Siirry pääsisältöön

Minkäs sille mahtaa, rakastan juoksua

Jotta tästä ei tulisi mikään uupuneen kehäraakin valituspäiväkirja, katson asiakseni ilmoittaa, et olen löytänyt juoksun ilon uudelleen! Tai saanut sen takaisin, miten vain. Se kävi äkkiä, sanoo joku. Hyvä niin, sanon minä. Ehkä on tultava ryppy rakkauteen, että voi nähdä paremmin, mihin sitä alun alkaen ihastui. 

Kuten viimeksi kerroin, olen nyt vähän muuttanut treenejäni. Toki siksi, että olen keventänyt lähestyvää maratonia varten, mutta myös siksi, että olen halunnut vaihtelua harjoittelukuvioihini. Jos alkaa uuvuttaa ja turhauttaa, on luultavasti hyvä miettiä, mitä voisi tehdä toisin ja koettaa löytää uusi sävel.

Kolme viimeisintä lenkkiäni ovat olleet juuri sellaisia, joista juoksemisessa parhaimmillaan on kyse. Ensimmäinen lenkki oli eräänlainen vauhtileikittely, mutta tein sen rennosti, vauhtia suuresti vaihdellen. Ensin juoksin kolme kilometriä kevyttä verkkaa, sitten viisi kertaa neljän minuutin pätkän alle (toivomaani) maratonvauhtia. Pätkät menivät oletettua lujempaa, ja vauhti tuntui hyvältä. Tosin menosuuntaan menoani siivitti erinomaisen voimakas myötätuuli, sen sain tuta kun käännyin reitillä takaisin ja tunsin saman voiman vasten kasvojani. Lenkin ei ollut tarkoitus olla raskas, joten ilahduin, että 5:15-5:20 tahdit vedoissa tuntuivat erittäin juostavilta. Vetojen välissä kävelin parin minuutin palautukset. Olo oli pitkästä aikaa vahva ja kestävä, sitä olen kaivannut. Loppuun köpöttelin pari kilsaa verkkaa. 

Seuraava lenkki oli viimeinen pidempi siivu, 13 kilometriä alkuun erittäin kevyesti, loppua kohden vähän kiihdyttäen. Vauhti oli erinomaisen hidas ja syke matala, olisin voinut jatkaa näin tuntikausia. Tiistaina juoksin viimeisen varsinaisen lenkkini ennen ensi lauantaita. Kymmenen minuuttia kevyttä, sitten puoli tuntia maratonvauhtia ja loppuun kymmenen minuuttia kevyttä. Taas tuntui jalka nousevan. Ai että! Olin tosiaan  unohtanut, että juokseminen on parhaimmillaan mahtavaa. Supermahtavaa.

Ja malto! Oi, tuo uusi rakkauteni malto, sitä aloin tankata tiistaina. Maltodekstriinijauhetta sekoitettuna veteen. Ei hirveän hyvää, mutta ei pahaakaan, ja pääasia, ettei siitä tule ähky! Tukholman maratonin alla sain ensin oksennustaudin, ja kun tyhjentäytymisestä selvisin, tankkasin itseni tönkkösuolatuksi muikuksi. Yök, muistokin oksettaa. Miksi tankata itseensä karkkia?? Sitä minä silloin (muun muassa) söin. Pelkkiä nopeita hiilihydraatteja ja miljoona erilaista e-koodia. En ole syönyt karkkia kertaakaan sen jälkeen, kun lentokoneemme laskeutui Unkarista Suomeen 6.9., ja olen voinut huomattavasti paremmin. Ei sydämentykytystä, ei krapulaista oloa aamuisin, ei ihottumaa käsissä. Karkin syömisen lopettamisessa parasta on, että parissa kolmessa päivässä sitä ei tee enää edes mieli.  

Nyt vaikenen ja yritän keskittyä lauantaiksi. Menen sillä asenteella, että juoksen tavoitevauhtia niin kauan kuin jaksan ja sen jälkeen jatkan verenmaku suussa. Katsotaan mihin sillä meiningillä päästään. Ennen kaikkea toivon nautinnollista juoksua ja maaliin selviytymistä.

Kepeitä kilometrejä kaikille lauantaina Vantaalla tai jossakin muualla juokseville!


Tällaisia maisemia näkyy välillä lenkin varrella.


Näillä starttaan. Testilenkin perusteella mahtavat.


Ihana syksy!


Kommentit

  1. Pitäisikö sopia treffit ennen juoksua? Hengaan kisa-alueella 9:45 lähtien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jooo!!! Kivaa! Mulla on luxury way of preparation: saavun yksin huomenna Vantaalle ja yövyn hotellissa :D Eli olen siinä kisa-alueen tuntumassa olevassa Sokos hotellissa, tulen lähtöalueelle viimeistään kympiltä. Tulen vetämään sua hihasta, tai tule sä mua!

      Poista
  2. Hei, onnea kisaan! Kyllä tuolla fiiliksellä kelpaa lähteä painelemaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kiitti! Otan ilon irti siihen asti kun sitä piisaa :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen