torstai 15. joulukuuta 2016

Onko sairastaminen opettavaista?


Täällä sitä toivutaan jälleen, tällä kertaa flunssasta. Maanantaina, kesken työpäivän, nenää alkoi polttaa vietävästi ja koko kehon läpi meni vilunväreitä. En uskonut, että taas voisin tulla kipeäksi, mutta ymmärsin onneksi peruuttaa illan salitreenit. Liian myöhäistä, vahinko oli jo tapahtunut. Seuraavana päivänä lämpöä oli 37,4 ja olo taas kuin tiejyrän alle jääneellä.

Aloin miettiä syitä vastustuskykyni romahtamiseen. Enhän minä yleensä näin usein ole sairastellut, nykyään muutenkin harvemmin. Syksystä lähtien olen viettänyt tavallista liikkuvaisempaa elämää. Olen käynyt opintojeni vuoksi säännöllisesti Tampereella, lisäksi istun työhuoneella, jossa ihmiset vaihtuvat. Salillakin on paljon porukkaa. Joka paikassa on eri pöpöt. Ennen kävin vain töissä. 

Lisäksi aikataulu on ollut tiivis, ja yöunet ovat jääneet vähiin. Kaikesta uudesta huolimatta en ole halunnut tinkiä juoksutreeneistä, vaan olen mahduttanut niitä aina illan tunteihinkin, vaikka aamulla olisi ollut aikainen herätys. Äidilläni on tapana toppuutella minua sanoen, että ihminen ei ole kone, anna itsesi myös levätä. Minun on ollut vaikea ottaa opikseni, sillä olen taipuvainen ajattelemaan, että jos tahto on riittävän suuri, muu seuraa perässä vähän kuin itsestään. 

En ole enää ihan nuori. Kroppa tarvitsee lepoa elpyäkseen. Aivotkin tarvitsevat hengähdystaukoa, joutilasta aikaa. Pakotan itseni tajuamaan, että myös minä olen ihminen, jonka pitää levätä tarpeeksi. En kone, vaikka ajatus olisikin houkuttava. Nyt olen päättänyt parantua kunnolla, ennen kuin ajattelenkaan juoksemista. 

Mutta vastatakseni otsikon kysymykseen, olenko oppinut tästä mitään, muistan jälleen sen, miten etuoikeutettua on, että saan olla terve. Minulla on terveet jalat ja kädet, tasapainoaisti, voimaa lihaksissani ja pää joka toimii. Tällaiset seikat tarjoavat edellytykset tehdä melkein mitä haluan. Sitä pitää muistaa arvostaa ja olla siitä kiitollinen. Ei se ole mitenkään itsestäänselvää, mutta arjen tuoksinassa nämä perustavanlaatuiset asiat pääsevät usein unohtumaan. Pakkolepo pysäyttää ajattelemaan kaikista tärkeimpiä juttuja, sitä, miten hyvin kaikki oikeasti on. Olen onnellinen, että koko rikkaan elämän päälle saan vielä juostakin.

Kun elämää katselee tästä perspektiivistä, ymmärtää, että välillä on pysähdyttävä rauhoittumaan, jotta osaa arvostaa sitä, mitä kaikkea itsellä on. Silloin ei harmita ne muutamat päivät, jotka menevät treenistä hukkaan, sillä eiväthän ne hukkaan mene. Keho parantuu ja voimistuu, kerää voimia taas seuraavia nautinnollisia harjoituksia varten. 

maanantai 12. joulukuuta 2016

Sairausviikko 48 ja ihan kiva 49


Sunnuntai-ilta oli kylmä ja kirkas.


Seuraa kahden viikon treenikatsaukset, sillä ensimmäinen noista jäi niin tyngäksi sairastelun vuoksi, ettei siitä kannattanut ryhtyä yksikseen kirjoittelemaan. Viikko 48 oli ihan hyvällä mallilla vielä tiistaina, mutta keskiviikkoiltana väsymys painoi jo epätavallisen paljon. Leivoin kuitenkin lasten kanssa pipareita, enkä olisi voinut kuvitella, miten kipeä torstaina olinkaan.

Kerrataan nyt kuitenkin se alkuviikko.

VKO 48
Ma: Kevyt PK 38:20 / 5,5 km / 7:02 / KS 144 MS 170, loppuun pari sadan metrin vetoa
       Vapaauintikurssi 1h / 1200 m
Ti: Verkka 7:00 / 1 km
      Kuntosalitreeni 1 h

