keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

NUTS Pallas "sprinttimatka"

Mahtavat näkymät hotellihuoneen parvekkeelta. Löydätkö poron?

You say climb and I say how high?!

Nyt olen juossut elämäni hienoimmissa maisemissa, Suomen tunturilapissa. Mahtava polkujuoksukokemus jylhiä tuntureita ylös alas tahkoten on yksi mieleenpainuvimmista, jota taatusti muistelen vielä vuosien päästä. NUTS YlläsPallas oli ihan todella hienosti järjestetty tapahtuma, jossa näki oikeastaan pelkästään iloisia kasvoja ja innostuneita ilmeitä. Olen siis loputtoman tyytyväinen, että kaikesta huolimatta lähdin starttiviivalle, vaikka etukäteen tuntui siltä, että jumalat ovat todellakin päättäneet, että minä en tänä kesänä enää juokse.

Lähdimme Mariannen kanssa matkaan torstaiaamuna junalla Turusta. Olin pakannut kaikki kamppeet huolellisesti jo edellisiltana, joten epätoivoiselta aamuhässäkältä vältyttiin. Muuten olo oli jännittynyt, joka ei johtunut iloisena kuplivasta kisajännityksestä. Takareiden tilanteen tiesin, mutta se ei huolettanut, olihan lantio kuvattu ja todellinen kivun aiheuttaja selvinnyt, lääkäriltä juoksulupa saatu ja muutenkin vaiva tuntui olevan juoksutauon ansiosta paranemaan päin. Mutta. Olin tehnyt 10 päivän työputken ja nukkunut kaksi edeltävää yötä todella huonosti. Keskiviikkona muutama tunti ennen työpäivän päättymistä tunsin nielaistessani yhtäkkiä kurkun olevan karhea. Laskin yksi plus yksi: yhtäkkiä räkäiseksi muuttuneet lapset, pitkä työrupeama, jonka aikana 200 kilometriä työmatkapyöräilyä sekä pommiin menneet yöt = FLUNSSA. Eikä! Edellisenä yönä kerta toisensa jälkeen heräillessäni en uskaltanut nielaista ollenkaan, jotta karu todellisuus ei olisi iskenyt intoa kokonaan maahan.

Junassa kuulostelin oloani. Olin niin väsynyt, etten tiennyt, kumpi on syy ja seuraus, väsymys vai flunssa, ja mikä on flunssan todellinen aste. Nielu oli paksu ja nenä tukossa. Pitkä junamatka Rovaniemelle sujui kuitenkin yllättävän joutuisasti, vaikka en saanutkaan kyydissä nukuttua. Mariannekin oli ollut kipeänä, mutta toipumaan päin. Määrätietoisesti silti matkasimme kohti päämäärää. Rovaniemeltä vuokrasimme auton ja suuntasimme kohti Yllästä. Upeat maisemat hivelivät mieltä, ja ihmeen nopeasti tämäkin matka taittui väsymyksestä turvonneilla silmillä. Perillä odotti upea hotelli Lapland Saaga, jonka huoneesta oli mieletön maisema suoraan Yllästunturille. Sen  juurella yksinäinen poro käyskenteli laiduntamassa. Katselin huipulle ja mietin, mitäköhän seuraavan päivän juoksusta tulisi. Toivoin kunnon yöunien helpottavan, aamulla saisi kuitenkin nukkua.


Aamupäivällä numerolappuja hakiessa oli vielä kovin sumuista ja harmaata.

Juoksijoita osallistui monesta eri maasta.

Heräsimme joskus yhdeksän tienoihin ja nielaisin. Edelleen vähän kipeä, mutta nyt nenä oli ihan tukossa. Yleisolo ei kuitenkaan ollut muuttunut niin kehnoksi, että olisin vakavissani harkinnut juoksun väliin jättämistä. Ajattelin, etten kuitenkaan voisi keulia vauhdissa, kun jalan vuoksi pitäisi ottaa rauhassa ja kuulostella. Sitä paitsi olin juossut huhtikuun 7. päivän jälkeen vain alle 100 kilometriä, sen huonommin en tunturijuoksuun olisi voinut juuri kuvitella valmistautuvani, vaikka olinkin huolehtinut korvaavien määrästä. Tosiasia oli, että olin ihan poikki enkä oikein uskonut, että olen pian lähdössä tunturiin tunkkaamaan, mutta silti ajatus 30 kilometrin matkasta ei tuntunut kohtuuttomalta. Jännitystä aiheutti myös sää. Aamupäivällä aurinko pilkahteli, mutta tiesimme, että luvassa oli startin aikoihin rankkasadetta, jopa myrskyä. Vilutti vähän, ja siksi ajattelin pukea päälleni kunnolla vaatetta, vaikka kassiin sortsit olikin napattu mukaan.

Mietin mielessäni, että voin keskeyttää matkan milloin vain. Jotenkin kummasti pääni tuntuu toimivan niin, että mitä epävarmempi olen kunnostani, sitä herkemmin leikittelen ajatuksella keskeyttämisestä. Minusta kesken jättämisessä ei ole mitään noloa, jos sen joutuu tekemään siksi, että jatkaminen olisi vielä typerämpää. Pääni oli toiminut ennen kisaa myös niin, että edellisten kuukausien juoksemattomien kilometrien vuoksi en pitänyt itseäni juoksijana oikeastaan ollenkaan. Kammottavinta oli, että olin menneinä kuukausina uhkaavasti kadottamassa juoksemisen ilon, ja kävin aikamoista jaakopinpainia mielessäni koko harrastuksen mielekkyydestä. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi jättää tätä kokemusta väliin. En ikinä ole lähtenyt kisaamaan särkylääkkeiden voimin, mutta tällä kertaa urheilulääkäri oli neuvonut ottamaan yhden pronaxenin jo ennen kisaa varmuuden vuoksi. Niin tein, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että otin sen ennemmin lievittääkseni flunssan oireita. Tunnustelin oloani ja ajattelin hiljaa mielessäni, että sileälle en kyllä tässä tilassa lähtisi. Nyt oli kuitenkin odotettavissa seikkailuhenkinen tunturijuoksu, jossa jyrkät nousut pakottaisivat joka tapauksessa kävelemään ja saisivat sykkeen madaltumaan. Huomasin suorittavani järjestelmällisesti kisavalmisteluja, kun kello alkoi lähestyä neljää.


Perinteinen Hohto-elokuvatyyppinen kisavalmistelukuva. Numerolaput hotellihuoneen sängyn päällä siellä jossakin.


Yhtään ylimääräistä energiaa en halunnut ennen starttia tuhlata, siksipä ajatuskin lämmittelemisestä tai verkkaamisesta tuntui absurdilta. Lähdimme starttialueelle puolisen tuntia ennen lähtöä. Pilvet kiisivät taivaan ylitse hirvittävää vauhtia, ja tummat ukkosmassat lähestyivät. Puhalsi kylmästi ja hytisin sisäänpäin, ajattelin, että mieluiten olisin vällyjen välissä. Harmitti vähän, sillä edessä olisi ainutlaatuisen mahtava seikkailu ja upeat maastot ja maisemat, halusin saada niistä kaiken nautinnon irti. Pakottauduin ajattelemaan, että saan olla onnellinen, kun ylipäätään pääsen lähtöviivalle, vaikka kummoista kisafiilistä ei ollutkaan. Parikymmentä minuuttia ennen lähtöä myrskyrintama saavutti meidät, ja taivaalta alkoi sataa saavikaupalla. Könysimme terassin suojiin, ja pöydälle unohtunut puolen litran lasituoppi täyttyi äyräitään myöten muutamassa sekunnissa. Onneksi olin hankkinut Rovaniemeltä 10 000 vesipilarin kuoritakin, joka maksoi maltaita, mutta pohjoisessa osataan tingata ja takki oli sitä paitsi ihan älyttömän hyvä, Haglöfsin joku superjakku.

Juuri ennen starttia iski myrsky.




Lähtöä viivästytettiin parillakymmenellä minuutilla, jotta myrsky pyyhältäisi ohitse. Juontaja jutteli sprinttimatkasta, ja mietin mielessäni, että juu, sprinttipä hyvinkin, kunhan nyt maaliin pääsee. Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka kauan 30 kilometrin taittaminen näissä maisemissa kestäisi. Salaa ajattelin, että jos nyt kuuteen tuntiin menee, niin hyvä on. Marianne oli puhunut neljästä tunnista, mutta siihen en ikinä tällä kunnolla pystyisi. Asettelimme itsemme Mariannen kanssa jonnekin kärjen ja puolivälin välimaastoon. Olimme sopineet, että alussa mentäisiin yhtä matkaa, mutta jos juoksu kulkisi, niin kumpikin alkaisi mennä omaa tahtiaan. Lähtölaukaus kajahti, ja sitten mentiin. Tie vei heti Ylläksen laskettelurinteen laelle, jolle nousua kertyi 2,5 kilometriä. Aluksi hölkkäsin, mutta vaihdoin nopeasti ripeään kävelyyn. Sumua oli niin paljon, että huippua ei näkynyt, pian alkoivat rakkakivet, joista eräs viime vuonna mukana ollut startissa varoitteli. Silloin reitti oli kulkenut vastapäivään ja maaliin oli saavuttu jyrkkää laskettelurinnettä alas rakkakivikossa lipsutellen, väsyneillä jaloilla. Onneksi nyt mentiin näin päin, myötäpäivään. Pohkeet menivät jumiin heti ensimmäisessä nousussa, se tuntui ihan kummalliselta. En edes tiennyt jaloissani olevan sellaisia lihaksia, jotka nyt kirrasivat. Jossakin vaiheessa vieressäni tunkannut mies kysyi, onko minulla kellossani gps:ää, jotta näkisi, paljonko on tultu. Hän kun oli unohtanut laittaa kellonsa startissa päälle. En ollut uskoa silmiäni, kello näytti 1,63 kilometriä, ja nousu sen kuin jatkui vain. Mutta pikkuhiljaa huippu alkoi hahmottua sumun keskeltä. Laella kohonnut rakennus - kenties rinneravintola? - oli ihan epätodellinen näky, miten tänne nyt joku rakentaa?? Jalat olivat noususta pehmeät, ja ehkä ajatuksetkin, mutta seikkailu vei mennessään. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki, niin tälläkin kertaa. Katalan tunkkauksen jälkeen huomasin, että jalat kulkevatkin yhtäkkiä aika lailla itsestään, maasto vietti alassuin. Vauhti kiihtyi, ja annoin mennä. Mäen laelta lasketeltiin Mariannen kanssa peräkanaa alas. Kuvankauniit maisemat vilisivät silmissä, mutta nyt piti mennä. Vaikka olo oli tukkoinen, alamäkijuoksu sujui vauhdikkaasti. Se on ennenkin ollut vahvuuteni, uskallan päästellä alaspäin kovaa vauhtia, eikä se tunnu rasittavan juuri yhtään. Ajattelin, että kerään nytkin aikaa ja voimia pankkiin ja painelen minkä uskallan. Tiellä oli rankkasateen muodostamia railoja ja irtokiviä, joita piti varoa, mutta selvisin haavereitta. Olisi ollut kiva jäädä ottamaan valokuvia, mutta nyt mentiin. Alamäkeä jatkui niin, että pääsi oikein juoksun makuun. Sitten reitti siirtyi vähän kosteampaan ympäristöön ja kiemurteli kasvillisuuden seassa. Sade oli tehnyt ilmasta raikkaan ja hapekkaan, juoksemiseen sää oli mitä parhain.

