivatonta. Pääsin sellaiseen flow-tilaan, jossa ainut olemassaolon tapa on juokseminen, pysähtyminen tai käveleminen eivät ole vaihtoehtoja. Se oli mahtavaa, kylmät väreet vain menivät pitkin kehoani, tuntui niin hyvältä.

Jossakin kuuden kilometrin tietämille oli pystytetty lava, jossa soitti päivän ensimmäinen bändi. Se kuulosti hyvältä, ja mietin mielessäni, että tämä on niin paljon enemmän minun juttuni kuin Tukholmassa kuullut karnevalistiset pilipaliorkesterit, joiden liian kova musisointi vain otti korvaan ja ärsytti. Vantaalla minulla oli niin hyvä tuuli, että näytin bändillekin muitta mutkitta peukkua ja hymyilin. Harmi, etten nyt muista orkestereiden nimiä, vaikka nekin jossakin silmiini osuivat. Pitää tässä oikein kiittää hyvästä meiningistä. Vähän ajan päästä seuraavana vuorossa ollut bändi käveli vastaan soittokamojaan kantaen, ja sisuksissani riipaisi: ihmiset ihan tosissaan tulevat tänne soittamaan ja järjestäjät ovat tehneet juoksumme eteen töitä! Tietysti myös Tuhkolmassa oli tehty ihan hirveästi töitä ja laitettu rahaa palamaan, mutta nyt oltiin kuitenkin hei Vantaalla!

Vähän ennen ensimmäisen kierroksen loppua kaarteessa seisoi toimitsijoita ohjaamassa juoksijoita. Mieleeni jäi ihanan iloisen näköinen papparainen, joka huusi tohkeissaan, että enää muutama sata metriä. Naurahdin, että niin, tätä ekaa kierrosta, vielä kolme jäljellä. Ihmiset olivat aivan uskomattomia matkan varrella. He seisoivat siellä tuntikausia kannustamassa ja antamassa läpyjä ja huutamassa, sillä näin jokaisella neljällä kierroksella samoja kasvoja, joita aloin jo odottaa. Tätä kirjoittaessanikin herkistyn miltei itkemään, ihmiset olivat todellakin siellä aivan uskomattoman mukavia. Ensimmäinen kierros meni aikaan 59:35, ja kuuluttaja kuulutti meidän olevan alle neljän tunnin ajassa kiinni. Jotenkin se porukka, jonka kanssa olin juossut, otti siinä maalialueella kaulaa, sillä toiselle kierrokselle lähdettäessä olin heistä yhtäkkiä 5 - 10 metriä jäljessä. En kuitenkaan jäänyt, joten päättelin, että ei tässä mitään hätää ole.

Aurinko oli alkanut paistaa ihan kunnolla, ja välistä tuntui kuin tuulikin olisi tyyntynyt. Auringonpaiste ei ole minulle mikään paras juoksuseuralainen, varsinkaan jos en ole suojannut silmiäni lippiksellä tai laseilla. Nyt ei ollut kumpaakaan, ja aina välillä kirkkaus sai pääni särkemään. Onneksi se ei yltynyt mitenkään sietämättömäksi kivuksi, ja aina juomapisteillä sain huolehdittua kunnon nesteytyksestä. 10,55 kilometrin mittaisella kierroksella juomapisteitä oli kolme, mikä oli oikein sopiva määrä. Kahdella ensimmäisellä kierroksella juoksin ne läpi, mutta sain jotenkin kumman hyvin otettua aina mukin ja vielä juotuakin siitä. Suolakurkkuja alettiin tarjota aika aikaisessa vaiheessa, mikä oli hyvä juttu, sillä niitä oli kiva imeskellä. Kilometrit 11 - 20 kulkivat näin: 5:26 / 5:29 / 5:28 / 5:31 / 5:37 / 5:34 / 5:32 / 5:32 / 5:40 / 5:55.

