tiistai 5. joulukuuta 2017

Sauvakävely, mikä mahtava laji!

Olen täydellisen ihastuksissani löydettyäni kokonaan uuden lajin ja ratkaistessani samalla ikiaikaisen pulmani, miten saisin treenattua riittävän matalilla sykkeillä, jotka kehittävät parhaiten peruskestävyyttä. Aerobinen kynnykseni on 152, ja suurimman osan treeneistä tulisi tapahtua sykearvon tuntumassa tai sen alle. Tosiasia kuitenkin on, että kun juoksen, sykkeeni ei paljon alle tuon kynnyksen koskaan ole. Ikinä se ei ainakaan ole 130, joka olisi noin 70 prosenttia maksimisykkeestäni. Reippaalla kävelyvauhdilla en taas saa sykettäni nousemaan kuin 110:een, ylämäissä satunnaisesti 120:een. Useimmiten kävelylenkkien keskisyke on kuitenkin sadan pinnassa tai alle. 

Peruskestävyyttä kehittävä sykealueeni on siis treenatessani ollut jatkuvasti paitsiossa. Vain luisteluhiihtämisellä syke pysyttelisi toivotuissa lukemissa. Vaan kun ei ole lunta,  hiihtämään ei pääse riittävän usein. Hiihtoputki on Paimiossa, mutta eipä sinne tule kovin usein lähdettyä. 

Viime lauantaina päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun ottaa sauvat kauniiseen käteensä ja panee töppöstä toisen eteen. Olen saanut kävelysauvat vuonna 2009 puolustusvoimien viestintäkurssilta, mutta kertaakaan en ollut niitä vielä ”ehtinyt” kokeilla. Pojan futistreenien aikaan lähdin kävelemään lenkkiä, jonka yleensä olen taittanut tavallisesti kävellen tai juosten. Nopeasti kävi selväksi, että sauvoista saa kävelyynsä hirvittävän paljon voimaa ja vauhtia. Jos reippaalla kävelylenkillä keskivauhtini on ollut 9:50 - 10:00 min/km, nyt se oli 9:00 - 9:15 min/km. Hiki virtasi, ja hengästyinkin. Pääsin jopa liikkumisen tuomaan flow’hun. Keskisyke oli mäkisellä reitillä 137! Eli juuri siinä missä pitääkin. Päätin välittömästi vaihtaa yhden viikon juoksulenkeistäni, kevyen tai palauttavan, sauvakävelylenkiksi. 

Kiinnostaa nähdä, missä vaiheessa treeni alkaa purra niin, että pystyn ottamaan juoksuaskeleita yhtä matalilla sykkeillä. Tällä hetkellä treenaan niin oikeaoppisesti, että liikkuminen on todella motivoivaa ja kivaa. Kovat treenit teen aina porukassa, jolloin ne sujuvat huomattavasti vaivattomammin.

Joten sauvat, nuo juoksuharrastukseni kehittäjät, ovat tästä lähtien säännöllisessä käytössä. Harmi vain, että saatuani ne käteeni, teki mieli välittömästi lähteä hiihtämään.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja Suomen 100-vuotisjuhlaa kaikille!


Kuva ei ole sauvakävelylenkiltä, mutta sopinee ajankohtaan riittävän hyvin.


maanantai 27. marraskuuta 2017

Pukinsalmen maraton, 10 k

Upeassa kelissä saatiin lauantaina juosta.

Huomasin jokin aika sitten Facebookissa mainoksen Pukinsalmen maratonista, pienestä juoksukisasta, jossa valittavana oli 10 kilometrin, puolimaratonin ja täysmaratonin matkat. Osallistujien maksimimäärä pienimuotoisesta järjestelytoimikunnasta johtuen vain 50, ei numerolappuja eikä ajanottoa, vaan jokainen juoksija katsoisi aikansa itse ja kirjaisi maaliin tultuaan vihkoon. Paikkana Turun oma keidas Ruissalo, jossa reitille osuisi muutama mehukas mäkikin.

Kisaviikolla kovemmat treenit olivat tiistaina, kun osallistuimme miehen kanssa viikoittaiseen Turku juoksee -vetotreeniin, jossa ohjelmassa oli Gösta Holmérin fartlek-spessu: 6 - 10 x 2'/2'. Vedin seitsemän vetoa, enkä hätyytellyt aivan maksimia, mikä tuolloin jäi vähän harmittamaan, olisi mennyt vielä yksi kovemmalla sykkeellä. Mutta lauantaita ajatellen se oli ehkäpä ihan hyvä. Torstaina vietin ensimmäisen liikunnattoman päivän marraskuussa, jotta voimia riittäisi lauantaille.

Lauantaina kävi ilmi, että pitkästä aikaa kisattaisiin auringonpaisteessa. Kaikki syksyn rykäisyt (Maaria Trail, Kaarinan syysmaratonin kymppi ja Parmaharju Trail) on juostu sateessa tai kaatosateessa. Nyt oli nelisen astetta lämmintä, tuuletonta ja aurinkoa. Aivan mahtavaa siis. Aamulla olisi vaan ikävä kyllä taas nukuttanut, minkä vuoksi siirsin kellonsoittoa jopa tunnilla eteenpäin. Ei olis kannattanut, ei olis. Aamutoimet ihan onnistuneesti, mutta kisa-aamuina pitäisi muistaa, että aikaa saattaa kulua muun muassa vessassa istuskeluun ynnä muuta. Pääsimme lähtemään vasta vähän kympin jälkeen, ja matkalla piti pysähtyä huoltoasemalla - vessassa. Olimme siis Ruissalossa kisapaikoilla vasta vähän jälkeen puoli 11, mikä jätti ihan liian vähän aikaa kaikkiin valmisteluihin. Startti oli nimittäin yhdeltätoista. Ensin piti ilmoittautua (vitosen osallistumismaksu, kelepaa!), sitten miettiä vaatetusta (mikä ihme siinä on, että tiedän plusasteissa kisatessani takin olevan poikkeuksetta liikaa, mutta silti käytän energiaa sen miettimiseen, jätänkö takin päälle vai en), käydä puskassa (no bajamajas there) ja verkata. Verkkasimme kymmenisen minuuttia parissa erässä eli 1,61 kilsaa, mutta sitten olisi pitänyt tehdä vielä koordinaatiot ja venyttelyt huolellisesti. Minä ehdin tehdä pari aukkaria, ja sitten oltiinkin lähtöpaikalla kuuntelemassa reittiselostusta. Säädin vielä musiikkeja, kun starttivihellys kajahti kolmensadan metrin päästä, josta lähtivät puolikkaan ja maran juoksijat. Me kympin matkalaiset seisoimme hetken hoomoilasina, kun järjestäjä huikkasi, että hei hei, se lähti nyt! Minulla puhelin kädessä, ja siinä juoksuun ampaistessani tungin sitä vielä Flipbeltiin. Lähtö oli alamäkeen, joten saipa ainakin lennokkaan alun.

Maisema Rantapromenadilta.


Suurimmaksi osaksi reitti oli tällaista hiekkatietä.


Olin suunnitellut, että voisin yrittää juosta sellaista 5:30 tahtia, mikä olisi tiennyt 55 minuutin kokonaisaikaa. Lähdin kuitenkin innoissani laukkaamaan nopeampien vanavedessä, joten se siitä vauhtisuunnittelusta. Ensimmäiseen kilometriin meni 5:16. Meitä kympin juoksijoita oli viisi miestä ja minä. Nopein, työkaverini, lähti kirmaamaan taattua nelosen kyytiä. Mieheni on saanut kiristettyä tahtinsa jo vitoseen, joten hänkin häipyi melko pian näkyvistä. Sitten meni vielä yksi mies, ja minun taakseni jäi kaksi miestä. Kun reitti yhtyi pidempimatkalaisten reittiin, tavoitin aika pian muutamia miehiä, mutta isompi sakki jäikin sitten saavuttamatta koko matkalla. Jalat olivat tukossa. Penikoita särki ja takareittä juili, onneksi kuitenkin enemmänkin lihaksesta kuin jänteestä. Jalat olivat myös hapoilla koko alkumatkan. Päättelin vaivojen johtuvan huonosta lämmittelystä ja venyttelyn puutteesta. Kroppa lämpesi vasta kisan alussa. Näinhän se ei saisi olla, vaan lähtöviivalla pitäisi olla aivan valmiina, etenkin tällaisella kympin matkalla, jossa on tarkoitus juosta kovaa.

Noin kilsan jälkeen edessä kohosi ensimmäinen mäki, joka teki nannaa takareisille. Aurinko paistoi, ja pian tuli jo kova hiki, piti kääriä hihat ja ottaa pääpanta pois. Onneksi takki oli autossa. Jalkojen tila hieman huolestutti, mutta juokseminen oli silti melko mukavaa. Kaarinaan verrattuna aika paljonkin mukavampaa, koska en edes puolivakavasti harkinnut keskeyttämistä kertaakaan. Vähän ennen neljää kilometriä olin saavuttanut kisan järjestäjän, joka juoksi maratonia. Hän siinä alkoi mukavasti turista ja kyseli, että käynkö muutenkin Ruissalossa juoksentelemassa. Oli vissiin sykkeet jo aika koholla, koska juttuseuraa minusta ei saanut, tyydyin vastaamaan vaan juu, kuten myös seuraavaan avaukseen, että sattuipa meille hieno keli. Minä vaan että juu juu ja pyrin pitämään vauhdista kiinni. Takanani juossut kympin mies oli onneksi puheliaammalla päällä ja järjestäjän tuttu, joten miehet alkoivat jutustella keskenään. Sitten tultiin reitin pahimpaan mäkeen, joka polveili moniosaisena usean sadan metrin matkan. Siinä miehet puskivat ohitseni, mutta alamäessä huomasin, että menen kovempaa, joten vähän riskilläkin lähdin painamaan vauhdikkaammin ohitse. Miehet eivät kuitenkaan vastanneet rykäisyyni, vaan jäivät kyydistä. Viiden kilsan kohdalla tultiin suoralle, joka vie Ruissalonsillalle, ja muistin, että joku oli neuvonut siellä olevan kääntöpaikan. Vastaan tuli puolikkaan juoksijoita, joukossa myös tuttuja, joilta sain kannustusta. Se kyllä aina lämmittää. Kääntöpaikalla piti laskea vauhdit kokonaan pois, sillä vastaan tuli kaksi sauvakävelijämummoa, eikä ohituspaikkaa oikein ollut. Se oli vähän ikävää, mutta kyllä siitä taas vauhtiin pääsi. Sitten tultiinkin jo Kansanpuiston suoralle. Se taittui yllättävän nopeasti, eikä jäljellä ollut enää kuin kahdeksikon mallisen reitin viimeinen silmukka, joka oli jo kertaalleen juostu. Noin 300 - 400 metrin maalisuoralla kympin nopein mies lähestyi takaa rennon kovalla askeleella ja meni ohitse maaliin. Itsellä oli jäljellä vielä noin 2,5 kilsan matka.

Nyt takanani juossut mieskaksikko erkaantui toisistaan, kun järjestäjä kiersi maratonreitille ja kympillä ollut mies seurasi minua. Siitä alkoi lopputaistelu, kun päätin, että ohitseni en muuten päästä. Jo tuossa viimeiselle silmukalle lähtiessäni huomasin, että varpaaseen on tekeytymässä mojova vesikello. Jostain syystä oikean jalan nimetön hiertyi kenkään, vaikka yleensä nuo kisakengät alkavat hiertää vasta maratonin viimeisellä kympillä. Päättelin, että askeleeni laahaa jotenkin, ja varvas siksi ottaa hittiä itseensä. Jalat olivat tosiaan vähän väsyneet, mikä tuntui myös edellä mainittuina vaivoina. Yritin keskittyä nostamaan polvea ylemmäs ja siirtämään voimantuotantoa enemmän pakaroille. Se ehkä vähän auttoikin, ja siinä edetessäni suunnittelin jälleen lisääväni voimatreenejä, kuhan tässä kerkeää. Muutenkin tällä kympillä tuntui olevan nyt enemmän tekemistä jalkojen kuin hapenoton kanssa, vaikka sykkeetkin olivat koko matkan ihan hyvin koholla. Viimeisessä mäessä jalat olivat niin hapoilla, että jos se mies ei olisi ollut kintereilläni, olisin suosiolla ottanut muutaman kävelyaskeleen. Nyt ei antanut luonto periksi. Kerran aiemminkin oli tuntunut siltä, että mitä jos löysäilisi vain ja lopettaisi tämän repimisen. Onneksi en löysäillyt. Ylämäkeä seurasi tietysti alamäki, sitten Rantapromenadia kohti Kansanpuistoa. Matkaa oli enää kilsa, ja kai se vauhti siitä vähän kiihtyi. Maalisuoralla mies mainitsi jotain loppukiristä, johon minä, että ei se taida nyt irrota. Takareidet sattuivat kohtuullisesti. Mies alkoi selvästi puskea ohi, mutta jotenkin sain siitä voimaa kiristää omaakin vauhtiani, ja tulin kuin tulinkin maaliin ensimmäisenä. Piti hetkeksi mennä ihan kaksinkerroin puhaltamaan.