Oli helpottavaa huomata, että aina, kun edessä alkoi pienikin nousu, suurin osa kanssakisaajista vaihtoi kävelyyn. Ei tarvinnut itsekään yrittää puskea liikaa. Seitsemässä kilometrissä saavutettiin Kellokkaan luontokeskus, jossa oli ensimmäinen huoltopiste. Olin ryystänyt juomarepustani urheilujuomaa tasaiseen tahtiin, mutta nestettä oli vielä riittämiin. Yhden geelin olin kiskaissut ennen lähtöä, nyt meni toinen. Olin hankkinut järjestäjän neuvosta korkillisia geelejä, Maximilla oli, ja ne olivat aika isokokoisia. Sormet olivat alkaneet turvota heti ensimmäisessä nousussa, kenties nesteet olivat lähteneet tukkoisessa kehossani liikkeelle, ja niillä oli aika kömpelöä yrittää pyörittää korkkia auki. Sain sen kuitenkin, ja geeli upposi nätisti. Lisäksi join järjestäjän tarjoamaa mehua ja söin suklaata, olipa herkkua. Kamaa oli repussa ihan liikaa, suurin osa hätävaraksi. Olin pakannut mukaan 30 kilometrille kuusi geeliä, yhden proteiinipatukan, suolahiutaleita, yhden särkylääkkeen, idealsiteen, rakkolaastareita, urheiluteippiä, lyhythihaisen juoksupaidan, puhelimen, kartan, lämpöpeitteen, hyttysmyrkkyä, vessapaperia, mukin ja merkinantopillin. Nestettä oli vähän reilut 1,5 litraa. Koko matkalla geeleistä meni kaksi, nestettä otin juomarakkoon toisella pysähdyksellä lisää, ja sekin meni melkein kaikki, suolaa otin itse vähän ja tarjosin eräälle miehelle, puhelimella otin kerran kuvia. Energiaa kului siis huomattavasti vähemmän kuin sileällä maratonilla, jossa geelejä on mennyt yleensä 6 - 8 kappaletta. Urheilujuomalla pärjäsi hienosti, ja imeytymisessä ei ollut ongelmaa. Matkan aikana ei tullut liioin kertaakaan vessahätä. Yksi syy, miksi en tankannut enempää energiaa, oli se, ettei huvittanut pysähtyä ja alkaa kaivaa repusta tönköiksi turvonneilla sormillani yhtään mitään. Mietin myös, että matka on niin lyhyt, että syödä ehtii myöhemminkin. Sitä katoaa suhteellisuudentaju, kun toiset juoksevat 55 ja 134 kilometriä. Ehkä olisi hyvä ottaa ne geelit numerolappuvyöhön tai taskuun, niin ei tarvitsisi sen takia himmailla.

Marianne sanoi nopeasti, että hän olisi jo ready, jatketaanko. Hyvä niin, itse olisin saattanut unohtua pitkäksikin aikaa huoltoon notkumaan. Huollon jälkeen reitti kiemurteli kapeana kosteikossa, puro solisi vieressä ja jonkin matkaa taivallettiin pitkospuillakin. Olin jännittänyt kenkieni pitävyyttä, sillä viime kesänä kaatosateessa Kurjenrahkan lahoilla pitkospuilla ne muistaakseni olivat pahoin lipsuneet. Mutta nyt uskalsinkin varata kunnolla painoni kenkien päälle ja pito oli sataprosenttinen. Jalassani oli siis Inovin X-talon 212:t, jotka toimivat muutenkin kuin unelma. Maratonillahan pahiten ovat perinteisesti kärsineet jalkateräni, joihin ei ole veristen rakkojen vuoksi voinut tavallisia kenkiä harkitakaan moneen päivään, tällä kertaa ei tullut oikein mitään. Kaksi pienenpientä rakkoa päkiöihin alamäkijuoksusta, mutta niitäkään tuskin huomasi. Olin kuullut, että reitillä olisi kaksi pahaa nousua, alun Yllästunturille kipuaminen ja puolimatkassa odottava Pirunkuru, joka olisi vielä pahempi, lähes pystysuoraa nousua rakkakivikossa. Siihen asti matka taittui mukavasti, alamäissä vauhti kiihtyi ja ylämäissä hidastui ja muuttui kävelyksi. Sujui kuitenkin yllättävän hyvin, vaikka huomasin kyllä, että varsinainen juokseminen tasaisilla osuuksilla oli aika raskasta ja siksi odottelinkin aina ala- tai ylämäkiä. Raskasta varmasti siksi, että juoksukilometrit olivat viime kuukausilta niin vähissä, mutta myös siksi, että flunssa teki olosta raskaan. Kurkku ei onneksi ollut enää niin kipeä, mutta nuha painoi. Porukka vaihtui hauskasti ympärillä. En rekisteröinyt lähimainkaan kaikkien juoksijoiden ohituksia puolin tai toisin, ja sitten yhtäkkiä taas joku jo tutuksi tullut oli taas siinä edessäni. Tapahtui niin sanottu haitariliike, aina välillä joku meni ohitse, välillä taas jäi. 

Sitten se alkoi, meinaan Pirunkuru. Viimeistään siinä nöyräksi käpertyneenä ymmärsin, että tällaisia maisemia en ole koskaan ennen nähnyt saati kokenut. Rakkalohkareita oli suoraa nousua niin kauas kuin silmä kantoi, eikä siinä auttanut muu kuin alkaa nostaa töppöstä toisen eteen. Marianne ja muutama edessä juossut nainen saivat tässä vaiheessa hyvän kaulan, omat jalkani olivat tyhjät. Eivätkä edes juostusta matkasta tyhjät, vaan ihan rehellisesti liian voimattomat moiseen tunturihupailuun. Se saa kuulkaa sapen kiehumaan, kun huomaa, että ei näistä reisistä vieläkään ole mihinkään. Oikein tunsin, että ei lähde. Päätin, että pysähdy en, vaikka hengitys pihisi, sillä nousua olisi kuitenkin jatkettava. Olin saanut mukavaa kaulaa alamäissä takaa tuleviin, mutta nyt sieltä lähestyttiin massiivisena rintamana. Oli hauskaa kuulla muiden iloluontoisia kommentteja nousemisen riemusta, ja oma eteneminen muuttui asteen kevyemmäksi. Osa punnersi itsensä heittämällä ohitse, osa jäi siihen liepeille tamppaamaan. Päätin, että kun olen laella, otan kuvan.


Pirunkurun laella oli pakko pysähtyä hengittämään.


Edelleen annoin mahdollisuuden ajatukselle, että voisin keskeyttää vielä toisella huoltotauolla, joka oli niin ikään Kellokkaassa, nyt 21 kilometrin kohdalla. Päätin, että etenen siihen asti ja katson, miltä tuntuu. Pirunkurun jälkeen sai kuitenkin taas kerätä voimia alamäkiosuuksilla, joissa vauhtini kiihtyi niin, että itsekin ihmettelin. Sain aika hyvin porukkaa kiinni, ja jotkut kommentoivat, että sieltä tullaan niin lujaa, että pitää antaa oikein tietä. Tuntui hassulta, että tällä kerralla olin ihan puhtaasti seikkailemassa, mielessä ei ollut mitään tiettyä tavoiteaikaa, tavoitteenani oli päinvastoin päästä vain maaliin ja tunnelmoida Lapin taianomaisissa maisemissa. Menin siis, miten hyvältä tuntui. Ainut, mihin olin vähän pettynyt, oli jaksamiseni tasaisilla osuuksilla. Jos olisin ollut voimissani, olisin kirmannut ne nopeammin, jyrkissä nousuissa taas en olisi hyvävoimaisenakaan päässyt yhtään sen lujempaa. Kellosta katselin lähinnä kulunutta matkaa. Jossakin kohdassa olin vahingossa huitaissut kellon pois päältä, minkä vuoksi olin seurannassani kilometrin jäljessä. Sitten tuli kyltti 5 kilometriä seuraavaan huoltoon, ja päättelin, että matkaa on kulunut 16 kilometriä. Niillä main alkoivat suo-osuudet, joissa ensin yritin naurettavasti hyppelehtiä lammikoiden yli, kunnes molemmat jalkani upposivat nilkkoja myöten kosteikkoon ja kengät imaisivat sisäänsä kunnolla vettä. Siihen asti olin kummallisesti selvinnyt kuivin jaloin, mutta nyt ei ollut enää mitään tehtävissä. Oli pakko lipsutella menemään vain. Edelleen Inovien kunniaksi on sanottava, että muutama kilometri soista huomasin kenkien olevan miltei kuivat: ne olivat sylkeneet kaiken veden sisuksistaan ja kangaskin tuntui kuivuvan nopeasti. (Maaliin päästessäni jalkani olivat ihan sukkia myöten kuivat!)
EDIT. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä ne sukat olivat nihkeät ja kengät kosteat, koska ne piti laittaa kuivauskaappiin. Mutta kengät saivat syljettyä ylimääräisen veden näköjään niin tehokkaasti ulos, että juoksutuntuma säilyi erinomaisena eikä kosteus häirinnyt ollenkaan.

Tässä vaiheessa ympärillä reippaillut porukka oli jo kaikki ulkonäöltä tuttua, olimme luultavasti kaikki juosseet ainakin kertaalleen toistemme ohitse. Alettiin olla Vesikurun ja Äkäslompolon lomakylien tietämillä, ja reitin varrella alkoi näkyä todella paljon kannustajia. Minulla oli unohtunut sykekelloon muinaisilta treeniajoilta päälle hälytys sykkeen ollessa 167:ssä, sillä vauhtitreeneissä syke ei saanut ylittää tuota rajaa. Nyt se piippasi ankarasti, kun menomeininki vei naista. Joku kommentoikin, että jahas, sydän huutaa, että rauhoitu, ja minä siihen että justiinsa niin. Jotenkin ei vaan huvittanut hidastaakaan. Oli kiire huoltoon. Edessäni juoksi kertaalleen ohittamani mies, se joka oli kommentoinut, että tullaanpas sieltä niin kovaa, ja pian kuulin reitin varrella odottaneen naisen huutavan pikkupojalleen, että "isi tulee, isi tulee". Nainen asetteli poikansa niin, että iskä pystyi antamaan läpyn, ja siinä se pieni reipas poikanen oli käsi ojossa vielä kun itsekin juoksin ohi. Annoin totta kai läpyn minäkin ja huomasin niiskaisevani liikutuksesta. Nyt alkoi kisatunnelma ottaa sydämestä niskavoittoa, jos koko juoksemaan lähteminen oli ollut epävarmaa ja olo tahmea. Ihmiset huutelivat kannustuksia, soittivat lehmänkelloja ja hymyilivät, ja minä huomasin hymyileväni myös. Vastaan käveli joku järjestäjistä ja pienellä virneellä heitti, että enää yksi nousu jäljellä. Näytti nauravan sisäänpäin, ja päättelin, että nousu olisi kaamea. Mutta nyt huolto olikin jo edessä, matkaa oli tultu 21 kilometriä.