Sama porukka oli edelleen näköpiirissäni ainakin 15 kilometrin kohdalla. Silloin koin ensimmäiset tuntemukset jaloissani, nimittäin upouudet Boston Boostit alkoivat tuntua pikkuvarpaissa. Tajusin, että niihin on tulossa hiertymät, mutta toivoin, että kipu ei yltyisi missään vaiheessa liian kovaksi. Jalat olivat vielä tässä vaiheessa hyvävoimaiset ja vauhti kepeää. Tiesin, että menen koko ajan alle tavoitevauhtiani, mutta koska meno tuntui hyvältä ja vaivattomalta, en ollut huolissani vaan ajattelin kerääväni aikaa pankkiin. Kuljetun matkan keskitahti näytti parhaimmillaan 5:34, ja tiesin, että vaikka vauhti hidastuisi paljonkin, pysyisin silti neljän tunnin tavoitteessa aika pitkään. Maraton on niin pitkä matka, että jalkoja saisi treenilenkeillä rassata ihan hirveän kauan, jotta ne tottuisivat maratonilla vaadittavaan iskutukseen. Tämä tarkoittaa, että juostut kilometrit alkavat väistämättä jossakin vaiheessa tuntua jaloissa, ja vaikka olo muuten olisi hyvävoimainen ja kunto kohdillaan, matka alkaa painaa. Tiesin sen, ja osasin odottaa vauhdin tästä hiipuvan. Puolimatkassa aikani oli 1:58:36, eli edelleen oltiin vielä hyvässä vauhdissa.

Muistelin, että Tukholmassa puolivälin jälkeen juokseminen helpottui henkisesti, kun sai ajatella jokaisen kilometrin olevan kotiin päin, puoliväli jo ylitetty. Tällä kertaa kolmas kierros oli itselleni ehkä juoksun vaikein, vaikka ei sekään ylitsepääsemätön ollut, mutta juostut kilometrit alkoivat tuntua jaloissa ja kepeys ei ollut enää niin kepeää. Painoin silti tasaisen tappavaan tahtiin eteenpäin, vaikka askeleeni hidastuikin. Maratonilla on kuitenkin lohdullista, että kilometrit vähenevät yksi toisensa jälkeen ja maali lähestyy, kun vain muistaa liikuttaa itseään. Kilometrien 21 - 25 keskitahdit olivat: 5:35 / 5:45 / 5:45 / 5:41 / 6:07. 25:n kilometrin hitaus johtuu siitä, että kolmannesta kierroksesta lähtien otin juoma-asemilla aina muutaman kävelyaskeleen, jotta sain kumottua sekä urheilujuoman että veden sisuksiini. Sekoilin myös suolakurkkujen kanssa. Turvonneiden sormieni pinsettiote ei toiminut, ja jouduin pari kertaa kääntymään takaisinkin, kun en saanut otetta kurkuista. Muistan kerran sitä ihan ääneen nauraneeni. Vauhdin hidastuminen ei ollut dramaattista, enkä ollut siitä hirveän huolissani, voimia kun tuntui riittävän yhä. Ennemminkin vaikeudet alkoivat liittyä kehon prakaamiseen ulkoisista (tai rakenteellisista) syistä. Tässä vaiheessa laskeskelin, että voisin vaikka vähän aikaa kävellä ja pääsisin silti ennätykseeni. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sellaista oloa, että pitäisi kävellä, keskeyttämisestä puhumattakaan. Muistin Tukholman maratonilla ajatelleeni keskeyttämistä ainakin ajatuksen tasolla, ja nyt kun vertasin meneillään olevaa kokemusta siihen, sain voimaa siitäkin, että nyt mentiin paljon vahvemmin ja paremmalla fiiliksellä.

Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että sinä juokset täällä nyt. Nyt on mahdollisuus tehdä ennätys, nyt on juoksemisen aika. Kun se loppuu, voit ajatella muita asioita. Mutta nyt keskity tähän. Se toimi! Muutama tunti elämästä hujahtaa aika nopeasti, oli se minkälaista taistoa tahansa, ja tästä(kin) kokemuksesta jäisi unohtumattomat muistot. On hyvä ajatella, että nyt on juoksun aika, nyt sinä pystyt tähän, se on tässä ja nyt. Silloin sitä uskoo siihen itsekin. Ympärillä juoksi myös erittäin sitkeää ja kovatasoista porukkaa. Tukholmassa olin nähnyt ensimmäisen kävelijän noin 15 kilometrissä, täällä en ainuttakaan. Joku jossakin venytteli kramppaavaa jalkaansa, mutta äityi sitten jälleen kovaan juoksuun. Se oli menoa se.