Kisoissa oli periaatteena, että ajanotosta huolehditaan itse, koska ajanottajaa ei ollut. Takaani tullut mies kertoi, että aika oli 56:37, joten se se sitten oli. Kehui vielä, että hyvä aika. Menimme kirjoittamaan ajan vihkoon oman nimen perään. Maalissa oli tarjolla urheilujuomaa ja vettä sekä banaania, pidempimatkalaisille myös geelejä. Hieno huolto pikkutapahtumassa! Mies antoi vielä palautetta, että kyllä oli hänellä hyvä jänis, tasaista vauhtia pidin kuulemma. En viitsinyt korjata, että minä vähän niin kuin juoksin niin lujaa kuin pääsin ja yritin pitää häntä loitolla. Että hän se oli pikemminkin minulle se juoksuttaja. Noin kai se toimii parhaiten, että joku yrittää pysyä perässä, mutta edessä juokseva luulee, että perässätulijalla on vielä voimia jäljellä ja yrittää pian ohi, siksi vauhti on pidettävä yllä koko ajan. Toimii molempiin suuntiin.

Kun olin vähän aikaa elpynyt, mies ilmaantui maalialueelle ja lähdimme verkkaamaan tuon viimeisen silmukan ja puimaan kisaa läpi. Hän oli juossut ennätyksensä 50:11 ja mennyt samalla minun ennätykseni ohi. Oli kuulemma nyt jakanut vauhtinsa paremmin, eka vitonen 27:00 ja toinen todella paljon nopeammin 23:11. Minulla viimeinen kilometri oli 5:17, eli melkein pääsin alun vauhtiin loppukirin ansiosta. Hitain kilometri oli ylämäkiosuudella 5:55, keskivauhti 5:39/min. Aika parani reilun kuukauden takaisesta Kaarinan kympistä 42 sekuntia huomattavasti mäkisemmällä ja rankemmalla reitillä. Juoksutuntuma kunnon suhteen oli myös lupaava, vain jalat oikuttelivat huonon lämmittelyn takia. Keskisyke 173 ja maksimi 181. Anaerobinen kynnys minulla on 174, ja pari viimeistä kilometriä olin juossut selkeästi kynnyksen yläpuolella, kun syke oli koko ajan 175 - 180.

Loppuverkan jälkeen koin maalissa hauskan yllätyksen, kun toimitsija tuli tuomaan minulle pokaalin, sillä olin kympin nopein, joskin ainut nainen. Otettiin kuvakin. Kylläpä lämmitti mieltä. Sitten mentiin autoon ja ajettiin kotiin. Mahtava pikkukisa!



lauantai 18. marraskuuta 2017

Kaarinan Syysmaraton, kymppi 7.10.

Kuva Parmaharju Traililta 14.10.2017. Kuva: Antti Suonpää.

Kuva on eri kisasta ja rapsakin jo yli kuukauden vanhasta tapahtumasta, mutta näillä mennään. Kävimme juoksemassa kympin Kaarinan syysmaratonilla mieheni kanssa 7. lokakuuta. Edellisen sileän kympin olen juossut Raisiossa viime vuoden elokuussa aikaan 53 jotakin. Edelliskerrasta oli siis yli vuosi aikaa ja välissä pitkiä juoksutaukoja hamstring-syndrooman ja ylikunnon takia. Tänä syksynä olen vihdoin saanut treenit käyntiin ja kuntoutuksen ansiosta takareiden lähestulkoon kivuttomaksi. Lokakuun alussa ajatuksena oli vielä juosta Parmaharju Traililla 20 kilometriä ja mennä Kaarinaan rykäisemään kymppi alkupalaksi. Parikymppiä oli lopulta liikaa, mutta kymppi onnistui.

Kaarinan syysmaraton oli minulle kisana uusi tuttavuus, joten odottelin innoissani reittiä, jonka olin kuullut olevan tasainen. Eipä ollut paljon odotuksia vauhdista, sillä tiesin kuukausien tauon säännöllisessä ja tavoitteellisessa treenaamisessa iskeneen erityisesti vauhtikestävyyteen, jonka merkitys juuri lyhyemmillä matkoilla korostuu. Ajoimme paikalle hyvissä ajoin, lähtö oli kello 10.45. Lapset oli viety hoitoon, joten saimme rauhassa keskittyä. Verkkausta tuli alkuun vähän reilu kilsa, samaten tein aukkarit ja liikkuvuusharjoitteet. Satoi vettä. Oli kuitenkin aika lämmin, joten en edes harkinnut muuta kuin pelkkää pitkähihaista ja trikoita. Valinta osui nappiin, pitkähihaisestakin piti kääriä hihat.

Sade yltyi lähdössä oikein rankkasateeksi, mutta se loi vain enemmän tunnelmaa. Paikalla oli paljon tuttuja järjestäjäseura Finnish Marathon Runnersista, mikä oli kiva. Myös juomapaikoilla näin tuttuja, jotka kaikki tsemppasivat mahtavasti. Lähdettiin matkaan. Olin puolivälin paikkeilla, ja lähdin reipasta vauhtia matkaan, kumminkin niin, ettei tuntuisi liian kiivaalta. Kroppa oli lämmin, ja olin syönyt aamulla riittävän vähän, jotta mahassa ei tuntunut raskaalta. Melkein heti pääsin juoksemaan omaa vauhtiani, nopeammat menivät menojaan ja itse jäin peesaamaan edessäni juossutta naista. Vauhti oli alussa sellaiset 5:20/km, mutta sekin tuntui. Tasavauhtisia kovia lenkkejä sileällä ei ollut tullut juuri tehtyä eikä vetojakaan vielä paljon. Ihmettelin, miten eri tavalla ihmiset kisoihin pukeutuvat, osalla, jotka juoksivat itseäni nopeammin, oli paljon enemmän päällä, monilla paksu tuulitakki ja joillakuilla vielä huppu päässä. Olen kai niin kuumaverinen ja hikoilen paljon, että itse läkähtyisin jos kisaisin takki päällä paitsi nollakeleissä.

Juoksin saman naisen perässä kolme neljä kilsaa, ja huomasin, että hänellä alkoi vauhti tuntua. Itse olin jo parin kilsan kohdalla tuumannut, että meno tuntuu kamalalta, en jaksa pitää vauhtia yllä, hyydyn ja keskeytän. Nyt olen jo oppinut, että tämä on minulle tyypillistä kisoissa, alussa meno tuntuu raskaalta, vaikka vauhti ei olisikaan kuntooni nähden liian kova, mutta sitten kilometrien tasaisesti taittuessa alan saada itsevarmuutta ja juokseminen muuttuu siedettävämmäksi, jopa mukavaksi. Niin nytkin. Sade alkoi jossakin vaiheessa laantua ja puolivälin jälkeen ei muistaakseni enää juuri ripotellut. Ennen ensimmäistä juomapistettä viiden kilometrin tuntumassa olin jo ohittanut naisen ja saavutin edellä juoksevaa miestä. Vauhti ei kylläkään kiihtynyt, laskikin paikoin, mutta olin saanut juoksufiiliksestä kiinni. Ehkä pitäisi näille lyhyemmille matkoille lämmitellä paremmin, niin kroppa olisi kunnolla iskussa heti ensimmäisillä metreillä.

Reitti oli tosiaan tasainen. Välillä mentiin asfaltilla asuinalueiden läpi, välillä hiekkateillä peltojen keskellä. Tänne Kaarinan ja Voivalan perukoille pitäisi tulla vetämään pitkiskin joku kerta, maisemat näyttivät mukavilta. Kuuden ja puolen kilometrin kohdilla ja siitä kilometri eteenpäin oli kisassa vaikein vaiheeni. Takaani alkoi kuulua puheensorinaa, ja sielä lähestyi hyvävoimaisena noin viiden naisen porukka, jotka vetäisivät ohitseni. Olisi pitänyt iskeytyä siihen peesiin, mutta tuolla hetkellä voimani olivat kadoksissa ja he menivät menojaan. Tämä oli niitä kisoja, joissa en katsellut loppumatkasta enää kelloa, koska tiesin, että aika ei miellytä.

Olin yrittänyt saada edessäni juossutta miestä kiinni jo useamman kilometrin ajan. Kahdeksan kilometrin kohdalla pääsin hänen rinnalleen, mutta siitä voimaantuneena mies kiristi askeltaan. Vähän tämän jälkeen alkoi puolimaratoonareiden kärkeä mennä ohitse. Käväisi mielessä heidän vahvaa ja helppoa menoaan katsellessa, että mahdammeko harrastaa eri lajeja. Yhdeksässä kilometrissä Kaarinan lukio ja maali alkoivat häämöttää, ja sain kiristettyä vähän tahtia. Edellä menneen miehen ohi en päässyt, mutta maaliin sain sentään loppunoston. Takareisi kesti hyvin kovempaakin juoksemista, välillä se matkalla tuntui, mutta ei sattunut.

Loppuaika oli 57:19 brutto ja omassa kellossani netto 57:18. Kellossani matkaa oli 200 metriä enemmän, mutta en sentään niin perältä lähtöviivaa ylittänyt, jotakin häikkää siis gps:ssä. Ennätykseni 50:28 on huhtikuulta 2016, Aurajoen yöjuoksuista. Lähes 7 minuuttia ajassa siis tuntuu harjoituksen puute, reitti oli nimittäin nyt niin tasainen ja olosuhteet myöskin hyvät, että jos kunto olisi ollut kohdillaan, kisa olisi ollut ennätysten paukutteluun omiaan. Parasta tässä oli, että kisaaminen ja kovaa juokseminen sileällä tuntui vallan mahtavalta, ja sain kovan kisanälän. Kovia treenejä siis lisää.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Tällä kertaa valokeilassa: varpaat!

Sain Lenkillä pilkkujen kanssa -Raidalta varvashaasteen 20. syyskuuta. Nyt on sopiva hetki paljastaa kymmenen osasta itsestäni, jotka ovat rakkaan juoksuharrastukseni kannalta erittäin olennaiset kappaleet, jo pelkän tasapainoaistin vuoksi.

Minusta haaste oli alusta lähtien aika hauska. Siis muiden juttujen lukeminen sekä oman kirjoitukseni suunnitteleminen. Jos teinivuosinani en osannut nimetä itsestäni kohtaa, jota en olisi vuoron perään inhonnut, varpaat taisivat olla sellainen. En muista, että varpaani olisivat tuottaneet minulle elämää suurempaa tuskaa, tai jalkateräni ylipäätään. Varpaani eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle varsinaista haittaa, omalla olemisellaan. Itse olen saattanut toimia niin, että varpaat ovat kipeytyneet ja siksi häirinneet.







Minulla on ollut aina aika pieni jalka. Ennen lastensaantia kengänkoko vaihteli 36:n ja 37:n välillä, raskauksien jälkeen jalkaterä ilmeisesti leveni ja koko muuttui 37 - 38:aan. Olen perinyt pienet jalkani äidiltäni, mutta hänen jalkateränsä on eri mallinen. Minun muistuttaa suorakaidetta, minkä vuoksi jalastani saa leveämmän vaikutelman kuin se onkaan, mutta todellisuudessa se on kapea ja siinä on voimakas holvikaari. Juoksukengistä parhaiten jalkaani istuvat kapealestiset lenkkarit.