Sormeni olivat jos mahdollista vielä turvonneemmat, kun kädet puristi nyrkkiin, rystyset katosivat kokonaan. Sain kuitenkin yhden geelin auki ja huitaistua kitusiin, sitten otin järjestäjän tarjoamaa vettä ja mehua sekä täytin juomarakon vedellä vanhan urheilujuoman päälle. Söin myös vähän suolakurkkuja, sipsejä ja suklaata. Tällä kertaa huollossa ei ollut Mariannea aikavahtina, sillä hän oli jo mennyt menojaan, ja sain pitää itse huolen jatkamisesta. Aikaa tuhraantui enemmän kuin edellisellä kerralla, sillä kädet toimivat jotenkin hitaasti. Sitten taukopaikalla alkoi näkyä tuttuja kasvoja, joiden kanssa oltiin juostu vuorovedoin, ja ajattelin, että lähden tästä äkkiä liikkeelle. Keskeyttäminen ei tullut enää kyseeseen, ajattelin, että yhdeksän kilometriä menee heittämällä. Jännittämäni takareiden insertiitti ei ollut vaivannut mainittavasti koko matkan aikana. Kuudestatoista kilometristä alkaen takareisi kyllä sattui, mutta se sattui myös pakarasta, ja kipu oli ennemminkin väsyneistä lihaksista aiheutuvaa. Se alkuperäinen kipukohta ei aiheuttanut paniikkia. Etureidet olivat alamäistä hellinä ja pohkeet aivan tönkköinä, mutta jalat liikkuivat vaan. Tässä kisassa oli mahtavaa, ettei tarvinnut kytätä vauhteja, sitä eteni sellaista vauhtia kuin pääsi. Sitten alkoi pitkähkö taival, jossa etenin väliin juosten väliin kävellen korkeuserojen myötä. Joitakin tutunnäköisiä ihmisiä meni ohi, mutta itsekin sain joitakuita kiinni. Enää en painanut samalla raivolla kuin ennen toista huoltopaikkaa, jolloin minulla oli kisan kenties vahvin vaihe, nyt ainut tavoite oli päästä äkkiä maaliin. Maasto polveili, lähestyttiin Ylläksen rinteiltä kohti lähtöä, joka oli myös maali.

Saavutin erään miehen, joka oli jo moneen kertaan juossut edessäni. Hän pysähtyi venyttelemään aika ajoin, mutta yritti aina välillä juosta. Ohi mennessäni hän sanoi, ettei hänen parane alkuunkaan juosta, kun heti alkaa krampata. Juoksin hetken ja muistin, että minullahan on suolaa. Tarjosin sitä hänelle, ja mies kaivoi kiitollisena pussistani suolahiutaleita. Otin itsekin vähän. Etenimme jonkin matkaa peräkanaa, kunnes pitkospuut alkoivat kierrellä jylhän maaston poikki. Sitten mies sanoi, että kyllä maistui suola hyvältä ja tuntui kuin se olisi auttanutkin. Kysyin, sattuisiko hänellä olemaan vaihtokaupaksi kortisonipiikkiä, johon mies vastasi ihan tosissaan että ei. Vissiin takareisi sattui sitten siinä vaiheessa, vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna kipu ei olekaan päällimmäisenä mielessäni. Jalat kyllä särkivät, mutta ei niin etteikö eteneminen olisi ollut mahdollista. Mies kertoi myös haaveilevansa oluesta maalissa. Naurahdin, että nytkö alkoi tympäistä. Sitten perässä tuli kaksi naista, jotka juttelivat omista väitöstilaisuuksistaan. En niillä pitkospuilla uskaltanut kääntyä katsomaan, keitä sieltä tuli, mutta ajattelin, että onpa hauskaa, että jotkut jutustelevat aivan muista aiheista kuin siitä mitä ollaan parhaillaan tekemässä. Hetken uhrasin oman väitöskirjani miettimiseen ja pohdin, että onkohan se kovinkin yleistä väitöstutkimuksen tekijöille, että pitää haastaa itsensä myös fyysisellä puolella. Pitkospuiden jälkeen matkaa ei ollut enää kuin joitakin kilometrejä. Maasto oli polveilevaa vuoristopolkua, jossa oli irtokiviä ja kuoppia muistaakseni, joitakin juurakoitakin kai. Välillä piti aina kävellä, mutta heti kun tie vietti hiukankin alas, vaihdoin juoksuksi. Ohittelin muutamia, ja ainakin sellainen kolmen naisen porukka painoi ohitseni, jonka olin ohittanut jo monta kertaa. He vaikuttivat sitkeitä ja vahvoilta. Sitten takaani tuli mies, joka käveli suhteessa enemmän kuin minä, mutta oli niin reipas askelluksessaan, etten saanut häntä kiinni. Jossakin vaiheessa alkoi maalin äänet kuulua, ja tunsin helpotusta, kun huomasin, että loppu olisi silkkaa laskettelua alamäkeen. Olin vahvoilla, ja sain vielä alamäessä pari selkää kiinni. 

Mietin, miten hieno juoksu oli ollut, ja kuinka huikeissa maisemissa olin saanut taivaltaa. Mietin kaikkia niitä talkoolaisia, jotka olivat tehneet juoksusta totta, kiinnittäneet oransseja merkkejä koko reitin varrelle, karsineet puita ja tehneet reitistä juostavan. Niin että me, juoksuun hurahtaneet, saisimme tehdä taas yhdestä haaveestamme totta. Mietin niitä kaikkia iloisia ja innokkaita ihmisiä, jotka olivat matkan varrella kannustamassa, mietin kaikkia ystävällisiä kasvoja, jotka olin tänään nähnyt ja jotka olivat minulle hurranneet. Mietin niitä matkan alun ajatuksia, kun kuvittelin, ettei tällainen tuntureilla juokseminen ole minua varten, miten väärässä olinkaan! Edessäni oli enää yksi pariskunta, jonka suunnittelin ottavani ennen maalia kiinni. Mutta noin kolmesataa metriä ennen maaliviivaa vasen pohkeeni yhtäkkiä kramppasi oikein kunnolla. Vitsit, se tuntui kamalalta! Tajusin, ettei minulla ikinä ennen ollut ollut vastaavaa. Pelkäsin, että jalkani pettäisi kokonaan, enkä uskaltanut kiristää tahtia. Sitten alkoi krampata oikea! Huh, onneksi vasta tässä vaiheessa! Tällaisilla jaloilla ei olisi tehnyt mitään tuntureilla tunkatessa. Pariskunta pääsi maaliin ennen kuin sain heidät kiinni, mutta pian pääsin minäkin. Sain hienon mitalin kaulaani, ja kuuluttaja tuli antamaan onnitteluhalauksen. 

Miten mahtava olo taas olikaan! 30 kilometrin matka tuntui maratoniin verrattuna jotenkin lyhyeltä, mutta näissä maisemissa sekin oli ihan hyvä siivu. Olo oli ihan erilainen kuin maratonin jälkeen. Kunto olisi kestänyt vielä, mutta jalat olivat aivan muussina. En ollut samalla tavalla loppu, mutta jalat olivat. 

Marianne oli tullut reilut parikymmentä minuuttia ennen maaliin ja hörppi keittoa odotellessaan. Minäkin hain keittoa ja totesin käsien olevan edelleen aivan pullat. Olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että suoritin tieni maaliin ja vielä ihan hyvissä voimissa. Aikaa taivallukseen meni 4.48.59, bruttoaika 4.49.19. Keskisyke 160, maksimi 173, eli anaerobinen kynnys ei ylittynyt. 

Mutta mitään sijoituksia tai aikoja tärkeämpää oli se, että tuolla tuntureilla taivaltaessani, muut juoksijat ympärilläni, soissa kahlatessani ja kivikoissa tunkatessani, olin saanut juoksun ilon takaisin. Ihan rehellisesti sanottuna huomasin, että se oli taas kivaa, se oli taas nautinto. Olin niin onnellinen, että olisin voinut hyppiä ja kiljua. 

Ihan mahtava tapahtuma! Kiitos järjestäjät!

Ja nyt kun aikaa on kulunut ja jalkani alkavat osoittaa toipumisen merkkejä, flunssa jyllää edelleen muttei kaatanut minua lopulta petiin, huomaan suunnittelevani jo seuraavia polkujuoksukisoja. Ahmin muiden kisaraportteja ja nautin. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon kilometrejä edessä.


Maalissa! Sormet meikäläisellä aivan turvonneina.

Ihan hyvin se sitten meni.



Ruuhkaa vastaantulevien kaistalla.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni.


Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa.

Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja:

Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset.
Ei pehmytosahematoomia.
Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa.
Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa.
Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä.

Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa vähäistä ödeemisyyttä semimembranosus-jänteessä. Löydökset sopivat lievään insertiittiin. Tämä tarkoittaa, että takareiden lihaksen istuinkyhmyyn kiinnittävässä jänteessä on turvotusta. Lievä insertiitti tarkoittaa jännealueen lievää tulehdusta.

Maanantaina urheilulääkäri avasi tuloksia minulle tarkemmin. Omakanta-tiedoissani asiaa kuvataan näin:
Nykytila (status)
Etureidessä edelleen kireyttä, takareidet melko elastiset, eikä nyt kipua venytyksessä.
Suunnitelma
Pallaksella 30 km juoksu ensi viikonloppuna - aikoo osallistua, mutta kuuntelee kehoaan. Tarvittaessa kävelee / keskeyttää.
Hiukan nopeasti tuo tapahtuma tulee, mutta jatkaa korvaavaa ja asteittain lisääntyvää kuormitusta, juoksu voinnin mukaan. Kaiken kaikkiaan on ajatellut kohtuullistaa treeniään ja tehdä sitä voinnin ja kunnon mukaan eikä aiemman vaativan juoksukoulun aikataulun ja ohjelman mukaan.
Tarvittaessa voidaan antaa kortisonipistos.


Siinäpä sitä suunnitelmallisuutta. Ja paljastus! Perjantaina juostaan siis todennäköisesti rankkasateessa NUTS Pallaksessa. Tai siis juostaan, sateesta en tiedä. Ennuste vaihtelee päivittäin. 

Onnekseni ödeemisyys ei ollut levinnyt luuhun, se olisi tiennyt useiden viikkojen pakkolepoa. Nyt kun olen ollut taas viikon kokonaan juoksematta, kipukin on lähes tyystin vaimentunut. Pyöräkilometrejä sen sijaan viime viikolla tuli 176, joten aivan kylmiltään ei Lappiin tarvitse lähteä.



Kuva www.nutsyllaspallas.com



keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Treeniviikot 25 ja 26

Työmatkan varrelta.

Kun juokseminen on edelleen tahmeaa, tänä kesänä olen harrastanut toisenlaista liikuntaa. Kartutan keskellä kesää peruskestävyyttäni: pyörän selässä hyötyliikkuen. Takareiden kudokset tai lihakset tai jänteet tai hermot tai mitkä lie ovat edelleen kivulloiset, istuessa jomottavat ja kevyessä hölkässä aristavat. Mutta pyöräillessä tai uidessa ei tunnu mitään. Olen siis ryhtynyt kahden lajin naiseksi. Juoksua olen harrastanut vähän eri tavalla.

Kirjaanpa parin viikon liikkumiseni esimerkiksi, miten peruskuntoa voi myös pitää yllä, jos juokseminen ei ole kivaa eikä järkevää (ennen magneettikuvauksessa selviävää todellista vaivaa). Olen palauttanut mieleeni hyötyliikkumisen ilon. Kuten sanottu, harmikseni en ole aamuihminen, enkä luultavasti koskaan ole lähtenyt lenkille ennen aamukahdeksaa pelkästään siksi, että treeni odottaa tekijäänsä. Mutta pyörän selkään hyppäänkin muitta mutkitta jopa ennen puolta kahdeksaa polkeakseni yli 16 kilometriä töihin. Miten mahtavaa se onkaan! Hiki tulee, syke pysyy kiltisti alle 130:ssa (oma aerobinen kynnykseni on 152) ja töissä ajatus juoksee virkeänä. Luin juuri artikkelin, jossa nuorten rasitusvammojen kerrottiin yleistyneen ja syyksi arveltiin muun muassa yksipuolista rankkaa lajiharjoittelua ja vähäistä liikkumista vapaa-aikana. Vaikka en ole nuori enkä aktiiviurheilija, uskon saman pätevän myös minuun. Talvella ja keväällä juoksin ja vain juoksin, mutta arkinen liikkuminen oli istumatyöntekijänä todella vähäistä. Tiedostin epäsuhdan jo silloin, mutta vasta nyt, kun asia on vähitellen korjaantunut, ymmärrän, miten paljon paremmassa kunnossa arkisissa askareissani olen. Uskallan väittää, että aktiivisemman elämäntyylini ansiosta peruskuntoni on parempi nyt kuin silloin, kun "vain" juoksin, vaikka juoksinkin paljon. Yritän pitää tästä kiinni ja muistaa tämän silloinkin, kun on talvi ja aktiivinen liikkuminen ei ole niin helppoa.