Noin 26 kilometrin kohdalla takaa kuului miehen kovaäänistä huutoa, että: "Tässä menee neljä tuntia, jos kiinnostaa!", ja sieltä kaksi pitkää miestä johdattivat pientä porukkaa määrätietoisin askelin eteenpäin. Ajattelin, että tähän jengiin liimaudun vaikka väkisin, ja sainkin alkuun kiinni heidän hyvästä rytmistään. Toisen miehen paidan selkämyksessä oli apinan kuva ja teksti "Nylkkyapina". Katsoin ensin, että apina näyttää keskisormea ja närkästyin hieman, mutta sitten huomasin sen koukistavan etusormea, seuraa minua. Helpotuin, ettei yhtään negaatiota mahtijuoksuni varrelle mahtunut. Miehet opastivat vääpelimäisin käskyin: "Nyt kaikki ottavat kymmenen rauhallista hengitystä sisään ja kymmenen ulos, ei tule niitä pistoja sitten." Ja niin minäkin käskystä rauhoitin hengitykseni. Muutenkin, kun hengitys oli jotenkin "pysähtynyt" tai muuttunut pinnalliseksi, auttoi heti, kun keskittyi hengittelemään. Harmi kyllä, totesin kuitenkin aika pian, että jänisten vauhti on minulle tässä vaiheessa liian kova, kun matkaa oli jäljellä vielä 14 - 15 kilometriä, ja jäin porukasta jälkeen.

Tässä vaiheessa käsivarteni olivat alkaneet särkeä, etenkin vasemmassa hauiksessa tuntui kipua ja ajattelin sen johtuvan liian kireästä käsivarsikotelosta, jota löystin hieman. Ehkä se vähän auttoikin, en ainakaan muista, että käsivarsikipu olisi kovin pahentunut. Takareiteni olivat alkaneet kiristää, ja 28 kilometrissä tiedostin kivun niissäkin. Siinä 28 kilometrin kohdilla oli asuinalue, jossa iso porukka kannusti koko matkan ajan, lapset antoivat läpyjä ja aikuiset huusivat nimeltä. Numerolappuun oli kirjoitettu jokaisen etunimi suurin kirjaimin, joten siitä saattoi juoksijoita etunimellä kannustaa. Kuulin sieltä täältä huutoja "hyvä Salla!", ja sain voimaa kinttuihini. Ihan kuin kaikkialla olisi ollut juuri minun tuttujani katsomassa. Noin pari kilsaa ennen kolmannen kierroksen loppua kaarteessa oli jälleen toimitsijoita, jotka kommentoivat toisilleen meidän menoamme. He juttelivat keskenään, mutta tajusin sanat: "Kovavauhtista menoa!", ja ajattelin, että ehkä meno tosiaan näyttää vielä kovalta, vaikka se ei siltä enää tuntunutkaan. Se sama iloinen papparainen huusi, että kun saatte tämän matkan tästä nyt juostua, niin tulette sitten meidän järjestämiin muihinkin tapahtumiin. Kolmannen kierroksen lopulla keskivauhti oli laskenut jo noin 5:44:ään. Kilometrit 26 - 30: 5:47 / 5:55 / 5:58 / 6:08 / 6:06.

Aina kierroksen loppupuolella pienessä mäessä oli tyttöjä jakamassa geeliä. Jokaisella kierroksella he huhuilivat: "Sallalle geeliä!", ja nappasin tuubin mukaani. Sitä oli hyvä imeskellä pussista. Geelitaktiikkani toteutui muutenkin hyvin tunneperäisesti. Imin omia ja tarjottuja geelejä aina kun muistin. Koko matkan aikana taisin syödä niitä kaikkiaan kuusi. Kiitin jo siinä juostessani teräsvatsaani: iloisesti sekaisin nautitut geelit, urheilujuoma ja vesi sulivat hienosti vatsalaukussani, enkä kokenut vatsani vuoksi mitään ongelmia. Muistaakseni 12 - 15 kilometrin tietämillä oli jotakin kramppaavaa tunnetta oikeassa kyljessä, mutta se meni ohi rauhoittamalla hengitystä.