Suorakaidemaisuutta korostaa kummassakin jalkaterässä verrattain pitkä pikkuvarpaani, josta äitini oli huolestuneena kysynyt jo synnytyslaitoksella: "Miksi sillä on noin pitkä pikkuvarvas?!" Nauroin itseni kipeäksi, kun etsin tätä juttua varten taustamateriaalia netistä. Yle tiesi kertoa jutussaan Pikkuvarvas on jäänne menneisyydestä (19.10.2010), että pikkuvarvas on nykyihmiselle lähes tarpeeton ja saattaa evoluution seurauksena tipahtaa vielä jonakin päivänä pois. Jutun mukaan pikkuvarvas on alkanut pienentyä sen jälkeen, kun ihminen siirtyi kävelemään kahdella jalalla. Ennen sitä tarvittiin muun muassa kiipeilemiseen puissa. Oma pikkuvarpaani sotii kehitystä vastaan ja törröttää itsetietoisena paikallaan. Ilmeisesti minun tulisi keskittyä juoksemista enemmän kiipeilylajeihin.

Nimittäin pikkuvarpaani on ollut maratonilla usein ainoa, joka on kokenut tuhoja. Se on tosiaan niin pitkä, että esimerkiksi monesti kisakenkinä käyttämäni Adidaksen Adios Adizero Boost kakkosten sauma on alkanut kipeästi pitkällä matkalla hiertää, ja varpaaseen on tullut vesikello, joka on purskahtanut todella kivuliaasti kesken matkan. Pitkästä mallistaan johtuen pikkuvarpaiden kynnet ovat myös jo ajat sitten kovettuneet, sillä ne luultavasti ottavat kiinni muissakin kengissä, mitä en kylläkään huomaa.

Muuten varpaideni luonteen olen perinyt isältäni. Ominaista rivistölle on, että isovarpaan viereinen varvas on isovarvasta pidempi, ja seuraavakin kutakuinkin samanpituinen. Ja myös isäni osaa jännittää varpaansa tällä tavoin hörölleen.




Ehkäpä varpaideni ansiosta minulla on hyvä tasapainoaisti. Varpaani ovat usein vaaleanpunaiset, mikä antaisi viitteen luulla, että minulla on hyvä ääreisverenkierto, mutta ehei, varpaani ja jalkateräni ovat usein kylmät, ja menen yleensä aina nukkumaan villasukat jalassa, joskus jopa kahdet. Toisaalta jalkani myös hikoilevat runsaasti juostessa. Tai ainakin kengät ovat lenkin jälkeen yleensä kosteat.

Jalkani tai varpaani eivät ole koskaan murtuneet. Sen sijaan oikeassa jalkapöydässäni on edelleen arpi muistona 10-vuotiaana serkkujeni kanssa leikkimästä kymmenen tikkua laudalla -pelistä. Vanhasta laudasta törrötti ruosteinen naula, ja paha-aavistamaton serkkuni polkaisi naulan suoraan jalkaani. Puhdistamisesta huolimatta haava tulehtui, ja jalkani paisui. Muistan, miten minua harmitti, kun en kipeällä kintullani voinut mennä välitunnille, kun en saanut kenkää jalkaani. Olen myös onnistunut tulehduttamaan pikkuvarpaani käyttämällä liian pieniä kenkiä. Muistan, miten kipeää niillä teki kävellä, varpaita piti alituiseen kipristellä kokoon, jotta ne eivät olisi hiertäneet kenkien saumoihin, mutta silti sain varpaisiini todella kivuliaat hiertymät, jotka lopulta tulehtuivat. Se oli opetus, jonka jälkeen luultavasti hylkäsin puristavat jalkineet. Näin jälkikäteen en tajua, mikä niiden funktio oli.




Kun olin tavannut mieheni, hän piirsi kukkakuvion, jonka tatuoin vasempaan jalkaani. Enää en ehkä menisi käyttämään ihoani piirustuskirjana, mutta se oli sitä aikaa ja kuva nyt osa minua. Ei siitä haittaakaan ole, joten en lähde sitä kumittamaan.

Lapsena minulla oli paljon notkeammat varpaat, ja muistan naksutelleeni niitä sormillani. Nykyään ne eivät ole enää niin taipuisat, mutta nilkat minulla ovat aina olleet jäykät. Siksi minulla luultavasti alkaa herkästi vetää suonta jalasta, jos yritän kovasti venyttää nilkkojani kaarelle. Samasta syystä kärsin ajoittain lenkkeillessäni penikka-alueen kivuista. Olen löytänyt muutamia sopivia täsmävenytyksiä, jotka verryttävät jäykkää nilkkaa kuten myös säärtä.




Minulla ei ole koskaan ollut tapana kaunistaa varpaitani. En ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Joskus ajat sitten lakkasin kokeeksi varpaankynteni keltaisiksi. Ne näyttivät niin naurettavilta, että muistan kokemuksen yhä ja se riittää. Suhteeni varpaisiini on pragmaattinen. Ne ovat osa minua, ja ilman niitä elämä sellaisena kuin sen tunnen nyt, olisi vaikeampaa. Puristavien kenkien jälkeen olen kohdellut jalkojani hellästi. Rasvaan ne aina suihkun jälkeen, ja ehkä siksi olen välttynyt jalkaterien kovettumilta. En ole koskaan liioin kärsinyt liikavarpaista.

Loppukaneetiksi voin todeta, että olen oikein tyytyväinen näihin läpysköihin, jotka minulle ovat osuneet.



lauantai 14. lokakuuta 2017

Parmaharju Trail 10k

- Kato, miten toi tuolla juoksee, onks se eksynyt?
- Ei, kun se on Henri Ansio loppuverkalla.

Jos on yhtä vauhdikas askel kuin Ansiolla, eipä se miltään loppuverkalta näytä. Naurattaa vieläkin tuo dialogi, joka käytiin autossa pois lähtiessämme.

Yhdeksän kilometrin kohdalla edessä kohosivat nämä. 192 askelmaa Parmaharjun mäkihyppytornin hapotusportaita.


Olin Turku Trail Cupin Maarian osakilpailun jälkeen niin tohkeissani, että ilmoittauduin ensimmäisenä kauden viimeiseen polkujuoksukisaan, Parmaharjulle, ja vieläpä 20 kilometrin matkalle. (Olen muuten tietoinen, että minun pitäisi kirjoittaa ensin se Kaarinan syysmaratonin kymppirapsa, mutta nyt innostaa tämä saada tuoreeltaan julki.)

Oli taas tuhat rautaa tulessa, miehen piti hakea kuopuksen nelivuotiskakku huomiseksi torilta aamuyhdeksältä, poika piti heittää puoli kymmeneksi kaverilleen, jonka kanssa pääsisi futistreeneihin, sitten noukkia Taivaanrannan juoksija -Anne Kuralan kylämäen edustalta kello 9.45 ja ajaa Parmaharjulle polkukisoihin.

Vettä tuli taivaalta kuin aisaa ja kiinnostus oli nolla. En ollut edes vielä maksanut juoksuani, joten ajattelin sen olevan hyvä merkki jättää koko pelleily väliin. Oli satanut pari viikkoa kaatamalla, metsä olisi takuuvarmana aivan likomärkä ja polut mutavelliä. Olimme perillä Parmaharjulla kello 9.59. Ketään ei ollut missään, paitsi toimitsijat urheilutalon lämmössä. Kaikki muutkin varmaan peruneet. Autossa olin huomannut, että olin aamuhässäkässä ottanut mukaan pelkät juoksuliivit, lötköpullot olivat täytettyinä jääkaapissa. Reitin varrella oli vesitarjoilu. Geelejä sentään oli mukana, parasta ennen -päiväys 3.10.2017. Mamoilin ja esittelin mahdollisuutta, että en taidakaan nyt lähteä juoksemaan. Anne sanoi, että höpö höpö.

Urheilutalolla kuuntelin, kun joku kysyi minun äänelläni, saako matkan vaihtaa kymppiin. Aioin näköjään sittenkin radalle. Kyllähän se onnistui, maksoin leikin ja ei muuta kuin lappu rintaan. Paikalle alkoi kertyä porukkaa tasaiseen tahtiin, eikä kukaan nurissut kelistä. Olin aivan varma, että kurkku on vähän karhea ja mitä näitä nyt on. Tuttuja näkyi ilahduttavan paljon, ja juttelin myös somessa seuraamieni turkulaisjuoksijoiden kanssa. Arvoin viimeiseen saakka asuvalintaani. Melkein kaikilla näkyi olevan ohuita juoksutakkeja, toisilla vähän paksumpiakin. Minulla tulee aina ihan hullun kuuma, mutta nyt oli inhottavan nihkeä ja kylmä. Ajattelin, että voisin laittaa takin päälle. Lämpötila +7 astetta. Ihan taattu läkähtyminen. Onneksi jätin takin autoon. Pitkähihainen riitti todella hyvin, ja alkumatkasta käärin hihatkin.

Verkkaaminen ei napannut yhtään, mutta lähdetiin kuitenkin tekemään pari kolme rundia parkkipaikkaa ympäri, pari aukkaria ja muutamat venytykset. Ja sitten lähtöviivalle. Siellä kerrattiin vielä reitin tulevat erityisvaaranpaikat: alle kilometrin päässä liukas lankku ojan yli sekä 2,5 kilometrin kohdassa jokin suoalue. Muutenkin pyydettiin olemaan erityisen tarkkana märkääkin märemmässä metsässä ja mutaisilla poluilla. Ampaistiin matkaan. Olin jossain puolivälin tienoilla ja pääsin iskeytymään hyvin letkaan kiinni. Alkuun oli heti nousua mudan peittämällä rinteellä, sitten reitti siirtyi poluille. Reittikuvaus tapahtuman nettisivuilla lupasi, että nousumetrejä kympin matkalla tulee noin 200, ja että Parmaharju on Turku Trail Cupin raskain osakilpailu. En ollut ehtinyt perehtyä sivuille ladattuun, tarkkaan infoon reitistä, enkä siis ollut huomannut, että siellä suositeltiin myös nastakenkiä reitin liukkauden vuoksi. Jalassa oli Inovin X-Talon 212:t, ja ne kyllä pitivät ihan jokaisessa kohdassa. Mitkään mäet tai mudat eivät pelottaneet, joissakin sammaleiden peittämillä kallioilla alamäessä vähän jarruttelin.




Garminin Forerunner 220 ei tykkää mitata korkeutta, Hirvensalon laskettelurinteessäkin se väittää nousumetrien määräksi 14, vaikka niitä mäkivedoissa on tullut päälle parisataa. Nyt korkeuden lisäystä tuli kellon mukaan 36 metriä. Pysyin aika hyvin edessä juosseiden naisten imussa, ja perässäni juoksi joku nainen ehkä puoliväliin saakka. Maa oli todella märkä ja mutainen. Aluksi yritin loikkia lammikoiden yli tai kiertää niitä reunoja pitkin, mutta sitten siinä 2,5 kilometrin kohdan suorämeessä jalkani imautui mutaan ja lensin suoraan mahalleni märkään mutaiseen lammikkoon. Kellokin upposi hienosti koko matkalta. Takanani juossut nainen osoitti hienoa urheiluhenkeä sanomalla jotain kannustavaa, vaikka en enää muista tarkalleen, mitä hän sanoi. Olisi päässyt siinä myös hyvin ohitseni, mutta ei mennyt. Yleensä koen sen stressaavaksi, jos joku juoksee aivan kintereilläni ja ajattelen, että menisi ohi, mutta nyt ei häirinnyt ollenkaan, oli vain hyvä kirittäjä perässä. Hävisin siinä rähmälläni käydessäni kuitenkin joitakin sekunteja, ja edessä juossut letka pääsi ottamaan kaulaa. Kengissä hölskyi vesi, mutta en ollut satuttanut pehmeällä mättäällä lainkaan. Kellokin näytti toimivan. Kaatumisen jälkeen ei ollutkaan väliä, meninkö suoraan mudasta vai en, joten en edes yrittänyt väistellä vesiesteitä enää. Sade oli tauonnut sopivasti juoksun alkuvaiheessa, ja juokseminen oli helppoa. Alussa huohotin, mutta sitten syke tasaantui.