VKO 25
Ma Työmatkapyöräily 25,6 km, 1:17:53
Ti Työmatkapyöräily 25,3 km 1:18:21
Vapaauinti 1500 m 50 min
Ke Työmatkapyöräily 25,1 km 1:20:27
To Työmatkapyöräily 24,4 km 1:18:02
7 x pulkkamäkivetoja lenkin lomassa 9,7 km 1:05:20
Pe Siirtymäpyöräily 7,2 km 25 min
La Kehonpainotreeni 20 min
Su Kevyt lenkki metsässä, pururadalla ja hiekkatiellä 5,4 km 38:18

Pyöräilyä 107,6 km, juoksua 15,1 km, uintia 1,5 km

VKO 26

Ma Työmatkapyöräily 33,8 km 1:40:51
Ti Työmatkapyöräily 23,8 km 1:14:40
Verkka 2 km, venyttelyt, liikkuvuus
Tilastopajacupin kansalliset kisat, 100 m:n virallinen aika
Ke Työmatkapyöräily 33,6 km 1:44:51
Kevyt metsälenkki, vähän myös hiekkatiellä 6,1 km 42:32
To Työmatkapyöräily 34,1 km 1:36:04
Pe Työmatkapyöräily 34,7 km 1:43:57
La Lepo
Su Iltalenkki 7,5 km 49:44
Kehonpainotreeni 15 min

Pyöräilyä 160 km, juoksua 15,7 km

Pyöräilykilometrit näyttävät aika hurjilta, mutta pitää muistaa, että päivittäiset kilsat on pyöritelty kahdessa osassa, aamulla ja iltapäivällä. Viikolla 26 kuljin töissä vanhempieni mökiltä, siksi määrät hetkellisesti kasvoivat. Korostan edelleen, että olen nauttinut lähes jokaisesta kilometristä, jopa vastatuuleen poljetuista, sillä ne kasvattavat sisua. Päivän melkein paras hetki on kuoria hikiset pyöräilyvermeet päältä ja mennä virkistävään suihkuun ennen työpäivän alkua. Pyöräilykuntoni on parantunut, reiteni (ja myös muu kroppani) ovat kiinteytyneet, ja olen todella paljon pirteämpi. Olen myös todennut, että sateessa polkeminen on kivempaa kuin tuulessa, mutta lieveilmiöt (lue: märät kengät) kestävät pidempään. Opin tuomaan töihin vaihtokengät. Maantiepyörällä tällaiset matkat kulkisivat vielä joutuisammin, mutta koska joudun raahaamaan vaihtovaatteita ja eväitä päivittäin mukanani, tarvitsen tarakan. Olen siis edelleen ihan tyytyväinen Nishikin hybridiini, jolla on ajettu pian 7000 kilometriä.




Olen käynyt suurin piirtein kerran viikossa uimassa, jos vain aikataulut ovat sopineet. Samppalinnan maauimala on vihdoin auki parin remonttikesän jälkeen. Nautin ihan hirmuisen paljon kauhomisesta ilta-auringossa. Vapaauinti sujuu nykyään 50 metrin altaassa jo ihan hyvin. Saan itseni hengästymään, mutta jaksan jatkaa matkaa lähes ilman taukoja altaan päässä. 

Juoksulenkit eivät ole olleet niin hirveän kivoja. Siksi olen pyrkinyt saamaan niille seuraa, jotta en antaisi niin paljon arvoa takareiden ikäville tuntemuksille. Kilometrejä on kertynyt vain vähän viikoittain, mutta sen verran, etteivät jalat ihan kokonaan unohda iskutusta. Olin Ontrailin yhteislenkillä vetämässä lähellä olevia Kohmon ja Laukkavuoren pulkkamäkiä ylös alas, se oli hauskaa. Miehen kanssa olemme juosseet mökkimaisemissa, ja kiva iltalenkki tehtiin koko perheen voimin niin, että kuusivuotias polki ja kolmivuotias istui isänsä kyydissä. Minä juoksin. Sekin oli kivaa. 

Kävin myös juoksemassa itselleni elämäni ensimmäisen satasen ajan. Kisat eivät olleet veteraanikisat vaan ihka oikeat Tilastopajacupin kansalliset kisat Paavo Nurmen stadionilla nuorten lupausten kanssa. Siellä oli onneksi myös seurakavereita Varsinais-Suomen Veteraaniurheilijoista, joten yksikseen ei tarvinnut mummoilla radalla. Minähän en ole koskaan lähtenyt lähtötelineestä, ja onneksi sitä ei tarvinnut ryhtyä kisoissa harjoittelemaan. Tiedostin kyllä, että ponkaisin liikkeelle huomattavasti hitaammin kuin telineestä vastusta saaneet kilpakumppanini. Oli tosi kivaa juosta täysillä. Kymmenen metriä ennen maalia vauhti oli jopa niin kova, että jalat eivät olleet tulla perässä ja meinasin kompuroida omiin jalkoihini. Onneksi pääsin maaliin, aika oli myötätuulessa 17,93. Sitä olisi kiva hinata joitakin sekunteja nopeammaksi. Mutta ensin täytyy opetella ne telineet.

Muutama on ihmetellyt, miten pystyn vetäisemään satasen matkan täysillä, kun muu juokseminen tekee kipeää. Sitä ihmettelen itsekin. Kipeää tekee myös työpäivän aikana monta tuntia istuminen, kun reiteen tulee painetta ja sitä alkaa jomottaa. Olen kyllästynyt miljoonien mahdollisten vaihtoehtojen puntaroimiseen ja orastavaan luulosairauteen, ja siksi kävin uudestaan urheilulääkärillä. Hän lähetti minut magneettikuvaukseen, ja perjantaina vihdoin ja viimein selviää, mikä jalassa on vinksallaan. 

Tämä odotteleminen ja malttaminen on ollut opettavaista monella tapaa. Lupaan kirjoittaa niistä opeista ihan oman kirjoituksensa.

PS. Magneettikuvaus on nykyään ehkä noin viisi kertaa halvempaa kuin kuvittelin. Ei siis kannata ainakaan hinnan vuoksi pitkittää näytille menoa, jos syytä on.




lauantai 24. kesäkuuta 2017

Miksi yhä juoksen?


Välillä on kai hyvä pysähtyä kysymään itseltään, minkä vuoksi mitäkin asioita tekee.

Tänä keväänä olen joutunut kysymään itseltäni parikin kertaa, miksi yhä juoksen. Takareisi revähtäneenä, ylikunnon lannistamana olen tuntenut toisinaan suurta vastenmielisyyttä pelkästään ajatuksesta juosta. Onko sitten pakko juosta, jos ei tahdo? No eipä tietenkään.

Mutta minä tahdon. Juosta pitkään ja hartaasti, vuosi toisensa perään, kesällä ja talvella, auringossa ja tuiskussa. Olennaisinta on oppia tuntemaan itsensä ja löytää kulloiseenkin elämäntilanteeseensa sopivin harjoittelemisen muoto, jotta juokseminen pysyisi mielekkäänä ja hauskana, sellaisena, että lenkille on aina ilo lähteä tai ainakin sieltä tulee intoa puhkuen takaisin. Viime keväänä lenkkeileminen ei ollut sellaista. Olin typerä, kun aloin treenata kovaa kyytiä Hampurin maratonille samaan aikaan, kun tein vimmatusti väitöskirjani ensimmäistä artikkelia ja ravasin Tampereella tekemässä jatko-opintokursseja. Ajatustyö saattaa kuulostaa kepeältä ja istuminen suorastaan vaatia liikuntaa vastapainoksi. Mutta ajatteleminen on yllättävän raskasta ja kuluttavaa puuhaa, jonka jälkeen tulisi tehdä vain palauttavaa liikuntaa. Kokonaiskuormitus kasvoi liian raskaaksi, ja lopulta kroppa pani pisteen koko touhulle. Muistan kyllä jossakin vaiheessa ajatelleeni, että kunhan vielä pari viikkoa jaksan, selviän mistä vain.

Mutta eipä se niin mene. Ei elämää pidä suorittaa, vaan elää. Jos joinakin aikoina pitää ponnistella erityisen paljon työelämässä, silloin täytyy höllätä muualta. Kun elämän jokaisella osa-alueella raastaa loputtomasti, menee pian maku kaikesta. Sitä ei saa päästää tapahtumaan.

Keväällä Juoksuaskeleet-blogin Satu kirjoitti juoksun harrastamisesta fiiliksen mukaan. Jäin miettimään hänen viisaita ajatuksiaan, ja olen niitä aina aika ajoin mietiskellyt myöhemminkin. Olen itse kokeillut aika monenlaista treenaamista tässä aikuisiän juoksu-urani aikana. Vaikka olin "juossut" kolme maratonia ja lukuisia puolimaratoneja ennen lasten saantia, juokseminen oli sellaista hyvinkin toisaikaista juoksentelemista vielä silloin. Toisen lapsen saatuani juoksemisesta tuli hetken oma aika, pyrähdys, jonne ehti sännätä suoraan ulko-ovesta ja palata pikapikaa imettämään lasta, joka sylki pulloon.

Silloin muistan ensimmäisiä kertoja miettineeni juoksemista tavoitteellisesti. Asetin tavoitteekseni juosta puolimaratonin alle kahteen tuntiin, ja seuraavan kesän lopussa tavoite täyttyi kepeästi ajalla 1.55.53. Mitään erityistä ohjelmaa en noudattanut, en tiennyt erivauhtisista lenkeistä saati vedoista, lisäsin vain määrää ja juoksin säännöllisesti. Seuraavana talvena päätin ryhtyä tavoittelemaan neljän tunnin alitusta seuraavan kesän maratonilla. Latasin puhelimeeni Runkeeperin ja ryhdyin noudattamaan neljän tunnin ohjelmaa. Siinä oli vain pari muttaa. Minulla ei ollut kokemusta vauhtijuoksuista, enkä tiennyt, että vetoja ei aleta juosta heti täysillä. Minulla ei myöskään ollut sykekelloa enkä liioin tiennyt sykerajoistani tuon taivaallista.

Kuvittelin myös, että kunto kasvaa muitta mutkitta ja jatkaa kasvuaan, mitä enemmän juoksen. Siksi ihmetykseni olikin vilpitön, kun toukokuussa puolimaratonilla juoksin ajan 1.55.43. Samana kesänä aloimme juosta ohjatuissa treeneissä, ja opin aika paljon tavoitteellisesta treenaamisesta. Tein vain sen virheen, että vertasin itseäni muihin ja juoksin aivan liian kovaa. Olin käynyt juoksutestissä selvittämässä peruskestävyys- ja vauhtikestävyysrajani ja kynnysarvoni, mutta en sen enempää kiinnittänyt niihin huomiota treenatessani. Nyt kun katson tuon ajan pk-lenkkien vauhteja, ne olivat kerta toisensa jälkeen lähellä anaerobista kynnystä.