Kävi tuuri, vaikka ensin luulin sen koituvan epäonnekseni. Nimittäin puolimaratoonarit lähtivät matkaan juuri ennen kuin minä lähdin viimeiselle kierrokselle. Ajattelin, että nyt nopeammat juoksijat tempovat ohitseni oikealta ja vasemmalta ja minä jään heidän jalkoihinsa. Mutta nopeimmat olivat tietysti menneet jo menojaan, ja minun tehtäväkseni jäi kerätä hitaampien selkiä. Ensin ajattelin, että onpa kiva, joudun poukkoilemaan ja väsähdän totaalisesti, mutta hienosti sitä mahtui. Arvatkaapa minkälaiset itsetunnon puuskat siitä sai, kun huomasi, että olen yhä näin voimissani, että pystyn tässä ohittelemaan vasta matkansa aloittaneita. Tuli buustia. Varsinkin, kun muistelin maratonurani alkua, joka siis polkaistiin käyntiin niin ikään Vantaalla vuonna 2008. Silloin minulla oli alla vasta muutama puolikas ja juokseminen oli muutenkin aika ajoittaista. Juoksin 32 kilometriä ja meinasin kuolla, sen jälkeen kävelin puujaloilla seitsemän kilometriä ja henkien voimalla juoksuhoipertelin loput kolme kilsaa maaliin ajassa 5:10. Tuolloinkin puolimaratoonarit lähtivät matkaan niin, että minä olin vielä matkalla, mutta silloin koikkelehdin puujaloillani ja pelkäsin, että joku gasellin lailla ohitseni kirmanneista juoksijoista hipaisee minua niin, että kaadun maahan. Tästä muistikuvasta sain lisää itsetuntoa ja tajusin, miten pitkän matkan olen kehittynyt juoksijana, vaikka kahdeksassa vuodessa on välissä kaksi lapsensaantia ja pitkiäkin juoksutaukoja. Tunteet alkoivat nousta pintaan.

Mietin, mahtaako minulle tällä kertaa tulla sitä kuuluisaa seinää vastaan, mutta 33 kilometriä oli mennyt jo, eikä olo ollut kovin paha. Päinvastoin, tuntui, kuin kierros olisi lyhentynyt joka kerran. Se johtui ehkä siitä, että alkoi muistaa erilaisia maamerkkejä matkan varrelta: tuossa on huoltoasema, tuolla tuo kuntokeskus, nyt juomapiste, tuolla rakennustyömaa. Se teki matkanteosta henkisesti helpompaa. 35 kilometrin kohdalla alkoi pohkeissa tuntua orastavia kramppien oireita. Ikinä ennen en ole moista maratonilla kokenut, ja pelkäsin, että jos jalkani kramppaavat kokonaan, minun on pakko kävellä. Ei ollut tietenkään suolaa mukana, ja sillä juomapisteellä, jolla sitä tarjottiin (38 km), tajusin asian liian myöhään. Otin korvaushoidoksi glukoosipillerin ja imeskelin sitä. Vasen tossuni oli alkanut painaa aika kivuliaasti jalkapöytää, ja mietin, että ihmeen hyvin upouudet kenkäni jalkoihini taipuivat, olinhan juossut Boston Boosteilla vasta yhden kahdeksan kilometrin mittaisen testilenkin. Kipu oli inhaa mutta pysyi juostavan rajoissa. Nyt sattui takareisien lisäksi siis jalkapöytä, käsivarret ja pikkuvarpaiden rakot. Jossakin 36 kilometrin kohdalla seisoi isä lastensa kanssa ja sanoi minut siellä puolimatkalaisten keskellä nähdessään, että: "Siinä on maratoonari." Tuli melkein itku kurkkuun, hänellä oli sellaista arvostusta äänessään. Että täältä tullaan ja vielä ihan vauhdissa mukana!