Maanantaina olin istunut koko päivän sisällä lukemassa ja kirjoittamassa, joten kun mies ja lapset tulivat kotiin, käväisin äkkiä lyhyellä happihyppelyllä. Satoi hentoisesti lunta, eikä ollut liukasta, joten jalassa olivat New Balancen Fresh Foamit, jotka ovat osoittautuneet aika mainioiksi talvitossuiksi. Eihän niissä tietenkään mitään nastoja ole, mutta jos ei ole kunnolla liukasta, pito näillä on parempi kuin esimerkiksi Addujen Ultra Boosteilla. Illalla menin vielä vaparikurssille, jossa harjoiteltiin muun muassa kuperkeikkakäännöstä ja oikeaa hengitystekniikkaa korkkiruuviuinnilla. Siinä edettiin altaanmitta siis pyörimällä jatkuvasti oman kehon ympäri. Kloorivettä huljui kaikkialla rööreissä, ja lopun illan makuaistini oli tiessään. Harjoituksessa ehti nähdä myös monituista mielenkiintoista roskaa ja höttöä, jota vedessä ajelehti. Suoraan sanottuna alkoi vähän ällöttää tuo uimahallissa uiskentelu. Kun tunti on iltamyöhään, altaaseen on väkisinkin ehtinyt kertyä jos jonkinmoista laastaria ja ihonkappaletta kloorin puhdistavasta vaikutuksesta huolimatta. Luulen, että sain jonkin taudin sieltä uimasta.

Seuraavana päivänä väsytti, mutta menin silti illalla Urheiluhallin salille, kun kerran niin oli sovittu. Tein ihan tavallisen treenin, keskityin jalkoihin, kuten yleensäkin. Siksi ihmettelinkin, miten lihakset olivat seuraavana päivänä niin kipeät kuin niistä olisi tehty hakkelusta. Suorastaan kosketusarat.

Torstaina olin poissa pelistä, ja vaikka kuumetta oli vain maltilliset 38,3, en pystynyt raahautumaan edes alakertaan hakemaan juotavaa. Aamulla olin vielä kuvitellut lähteväni Tampereelle. Onneksi en lähtenyt. Seuraavana päivänä huono vointini selvisi: kuumeen lisäksi olin saanut ripulin, joka tarttuikin sitten lähes koko perheelle. Pahimmalla hetkellä ajattelin, että on suoranainen ihme, jos vielä joskus pystyn harjoittamaan hikiliikuntaa.

Mutta niinhän se on, että flunssat paranevat levolla, niin tämäkin. Sunnuntai-illalla jaksoin jo lähteä perheen kanssa pikkujouluristeilylle, ja seuraavalla viikolla olinkin taas treenaamassa.

VKO 49
Ma: Lepo
Ti: PK 38:20 / 6,1 km / 6:15 / KS 164 MS 176, loppuun pari vetoa
Ke: PK 1:06:38 / 10 km / 6:37 / KS 155 MS 171, lopuksi kolme vetoa
To: Lepo
Pe: Core-treeni kotona 20 min
La: 5 x 1000/2' matolla, alku- ja loppuverkat 2k + 2k = 9k MS 183
Su: PK 1:09:35 / 11,2 km / 6:12 / KS 158 MS 169
Yht: 36,3 km

Maanantaina oltiin laivalla, joten vaparikurssin viimeinen kerta jäi väliin. Tiistaina pääsin taas juoksemaan. Lähdin jotenkin tosi myöhään, vasta ennen yhdeksää illalla. Mutta voi miten hyvää se teki! Aloitin maltillisesti lähikuntoradalla. Pakkasta oli -12 astetta ja päällä liikaa vaatetta, tuli vähän kuuma. Sykkeet perinteisesti kylmällä taas korkeat, saattoi johtua myös taudin jälkitilasta. Keskiviikkona lähdin myös vasta illalla liikkeelle, vähän yli kahdeksan. Saaliina kympin lenkki. Tahmeaa oli meno sairastelun ja laivasyöpöttelyn jäljiltä. Loppua kohden meno kuitenkin vähän parani. Lopussa oikaisin pilkkopimeän metsän halki - ja tietysti hetkellisesti eksyin sinne. Pimeässä ei tarvita kuin yksi harha-askel polulta, niin eksyksissä ollaan. Olen harkinnut otsalampun hankkimista.

Torstaina olin Tampereella, joten se oli lepopäivä. Perjantaina hommat menivät niin myöhäiseksi, että päätin tehdä vain corea kotona, 20 minuutin treeni sisältäen punnerruksia x 20. Lauantaina hankin jäsenyyden kuntosalille, joka on aika lähellä kotia. Paikan hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti noin kahdeksan juoksumattoa, ja tilaa olikin hyvin. Tein tonnin vetoja viisi kappaletta hieman kiihtyvällä tahdilla. Vedot kulkivat näin: 4:50 / 4:50 / 4:48 / 4:45 / 4:45. Hyvä oli huomata, että kovempaakin olisi mennyt, mutta parissa viimeisessä vedossa juoksuasennon ylläpitäminen ei ollut niin helppoa. Lisää voimaa siis tarvitaan edelleen. Juoksutreenin päätteeksi tein vatsoja. Periaate oli vähän kuin lankussa, mutta jalat olivat katosta roikkuvissa lenkeissä, ja toin jalkoja aina vatsan alle takapuolen pysyessä alhaalla ja vartalon suorana. Oli muuten todella tehokas liike, ja sain vatsani kunnolla kipeäksi.