Viime vuoden syksynä olin luopunut ohjatuista treeneistämme, koska olin kisannut koko kesän ja uupuminen oli vienyt parhaan terän. Pidin taukoa ja juoksin järkevämmin, opin nauttimaan ja juoksin ennätyksen maratonilla lokakuussa. Loppuvuosi meni palautellessa ja treenaillessa vähän sitä sun tätä. Sitten vuoden alussa aloitin tiukan, juuri minulle suunnitellun maratonohjelman, joka tähtäsi Hampurin maratonille ja alkuun tempaisi minut ihan täysillä mukaansa. Olin intoa täynnä, ja tavoitteellinen treenaaminen tuntui oikealta ja hyvältä. Viikkokilometrit kasvoivat ja tehot nousivat, mutta samalla myös kuntoni nousi ja vauhdit paranivat. Seurailin tuloksiani ja sykkeitäni, tein tunnollisesti kaikki treenit. Kaksi kuukautta meni hienosti, enkä muistaakseni jättänyt yhtäkään juoksua väliin, vaikka olisin kotiutunut vasta illalla koko päivän reissulta Tampereelta ja lähtenyt pakkaseen juoksemaan iltakahdeksalta. Juoksin, juoksin ja juoksin. Säännöllisesti kävin myös punttisalilla. Odotin Hampurin maratonia ja olin varma, että siellä viimein alittaisin omituiseen kulttimaineeseen muodostuneen neljän tunnin rajan.

Sitten tuli opintomatka Ruotsiin, aikataulut muuttuivat mahdottomiksi ja olin stressistä soikea. Juoksuja jäi välistä, enkä saanut enää kiinni rytmistä. Kehoni oli kuormittunut liikaa, ja se alkoi prakata. Lenkit olivat perä jälkeen tahmeita, raskaita, mahdottomia. Takareidet kiristivät, henki pihisi, rentous ja ilo olivat kadonneet. Minun olisi pitänyt osata kuunnella itseäni ja repäistä itseni irti suorittamisen oravanpyörästä. Tai kyllähän minä kuulin ja tunsin kehon viestimät ongelmat, ymmärsin, että tästä ei hyvää seuraa, mutta kuvittelin jotenkin ylivirittyneillä aivoillani, että voin käskeä kehoni venymään vielä jonkin matkaa. Ei siinä sitten käynytkään niin, ja lopun jo tiedättekin.

Nyt on ollut aikaa ajatella. Olen tosissani miettinyt, mikä on tärkeää. Mikä on tärkeää minulle.

Tärkeintä on ensinnäkin se, että voi ja saa liikkua terveillä jaloilla ja vahvalla, voimakkaalla keholla. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Tärkeintä on liikkua itseään varten, ei suorittaakseen, parantaakseen loputtomasti tuloksiaan, piiskatakseen, rääkätäkseen. On ymmärrettävä tosiasiat, ja hyväksyttävä ne. Itseään on aivan turha verrata muihin tai juosta päteäkseen muiden silmissä. Miksi ihmeessä? Jokainen tekee, mitä tekee, omasta tahdostaan, ja mieluiten siksi, että nauttii siitä. En voi kieltää, ettenkö saisi nautintoa kovista treeneistä, itsensä ylittämisen kokemuksista, venymisestä, onnistumisesta. Se on mahtavaa, parasta. Mutta en ole valmis tekemään niitä kaiken muun hinnalla.

Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että juokseminen on kaunein laji maailmassa, parasta huumetta ja hyvää oloa, olen huomannut, että saan hyvän olon myös pyöräilemisestä ja uimisesta. Voin lopettaa pään hakkaamisen seinään ja pitää yllä peruskuntoani myös näiden lajien avulla. Myös silloin, kun juoksu kulkee.

Ja juoksuhan kulkee, kun sitä ei pakota. Jos olen väsynyt, en enää mene vaan annan kropan levätä ja palautua. Pidin viikon juoksutauon, kun takareisi yhä vain kiristeli ja kipeytyi SM-viestien jälkeen. Viime torstain mäkivetotreeneissä se ei ollut enää niin hankala. Haluan, että opin kuuntelemaan vielä paremmin itseäni ja pystyn säilyttämään liikkumisen ilon koko elämäni, jos vain pysyn terveenä. Tulokset ja niiden parantaminen eivät ole ainut tai tärkein osa juoksemisesta saatavaa hyvää oloa, vaikka siihen ajatukseen on niin helppo sujahtaa mukaan. Olen aivan varma, että kun liikun hyvällä fiiliksellä ja teen sitä, mikä tuntuu hauskalta, voin joskus olla tyytyväinen tuloksiinkin, ihan vaan kaupanpäällisinä.

Olen tällainen kantapääoppilas. Opin sen, mikä itselleni sopii parhaiten, aina kantapään kautta. Mutta pääasia, että opin sentään joskus.

Iloista juhannusta!



On näillä jaloilla vielä paljon kilometrejä jäljellä, kunhan muistaa huoltaa niitä hyvin.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ylikunnosta SM-pronssille


Upea viestijoukkueemme epäonnisen 4x100-viestin jälkeen.

Kuten tiedätte, suunniteltu juoksukevääni ja haviteltu maratonennätykseni heittivät häränpyllyä, kun takareisi revähti ja ajauduin ylikuntoon. Joinakin hetkinä pelkkä ajatus juoksemaan lähtemisestä tympäisi, ja halusin viskata koko tavoitteellisen treenaamisen romukoppaan. Se on kai ihan ymmärrettävää. Juokseminen on ollut minulle aina henkireikä, tapa tuulettaa päätä ja ajatuksia, hetki omaa aikaa, keino kokeilla omia rajoja ja haastaa itseni. Kun juokseminen ei kulkenutkaan toivotulla tavalla, sattui ja oli raskasta lenkistä toiseen, siitä alkoi tulla riippakivi, jota huomasi pelkästään suorittavansa.

Oli ihan hyvä pysähtyä miettimään, miksi ylipäätään juoksen ja mitä harrastuksesta toivon vielä saavani.

Olin Hampurin maratonilla kannustamassa miestäni, kun sain yllättäen viestin VSVU:n juoksijalta. Hän kysyi, lähtisinkö SM-maastoihin Vierumäelle toukokuun alussa. Juostava matka oli kuusi kilometriä. En ollut tuossa kohdassa juossut kilometriäkään pariin viikkoon, ja kisaaminen tuntui utopistiselta ajatukselta. Kyse on siis aikuisurheilusta eli veteraanikisoista, jonne pääsee vasta täytettyään 30 vuotta. Varsinais-Suomen veteraaniurheilijoihin liityin vuosi sitten, sillä jäsenmaksun ansiosta pääsee huomattavasti halvemmalla Urheiluhalliin. Silloin minulla ei ollut aavistustakaan, miten kovia juoksijoita VSVU:lla on. 

Riikka lähestyi seuraavaksi SM-viesteistä, jotka järjestettäisiin 10.6. Ajattelin, että kaipa sitä toipuu sen verran, että 100 metriä jaksaa juosta ja sanoin että voinpa kai tullakin. En ehtinyt ottaa satasen aikaa ennen kisoja, joten ei ollut mitään hajua, miten kovaa juoksen. Kaksi kertaa kävimme muun joukkueen kanssa vaihtoharkoissa ja kerran kävin lasten kanssa Paavo Nurmen stadionilla vetämässä kaksi kertaa satasen piikkareilla. Jaksoin juosta sen kutakuinkin täysillä, joten uskoin selviytyväni koitoksesta. Piikkarit jalassa olin juossut kolme kertaa ennen kisoihin lähtöä. 

Viimeisissä vaihtoharkoissa ei ollut vielä varmaa, pääsisinkö juoksemaan 4x100:n viestiin, sillä joukkueessamme oli viisi tarjokasta eikä ollut päätetty, kuka juoksee ja minkä matkan. Silloin en vielä tiennyt, että minut aiottiin ilmoittaa ruotsalaisviestiin myös. Yksi joukkueemme jäsenistä kuitenkin loukkasi epäonnisesti viimeisessä vaihdossa etureitensä, jossa paljastui pieni repeämä.
Häneltä jäi viestit väliin, mutta muu joukkue säilyi ehjänä starttiin saakka.

Oma takareiteni on edelleen mysteeri. Olen tehnyt fyssarin ohjeiden mukaan ahkerasti pakarajumppaa, mutta kireyttä ja kipua on yhä. Se on vain vaihtanut paikkaa. Fyssari oli sitä mieltä, että ne ovat kalvot, jotka siellä kirraavat, ja saan niitä tuntemusten mukaan rullata ja venytellä. Torstai-illalla kävin vajaan kutosen polkujuoksulla, jonka jälkeen rullasin 45 minuuttia takareittä. Sieltä löytyi niin herkullisia kohtia, etten malttanut lopettaa. Kyllä se kai vähän auttoikin. Se varsinainen revähdyskohta ei ole enää niin kipeä, vain venytellessä tuntuu. Mutta nopeissa ja lyhyissä vedoissa koko jalka on kivuton. Joten aika luottavaisin mielin lähdin matkaan.

Lähdimme yhteiskuljetuksella perjantai-iltana kuuden maissa. Bussi oli täynnä eri-ikäisiä juoksijoita, ja yllätyksekseni mukana oli useita tuttuja vieläpä eri yhteyksistä. Ajelimme pikkuteitä pitkin maakuntaa ja noukimme juoksijan sieltä, toisen täältä. Matka Jämsään kesti viisi tuntia, ja pään tyynyyn painoin 23.30. Uni ei tullut silmään ainakaan tuntiin, ja silmät aukenivat tasan kello 6. Aika heppoisin eväin sitä lähdettiin taistoon. Maittavan aamiaisen jälkeen ajettiin vielä tunnin matka Vaajakoskelle, Jyväskylästä vähän eteenpäin. 

Oli tulossa helteinen päivä. Aurinko paistoi kuumasti jo aamutuimaan, ja pitkähihaisessa verkatessa hiki valui aivan solkenaan. Juoksentelin ensin Sirpan kanssa läheisellä kuntoradalla ja poluilla, sitten hölkkäilin vielä itsekseni. Perusteelliset liikkuvuustreenit, venyttelyt ja aukkarit. Radalla kisattiin tauotta. SM-kisoissa piti olla tiettynä aikana lähtöalueella, josta toimitsijat tulivat noutamaan porukan juoksujärjestyksessä omalle lähtöpaikalle. Siellä sitten odoteltiin, ja huomasin molempien kakkososuuden juoksijoiden näyttävän todella kovakuntoisilta urheilijoilta. Sarjassamme N40 joukkueita oli kolme, joten mitali olisi taattu joka tapauksessa. Vähän ennen kuin saimme asettua vaihtoalueelle, edellisessä erässä kakkosvaihdossa vanhempi miesjuoksija tuupertui maahan ennen kuin sai kapulaa annettua seuraavalle. Verinaarmu tuli otsaan, mutta mies nousi maasta muutamien sekuntien kuluttua ja sai ojennettua kapulan eteenpäin. Häneltä oli kuulemma lähtenyt taju.