37 kilometrin kohdalla oli sellainen suora, jolle oli käännytty 90 asteen kulma vasemmalle. Siinä kulmassa oli hieno menomeininki, musiikki soi ja kannustajat ulvoivat. Eräs mies oli juuri pakkaamassa vaaleanpunaisia musiikkivehkeitään kasseihin, ja meinasin sanoa, että älä nyt vielä luovuta. Sitten tajusin, että he ovat seisseet siinä samassa mutkassa kohta neljä tuntia, ihan vain siitä ilosta että ovat ilahduttaneet meitä, maratoonareita! Ihan käsittämätöntä. Ensinnäkin se, että ihmiset menevät liikuttamaan itseään ja kisaavat tietyn matkan kulkemisesta aikaa vastaan, ja sitten vielä se, että toiset tulevat tapahtumaa seuraamaan ja yrittävät tehdä siitä juoksijoille mahdollisimman mukavaa. Olin niin liikuttunut näistä kaikista ajatuksistani ja muistoistani ja kokemastani, että siinä suoraa pitkin juostessani yhtäkkiä itkin ääneen. Ajattelin, että ihan pian minä olen maalissa ja olen suoriutunut jälleen kerran tästä ja vieläpä ennätysajassa. Tässä vaiheessa tiesin, että neljään tuntiin en kerkiä mutta se ei kumma kyllä harmittanut minua yhtään. Kilometrit 31 - 40: 6:03 / 6:07 / 6:05 / 6:01 / 5:58 / 6:24 / 6:08 / 6:15 / 6:04 / 6:20.

40 kilometrissä pikkuvarpaissa tuntui tuttua poltetta ja kirvelyä, ja melkein samaan aikaan molemmissa purskahtivat rikki vesikellot. Olen kokenut saman nyt jo kolme kertaa, ja kipuun tottuu. Katselin jälleen, miten veri värjäsi tossunsyrjäni punaiseksi, ja ihmettelin, että miten näistäkin nyt tuli hiertymät varpaisiin. Olin iloinnut Boston Boosteista, että niiden ulkosyrjässä ei ole samanlaista kovaa, nahkaista tukea kuin Adioksissa, jotka taas ovat hiertäneet aina pikkuvarpaideni kynnet kuoliaaksi. Tajusin, että vesikellot johtuvat tukipohjallisistani, jotka aina vaihdan uskollisesti kengistä toisiin alkuperäisten pohjallisten tilalle. Ne on teetetty jalkojeni malliin tukemaan askellustani (niiltä ajoilta, kun sain juoksemisesta erilaisia polvi- ja akilleskipuja). Ortoosit ovat alkuperäispohjallisia kovemmat, ja siinä vaiheessa kun jalka turpoaa juostuista kilometreistä, se leviää pohjallisen reunan yli, mikä aiheuttaa hiertymää nimenomaan pikkuvarpaisiin. Siitä tämä siis johtuu. Mietin, uskaltaisinkohan jo ryhtyä juoksemaan ilman tukipohjallisiani. Voi sitä ainakin koettaa. Pitkiin aikoihin minulla ei ole ollut mitään jalkavaivoja, joten aika pian sen huomaan, aiheutuuko niitä tavallisten pohjallisten käytöstä.

40:n kilometrin jälkeen viereeni ilmaantui mies, jolla oli punainen Tukholman finisher-paita yllään. Meinasin sanoa, että minulla on samanlainen paita tässä pitkähihaisen alla, että mihin aikaan sinä juoksit siellä. Mutta mies ampaisi 41:n kilometrin jälkeen loppukiriin, johon minä pystyin vastaamaan vasta 42:n kilometritolpan jälkeen. Ihme juttu, mihinkään ei sattunut ihan hirveän paljon, kansa huusi, ja minä pingoin. Sain viimeisellä parillasadalla metrillä itsestäni vielä ihan hyvät vauhdit irti. Viimeiset kilometrit menivät tahtiin 6:14 ja 5:58, viimeiset puoli minuuttia alle neljän minuutin kilometrivauhtia. Sykekelloni näytti matkaksi 42,51, mikä johtui siitä että laitoin kellon päälle heti kun lähtölaukaus kajahti vaikka en ollutkaan vielä lähtöviivalla. Vähän oli tullut näköjään hukkametrejäkin. Virallinen nettoaikani on 4:06:25, ja se on ennätykseni! Aika parani Tukholmasta seitsemällä minuutilla, ja juokseminen oli tuhat kertaa kivempaa kuin siellä. Keskivauhti oli 5:50/km, joten neljä tuntia on jo lähellä.

Sain mitalin kaulaani ja hymyilin vain. Minusta tuntuu, että en ollut muuta tehnytkään juostessani kuin hymyillyt ja hetken itkenyt. Kaikki ihmiset olivat niin älyttömän hyväntuulisia ja iloisia ja ystävällisiä, ei sellainen voi olla tarttumatta. Puhelimeeni alkoi paukkua onnitteluja matkaani reaaliajassa seuranneilta läheisiltäni ja ystäviltäni. Sain käteeni eväspussin ja join tuoremehua ja vettä. Olisi kuulemma saanut pullakahvitkin, mutta en minä sellaista tajunnut. Oli niin sairaan hyvä olo. Menin autoon ja vaihdoin kuivan paidan päälle ja lähdin Turkuun. Huh mikä juoksu. Ihan paras!


Iloisena maalissa.



Kotona: "Plääh, taas mitali. Se pokaali oli hienompi."




torstai 6. lokakuuta 2016

Minkäs sille mahtaa, rakastan juoksua

Jotta tästä ei tulisi mikään uupuneen kehäraakin valituspäiväkirja, katson asiakseni ilmoittaa, et olen löytänyt juoksun ilon uudelleen! Tai saanut sen takaisin, miten vain. Se kävi äkkiä, sanoo joku. Hyvä niin, sanon minä. Ehkä on tultava ryppy rakkauteen, että voi nähdä paremmin, mihin sitä alun alkaen ihastui. 

Kuten viimeksi kerroin, olen nyt vähän muuttanut treenejäni. Toki siksi, että olen keventänyt lähestyvää maratonia varten, mutta myös siksi, että olen halunnut vaihtelua harjoittelukuvioihini. Jos alkaa uuvuttaa ja turhauttaa, on luultavasti hyvä miettiä, mitä voisi tehdä toisin ja koettaa löytää uusi sävel.

Kolme viimeisintä lenkkiäni ovat olleet juuri sellaisia, joista juoksemisessa parhaimmillaan on kyse. Ensimmäinen lenkki oli eräänlainen vauhtileikittely, mutta tein sen rennosti, vauhtia suuresti vaihdellen. Ensin juoksin kolme kilometriä kevyttä verkkaa, sitten viisi kertaa neljän minuutin pätkän alle (toivomaani) maratonvauhtia. Pätkät menivät oletettua lujempaa, ja vauhti tuntui hyvältä. Tosin menosuuntaan menoani siivitti erinomaisen voimakas myötätuuli, sen sain tuta kun käännyin reitillä takaisin ja tunsin saman voiman vasten kasvojani. Lenkin ei ollut tarkoitus olla raskas, joten ilahduin, että 5:15-5:20 tahdit vedoissa tuntuivat erittäin juostavilta. Vetojen välissä kävelin parin minuutin palautukset. Olo oli pitkästä aikaa vahva ja kestävä, sitä olen kaivannut. Loppuun köpöttelin pari kilsaa verkkaa. 

Seuraava lenkki oli viimeinen pidempi siivu, 13 kilometriä alkuun erittäin kevyesti, loppua kohden vähän kiihdyttäen. Vauhti oli erinomaisen hidas ja syke matala, olisin voinut jatkaa näin tuntikausia. Tiistaina juoksin viimeisen varsinaisen lenkkini ennen ensi lauantaita. Kymmenen minuuttia kevyttä, sitten puoli tuntia maratonvauhtia ja loppuun kymmenen minuuttia kevyttä. Taas tuntui jalka nousevan. Ai että! Olin tosiaan  unohtanut, että juokseminen on parhaimmillaan mahtavaa. Supermahtavaa.