Mentiin luontopolkua, ja välillä oli nousua, välillä tasaista. Pari kolme kertaa reitin varrella piti kävellä ylämäissä, mutta aika vähän. Latupohjia oli reitti-infon mukaan 20 prosenttia, loput 80 polkua. 5,5 kilometrin kohdalla oli juomapiste, ja kumosin sisuksiini mukillisen vettä. Siinä rytäkässä olimme juosseet edellä mennyttä letkaa kiinni, mutta niillä main takanani juossut nainen meni ohitseni Turun Urheiluliiton takki päällään ja samaten letka otti kaulaa. Pari miestä meni myös ohi ja ehkä joku nainen. Tultiin hakkuualueelle, jota kierreltiin useasta suunnasta. Se oli myös yhtä mutaa ja paksuja oksia. Muistaakseni saavutin erästä naista, joka oli jäänyt edellä juosseesta porukasta. Pääsin hänen edelleen, ja jossakin kohdassa juoksin harhaan, sillä nainen huikkasi perääni, että "ulos reitiltä!". Hyvä juttu, pääsin äkkiä reitille takaisin. Kilometrit kulkivat kellossa todella nopeaan, enkä ollut lainkaan väsynyt. Olisin ehkä päässyt nopeampaa, mutta halusin säästää voimiani myös hyppyrimäen portaisiin.

Seitsemisen kilometrin kohdalla olin tyytyväinen tajutessani, että portaille oli enää pari kilometriä. Puron solina oli tuttu aikaisemmilta Parmaharjun-lenkeiltä, jokilaakso on mielestäni reitin kivoin kohta. Laaksosta alettiin kivuta noin puoli kilometriä pitkää nousua, jossa nousumetrejä kertyi nelisenkymmentä. Tuo oli ehkä raskain vaihe, ainakin itselleni, ja mutaisessa nousussa oli pakko ottaa pariinkin kertaan kävelyaskelia. Tuolla matkalla takaani tuli reippaalla askeleella nainen, jonka juomaliivistä päättelin olevan parinkympin matkalla. Hänen peesissään meni ohi toinenkin parikymppisen nainen, jonka kanssa olin jutellut jo urheilutalolla. Vielä yksi mies pääsi ohi ennen portaita, jotka alkoivat tosiaan lähes tarkasti 9 kilometrin kohdalta. Olin odotellut portaita jo tovin, sillä niistä tiesi, että maaliin on enää pelkkää leppoisaa laskettelua.


Varusteet toimivat kympin veroisesti. Trikoiden ommel on niin tiivis, että kaatuessa jalkoihin ei tullut ainuttakaan naarmua.


Garminista on sanottava toinenkin poikkipuolinen sana tuon korkeuserojen dissaamisen lisäksi. Tai sykevyöstä. Aikoinanihan sain neuvon, ettei kisoihin pidä mitään sykehihnoja ottaa ylimääräiseksi riesaksi, mutta viime aikoina olen uhmannut neuvoa, sillä olen halunnut nähdä, miten hyvin saan koneestani kisatilanteissa irti. Viime talven kilometrikeräilyssä hihnan reuna alkoi ikävästi hiertää rintojen alapuolelle viiltohaavaa, joka on taas ilmestynyt tutulle paikalle treenien ja kilometrien lisääntyessä. Nyt, kun paita oli sadevedestä ja hiestä litimärkä ja remmi samaten, hiertyminen alkoi tuntua kolmella viimeisellä kilometrillä todella ikävältä. Piti koko ajan siirrellä hihnan reunaa haavan päältä sivuun. Suihkussa huusin melkein ääneen, kun kirveli niin kipeästi. Olenkin alkanut harkita uuden sykekellon hankkimista. Garminista en haluaisi vaihtaa pois, vaikka Suunnon puolestapuhujia onkin paljon. Joka tapauksessa seuraavassa kellossa sykkeenmittaus tapahtuu ranteesta, vaikka se ei sitten olisikaan yhtä tarkka kuin raastava hihna. (Jos joku tietää hiertämättömän hihnan joka sopii Garminin kelloon, kertokoon ihmeessä!) Keskisyke oli muuten kisassa 172, maksimi 180, joten ihan hyvinhän se irtosi. Anaerobinen kynnys on minulla 174.


Ja sitten niihin portaisiin. Tämä oli nyt kolmas kerta, kun kapuan ne, ja kyllähän ne hapottivat tänäänkin. Jokaista välitasannetta lähestyessäni suunnittelin pysähtyväni hengittämään, mutta ei sitten tarvinnut kertaakaan. Laella hoipertelin jonkin matkaa tasaisella, ennen kuin sain taas pakotettua itseni liikkeelle. Ihanaa alamäkeä, ja reitin varrelta huudeltiin, että enää vajaa kilsa. Oma kello näytti 9,3 km, joten arvelin että se pitäisi paikkaansa. Kilometriviittoja reitin varrella ei ollut. Mutta mitä mitä, vielä nousi yhtäkkiä tie pystyyn, piti sittenkin nousta vähän. Takaa kuului miehen askeleet, ei saa päästää kiinni. Taas laskettelua ja sitten sukellettiinkin aivan umpimetsään hetkeksi: ei polkua, ei reittiä, ainoastaan reittimerkit. Ojensin käteni suoriksi eteeni ja painoin menemään. Oksista tuli haavoja sormiin, koska ne olivat maalissa verillä. Ja sitten mahtava iso latupohja, joskin mutainen, kivinen ja juurakkoinen, mutta annoin mennä niin lujaa kuin pääsin. Ja maali!

Maalissa ei tapahtunut mitään. Siellä ei ollut fanfaareja eikä mitaleja, eikä kukaan sanonutkaan mitään. En sitten jäänyt sinne pönöttämään minäkään vaan käännyin kohti urheilutaloa ja menin vaihtamaan vaatteeni. Näin sen urheiluliiton naisen ja vaihdoin pari sanaa. Mies oli tullut maaliin 11 minuuttia aikaisemmin. Oma loppuaikani oli 1:13:18, eli 20 sekuntia hitaampi kuin Maariassa, mutta reitti ja maasto olivat todella paljon rankemmat, vaikka silloinkin satoi kaatamalla. Nyt ei juostessa tainnut sataa kovinkaan paljon, ainakaan sitä ei huomannut. Kastui kuitenkin. Maariassa myös läähätin ja olin aika puhki, nyt juokseminen oli kivaa enkä toivonut kertaakaan matkan loppuvan kesken. En myöskään ollut loppupäivästä ihan kanttu vei, vaan energiaa riitti vielä vaikka mihin. Kunto on siis kasvanut treenatessa, hyvä niin!

Takareisi tuntui jossakin vaiheessa, mutta esimerkiksi portaissa ja niiden jälkeen se ei tuntunut. Maasto ja muta olivat kyllä sellaiset, että takareidet joutuivatkin koville, joten saattoipa olla, että se tuntui ihan rehellisesti rasituksesta. Ainakaan se ei estänyt tai haitannut juoksemistani.
                                           
Nämä olivat juuri sellaiset juoksukisat, joista minä lämpenen. Osallistumismaksu on halpa, siihen ei kuulu mitään ylimääräisiä kommervenkkeja, tunnelma on hyvä, reitti on rankka, ihmiset ovat hyvällä tuulella. Kisoihin tullaan tekemään sitä itseään, eli juoksemaan. Ja sitten mennään kotiin ja saunaan.

Tuon tunnin ja 13 minuutin aikana koin metamorfoosin hytisevästä nahjuksesta hyvää oloa ja voimia puhkuvaksi polkujuoksijaksi, joka oli hyvällä tuulella koko loppupäivän.

Että kannattiko mennä?! :) Ai niin, meitä rypi siellä mudassa kaikkiaan 90.



Kisan jälkeen jokseenkin märkänä.



lauantai 7. lokakuuta 2017

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja poskiani, erityisesti keskittymistä vaativissa tehtävissä, mutta myös juostessa. Muistan kiinnittäneeni tapaani huomiota ensimmäisen kerran vuonna 1998, jolloin käytin kaiken aikani lukemalla pääsykokeisiin kirjastossa. Siitä se vissiin jäi, ja osteopaatti arveli kireän leuan vetävän kireiksi koko linjan jalkaterään saakka. Olen sittemmin keskittynyt olemaan pureskelematta, mitä luultavimmin en tee sitä nukkuessani, ja leukaluuta olen rentouttanut itsekin.





Kuvat Kuhankuonon retkeilyreitiltä Savojärven kierrokselta, jossa olimme perheen kanssa eräänä sunnuntaina.



Mutta ei se silti vienyt pois takareisioireiluani juostessa. Aloin taas venytellä jalkojani, rullata ja painella niitä neuroottisesti. Sain aivan järkyttävän kipeäksi istuinkyhmyn alapuolella olevan jänteen runnomalla sitä hierontapallolla, se oli varmaan viikon kosketusarka. Sitten tilasin ajan Sakari Oravalta, joka on diagnostiikan mestari ja keskittynyt erityisesti jännekirurgiaan ja urheilijoiden takareisiongelmiin. Hän tutki ensin päällisin puolin, millaisia puolieroja kropassani on ja miten taivun mihinkin suuntaan. Sitten hän katsahti magneettikuviani ja sanoi saman tien, että löydöshän on aivan selvä, takareidessäni on hamstring-syndrooma, joka on tyypillinen juoksijan rasitusvamma. Minulla kroonistunut, mutta ei kuitenkaan vielä kovin paha, koska pystyn juoksemaan, se ei satu pahasti istuessa eikä portaita noustessa tai mäkiä juostessa. Lisäsi hän toki pian, että paksuuntuneen jänteen voi leikata kuntoon, mutta nyt voitaisiin kuitenkin katsoa pari kuukautta, mitä kuntouttaminen saa aikaan. Leikkauksen hinnaksi ilman vakuutuksia hän kertoi 3800 euroa miinus Kelan muutaman sadan korvaukset, joten se ei tule kyseeseen kuin äärimmäisessä hädässä. Sain lähetteen Neon fysioterapeutille, joka on tottunut näitä hamstring-potilaita kuntouttamaan.

Pääsin fyssarille jo muutaman päivän päästä. Nyt kun diagnoosi oli selvillä, oli aivan eri meininki ryhtyä vaivaa kuntouttamaan. Fysioterapeutti kuvasi juoksuani juoksumatolla ja totesi, että eipä asennossa mitään ratkaisevaa vikaa ole, joten siihen ei tarvinnut puuttua. Eipä ne keväällä määrätyt keskimmäisen pakaralihaksen vahvistusharjoitukset hukkaan toki menneet, mutta nyt tuli täsmälääkettä oikeisiin kohtiin. Fyssari kertoi itsekin kärsineensä vähän samantyyppisestä vaivasta, joten tiesi, mikä siihen auttaa. Suorat venytykset kielsi itse Oravakin, ja nyt sain ohjeen, miten pystyn venyttämään takareiden lihaksia, ei jännettä.

Nostetaan jalka sängyn laidalle tai jollekin muulle korkealle tasolle, kädellä tukea jalan vierestä ja nojataan taaksepäin, silloin venytyksen saa tuntumaan oikeaan kohtaan. Jännevaivaan sain kaksi harjoitusta, joita tehdään kerran viikossa salilla. Ensimmäisessä laitetaan juoksumatto ykköselle eli hitaalle kävelyvauhdille, terveellä jalalla seistään reunalla selkä menosuuntaan ja kipeällä jalalla jarrutetaan rullaavaa mattoa koko juoksuaskeleen matkalta. Jarruttaminen tuntuu samalta kuin jyrkkää alamäkeä juostessa, ja se tuntuu hyvältä myös takareidessä ja jänteissä. Toinen harjoitus tuntuu vielä paremmalta. Kuntosalilaite, johon mennään istumaan jalat 90 asteen kulmaan, tarkoitus olisi harjoittaa takareisivoimaa painamalla nilkkojen takana olevaa putkiloa alaspäin, mutta nyt sen sijaan jarrutetaankin kipeällä jalalla laitteen ylösnousemista. Tein tätä tänään ainakin 10 minuuttia, ja tosissaan tuntui tekevän hyvää. En oikein tiedä, missä juju on, mutta hyvää vain teki. Lisäksi kireitä takareisiä, jalkojen ulkosyrjiä sekä säärten etupuolen penikkakohtia käsitellään päivittäin rullalla siten, että kalvoja pehmennetään painamalla kipeää kohtaa 45 - 60 sekuntia kerrallaan. Rullalla ei siis tehdä rullaavaa liikettä, vaan sitä käytetään staattiseen painallukseen. Kipu ei saa olla sietämätöntä vaan miellyttävää, joten jos sattuu liikaa, tulee keventää esimerkiksi tukemalla kehoa käsillä.