Keskittyminen herpaantui hetkeksi, mutta sitten kello 10.32 lähdön aika koitti. Laukauksesta ykkösemme Kati ampaisi matkaan, ja kaikki tapahtui todella nopeasti. Molemmilta puolin Jyväskylän ja Nurmijärven juoksijat singahtivat perä jälkeen eteenpäin, sitten tuli oma vuoroni. Vaihto onnistui hyvin, pääsin vauhtiin ja sain kapulan. Suoralta en muista oikein muuta kuin että painelin niin lujaa kuin kintuista pääsin. Tajuntaan iskeytyi ajatus, että pitäisi päästä vielä lujempaa, sitten Jamila oli jo siinä ja lähti matkaan, pieni paniikki yletynkö antamaan kapulaa, ja sain kuin sainkin sen siirrettyä. Sitten taisin hoiperrella lähtöalueelle, jonne olin luvannut viedä piikkarini Annalle, joka juoksi N50-sarjassa ja jonka oma juoksu oli tuota pikaa. Jotain sähellystä siinä oli, heillä meni lähtöjärjestys uusiksi ja jonkin aikaa jutustelin siinä. Sitten lähdin kohti maalialuetta, mutta matkan varrella näin Katin, joka kertoi, ettemme päässeet maaliin. Mitä ihmettä, sellainen mahdollisuus ei ollut tullut mieleenikään. Ankkuri oli juossut ehkä 20 metriä ja sitten oli paukahtanut oikea pohje. Kipu oli niin kammottava, että hän ei pystynyt raahautumaan maaliin saakka. No lähdettiin saman tien katsomoon kysymään, mikä meininki. Siellä Sirpa-parka makasi mieli maassa ja jalka kipua sykkien. Vaikutti siltä, että syynä olikin akilles, joka oli alkanut turvota. Pelättiin, että jänne oli mennyt poikki. Käytiin läpi tapahtunutta, ja seurattiin samalla radalla koko ajan pyöriviä viestijuoksuja. VSVU:lla on todella kova N45-joukkue, joka tavoitteli 4x100:n Suomen ennätystä. Se jäi ihan pienestä kiinni, mutta oli upea nähdä oikeiden pikajuoksijoiden työskentelyä. M45-joukkue puolestaan paukutti kisoista vissiin kolme Suomen ennätystä.
N45 voitokas superjoukkue

N45 sai kultaa ainakin kahdesta viestistä.

Keskipäivän jälkeen kävimme lounaalla ja menimme jatkamaan kisaseurantaa. Ruotsalaisviesti juostaisiin meidän sarjassamme kello 17.40. Koska ankkuriksi lupautunut oli joutunut jäämään jalkavamman vuoksi Turkuun, minut oli ilmoitettu 400 metrin osuudelle. Ruotsalaisviestissä juostaan tonni: 100m, 200m, 300m ja 400m. Jännitti lähinnä se juoksuvauhti. Satasissa jännittivät vaihdot, mutta nyt piti miettiä juoksemista. Olin juossut nelosen vetoja viimeksi edelliskesänä ja yritin muistella, minkälaista vauhtia niitä olin tiputellut. Päättelin, että pitäisi juosta puoli kierrosta niin, että voisin kiristää sen toisen puolikkaan maaliin. Se vasta noloa olisi, jos hyytyisin katsomon edessä. Sirpan oli joka tapauksessa pitänyt juosta oma osuutensa omassa ikäsarjassaan, joten meidän joukkueessamme juoksi Eeva N55-sarjasta. Jälleen lainasin piikkareita Annalle, jonka viesti oli puoli tuntia meitä ennen. Ja sitten taas lämmittelemään.

Väsymys oli jo alkanut painaa jännityksen täyteisestä päivästä, auringossa vietettyjen tuntien ja huonosti nukutun yön jälkeen. Verryttelyt tällä kertaa kentällä radan keskellä. Liikkuvuus ja venyttelyt, ehkä vähän laiskemmin kuin aamulla. Ja sitten lähtöalueelle, jonne tulimme aavistuksen myöhässä ja saimme toimitsijalta noottia. SM-kisoissa paikalla on oltava ajoissa. Äkkiä kenkien vaihto ja jonoon. Sitten maaliviivalle, josta viimeinen kierros lähti. Piti odotella yllättävän kauan lähtölupaa, mutta vihdoin kuului laukaus ja Jamila viuhahti liikkeelle. Kakkosena Kati ja karjuin aivan täysillä hänen juostessaan ohi. Sitten aloin odotella Eevaa. Nyt vaihto oli helppo, asetuin vain radalle ja otin kapulan käteen. Pääsin kolmantena matkaan, ja nyt jännitti, saisimmeko tästä kisasta varman mitalin, nytkin joukkueita oli vain kolme. Vauhti tuntui heti hyvältä. Ei tietenkään samalta kuin satasella, jossa juostiin täysillä, mutta ihan hyvältä. Yritin pitää menon rentona ja askeleen rullaavana. Joka suunnasta kentältä kuului: "Hyvä Salla!", kun kaikki seurakaverit toivoivat joukkueemme nyt saavan mitalin. Taas juokseminen tuntui menevän niin, etten oikein edes tajunnut. Muistan vain, että tuntui kevyeltä ja mahtavalta. Pian olin toisessa kaarteessa ja jäljellä enää viimeinen suora. Kakkonen juoksi vielä, mutta ei mitään saumaa saada kiinni. Keskityin juoksuun, ettei vauhti hidastuisi ja luulen, ettei se hidastunut. Mitään räjähtävää loppukiriä en saanut aikaan, mutta luulen vauhdin olleen koko matkan ihan ok. Maalissa jalat olivat yhtäkkiä ihan hapoilla, piti hengittää kaksin kerroin, ja jostain syöksyivät joukkuekaverit ilon kyynelistä silmät kimaltaen onnittelemaan. Voi mitä riemun juhlaa! Piti lähteä johonkin suuntaan laukkaamaan vaikka jalat olivat ihan hyytelöä ja posket kramppasivat kun hymyilin niin paljon. Onnitteluja tuli joka suunnalta ja iloiset kasvot loistivat siellä täällä. Olimme totisesti palkintojenjaossa ajoissa paikalla. 
Olipa niin mahtavaa olla taas keskellä juoksuhuumaa ja tällaista ihan erilaista juoksuhuumaa! Tulokset eivät olleet pääasia vaan se, että olimme kaksilla vaihtotreeneillä ylittäneet itsemme ja uskaltautuneet suoraan SM-viesteihin. Kahdella joukkueen jäsenellä oli mennyt jalka, kahdella ei ollut edes satasen aikaa, piikkarit olivat aivan pränikät mutta täällä sitä vaan oltiin! 

Tätä olen kaivannut. Juoksemisesta ja urheilemisesta saatavaa hurmiota, suuria tunteita, itsensä äärimmilleen vetämistä, yhteisöllisyyttä, väsymystä, yhdessä iloitsemista. Olen valmis treenaamaan kovaa ja vaikeroimaankin, mutta harrastamisesta ei saa tulla taakka. Minun pitää osata suhteuttaa harjoitusmäärät ja -tehot muuhun elämään, sillä haluan, että liikkuminen on voimavara ja hyvän olon lähde, ei pakollinen rasite, sillä suorittajalta saattaa unohtua nautinto eivätkä tulokset hampaat irvessä parane. Olen myös ymmärtänyt, että voin, ja on suotavaakin, tehdä myös muuta kuin juosta, jotta paikat kestävät paremmin. Nautin vapaauinnista, joka ei satu mihinkään, mutta saa tehokkaasti tehtynä silti kunnolla hengästymään.



torstai 25. toukokuuta 2017

Voimaa gluteus mediukseen

Tässäpä ohjeita pakaran keskimmäisen lihaksen eli gluteus mediuksen vahvistamiseksi. Kun gluteus medius on timmissä kunnossa, loukkaantumiset jäävät vähemmälle. Keskimmäisen lihaksen tehtävä on pitää lantio juostessa paikoillaan. Heikko tai passiivinen medius voi aiheuttaa epävakautta koko jalan alueelle. Näin kävi minulle, kun kilometrimäärä kasvoi ja heikko medius johti virheasennon korostumiseen. Lantioni on todennäköisesti kiikannut jonkin verran sivuun joka juoksuaskeleella, vähän, mutta kuitenkin. Pienemmissä kilometreissä se ei ole haitannut, mutta kovempia määriä kudokset eivät enää kestäneet. Siksi takareidessä on edelleen kipeitä kohtia, joissa kudokset ovat revenneet. Paraneminen kestää, sillä venytteleminen tekee yhä kipeää, samaten yli neljän kilometrin juoksumatkat, joissa jalat alkavat väsyä.

(En ole enää ihan varma ylikuntodiagnoosistakaan, sillä voihan olla niin, että kun en olisi oikeastaan pystynyt revenneellä takareidelläni lainkaan juoksemaan, sykkeet nousivat tappiin, koska juoksin väkisin ja jalan mukana raahaamiseen meni enemmän energiaa. Tai sitten voi olla että ylikunnon oireita kyllä oli, mutta ne eivät olleet niin pahoja kuin luulin. Sillä nyt kulkee kyllä vapaauinti peruskuntomielessä, pyöräilykin, vaikka pitkiä lenkkejä en ole ehtinyt tekemään, ja nopeat juoksuvedot sujuvat ilman kipua ja väsymystä.)

Fysioterapeutti neuvoi vahvistamaan nimenomaan tuota gluteus mediusta, jotta saan lantion vahvaksi ja juoksuasennon kuntoon. Olen noudattanut todella orjallisesti ohjeita. Jos en päivittäin, niin ainakin joka toinen päivä olen tehnyt joitakin neuvotuista liikkeistä.

Tässä ne nyt teillekin, armaat lukijat.

1. Alkuasento kylkimakuulla, alempi käsi pään alla. Selkä suorana, alempi kylki aktiivisena ilmassa ja poikittainen vatsalihas aktivoituneena. Jalat ovat koukussa. Nosta päällimmäisen jalan polvi kohti kattoa, pidä kantapäät yhdessä. Tee toistoja molemmin puolin 120 x.

2. Alkuasento selinmakuulla, molemmat polvet koukussa lattialla. Nosta lantio ylös, aktivoi keskivartalo ja ojenna lonkat. Pysy ylhäällä ja ojenna toinen jalka suoraksi, reidet samansuuntaisina ja lantio tikkusuorana. Laske lantio alas. Työ tehdään keskivartalolla, lantio ei saa kiertyä sivulle. Toista 15 x molemmat jalat.



3. Alkuasento selinmakuulla, polvet koukussa ja pohkeet jumppapallolla. Nosta lantio ylös ja ojenna lonkat. Keskivartalo aktiivisena. Pysähdy ylhäällä, koukista polvet, ojenna ja laske lantio alas. Lantio ei saa kallistua sivulle tai kiertyä. Toistoja 15 x.



4. Jalat lantion levyisessä haara-asennossa, kuminauhan voi sitoa esimerkiksi portaisiin tai patteriin. Laita se sitten nilkkaan. Vie jalkaa takaviistoon kiertäen lonkkaa ulospäin. Toista molemmat jalat 20 x.



5. Asento suoraan kuminauhaa kohden, kuminauha jälleen nilkan ympäri. Kierrä varpaat ulos ja vie jalka sivukautta taakse, kierrä varpaat eteen ja tuo jalka eteen. Toistoja molemmilla jaloilla 15 x.



Lopuksi vielä toimiva takareiden aktiivinen venytys. Istu lattialla, venytettävän jalan polvi hieman koukussa ja toinen jalka koukussa sen alla. Nilkan alla rulla tms. Vie ylävartaloa suorana olevan jalan päälle, selkä suorana. Tee pumppaavaa liikettä, venytyksen saa tuntumaan eri kohdissa lonkan asentoa ulko- tai sisäkiertoon vaihtelemalla.

Näitä kun jaksaa veivata, niin kyllä alkaa juokseminen tuntua erilaiselta. Motivaatiota lisää se, että muutoksen todella huomaa!

perjantai 12. toukokuuta 2017

Pakarat kuntoon!



Kuusi viikkoa on kulunut ihmetellessä, että miten tässä nyt näin kävi. Takareidestä löytyi fysioterapeutilla kipeä kohta, ihan kuin pieni patti, ja se on edelleen venytellessä kipeä. Tulimme siihen tulokseen, että olen juossut Karhu-viestissä 1.4. takareiteni revähdykseen. Luulin, että revähdykseen tarvitaan jokin yksittäinen, selkeä tapaus, jonka todella huomaa, mutta ei se olekaan niin. Revähdys voi kehittyä pikku hiljaa. Duodecimin Terveyskirjaston mukaan "Lihasrepeämässä lihaskudokseen syntyy verenvuotoa, joka on havaittavissa pian vamman jälkeen veripahkana tai myöhemmin kudoksiin ja ihon alle ilmaantuvana mustelmana. Repeämäkohta on aristava, ja lihaksen jännittäminen ja esimerkiksi repeämän aiheuttaneen liikkeen toistaminen kuormittamattakin aristaa." 