Ja malto! Oi, tuo uusi rakkauteni malto, sitä aloin tankata tiistaina. Maltodekstriinijauhetta sekoitettuna veteen. Ei hirveän hyvää, mutta ei pahaakaan, ja pääasia, ettei siitä tule ähky! Tukholman maratonin alla sain ensin oksennustaudin, ja kun tyhjentäytymisestä selvisin, tankkasin itseni tönkkösuolatuksi muikuksi. Yök, muistokin oksettaa. Miksi tankata itseensä karkkia?? Sitä minä silloin (muun muassa) söin. Pelkkiä nopeita hiilihydraatteja ja miljoona erilaista e-koodia. En ole syönyt karkkia kertaakaan sen jälkeen, kun lentokoneemme laskeutui Unkarista Suomeen 6.9., ja olen voinut huomattavasti paremmin. Ei sydämentykytystä, ei krapulaista oloa aamuisin, ei ihottumaa käsissä. Karkin syömisen lopettamisessa parasta on, että parissa kolmessa päivässä sitä ei tee enää edes mieli.  

Nyt vaikenen ja yritän keskittyä lauantaiksi. Menen sillä asenteella, että juoksen tavoitevauhtia niin kauan kuin jaksan ja sen jälkeen jatkan verenmaku suussa. Katsotaan mihin sillä meiningillä päästään. Ennen kaikkea toivon nautinnollista juoksua ja maaliin selviytymistä.

Kepeitä kilometrejä kaikille lauantaina Vantaalla tai jossakin muualla juokseville!


Tällaisia maisemia näkyy välillä lenkin varrella.


Näillä starttaan. Testilenkin perusteella mahtavat.


Ihana syksy!


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Onhan tässä juostukin

Parasta herkkua juuri nyt.

Väsähdys pani katsomaan kohti loppuaan lähestyvää kisakautta: miten paljon sitä on tullut juostua, ja miten ne kisat ovat loppujen lopuksi menneet? Päällimmäisenä on nimittäin hivenen turhautunut olo, että vaikka harjoituksia on ollut keskimäärin viiden kuuden treenin viikkotahtia, kehitys tuntuu silti junnaavan paikoillaan. Vaikuttaa siltä, että teen jotakin väärin, ja pelkään, että epävarmuus vaikuttaa lopulta intohimooni juosta.

Seuraavassa katsaus kauden kisoihin statistiikkoineen.

3.4. Tulppaanijuoksu
5 k / 25:02 / 5:00

9.4. Karhu-viesti
7,9 k / 39:17 / 4:58

23.4. Aurajoen yöjuoksut
10 k / 50:28 / 5:02

7.5. Sukarin Masku maraton
21,1 k / 2:00:57 / 5:43

4.6. Tukholman Maraton
42,2 k / 4:13:08 / 5:59

23.6. Kaljasjärven yöjuoksu 
Vaativa reitti osin metsässä, poluilla ja hiekkatiellä, paljon mäkiä ja raskaskulkuista maastoa.
12,5 k / 1:08:51 / 5:30

9.7. Albin Stenroosin muistojuoksu

Kamala helle ja vastatuuli puolen matkaa, päätä särki ja vatsa kramppasi.
10,5 k / 57:52 / 5:33 

24.7. Kesämökkitriathlon
600m uinti, 40 km pyöräily, 8,6 km juoksu
2:50:20

30.7. Tampere Countryside Marathon
Mäkisin reitti jonka olen juossut, paahtavassa helteessä.
21,1 k / 2:02:18 / 5:47

20.8. Härkätien hölkkä
Taas hellekisa!
6,5 k / 33:45 / 5:11

27.8. Killin Markkinahölkkä
Rauli-myrsky teki juoksemisesta melko haastavaa.
10 k / 53:19 / 5:19

16.9. Ruisrääkki
21,1 k DNS

Onhan sitä aika paljon kisattu, viiden kuukauden aikana yhteensä 155 kilometriä ja 400 metriä. Jos pääsen maaliin ensi lauantaina Vantaan maratonilla, kauden saldoksi tulee 197,6 kilometriä ja 12 tapahtumaa. Ei kait se ihme, jos vähän väsyttää. 

Kausi alkoi huhtikuun alussa Tulppaanijuoksusta. Siitä seurasi yksitoista eripituista kisaa. Matkoja mahtuu kauteen viidestä kilometristä maratoniin. Vitoselta, kympiltä ja hädin tuskin maratonilta juoksin ennätykseni, puolikkaalta en lähellekään. Ennätykseni ajoittuvat kauden alkuun. Tästä voisi päätellä, että kisoja on ollut ehkä vähän turhan tiuhaan eikä jokaiselta matkalta ole mitenkään ollut tuomisina ennätystä, ei edes itseä tyydyttävää aikaa. Välillä on tympäissyt. Olen sortunut vertailemaan aikojani muiden tuloksiin. Se jos mikä on typerää. Olen vertaillut aikojani myös omiin, vanhempiin tuloksiini ja ihmetellyt, miten en vieläkään jaksa kovempaa. Miksi vauhdit junnaavat paikoillaan? Menen hitaammin?

Johtuuko se iästäni? Luultavasti osittain. Fyysisistä ominaisuuksistani? Enpä usko, ainakaan paljon. Jalkani ja kehoni ovat kestäneet jatkuvaa treenaamista viime vuoden ajan erinomaisesti. Henkisistä ominaisuuksistani? Varmaan niistäkin, jonkin verran. Ainakin vauhtivedoissa luovutan liian helposti, etenkin loppuvaiheessa treeniä. Ehkä se johtuu siitä, että olen juossut vedot alussa edelleen liian kovaa.
Ketä vastaan oikein kilpailen? Itseäni? Treenikavereitani? Valmentajaa? Tämän pitäisi olla itsestäänselvää: itseäni tietenkin. Vain ja ainoastaan.
Palautumisen väheksymisestä? Siitä luultavasti eniten. En ole antanut kehoni levätä, vaikka se sitä kipeästi on pyytänytkin. Unen puutteesta? Kyllä vain. Kuormituksen vääränlaisesta jakautumisesta? Jep.

Jossakin vaiheessa huomasin, että sellaisia flow-lenkkejä ei ole ollut pitkiin aikoihin, joissa tuntisin kiitäväni vahvana pitkin maita ja mantuja. Ennen sellaisia oli ainakin kerran viikossa. Järkevintä, mitä olen vähään aikaan tehnyt, oli jättää Ruisrääkki väliin ja taipua lepoon silloin kun sitä eniten tarvitsin. Sen jälkeen olen treenannut vähän eri tavalla. Olen jättänyt lenkin väliin, jos olen ollut liian väsynyt. Olen juossut hitaat lenkit vielä entistäkin hitaammin, vauhtivetoja vähemmän. Tämä johtuu tietysti myös valmistautumisesta lähestyvään maratoniin.

Mutta kuitenkin, olen ottanut iisimmin. En ole suorittanut juoksemista. Jos siitä lähtee nautinto, sen voi lopettaa kokonaan. Juoksen, jotta minulla olisi hyvä olo. En siksi, että yrittäisin suorittaa treenejä tai miellyttää jotakuta muuta. En yritä juosta lujempaa kuin pystyn enkä halua kokea siitä huonoa omaatuntoa. Tällä mentaliteetilla minusta tuskin olisi koskaan tullut kilpaurheilijaa, mutta minulla on aina ollut niin paljon muutakin elämässäni. Juoksen siksi, että rakastan kehoani ja luontoa, jossa saan liikkua. That's it. Muusta en välitä.

Nyt nautin uskomattoman kauniista syksystä ja väriloistosta. Valmistelen mieltäni ensi viikonlopun koitokseen. Haaveilen vielä tämän syksyn aikana tekemistäni pitkistä polkulenkeistä. Ja olen kiitollinen siitä, että olen terve ja saan liikkua.


Aamulenkillä muistaa, miksi ylipäätään juoksee.

Kauniit kauniit maisemat a là Turku.