Sunnuntaina olimme laulamassa lasten kauneimpia joululauluja Kuusiston kirkossa, joka sijaitsee Kaarinassa, Kuusiston saarella. Mittasimme matkan kotoa lähtiessämme, ja auton mittari näytti pituudeksi tasan 12 kilometriä. Oli kuulaan kirkas pakkasilta, asteita -12, ja olin sonnustautunut juoksuvarusteisiin. Kirkosta lähtiessä tuntui todella kylmältä, ja hengitykseenkin otti. Matka sujui kuitenkin yllättävän kepeästi. Tosin sykekelloni alkoi löysi gps-yhteyden vasta jonkin matkaa juostuani, joten todellinen matka oli ehkä juuri sen 12 kilometriä, mitä autokin näytti.


Ihan kiva treeniviikko siitä kehkeytyikin!




perjantai 2. joulukuuta 2016

Mäkivedot are back! Viikko 47


Bussin ikkunasta, matkalla Tampereelle.

Tuntuu vähän hölmöltä muistella viime viikon treeniviikkoa täältä sängynpohjalta, mutta niinhän se on, että kun juoksemaan ei pääse, lenkkipolulle kaipaa yhä kipeämmin. Tämän viikon treenit olivat vielä tiistaina hyvässä käynnissä, mutta keskiviikkona vilunväreet kiihtyivät ja vaikka leivoimme lasten kanssa illalla pipareitakin, olo huononi. Ihmettelin, miten punttitreenistä voi tulla lihakset kosketusaroiksi, mutta flunssalla olikin jo näppinsä pelissä. Torstaina kuvittelin aamutuimaan lähteväni Tampereelle, mutta kun alkoi viluttaa ihan tosissaan, käännyin kannoillani ja menin takaisin sänkyyn. Onneksi! Iltapäivällä olin 38,3 asteen kuumeessani aivan poissa pelistä, paikat särkivät koko ajan enkä jaksanut raahautua edes syömään. 

Viime viikon treenit sujuivat kuitenkin ihan hyvin. Maanantaina tosin skippasin vaparikurssin, koska olin aikaisesta Tampereen-reissusta niin poikki.
Viikko 45:
Ma: Lepo
Ti: Mäkivetoja 5 x 200m kävelyhölkkäpalautuksin + verkat 3,8 km MS 176
Ke: Lepo
To: Matolla 6x500m/2' + verkat 3,5 km MS 179
Pe: Lepo
La: Lepo
Su: Pitkis 13,2km / 1:37:09 / 7:21 min/km, lopussa vähän kovempia vetoja KS 142 MS 161
Yhteensä 24,5 km

Tiistaina sain plantaarifaskiitista parantuneen mieheni seurakseni mäkivetotreeniin. Hyvä niin, koska kirittäjä moisessa harjoituksessa on pelkkää plussaa. Olin tehnyt viimeksi mäkivetoja viime keväänä, joten päätimme aloittaa maltilla. Mäki on aika jyhkeä, polttolaitoksen nousu, ja nyt kello antoi matkaksi joillain vedoilla 200 metriä, osalla 210. Ensimmäisen jälkeen saimme juosta vastatuuleen, joten se verotti vauhtia ja voimia, mutta kyllä viimeisiä vetoja vedettäessä takareidet olivat ihan tulessa. Alku- ja loppuverkat juoksimme Orikedon pururadalla, yhteensä 3,8 kilometriä. Maksimisyke jäi vain 176:een, joten kovempaankin rasitukseen olisi voinut pyrkiä. Treenin jälkeen venyttelyt ja parikymmentä punnerrusta.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä kevyelle verkalle, mutta en ehtinyt mitenkään. Niinpä tästä viikosta tuli vain kova vetoviikko, torstaina suuntasin taas Impivaaran kuntosalin matolle. Aikomuksena oli juosta kuusi viisisatasta kahden minuutin palautuksin. Matolla aie on helppo toteuttaa: säätää vauhdit kohdilleen ja alkaa juosta vain. Nyt arvioin, että kiihtyvä treeni olisi hyvä aloittaa n. 4:25 vauhdista ja nostaa tahtia veto vedolta. Treeni onnistui hyvin, vauhdit olivat 4:25 / 4:21 / 4:17 / 4:13 / 4:10 / 4:06. Vasta viimeinen veto alkoi tuntua kamalalta. 

Sitten seurasikin taas kaksi taukopäivää, kunnes sunnuntaina vihdoin pääsimme miehen kanssa yhdessä kevyelle pitkähkölle lenkille. Yksin minulla on vaikeuksia saada vauhti ja sykkeet pysymään maltillisina, mutta nyt jutellessa se olikin yllättävän helppoa. Esikoinen oli leikkitreffeillä, joiden kestoksi oli sovittu 1,5 tuntia, joten sen aikaa saimme juosta. Oli satanut taas ohut lumipeite, mutta pystyin silti juoksemaan liukastelematta tavallisilla kengilläni. Kun poika oli haettu kaverinsa luota, hän pyöräili ja me juoksimme kovaa lopun matkan kotiin. 

Oli kiva, erilaisia treenejä sisältänyt viikko. Jos muina päivinä olisi vielä ehtinyt kevyelle verkalle, kokonaiskilometritkin olisivat yltäneet ihan ok lukemiin.