Omassa tapauksessani revähdys kehittyi salakavalasti kilometrimäärän kasvaessa lopulta miltei kaksinkertaiseksi. Ennen juoksin 30 - 50 kilsaa viikossa, ohjelman aikana 50 - 70. Olen käynyt pari kertaa sekä fysioterapeutilla että fysikaalisessa hoidossa, jossa syy vaivaani löytyi nopeasti. Fyssari äkkäsi saman tien, että lantioni pettää ja kaatuu herkästi sivuun, jos esimerkiksi nostan polven eteeni vyötärön tasolle. Hän ymmärsi, että tämä johtuu pakaran heikosta tukilihaksesta, Gluteus mediuksesta, joka on avain kaikkeen. Jos tässä keskimmäisessä poikittaislihaksessa ei ole riittävästi voimaa, kaikki salilla pumpatut pakaraa ja takareittä vahvistavat lihastreenit menevät hukkaan. Jos lantio pettää, en saa voimaa takareisistäni ja pakaran muista lihaksista käyttöön. Juoksussa olen ammentanut voimaa takareisistä, kun lantio on kallistunut sivuun, ja tietyssä kohdassa kudokset ovat ottaneet lopullisesti nokkiinsa. Luulen, että tuo kohta oli nimenomaan Karhu-viestissä, sillä siellä takareidet suorastaan polttivat ja kramppailivat koko matkan.

Sain ohjeeksi vahvistaa tätä tukilihasta hyvin yksinkertaisin kotikonstein. Olen tehnyt harjoituksia kuuliaisesti nyt jo parin viikon ajan joka päivä, ja pakarani keskilihas on totta tosiaan vahvistunut. Huomaan sen kävellessäni, mutta eilen huomasin sen myös lenkillä. Lantion asento oli parempi, se pysyi pystymmässä ja juokseminen oli jotenkin vaivattomampaa kuin ennen. Aion jatkaa tätä helppoa lihaskuntotreenaamista edelleen. Niin juu, ja lenkillä! Sain tosiaan fyssarilta myös neuvon käydä lyhyillä 3 - 4 kilometrin verryttelyillä, koska se tekee kuulemma kudoksille hyvää, liikkuminen nopeuttaa elpymistä.


Hampurissa juoksin sen ensimmäisen lyhyen verkan, viikko sitten tiistaina toisen. Se oli lähimetsässä ja kuntoradalla, ja sykkeet lähtivät heti hurjaan nousuun. Ihan kevyessä vauhdissa pinkaisivat heti yli 160:n ja sitten jopa 167:ään, joka minulla siis anaerobinen kynnys. Pistin aina kävelyksi yli 160:n sykkeessä, ja kun se laski, kokeilin verkkaa. Viime lauantaina olin taas vajaan neljän kilsan verkalla, silloin syke pysytteli normaalilukemissa. Ja eilen aamulla sain vihdoin ja viimein maistaa sitä niin kovasti kaipaamaani juoksemisen huumaa, kun lähdin auringonpaisteessa metsään ja kuntoradalle kirmaamaan. Takareisi mahdollistaa tosiaan tuon kevyen juoksun, vaikka se vähän tuntuukin, mutta syke pysyi normilukemissa ja askel oli kevyt! Oli niin ihanaa, että melkein itkin.

Ylikuntoasiasta en olekaan enää huolissani. En enää edes tiedä, kumpi oli ensin, ylikunto vai takareisiprobleemi, vaikuttivatko ne toisiinsa ja olisiko toinen tullut toisesta huolimatta. Joka tapauksessa olen pystynyt pitämään peruskuntoani yllä koko ajan, siksi en olekaan niin tuskastunut tilanteestani.

Olen vaihtanut auton melkein kokonaan pyörään ja kulkenut kaikki päivittäiset matkat polkien. Kilometrejä kertyy kummasti. Olen myös käynyt pari kertaa viikossa uimassa vapaauintia, ja taito on karttunut ihan mukavasti. Viime perjantaina uin 2000 metriä tunnissa. Pysähtelin aina välillä 50 metrin altaan päässä vetämään henkeä, mutta ihan hyvin se kokonaisuutena meni.

Olen kuullut, että takareisi voi vihoitella jopa puoli vuotta. Olin kuitenkin saanut juosta 1,5 vuotta ilman minkäänlaisia vaivoja, joten todella terveenä tässä on menty. Pitäisi kuitenkin muistaa, että työvälineitä täytyy huoltaa. Jos kirjoitan työkseni, minun pitää terottaa kynä, kun se tylsyy. Tai jos muste loppuu, vaihtaa kynä. Jos tietokone jumittaa, se pitää viedä huoltoon. Onhan koneille usein vuosihuoltokin, että pysyvät kunnossa. Juoksijan työväline on keho. Jos sitä ei huolla, myös se menee jumiin. Olen siis huollossa, koska olen laiminlyönyt riittävän ylläpidon. Sitä voidaan kutsua myös juoksijan telakaksi. Mutta parempaan suuntaan menossa!

Olen ihan superinnoissani hengessä mukana huomenna juostavalla HCR:llä. Seuraan monien tuttujen taivalta reaaliajassa ja toivotan tsemppiä hurjasti jokaiselle!!



perjantai 5. toukokuuta 2017

Kisaturistina Hampurin maratonilla

Näkymä hotellin ikkunasta.




Hieman erilainen kisamatka siitä Hampurin maratonista sitten tuli, mitä toiveikkaana tammikuussa ajattelin ja mitä varten aloin innoissani valmistautua. Maaliskuussa päälle ryöminyt ylikunto ja takareiden kivulias kramppi eivät osoittaneet järin suuria toipumisen merkkejä, ja tiesin, etten olisi mitenkään voinut juosta matkaa. Samassa lentokoneessa matkusti maratoonareita kuka minnekin, sunnuntaina 23.4. juostiin nimittäin vähän siellä sun täällä: Hampurissa, Wienissä, Lontoossa, Varsovassa ja Helsingissä nyt ainakin.

Muiden kisajännityksen aistiminen ja viimeisten valmistautumisrituaalien seuraaminen ei rehellisesti sanottuna saanut oloani mitenkään ahdistuneeksi. En surkutellut kohtaloani, päinvastoin olin helpottunut, ettei minun tarvinnut juosta. Ihmettelen itsekin omituisen lunkia suhtautumistani tilanteeseeni. Juokseminen oli tuntunut viimeiset kerrat niin tympeältä, vaikealta ja kivuliaalta, että minulla ei ollut sitä lainkaan ikävä. Totta kai minulla oli kova kaipuu sitä hyvää oloa kohtaan, joka lenkeillä parhaimmillaan tulee, mutta siitä oli liian pitkä aika, kun viimeksi olin kokenut sen. 

Mutta Hampuri! Jos jossakin oli mahtavaa olla kisaturistina, niin juuri siellä. En muista, olenko joskus lapsuuden matkoilla poikennut kaupunkiin, mutta aikuisiällä paikka oli minulle uusi. Kaikki sujui saksalaisen järjestelmällisesti ja mutkattomasti heti lentokentältä alkaen. Suoraan metroon, jolla kartasta tarkistamallemme pysäkille, asemalta kadulle, katse ylös, jossa hotellimme jo häämöttikin kukkulan laella. Sieltä oli mahtava näköala Elbe-joelle, jossa lepäsi huippuristeilijöitä ja kauempana häämötti telakan nosturit. Ilma oli raikas, mutta todella myrskyisän tuulinen. Ajattelin, että jos olisin ollut menossa juoksemaan, olisin stressannut itseni tuulen takia kipeäksi. Mutta mies oli ihailtavan rauhallinen.

Salaa mielessäni mietin, mitä mahtaa hänen taipaleestaan tulla. Harjoitukset olivat olleet kovin epäsäännöllisiä ja toisaikaisia, kokonaiskilometrejä oli tainnut tulla vuoden alusta noin 260, kun minä taas olin juossut itseni 662 kilometrillä reilussa kolmessa kuukaudessa kipeäksi reporangaksi. Mies oli myös kärsinyt edellisenä viikonloppuna flunssasta ja sen jälkeen kokonaisvaltaisista vatsaongelmista. Käytössä olivat renniet ja samarin, asidofilus bifilus ja niin edelleen.

Emme saaneet huonetta heti haltuumme, joten lähdimme kävelemään Expoon ja lähtöpaikalle. Matkaa oli noin 1,5 kilometriä, ihanteellinen verkkailu seuraavaa päivää ajatellen. Minäkin hain Exposta kisakassini ja tarkistin lähtölistasta nimeni, siellä se keikkui sivun ylimmäisenä. Messuhallissa taisi tulla tippa pari kertaa linssiin. Kassin jakajat eivät vaikuttaneet lainkaan kummastuneilta, kun sanoin, että minun pitää palauttaa ajanotto-chip saman tien, koska en voi juosta. Kaipa siellä oli moni muukin, joka jakoi saman kohtalon.


Siellä se nimi komeilee. Aika paljon muuten tanskalaisia, mutta heillä olikin kisapaikalle lyhyt matka.

Hengailimme jonkin aikaa Expossa, mutta emme ostaneet mitään, koska siellä kävi vain käteinen, mikä oli outoa. Ihastelimme matkan varrella kukkivia kirsikkapuita, katukahviloita, vanhoja rakennuksia ja suuria puistoalueita, joissa näkyi paljon juoksijoita. Näimme myös Reeperbahnin ja aivan käsittämättömän valtaisan huvipuiston, sitä kiertäessä ei olisi päivä riittänyt, hyvä jos kaksikaan. Hotellissa kävimme syömässä saksankieliseltä listalta tilaamamme hamburger jotakin, ja eteemme kiikutettiin voimakkaasti suolattuja keitettyjä perunoita sekä lihaa jonkin hyytelön kera. Hampurilainen on tietysti hampurilainen, merkitys vain vaihtelee!

Huone oli aivan uskomaton. Olenkohan koskaan edes ollut noin hienossa hotellissa, epäilen. Näkymä ikkunasta oli suoraan joelle, ja leveällä ikkunalaudalla ihastelin sitä samalla, kun venyttelin kipeää jalkaani. Pystyin keskittymään sataprosenttisesti miehen kannustamiseen ja valmentamiseen, mistä ei olisi tullut mitään, jos olisin itse ollut siinä vieressä stressaamassa. Kehotin häntä ehdottomasti menemään parin kilsan verkalle ennen illallista, samaten geelit kannatti laittaa jo valmiiksi geelivyöhön, numerolappu paitaan ja miettiä muutenkin juoksuvaatteet valmiiksi. Hän teki työtä käskettyä. Verkka oli tuntunut kuulemma täysin kivuttomalta ja askel kevyeltä, mikä valoi itseluottamusta ensikertalaiseen.


Samarinia tankkausjuomaksi.

Sänky oli täydellinen, ja herätys kello 7 riittävä. Mies kävi aamiaisella sillaikaa kun suoritin aamuvenyttelyt ja -voimistelut. Verkkailimme lähtöpaikalle, ja perillä olimme kello 8.30. Porukkaa oli todella paljon. Toivotin onnea ja kerroin, mihin miehen tulee mennä, otin itselleni hyvän spotin lähtöalueen tuntumasta. Aurinko paistoi ja tuuli oli tyyntynyt, mutta taivaalla oli kovin arvaamattoman näköisiä pilviä. Lämpöasteita oli noin 9, joten liian kuumassa ei tarvinnut juosta. Kelaajat lähtivät matkaan 8.45, ja kyllä oli leveitä hymyjä heidänkin kasvoillaan. Sen jälkeen huippujuoksijat päästettiin punaiselle matolle lämmittelemään. Parhaimmilla luki numerolapussa vain sukunimi. Ja huh huh, miltä se heidän verkkaamisensa näytti! Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä ja kyynelet nousivat silmiin, nämä olivat niitä todellisia juoksijoita! Miten vaivattomasti ja oikeaoppisesti heidän askeleensa nousikaan, miten lihaksikkaita heidän kehonsa olivat. Kasvot tyynen rauhallisina, keskittyneinä, katse kaukaisuuteen kiinnittyneenä. Ajattelin, että oma juoksemiseni on kokonaan toinen laji, huh, olin ihailusta ja liikutuksesta aivan vetelä. Miten se voikin olla niin upeaa, kun ihminen juoksee?



Palomiehet ovat aika kovia. Juoksivat noissa univormuissaan koko matkan.

Sitten paukahti starttipistooli, ja huiput ampaisivat matkaan. Etunenässä Ugandan Stephen Kiprotich, joka saapui maaliin ajassa 2.07.31 ja hävisi Etiopian Tsegaye Mekonnenille viisi sekuntia. Keskivauhti oli koko matkan sellaiset 3 min/km. Moro. Tajuntani ei edes riitä moiseen suoritukseen, mutta oli se vaan hiuksia nostattavaa olla todistamassa jotakin tuollaista. Juoksijoita vain tuli ja tuli, olisikohan heitä ollut kaikkiaan 15 000. Panin merkille numerot, joiden tuntumaan itse olisin paikantunut, ja minusta heidänkin alkuvauhtinsa vaikutti hurjalta. Koko maratonin ajan koin valtavaa epäuskoa: olenko minäkin muka suoriutunut tuosta matkasta ja vieläpä ihan kohtuulliseen aikaan?? Koko juokseminen tuntui omalla kohdallani niin utopistiselta.

Melkein samalla hetkellä, kun lähtölaukaus kajahti, taivaalta alkoi sataa rakeita ja vettä samaan aikaan. Eikä mitenkään vähän, vaan roiskimalla, niin että siinä seistessä kastui hetkessä. Mies ei ollut vielä edes ylittänyt lähtöviivaa, ja taas kävi mielessä, että onkohan se jänistänyt tai tullut muuten vaan jokin elämää suurempi vatsaongelma. Mutta vielä mitä, melkein viimeisten joukossa viivan ylitti miekkonen, joka oli täyttä hymyä. Olin ihan kummissani, sillä hänelle ei ole mitenkään luonteenomaista nauttia väenpaljouksista. Mutta niin se vaan meni, juoksuhuuma näkyi tarttuneen jo häneenkin. Olin aivan pakahtua, ja sain vielä huudettua onnea matkaan. Sitten käännyin kannoillani ja hölkkäsin hotellille. 

En ollut ottanut juoksuaskeltakaan sitten 7. huhtikuuta, jolloin juoksin epäonnistuneen juoksutestin ja tajusin, että kyseessä ei ole vain pari tahmeaa lenkkiä ja vähän kireä reisi vaan nyt on isompi telakka edessä. Pakkasin kuitenkin tossut mukaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Verkkaaminen tuntui ihan hyvältä, takareisi ei vaivannut eikä syke juuri noussut. Olin syönyt triplakuurin B-vitamiinia ja saanut koko kehoni kihelmöinnin taukoamaan, ja ajattelin, että jospa tämä tästä sittenkin, pikkuhiljaa. Matkaa kertyi 2,89 kilometriä ja keskitahti oli 6:58, mutta täytyy ottaa huomioon, että puolivälissä pidin yli puolen tunnin tauon, kun seurailin maratonin lähtöä. Että eipä tällä perusteella kannattaisi vetää johtopäätöksiä oikeastaan mistään.


Rantabulevardi.

Menin syömään aamiaisen, joka oli yltäkylläinen. Vietin ravintolassa ainakin puoli tuntia, ja sinä aikana kärki kirmasi rantabulevardia ohitseni. Ikkunasta oli suora näkymä kadulle, ja totta tosiaan, ennen kello 9.40 ensimmäiset olivat 12 kilometrin kohdalla. 12 kilsaa vajaassa 40 minuutissa maratonilla, ei hullumpaa. Olin siinä rantabulevardilla noin kello 10.30, mutta vaikka kuinka silmä tarkkana katsoin, miestä en nähnyt. Seisoin siinä niin kauan, että ohitse rahjusti enää yksittäisiä juoksijoita, jotka lähes kaikki kävelivät tai nilkuttivat. Päättelin, että miehen on täytynyt jo mennä, ja aika kovaa oli mennytkin, sillä hän pääsi ylittämään lähtöviivan vasta kello 9.15. 




Olimme sopineet, että menen maalialueen lähettyville viimeistään kello 13.30, jolloin mies olisi juossut vajaat 4,5 tuntia. Mutta enhän minä sieltä malttanut pois pysyä. Venyteltyäni ja tehtyäni lihaskuntoa huoneessa vielä lisää kirjasin meidät ulos hotellista kello 12 ja suuntasin Messuhalleille päin. Valtava puisto oli toden totta viehättävä, ja ajattelin, että vielä minä tulen tänne juoksemaan ja tähän nimenomaiseen puistoon verkkaamaan. Aurinko oli taas alkanut paistaa, eikä tuulikaan ollut vielä yltynyt kovempiin lukemiin. Löysin noin 400 metriä ennen maalia sopivan liikenteenjakajan, jonka oikealta puolelta juoksivat tavalliset juoksijat ja vasemmalta viestijoukkueet. Niitä olikin yllättävän paljon, ja tapana tuntui olevan, että muu joukkue juoksi ankkurin vierellä tätä kirittäen maaliin. Olin siinä noin kello 12.30 ja annoin juoksun tulla minuun. Se oli mahtavaa. Tuohon aikaan ohitseni kipitti noin 3.30:n maratoonareita, ja ihmettelin, miten hyvävoimaiselta porukka vaikutti. Oli myös mielenkiintoista seurata, minkä ikäisen ja kuntoisen näköisiä juoksijoita tuohon aikaan maaliin oli tulossa. Oli ihan kaikenlaisia. Todella monesta en olisi ikinä arvannut, miten kovassa kunnossa he ovat, ja niin vaan olivat. Nuoria, vanhoja, laihoja, tanakoita. Se oli ihan todella hienoa. Aina kun näin numerolapussa suomalaisen nimen, karjaisin täysillä hyvä sejase, joillekin Finnish Marathon Runnersin paitaan pukeutuneille huusin vain hyvä Suomi. Tuli pala kurkkuun ja aika monta kertaa kyynelet silmiin.





No sitten. Kello tuli 13 ja ohitse menivät neljän tunnin juoksijat, minäkin olin tuossa porukassa Vantaalla tullut maaliin. Ja kovakuntoisilta näyttivät hekin. Porukkaa lappasi ja lappasi, 15 000 juoksijaa todellakin konkretisoitui siinä seisoskellessa. Välillä satoi räntää ja tuli voimakas tuulenpuuska, ja hytisin siinä paikallani. Mutta sitten aurinko taas pilkisti ja lämmitti säteillään. Kello 13.30 aloin laskeskella, että mies on nyt juossut 4 tuntia 15 minuuttia. Osittain pelkäsin, että jotakin kaameaa on tapahtunut ja maratonin voima on näyttänyt hänelle mustimman puolensa. Mutta osa minusta taas uskoi, että sitkeydellään hän raahautuu maaliin vaikka pää kainalossa.

Kello 13.40 alkoi tulla epätoivo. Juoksijat eivät näyttäneet enää niin hyvävoimaisilta, vaikka määrätietoisia olivatkin. Lähellä häämöttävä maali sai todennäköisesti askelen nousemaan, vaikka joillakin näytti olevan tosi kivuliasta etenemistä kramppien tai muiden jalkavaivojen takia. Mies oli ollut matkassa 4h25min. Ja sitten! Yhtäkkiä huomasin, että sieltä hän tulee, edelleen hymy naamallaan. Huusin minkä jaksoin, että hyvä sinä!! Ja mies kertoi, että hän on maalissa pian. No kyllä kyllä, sanoin että juoksen sinne myös. Ja minähän juoksin. Olin niin innoissani, että puikkelehdin ihmisjoukkojen halki kuin tuulispää. Mutta maaliin ei niin vain mentykään, se oli juoksijoille tietenkin. Piti mennä portaat ylös ja alas, jotta pääsi maalialueen toiselle puolelle, mutta sielläkään ei päässyt juoksijoiden lähietäisyydelle. Sitä paitsi mies oli jo mennyt. Pian soi puhelin, ja sovittiin treffit läheisen kirkon edustalle. Ja kyllä sinne saapui onnellinen mies.

Nettoaika oli 4.30.02, ihan huippuaika tuolla valmistautumisella ja vatsaongelmilla. Nettoajan merkityksen muuten tajuaa tässä kisassa oikein kouriintuntuvasti. Bruttoaika oli nimittäin 4.44, eihän se kerro muuta kuin järjettömästä odottelusta ennen lähtöä. Oli tullut kuulemma kylmä siinä sateessa seisoskellessa. Mutta juoksu oli sujunut kuin unelma 25 kilometriin saakka. Alun ruuhkassa ei ollut päässyt omaan vauhtiin pitkiin aikoihin, mutta sitten eteneminen oli ollut ihanan kevyttä pitkään. Ohiteltua oli tullut kuulemma kymmeniä ja taas kymmeniä tyyppejä. 15 kilometriä oli ylittynyt 5:50 keskivauhtiin, puolikas jopa 5:47. Mutta 25 kilometrissä jalat olivat yhtäkkiä silmänräpäyksessä muuttuneet tönköiksi puujaloiksi. The Famous Marathon Wall. Järkytyksestä toivuttuaan kilometrin päästä hän oli saanut taas juoksemisesta otteen. Katsoimme kellosta, että vauhdit pysyivät kohtalaisina aina 38 kilometriin saakka, vasta viimeisillä oli 7:n ja 8:n keskivauhteja. Maha ei ollut vaivannut ollenkaan, kaikki geelit olivat uponneet. Kuulemma vasta kilometrissä numero 41 oli tuntunut siltä, että nyt matka voisi pikku hiljaa loppua.

Ihmeellisen vähillä vaurioilla selvisi! Nännit vuosivat verta, hehheh. Mutta jalkaterät aivan ehjät, ei ruhjeita eikä hiertymiä. Lentokoneessa istuessaan hän tosin muuttui jonkinlaiseksi ihmisen ja ankan risteytykseksi, ja loppumatka oli melkoisen huvittavaa katsella sitä vaappumista. Joku kysyikin, että did you do the marathon today?

No, nyt on suunniteltu jo seuraavaa kisaa. Olen aivan varma, että neljä tuntia alittuu helposti, kunhan mies vähän treenaa. Varmasti jopa 3.30, vaikkei itse uskonutkaan.



Mutta olipahan hauska kokemus olla tsemppaamassa ja kannustamassa. Juoksemisen huuman tavoitti tälläkin tavalla, vaikka mieluiten siellä itse olisikin raastamassa. Hampurin reitti vaikutti todella kivalta. Se oli nopea ja tasainen, mies sanoi, että tuntui kuin jopa puolet matkasta olisi juostu aavistus alamäkeen. Myrskytuuli alkoi vasta iltapäivällä. Juomapisteillä oli tarjottu vain vettä, loppumatkasta myös geelejä ja banaania ainakin. Olisikohan ollut myös colaa.

Jahka nyt saan itseni kuntoon ja juoksuhimot kohdilleen, niin alan miettiä, missä voisin ottaa tämän juoksun takaisin. 




Ihana Hampuri.