Nyt olen pikkuhiljaa lisännyt kilometrien määrää viikossa. Ensin meni useita viikkoja 20 kilometrillä, viime viikolla pääsin jo 35:een. Varsinainen jännekohta ei ole enää kipeä juostessa ollenkaan, enkä ole enää kiduttanut sitä venytyksillä tai hieromapallolla. Takareidessä tuntuu jonkinlaista heijastetta juostessa, mutta nyt kun tiedän diagnoosin ja olen saanut juoksuluvan, uskallan siis juostakin. Orava nimittäin sanoi, että paksuuntunut jänne kyllä voi ohentua itsestäänkin, ilman leikkausta. Hän neuvoi juoksemaan intervallipainotteisesti, jos kevyet, tasaiset ja pitkäkestoiset juoksut ovat myrkkyä jalalle. Nyt olen pystynyt juoksemaan poluilla jo 15,5 kilometriä yhtäjaksoisesti, josta sain toki pakaran kipeäksi, mutta luulenpa että se johtui vain harjoituksen puutteesta. Joten enköhän pääse tuosta takareisivaivasta vain juoksemalla lisää, rullaamalla ja tekemällä noita salitreenejä.

Juoksumotivaatio on tällä hetkellä huipussaan, eikä vähiten tämänpäiväisen kisakympin takia Kaarinan syysmaratonilla, josta kerron sitten ensi postauksessa.

Piristäviä syyslenkkejä, ihmiset!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Erilaisia vetoharjoituksia

Omaa juoksua olisi hyvä välillä kuvata videolle. Toistaiseksi olen saanut aikaiseksi vain still-kuvia.

















Vihdoin olen saanut treenivaihteen päälle. Ja nyt viikon ajan juostua jopa ilman sitkeää seuralaistani, takareiden kiristystä ja kipua. Kerron siitä ja syyn selviämisestä ensi kerralla, mutta nyt on luvassa erilaisia vetoharjoituksia, joilla tavoittelen enemmän voimaa ja kovempaa vauhtia.

Olen päättänyt tehdä yhden vetoharjoituksen viikkoon, ja aika hyvin se on tähän mennessä onnistunutkin. Vain kerran vedot ovat jääneet tekemättä, kun lomailimme Espanjassa ja siellä oli totaalinen lomavaihde päällä, kerrankin.

Ensimmäisellä kerralla olimme miehen kanssa Ruissalon Kansanpuiston vetosuoralla tekemässä 500 metrin vetoja parin minuutin palautuksella. En ollut juossut kovaa ikuisuuksiin, vetotyyppisesti viimeksi keväällä, viissatasia ehkä vuosi sitten. Ajattelin, että kuusi vetoa on ihan riittävästi, mutta siinä juostessa kävi selväksi, että on parempi typistää määrä neljään. Vauhdit olivat tippuneet kulta-ajoista huomattavasti, mutta sain itsestäni silti ihan hyvää hapenottokyvyn rasitusta irti.

Speksit:
1/4 4:58/km KS 166 MS 176
2/4 4:48/km KS 169 MS 179
3/4 4:48/km KS 171 MS 181
4/4 4:56/km KS 173 MS 182


Turussa on helppo harrastaa juoksemista. Tarjolla on jos jonkinlaista seuraa ja ryhmää kovempiin harjoituksiin. Muun muassa tiistaisin Turku juoksee -treenit, jotka starttaavat aina Kupittaan vanhalta kaivorakennukselta kello 18. Tiukkaa juoksuohjelmaa yksin suorittaessani haikailin aina näihin tiimijuoksuihin. Nyt vihdoin olen päässyt maistamaan yhteistreenien autuutta. Seuraavan viikon torstaina suuntasimme nimittäin miehen kanssa Finnish Maraton Runnersin vetotreeneihin Kupittaalle. Loputtomasta tarjonnasta kertoo sekin, että emme ensin löytäneet oikeaa porukkaa vaan olimme lähteä jonkin toisen ryhmän matkaan tekemään kymmenen minuutin vetoja. Autoon unohtuneita juomapuolloja hakiessamme silmiin kuitenkin osui FMR:n asuihin sonnustautuneita juoksijoita, joten vaihdoimme porukkaa lennosta.

Luvassa oli "eri mittaisia, lyhyehköjä vetoja ympäri Kupittaan aluetta". Mukana oli kourallinen juoksijoita, joista yksi nainen minun lisäkseni. Verkkavauhti sai minut läähättämään. Se oli alle kutosen vauhtia. Tipuimme kyydistä, mutta en antanut sen häiritä. Tunnelma oli hyvä. Vetoihin lähdimme harjoituskenttien vierestä, ensimmäinen 150 metriä. Pysyin porukan mukana, mutta juoksin täysillä. Olin itseäni noin sata kertaa kovemmassa seurassa. Mies pysyi porukan mukana paremmin loppuun asti, itse jouduin parissa vedossa vaihtamaan kävelyksi. Juoksimme 13 vetoa alle minuutin palautuksella, sitten jätimme homman sikseen. Muut juoksivat varmaan parikymmentä vetoa. Kilometrejä meille tuli 2,52, eli treeni oli todella kova.

Speksit alla:
1/13 150m 0:33 KS 131 MS 167
2/13 300m 1:05 170 178
3/13 200m 0:52 170 177 (tässä piti kävellä kun en tiennyt pituutta ja lähdin ihan liian lujaa)
4/13 100m 0:20 156 168
5/13 140m 0:35 163 174
6/13 130m 0:32 167 173
7/13 130m 0:33 164 173
8/13 300m 1:46 165 178 (tämä myös lopusta kävellen)
9/13 200m 0:52 172 178 (palautus jäi todella lyhyeksi)
10/13 200m 0:52 173 178
11/13 120m 0:34 167 175
12/13 300m 1:22 171 179
13/13 150m 0:38 164 173

Oli kivaa, mutta tulin siihen tulokseen, että nuo vauhtivedot minun on syytä tehdä itsekseni tai miehen kanssa, ennen kuin siirrytään halliin. Pitää pysyä siinä omassa tahdissa ja kehittyä siitä pikku hiljaa kovemmaksi.

Seuraavalla viikolla oltiin taas FMR:n matkassa, tällä kertaa mäkitreeneissä Hirvensalossa. Laskettelurinteen hissikuilua ylös ja alas kymmenen kertaa 245 metriä, alle minuutin palautuksella. Ensimmäinen alastulo tehtiin kiemurtelevaa mäkiautorataa, mutta vaihdettiin sitten hissikuiluun muiden kanssa. Eräs kovakuntoinen hirmujuoksija veti ylös hissikuilua ja alas mäkiautorataa kymmenen kertaa ilman palautuksia, vauhti näytti pysyvän sekä ylös että alas samana. Itse jouduin vaihtamaan kävelyksi aina vähän alle sadan metrin jälkeen. Jalassa oli tavalliset New Balancet, mikä oli huono valinta, alaspäin juokseminen ei ollut kovin varmaa ja jouduin jarruttelemaan. Treenin jälkeen oli sellainen olo, että on juossut pari maratonia.

Speksit alla:
Ylöspäin mennessä:               Alaspäin tullessa:
1. 2:50 KS 156 MS 165         1. Eka alastulo mäkiautorataa n. 430m 2:12 KS 155 MS 169
2. 2:56 KS 170 MS 177       2. Tokasta eteenpäin samaa hissilinjaa alas kuin ylös 245m: 1:29 159 169
3. 3:04 KS 170 MS 177        3. 1:30 KS 169 MS 174
4. 3:09 KS 173 MS 178        4. 1:36 KS 163 MS 172
5. 3:08 KS 171 MS 178        5. 1:28 KS 157 MS 170
6. 3:05 KS 171 MS 177        6. 1:33 KS 156 MS 170
7. 3:07 KS 171 MS 177       7. Kello jäi laittamatta päälle
8. 3:17 KS 171 MS 175        8. 1:27 KS 160 MS 171
9. 3:15 KS 173 MS 178        9. 1:26 KS 160 MS 169
10. 3:17 KS 169 MS 174      10. 1:27 KS 161 MS 167

Vauhti hidastui nopeimmasta loppua kohden melkein puoli minuuttia. Jokaisen vedon jälkeen palauduin nopeasti. Pidän mäkivedoista huomattavasti enemmän kuin tasaisen vauhtivedoista ja suppean haastattelukierroksen perusteella olen mielipiteineni vähemmistössä. Se antaa aiheen hypoteesille, että juoksen vauhtivedot omaan tasooni nähden aina liian lujaa. Ensi kerralla kiinnitän tähän huomiota, eli tämän viikon torstaina, kun menemme miehen kanssa taas Ruissalon vetosuoralle: 6x1000/2'.

(Välikommentti: On mahtavaa, että olen saanut lenkkikaverin omasta miehestäni. On siistiä tehdä yhdessä sellaista asiaa, josta kumpikin on innoissaan. Myös aikataulujen sopiminen on helppoa, ja tässä kullanarvoisena apuna ovat lapset aina iloisina luokseen kutsuvat vanhempani, jotka asuvat vieläpä sopivasti matkan varrella Ruissaloon.)

Mäkivedot ovat osoittautuneet ihan superhyväksi treeniksi. Ensimmäisen kerran jälkeen lähdimme Espanjaan, ja lepäsin viikon, tosin käveltyä tuli huolella. Mutta kun palasimme kotiin ja menin lenkille, ihmettelin matalalla pysytteleviä sykkeitäni. Samanlaisessa polkumaastossa ne olisivat aiemmin ponkaisseet noin kymmenen lyöntiä tiheämmäksi minuutissa, mutta nyt ei. Arvatkaapa olenko odottanut tätä hetkeä, puoliksi arvellen, ettei sitä koskaan tule.

Kunnon kohoaminen kävi selväksi Hirvensalon toisissa mäkitreeneissä, jotka teimme pari viikkoa ensimmäisten jälkeen. Tällä kerralla porukkaa oli vähemmän, ja treenin vetäjä valmistautui lauantaisiin Ruissalojuoksuihin, joten hän juoksi (huom! juoksi) vain kolme nousua. Itse olin ollut koko päivän vetelä ja viluinen, ja tunnustelin neuroottisena kurkkuani, onko se aavistuksen karhea. Mutta kun pääsin mäkeen, johon ei siis yhtään olisi huvittanut lähteä, väsymys ja velttous olivat tiessään. Nousin kolme, sitten miehen kanssa vielä kaksi päälle, joiden jälkeen olin niin täysissä sielun ja ruumiin voimissa, että vetäisin vielä yhden ihan yksikseni. Tällä kertaa tulimme kaikki laskut mäkiautorataa, noin 430 metriä. Yhteensä treenin pituus 4,05 kilometriä laskua ja nousua. Nyt jaksoin juosta ylämäkeen paljon pidemmälle kuin edellisellä kerralla, ja samalla nousulla vielä toiseen kertaan, lähellä huippua. Kävelin siis enää jyrkimmät kohdat. Nousut myös sujuivat huomattavasti nopeammin, eikä eroa nopeimman ja hitaimman välissä tullut enää kuin 11 sekuntia. Kehitys on siis kehittynyt!

Ylöspäin:                                        Alaspäin:
1. 2:46 KS 162 MS 168                1. 2:14 KS 149 MS 162
2. 3:03 KS 166 MS 172                2. 2:21 KS 151 MS 162
(kello jäi päälle, meni nopeammin)
3. 2:43 KS 167 MS 176                3. 2:14 KS 148 MS 163
4. 2:45 KS 165 MS 173                4. 2:26 KS 147 MS 157
5. 2:53 KS 164 MS 174                5. 2:37 KS 143 MS 154
6. 2:54 KS 165 MS 173                6. 2:15 KS 149 MS 153

Aiomme käydä joka toinen torstai vetämässä näitä niin kauan kuin säät sen sallivat. Jalassa oli muuten toisella kerralla Inovin X-Talonit, jotka varmasti myös vaikuttivat ainakin tuntumaan suotuisasti.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Juoksumessut 30.9.

Messujen näytteilleasettajia.


Juoksukoulu Vauhtisammakon Anni otti yhteyttä ja kysyi, haluaisinko osallistua Juoksumessuille, jotka järjestetään Turussa Vauhtisammakon toimistolla (Sirkkalankatu 13) 30. syyskuuta. Ilahduin pyynnöstä, sillä ohjelman perusteella messuilla on vaikka mitä itseänikin kiinnostavaa juoksuaiheista ohjelmaa ja nähtävää. Lisäksi oli kiva huomata, että vaikka blogini on kellunut hiljaisuudessa läpi kesän, se noteerattiin silti mukaan.

Messujen yhtenä ohjelmanumerona on Juokse juoksubloggaajien kanssa -lenkki,  johon siis osallistun bloggaajan ominaisuudessa. Lenkin reitistä vastaavat Endorfiinikoukussa-blogin Elina sekä turkulainen juoksijapariskunta Tanja ja Jarkko. Mukana lenkillä ovat myös muiden muassa Susanna, Poppis, Jenna ja Katri. Yhteislenkki kestää tunnin ja alkaa kello 14.15 Vauhtisammakolta. Luvassa on kevyttä hölkkäilyä ja höpöttelyä bloggaajien kanssa. Lähde sinäkin lenkille!

Juoksumessuilla on vaikka mitä nähtävää. Itseäni kiinnostaa erityisesti Hoka One One -kenkien testitreeni, sillä niin moni juoksija on noita kenkiä hehkuttanut, että on pakko itsekin päästä kokeilemaan, millaiset ne oikein ovat. Itsehän olen kulkenut vannoutuneesta Adidas-naisesta New Balancen kannattajaksi, mutta ainahan sitä voi testailla. Oma jalkani on enemmän kapealestinen, joten saapa nähdä, miten pelittävät, olen ymmärtänyt, että Hokat olisivat hyvät erityisesti leveämpään jalkaterään. Lisäksi kenkien myyntipisteellä on tarjolla 50 euron hintaan testipareja, joten aika edukkaasti pääsisi nyt hyvällä tuurilla näihin kenkiin käsiksi.

Olen ilmoittautunut myös High Roller -tunnille, sillä kiinnostaa aina oppia uusia rullaustekniikoita. Tunnilla tutustutaan High Roller -kehonhuoltolaitteeseen.

Näytteilleasettajina on muun muassa kompressiotuotteita valmistava 2XU, Salomon, treenivaatteita tehtaileva Yvette Finland. Testitreenillä pääsee kokeilemaan Hoka One One -kenkien lisäksi New Balancen ja FEET:n juoksutossuja, Salomonin maastokenkiä ja juoksureppuja sekä Suunto Spartan -kelloja.

Messujen ohjelma:

10 Messut aukeavat Vauhtisammakolla (vapaata kiertelyä)
11-12.15 New Balancen, FEET:n ja Hoka One One -kenkien sekä Suunnon Spartan -kellojen testitreeni
14 Messuosastot sulkeutuvat ja ohjatut tunnit alkavat
14.15 HighRoller -tunti (Vauhtisammakko, varaa paikka)
14.15-15.15 Juokse juoksubloggaajien kanssa -lenkki lähtee, vetäjänä Endorfiinikoukussa-blogin Elina. Mahdollisuus lenkillä testata Suunnon Spartan -kelloja.
14.30 Maastokenkien testitreeni Luolavuoressa, Salomon ja Hoka one one sekä Sarva
15.30 HighRoller -tunti

Lisäksi messuilla on mahdollisuus osallistua PureMoven joogatunneille, jotka ovat oman kokemukseni perusteella todella laadukkaita.

Tule siis hankkimaan juoksuharrastukseesi lisäenergiaa messuilta! Vähän hirvittää, kuinka paljon sitä tuolla mahtaa oikein köyhtyä, mutta muiden juoksijoiden tapaaminen on niin hauskaa, että eiköhän sillä hinnalla uskalla ottaa riskin :)

lauantai 2. syyskuuta 2017

Maaria Trail Cup 19.8.

Kuva: Maaria Trail / Turku Trail Cup. Märillä ja liukkailla poluilla oli tunnelmaa.

Olen todistettavasti päässyt osallistumaan myös toisiin juoksukisoihin tänä kesänä takareisiongelmista ja harjoittelemattomuudesta huolimatta. Joskus NUTS Ylläs Pallas -kisan jälkimainingeissa muistan ilmoittaneeni mieheni ja itseni Turku Trail Cupin Maarian osuudelle, joka juostiin 19.8. Kisaraportti on ainaisten kiireiden vuoksi jäänyt kirjoittamatta, mutta yritän nyt palauttaa mieleeni tuon mutaisen ja märän mutta sitäkin hauskemman kokemuksen.

Ylläksen polkujuoksuturneen jälkeen olin kokonaista neljä viikkoa juoksematta, ja oikeastaan urheilemattakin. Ainakin oli tullut huolella palauduttua ja annettua kaikenmaailman kroonistuneiden vaivojen parantua. Olin pari viikkoa Italiassa opintoihini liittyvässä kesäkoulussa, ja siellä oli niin tiivis aikataulu, että kävin vain kerran uimahallissa kauhomassa 1,6 kilometriä vapaauintia. Kiirettä piti vielä viikon Suomeen palattuani, mutta sitten vihdoin sunnuntaina, elokuun 13. päivänä pääsin lenkille. Menimme miehen kanssa Ruissalon poluille, josta tuli mukava 10,5 kilometrin matka melko helpolla reitillä. Vaikka olen juossut Ruissalossa vaikka kuinka, nuo polut ovat jostakin syystä jääneet koluamatta. Kiva lenkki!

Olen pitänyt kesän aikana yllä peruskuntoani pyöräilemällä ja uimallakin, mutta nyt viimeistään huomasin juoksukuntoni huononemisen. Kymppi poluilla tuntui kuin olisin vetäissyt rankemmankin siivun, ja syke nousi paikoin ihan kiitettäviin lukemiin. On päivänselvää, että näin on tapahtunut, mutta en anna tosiasian masentaa. Nyt kuntoa on todella motivoivaa alkaa hilata paremmaksi ja nähdä miten nopeasti se tapahtuu. Keskiviikkona suuntasimme taas miehen kanssa Ruissaloon, tällä kertaa vuorossa oli 500 metrin vedot 2 minuutin palautuksella. Olin ajatellut, että vetoja saisi tulla 5 - 6, mutta kun niitä sitten ryhdyttiin kiskomaan, huomasin, että tässä vaiheessa neljä on tarpeeksi. Vauhdit ovat toki huippuhetkistä hiipuneet, ne olivat 4:58 - 4:48. Oikeastaan aika hassua, että vasta jälkikäteen sitä tajuaa, että oli sittenkin kovimman treenivaiheen keskellä ihan hyvässä kunnossa. Oli silti kivaa päästä taas juoksemaan, ja juosta myös "kovaa". Takareisi oli aika iisisti, mutta tuntemuksia oli edelleen.

Siksi päätin tarttua turkulaisen joogastudion Pure Moven tutustumistarjoukseen, jotta saisin pidettyä kehonhuollosta alkavan treenikauden keskellä kiinni. Perjantaina olin siis yin & yang -fuusiojoogassa, joka tapahtui 35 asteen lämmössä. Siellä venyessäni paikallistin oikeasta takareidestäni syväjumin, jonka tajusin vaivanneen koko ajan keväästä lähtien. Jotenkin takareiden syvät lihakset ovat jänneinsertiitin seurauksena vetäneet kramppiin, eikä jalka ole päässyt missään vaiheessa kunnolla rentoutumaan. Jooga teki todella hyvää ja iski samalla tosiasiat kasvoille. Kävin nimittäin säännöllisesti joogassa ennen kuopukseni syntymää, ja nyt sain huomata, miten paljon kehoni oli niihin aikoihin verrattuna kangistunut. Muutos oli järkyttävä. Päätin, että siihen tulee nyt muutos, koska olenhan jo todistanut itselleni, että kiirehtimällä en pääse parempiin tuloksiin, päinvastoin saan itseni hajalle. Miksen voisi siis tavoitella parempaa juoksukuntoa tällä kerralla itselleni armollisemmin ja todella nauttimalla kaikesta, mitä teen?

Lauantaina koitti kisapäivä. Oli jännittävää, kun ensi kertaa miesmuistiin en tavoitellut mitään aikaa, edes salaa, vaan tällä kerralla olin mukana uteliaisuudesta ensinnäkin tutustuakseni uuteen polkureittiin ja toiseksi todetakseni, mikä oma kuntoni todellisuudessa on. Aamulla tuli kiire, ja lopulta olimme Maarian Mahdin urheilutalolla vasta lähempänä kello 10.30, kun lähtö oli kello 11. Olin taas matkassa miehen kanssa, josta on tullut säännöllinen lenkkikumppanini. Hän on myös vähemmällä treenaamisella tullut hyvin nopeasti nopeammaksi ja kestävämmäksi kuin minä, joten yhdessä harjoitteleminen on oikeasti motivoivaa, molemmille. Haimme numerolaput ja verkkailimme lähelle lähtöpaikkaa, jonne oli urheilutalolta noin 800 metrin matka. Satoi, mutta kosteus tuntui tekevän tulevasta suorituksesta vain miellyttävämpää. Ehdin tehdä ihan huolellisesti kaikki perinteiset kevätjuhlaliikkeet aukkareineen, liikkuvuusharjoituksineen ja venyttelyineen, ja sitten jolkottelimme lähtöalueelle pientä riippusiltaa pitkin.

Porukkaa oli aika paljon, ja näin heti tuttujakin. Minulla ei ollut reitistä oikein mitään hajua, mutta Taivaanrannan juoksija -blogia kirjoittava Anne, joka on osallistunut jo pariin aikaisempaakin Turku Trail Cupin osakilpailuun, kertoi, että luvassa on paljon rankempi matka kuin vaikkapa Ruissalon poluilla. Lisäksi polut olivat kuulemma todella mutaiset rankkojen sateiden vuoksi. Bongasin myös Sporttaillaan-Hannan, oli kiva saada seuraamilleen blogeille kasvot tekstien takana. Ehdittiin siinä hetki vaihtaa ajatuksia, ennen kuin lähdön hetki koitti. Lähtöpaikka sijaitsi metsässä, joten pääsimme heti polkuun käsiksi. Asemoiduin jonnekin puolivälin tienoille, sillä samaan aikaan matkaan lähtivät sekä 10 kilsan että tuplamatkan juoksijat. Kovimmat olivat tietysti kärjessä, ja sinne ei ollutkaan mitään asiaa. Polut olivatkin todella mutaiset ja märät, mutta jostakin syystä minua ei pelota juosta kovaa mutkaisilla poluilla, edes alamäkeen. Märät juurakotkaan eivät haittaa, mutta märillä kallioilla alan vaistomaisesti jarruttelemaan.

Letka asettui nopeasti uomiinsa, ja pääsin juoksemaan omaa vauhtiani. Mies meni jo ensimmäisellä kilometrillä menojaan, eikä kiemurtelevilla poluilla näköyhteys säilynyt kuin juuri pariin edellä menevään. Huohotin heti alussa voimakkaasti, mutta hengästymiseni ei tuntunut vaikuttavan tahtiin, tai tuntui että jaksan painaa, vaikka huohottaminen antoikin varmaan ymmärtää jotakin muuta. Toisin sanoen en ollut niin piipussa, miltä kuulostin. Jos olen huono vauhdin säätelyssä sileällä, poluilla siitä ei tunnu tulevaan senkään vertaa mitään. Tai oikeastaan en edes yritä jakaa voimiani, menen vain niin lujaa kuin pääsen. Metsässä tulee kuitenkin tasaisin väliajoin maastoja, joissa ei pääse kovin vauhdikkaasti, tai minä en pääse, ja silloin syke ehtii palautua maltillisemmaksi ja voimia säästyy pidemmälle. Ehkä siksi annan mennä silloin kuin kulkee, enkä sen enempää mieti, riittävätkö rahkeet.

Maarian reitti oli monipuolinen, haasteellinen - ja niin kiva! Sain metsästä taas oikein kipinän juoksuharrastuksen jatkamiseen. Vaikka kroppani oli edellisen viikon treeneistä kipeä ja erityisesti edellisen illan joogasta jumissakin, pääsin ihan hyvään menoon. Kelloa en tyypillisesti vilkuillut muuta kuin ajan ja matkan osalta, sykevyö oli ikävästi unohtunut kotiin. Tapahtui taas sellaista haitariliikettä kuin Ylläksellä. Alkumatkasta juoksin aika monen ohitse, mutta ylämäissä takaa tulevat ottivat minua helposti kiinni. Vaihdoin hyvin lepsuin perustein aina maaston kohotessa kävelyksi, mutta koska alamäessä uskallan mennä, sain hävityssä ajassa myös kiinni. Puolimatkassa oli koko reitin jyrkin ja pisin mäki, ja kun sitä siinä puuskutin menemään, mäen laella odotelleet toimitsijat huudahtivat, että onkos tuo nyt sitä juoksua?! Hymyssä suin, ei lainkaan ikävään sävyyn. Oli alkanut sataa ihan saavista kaataen, eikä siinä ollut oikeastaan mitään muuta tehtävissä kuin jolkotella vain eteenpäin. Vauhti oli hiipunut, mutta en ollut enää niin hengästynyt. Tuntui silti, etten yhtään kovempaa pääsisi, housut olivat litimärät, paita oli litimärkä, hiukset olivat litimärät. Onneksi ei ollut kylmä.

Jossakin kohdassa tuplamatkaa juossut Hanna porhalsi ohitseni, ja mietin, että onneksi itselläni on tahkottavana vain puolet siitä. Jossain kohdin, ehkä kolmisen kilometriä ennen omaa maaliani menin puolestani Hannan ohi, mutta sen jälkeen on alkanut matka painaa ja voimat huveta, sillä en ole lainkaan huomannut, kuinka Hanna on mennyt vielä kertaalleen minun ohitseni ja lähtenyt seuraavalle kierrokselle ennen kuin itse ehdin maaliin. Meinasin myös sekoilla pari kertaa reitillä, mutta se johtui ihan omasta tyhmyydestäni, sillä kaksikin eri kertaa olin hypätä maahan vedetyn, valkoisen reittilakanan ylitse, kun kuvittelin jotenkin sumenevassa mielessäni, että nauhat ovat sellaisia maratonilta tuttuja ajanottopisteitä. Ainakin ensimmäisellä kerralla perässäni juosseet olivat tulla johdetuksi harhaan, eikä ihme, että jonkin ajan päästä he katsoivatkin parhaaksi mennä minusta ohitse. Jaloissani vain ei ollut jerkkua. Mielikuvissani liihoittelin märillä ja liukkailla kallioilla vuorikauriin lailla yli juurakoiden ja mättäiden, mutta vielä aivan viimeisellä kilometrillä porhalsi ohitseni naisporukka, jonka kanssa olimme ohitelleet vuoron perään, ja sekös minua kismitti.

Oli muuten hienoa, että kaatosateessakin metsään oli tullut nuorta ja vanhaa porukkaa kannustamaan, yhdessäkin tiukassa kulmassa luulin ensin erästä vihreään sadetakkiin pukeutunutta miestä puuksi. Lapset hurrasivat, ja se tuntuu aina kivalta. Oma kelloni näytti koko ajan muutaman sadan metriä vähemmän kuin kilometrimerkit, joten kun kellossani luki 9,4 kilometriä, aloin jo odotella loppusuoraa. Kuulin, että takaani lähestyi joku, mutta onneksi loppumatka oli alamäkivoittoinen ja sain kiihdytettyä tahtia. Kunnon loppukirikin taisi irrota. Maaliin tulin ajassa 1.12.47, oma kelloni näytti 1.12.36 ja matkaksi 9,59. Virallisten tietojen mukaan tahti oli 7:16, joten tuolle reitille omaan kuntooni nähden loppujen lopuksi kuitenkin ihan hyvä. Naisten yleisessä sarjassa oli 11/20.

Garminin tahtikäppyrän mukaan sain sittenkin nostetta loppua kohden. Saattoi kyllä reittiprofiili olla suotuisa myös.

Venyttelyjen jälkeen oli mahtavaa suunnata Maarian Mahdin urheilutalolle syömään jauhelihakeittoa ja saunaan. Lauteilla viimeistään huomasin, että olen ihan kuitti. Takareisi oli kiristellyt matkan varrella, mutta nyt kun magneettikuvan perusteella tiedän, että siellä ei ole mikään kohta rikki, aion jatkaa joogassa käyntiä. (Tällä hetkellä jalka tuntuu viiden joogakerran jälkeen jo huomattavasti elastisemmalta, joten syväjumi on luultavasti sulamassa.)

Oli kyllä kiva rykäisy! Siitä oli monenlaista iloa: 1) pääsin vihdoinkin juoksemaan lappu rinnassa, 2) pääsin juoksemaan kisoissa mieheni kanssa, 3) oli mahtavaa juosta mudassa ja kaatosateessa (etenkin edellisen päivän kammottavat tapahtumat Turun torilla unohtuivat mielestä ainakin hetkeksi), 4) näin juoksututtuja ja oli kivaa vaihtaa heidän kanssaan kuulumisia, 5) tuli ihan kamala into kasvattaa jälleen kuntoa ja alkaa treenata ihan tosissaan!

Siksipä kotiin päästyämme ilmoitin meidät heti Trail Cupin viimeiseen osakilpailuun Parmaharju Trailille, joka juostaan lokakuussa. Siellä onkin sitten 20 kilometrin matka.


Kuva: Maaria Trail / Turku Trail Cup


keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

NUTS Pallas "sprinttimatka"

Mahtavat näkymät hotellihuoneen parvekkeelta. Löydätkö poron?

You say climb and I say how high?!

Nyt olen juossut elämäni hienoimmissa maisemissa, Suomen tunturilapissa. Mahtava polkujuoksukokemus jylhiä tuntureita ylös alas tahkoten on yksi mieleenpainuvimmista, jota taatusti muistelen vielä vuosien päästä. NUTS YlläsPallas oli ihan todella hienosti järjestetty tapahtuma, jossa näki oikeastaan pelkästään iloisia kasvoja ja innostuneita ilmeitä. Olen siis loputtoman tyytyväinen, että kaikesta huolimatta lähdin starttiviivalle, vaikka etukäteen tuntui siltä, että jumalat ovat todellakin päättäneet, että minä en tänä kesänä enää juokse.

Lähdimme Mariannen kanssa matkaan torstaiaamuna junalla Turusta. Olin pakannut kaikki kamppeet huolellisesti jo edellisiltana, joten epätoivoiselta aamuhässäkältä vältyttiin. Muuten olo oli jännittynyt, joka ei johtunut iloisena kuplivasta kisajännityksestä. Takareiden tilanteen tiesin, mutta se ei huolettanut, olihan lantio kuvattu ja todellinen kivun aiheuttaja selvinnyt, lääkäriltä juoksulupa saatu ja muutenkin vaiva tuntui olevan juoksutauon ansiosta paranemaan päin. Mutta. Olin tehnyt 10 päivän työputken ja nukkunut kaksi edeltävää yötä todella huonosti. Keskiviikkona muutama tunti ennen työpäivän päättymistä tunsin nielaistessani yhtäkkiä kurkun olevan karhea. Laskin yksi plus yksi: yhtäkkiä räkäiseksi muuttuneet lapset, pitkä työrupeama, jonka aikana 200 kilometriä työmatkapyöräilyä sekä pommiin menneet yöt = FLUNSSA. Eikä! Edellisenä yönä kerta toisensa jälkeen heräillessäni en uskaltanut nielaista ollenkaan, jotta karu todellisuus ei olisi iskenyt intoa kokonaan maahan.

Junassa kuulostelin oloani. Olin niin väsynyt, etten tiennyt, kumpi on syy ja seuraus, väsymys vai flunssa, ja mikä on flunssan todellinen aste. Nielu oli paksu ja nenä tukossa. Pitkä junamatka Rovaniemelle sujui kuitenkin yllättävän joutuisasti, vaikka en saanutkaan kyydissä nukuttua. Mariannekin oli ollut kipeänä, mutta toipumaan päin. Määrätietoisesti silti matkasimme kohti päämäärää. Rovaniemeltä vuokrasimme auton ja suuntasimme kohti Yllästä. Upeat maisemat hivelivät mieltä, ja ihmeen nopeasti tämäkin matka taittui väsymyksestä turvonneilla silmillä. Perillä odotti upea hotelli Lapland Saaga, jonka huoneesta oli mieletön maisema suoraan Yllästunturille. Sen  juurella yksinäinen poro käyskenteli laiduntamassa. Katselin huipulle ja mietin, mitäköhän seuraavan päivän juoksusta tulisi. Toivoin kunnon yöunien helpottavan, aamulla saisi kuitenkin nukkua.


Aamupäivällä numerolappuja hakiessa oli vielä kovin sumuista ja harmaata.

Juoksijoita osallistui monesta eri maasta.

Heräsimme joskus yhdeksän tienoihin ja nielaisin. Edelleen vähän kipeä, mutta nyt nenä oli ihan tukossa. Yleisolo ei kuitenkaan ollut muuttunut niin kehnoksi, että olisin vakavissani harkinnut juoksun väliin jättämistä. Ajattelin, etten kuitenkaan voisi keulia vauhdissa, kun jalan vuoksi pitäisi ottaa rauhassa ja kuulostella. Sitä paitsi olin juossut huhtikuun 7. päivän jälkeen vain alle 100 kilometriä, sen huonommin en tunturijuoksuun olisi voinut juuri kuvitella valmistautuvani, vaikka olinkin huolehtinut korvaavien määrästä. Tosiasia oli, että olin ihan poikki enkä oikein uskonut, että olen pian lähdössä tunturiin tunkkaamaan, mutta silti ajatus 30 kilometrin matkasta ei tuntunut kohtuuttomalta. Jännitystä aiheutti myös sää. Aamupäivällä aurinko pilkahteli, mutta tiesimme, että luvassa oli startin aikoihin rankkasadetta, jopa myrskyä. Vilutti vähän, ja siksi ajattelin pukea päälleni kunnolla vaatetta, vaikka kassiin sortsit olikin napattu mukaan.

Mietin mielessäni, että voin keskeyttää matkan milloin vain. Jotenkin kummasti pääni tuntuu toimivan niin, että mitä epävarmempi olen kunnostani, sitä herkemmin leikittelen ajatuksella keskeyttämisestä. Minusta kesken jättämisessä ei ole mitään noloa, jos sen joutuu tekemään siksi, että jatkaminen olisi vielä typerämpää. Pääni oli toiminut ennen kisaa myös niin, että edellisten kuukausien juoksemattomien kilometrien vuoksi en pitänyt itseäni juoksijana oikeastaan ollenkaan. Kammottavinta oli, että olin menneinä kuukausina uhkaavasti kadottamassa juoksemisen ilon, ja kävin aikamoista jaakopinpainia mielessäni koko harrastuksen mielekkyydestä. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi jättää tätä kokemusta väliin. En ikinä ole lähtenyt kisaamaan särkylääkkeiden voimin, mutta tällä kertaa urheilulääkäri oli neuvonut ottamaan yhden pronaxenin jo ennen kisaa varmuuden vuoksi. Niin tein, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että otin sen ennemmin lievittääkseni flunssan oireita. Tunnustelin oloani ja ajattelin hiljaa mielessäni, että sileälle en kyllä tässä tilassa lähtisi. Nyt oli kuitenkin odotettavissa seikkailuhenkinen tunturijuoksu, jossa jyrkät nousut pakottaisivat joka tapauksessa kävelemään ja saisivat sykkeen madaltumaan. Huomasin suorittavani järjestelmällisesti kisavalmisteluja, kun kello alkoi lähestyä neljää.


Perinteinen Hohto-elokuvatyyppinen kisavalmistelukuva. Numerolaput hotellihuoneen sängyn päällä siellä jossakin.


Yhtään ylimääräistä energiaa en halunnut ennen starttia tuhlata, siksipä ajatuskin lämmittelemisestä tai verkkaamisesta tuntui absurdilta. Lähdimme starttialueelle puolisen tuntia ennen lähtöä. Pilvet kiisivät taivaan ylitse hirvittävää vauhtia, ja tummat ukkosmassat lähestyivät. Puhalsi kylmästi ja hytisin sisäänpäin, ajattelin, että mieluiten olisin vällyjen välissä. Harmitti vähän, sillä edessä olisi ainutlaatuisen mahtava seikkailu ja upeat maastot ja maisemat, halusin saada niistä kaiken nautinnon irti. Pakottauduin ajattelemaan, että saan olla onnellinen, kun ylipäätään pääsen lähtöviivalle, vaikka kummoista kisafiilistä ei ollutkaan. Parikymmentä minuuttia ennen lähtöä myrskyrintama saavutti meidät, ja taivaalta alkoi sataa saavikaupalla. Könysimme terassin suojiin, ja pöydälle unohtunut puolen litran lasituoppi täyttyi äyräitään myöten muutamassa sekunnissa. Onneksi olin hankkinut Rovaniemeltä 10 000 vesipilarin kuoritakin, joka maksoi maltaita, mutta pohjoisessa osataan tingata ja takki oli sitä paitsi ihan älyttömän hyvä, Haglöfsin joku superjakku.

Juuri ennen starttia iski myrsky.




Lähtöä viivästytettiin parillakymmenellä minuutilla, jotta myrsky pyyhältäisi ohitse. Juontaja jutteli sprinttimatkasta, ja mietin mielessäni, että juu, sprinttipä hyvinkin, kunhan nyt maaliin pääsee. Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka kauan 30 kilometrin taittaminen näissä maisemissa kestäisi. Salaa ajattelin, että jos nyt kuuteen tuntiin menee, niin hyvä on. Marianne oli puhunut neljästä tunnista, mutta siihen en ikinä tällä kunnolla pystyisi. Asettelimme itsemme Mariannen kanssa jonnekin kärjen ja puolivälin välimaastoon. Olimme sopineet, että alussa mentäisiin yhtä matkaa, mutta jos juoksu kulkisi, niin kumpikin alkaisi mennä omaa tahtiaan. Lähtölaukaus kajahti, ja sitten mentiin. Tie vei heti Ylläksen laskettelurinteen laelle, jolle nousua kertyi 2,5 kilometriä. Aluksi hölkkäsin, mutta vaihdoin nopeasti ripeään kävelyyn. Sumua oli niin paljon, että huippua ei näkynyt, pian alkoivat rakkakivet, joista eräs viime vuonna mukana ollut startissa varoitteli. Silloin reitti oli kulkenut vastapäivään ja maaliin oli saavuttu jyrkkää laskettelurinnettä alas rakkakivikossa lipsutellen, väsyneillä jaloilla. Onneksi nyt mentiin näin päin, myötäpäivään. Pohkeet menivät jumiin heti ensimmäisessä nousussa, se tuntui ihan kummalliselta. En edes tiennyt jaloissani olevan sellaisia lihaksia, jotka nyt kirrasivat. Jossakin vaiheessa vieressäni tunkannut mies kysyi, onko minulla kellossani gps:ää, jotta näkisi, paljonko on tultu. Hän kun oli unohtanut laittaa kellonsa startissa päälle. En ollut uskoa silmiäni, kello näytti 1,63 kilometriä, ja nousu sen kuin jatkui vain. Mutta pikkuhiljaa huippu alkoi hahmottua sumun keskeltä. Laella kohonnut rakennus - kenties rinneravintola? - oli ihan epätodellinen näky, miten tänne nyt joku rakentaa?? Jalat olivat noususta pehmeät, ja ehkä ajatuksetkin, mutta seikkailu vei mennessään. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki, niin tälläkin kertaa. Katalan tunkkauksen jälkeen huomasin, että jalat kulkevatkin yhtäkkiä aika lailla itsestään, maasto vietti alassuin. Vauhti kiihtyi, ja annoin mennä. Mäen laelta lasketeltiin Mariannen kanssa peräkanaa alas. Kuvankauniit maisemat vilisivät silmissä, mutta nyt piti mennä. Vaikka olo oli tukkoinen, alamäkijuoksu sujui vauhdikkaasti. Se on ennenkin ollut vahvuuteni, uskallan päästellä alaspäin kovaa vauhtia, eikä se tunnu rasittavan juuri yhtään. Ajattelin, että kerään nytkin aikaa ja voimia pankkiin ja painelen minkä uskallan. Tiellä oli rankkasateen muodostamia railoja ja irtokiviä, joita piti varoa, mutta selvisin haavereitta. Olisi ollut kiva jäädä ottamaan valokuvia, mutta nyt mentiin. Alamäkeä jatkui niin, että pääsi oikein juoksun makuun. Sitten reitti siirtyi vähän kosteampaan ympäristöön ja kiemurteli kasvillisuuden seassa. Sade oli tehnyt ilmasta raikkaan ja hapekkaan, juoksemiseen sää oli mitä parhain.

Oli helpottavaa huomata, että aina, kun edessä alkoi pienikin nousu, suurin osa kanssakisaajista vaihtoi kävelyyn. Ei tarvinnut itsekään yrittää puskea liikaa. Seitsemässä kilometrissä saavutettiin Kellokkaan luontokeskus, jossa oli ensimmäinen huoltopiste. Olin ryystänyt juomarepustani urheilujuomaa tasaiseen tahtiin, mutta nestettä oli vielä riittämiin. Yhden geelin olin kiskaissut ennen lähtöä, nyt meni toinen. Olin hankkinut järjestäjän neuvosta korkillisia geelejä, Maximilla oli, ja ne olivat aika isokokoisia. Sormet olivat alkaneet turvota heti ensimmäisessä nousussa, kenties nesteet olivat lähteneet tukkoisessa kehossani liikkeelle, ja niillä oli aika kömpelöä yrittää pyörittää korkkia auki. Sain sen kuitenkin, ja geeli upposi nätisti. Lisäksi join järjestäjän tarjoamaa mehua ja söin suklaata, olipa herkkua. Kamaa oli repussa ihan liikaa, suurin osa hätävaraksi. Olin pakannut mukaan 30 kilometrille kuusi geeliä, yhden proteiinipatukan, suolahiutaleita, yhden särkylääkkeen, idealsiteen, rakkolaastareita, urheiluteippiä, lyhythihaisen juoksupaidan, puhelimen, kartan, lämpöpeitteen, hyttysmyrkkyä, vessapaperia, mukin ja merkinantopillin. Nestettä oli vähän reilut 1,5 litraa. Koko matkalla geeleistä meni kaksi, nestettä otin juomarakkoon toisella pysähdyksellä lisää, ja sekin meni melkein kaikki, suolaa otin itse vähän ja tarjosin eräälle miehelle, puhelimella otin kerran kuvia. Energiaa kului siis huomattavasti vähemmän kuin sileällä maratonilla, jossa geelejä on mennyt yleensä 6 - 8 kappaletta. Urheilujuomalla pärjäsi hienosti, ja imeytymisessä ei ollut ongelmaa. Matkan aikana ei tullut liioin kertaakaan vessahätä. Yksi syy, miksi en tankannut enempää energiaa, oli se, ettei huvittanut pysähtyä ja alkaa kaivaa repusta tönköiksi turvonneilla sormillani yhtään mitään. Mietin myös, että matka on niin lyhyt, että syödä ehtii myöhemminkin. Sitä katoaa suhteellisuudentaju, kun toiset juoksevat 55 ja 134 kilometriä. Ehkä olisi hyvä ottaa ne geelit numerolappuvyöhön tai taskuun, niin ei tarvitsisi sen takia himmailla.

Marianne sanoi nopeasti, että hän olisi jo ready, jatketaanko. Hyvä niin, itse olisin saattanut unohtua pitkäksikin aikaa huoltoon notkumaan. Huollon jälkeen reitti kiemurteli kapeana kosteikossa, puro solisi vieressä ja jonkin matkaa taivallettiin pitkospuillakin. Olin jännittänyt kenkieni pitävyyttä, sillä viime kesänä kaatosateessa Kurjenrahkan lahoilla pitkospuilla ne muistaakseni olivat pahoin lipsuneet. Mutta nyt uskalsinkin varata kunnolla painoni kenkien päälle ja pito oli sataprosenttinen. Jalassani oli siis Inovin X-talon 212:t, jotka toimivat muutenkin kuin unelma. Maratonillahan pahiten ovat perinteisesti kärsineet jalkateräni, joihin ei ole veristen rakkojen vuoksi voinut tavallisia kenkiä harkitakaan moneen päivään, tällä kertaa ei tullut oikein mitään. Kaksi pienenpientä rakkoa päkiöihin alamäkijuoksusta, mutta niitäkään tuskin huomasi. Olin kuullut, että reitillä olisi kaksi pahaa nousua, alun Yllästunturille kipuaminen ja puolimatkassa odottava Pirunkuru, joka olisi vielä pahempi, lähes pystysuoraa nousua rakkakivikossa. Siihen asti matka taittui mukavasti, alamäissä vauhti kiihtyi ja ylämäissä hidastui ja muuttui kävelyksi. Sujui kuitenkin yllättävän hyvin, vaikka huomasin kyllä, että varsinainen juokseminen tasaisilla osuuksilla oli aika raskasta ja siksi odottelinkin aina ala- tai ylämäkiä. Raskasta varmasti siksi, että juoksukilometrit olivat viime kuukausilta niin vähissä, mutta myös siksi, että flunssa teki olosta raskaan. Kurkku ei onneksi ollut enää niin kipeä, mutta nuha painoi. Porukka vaihtui hauskasti ympärillä. En rekisteröinyt lähimainkaan kaikkien juoksijoiden ohituksia puolin tai toisin, ja sitten yhtäkkiä taas joku jo tutuksi tullut oli taas siinä edessäni. Tapahtui niin sanottu haitariliike, aina välillä joku meni ohitse, välillä taas jäi. 

Sitten se alkoi, meinaan Pirunkuru. Viimeistään siinä nöyräksi käpertyneenä ymmärsin, että tällaisia maisemia en ole koskaan ennen nähnyt saati kokenut. Rakkalohkareita oli suoraa nousua niin kauas kuin silmä kantoi, eikä siinä auttanut muu kuin alkaa nostaa töppöstä toisen eteen. Marianne ja muutama edessä juossut nainen saivat tässä vaiheessa hyvän kaulan, omat jalkani olivat tyhjät. Eivätkä edes juostusta matkasta tyhjät, vaan ihan rehellisesti liian voimattomat moiseen tunturihupailuun. Se saa kuulkaa sapen kiehumaan, kun huomaa, että ei näistä reisistä vieläkään ole mihinkään. Oikein tunsin, että ei lähde. Päätin, että pysähdy en, vaikka hengitys pihisi, sillä nousua olisi kuitenkin jatkettava. Olin saanut mukavaa kaulaa alamäissä takaa tuleviin, mutta nyt sieltä lähestyttiin massiivisena rintamana. Oli hauskaa kuulla muiden iloluontoisia kommentteja nousemisen riemusta, ja oma eteneminen muuttui asteen kevyemmäksi. Osa punnersi itsensä heittämällä ohitse, osa jäi siihen liepeille tamppaamaan. Päätin, että kun olen laella, otan kuvan.


Pirunkurun laella oli pakko pysähtyä hengittämään.


Edelleen annoin mahdollisuuden ajatukselle, että voisin keskeyttää vielä toisella huoltotauolla, joka oli niin ikään Kellokkaassa, nyt 21 kilometrin kohdalla. Päätin, että etenen siihen asti ja katson, miltä tuntuu. Pirunkurun jälkeen sai kuitenkin taas kerätä voimia alamäkiosuuksilla, joissa vauhtini kiihtyi niin, että itsekin ihmettelin. Sain aika hyvin porukkaa kiinni, ja jotkut kommentoivat, että sieltä tullaan niin lujaa, että pitää antaa oikein tietä. Tuntui hassulta, että tällä kerralla olin ihan puhtaasti seikkailemassa, mielessä ei ollut mitään tiettyä tavoiteaikaa, tavoitteenani oli päinvastoin päästä vain maaliin ja tunnelmoida Lapin taianomaisissa maisemissa. Menin siis, miten hyvältä tuntui. Ainut, mihin olin vähän pettynyt, oli jaksamiseni tasaisilla osuuksilla. Jos olisin ollut voimissani, olisin kirmannut ne nopeammin, jyrkissä nousuissa taas en olisi hyvävoimaisenakaan päässyt yhtään sen lujempaa. Kellosta katselin lähinnä kulunutta matkaa. Jossakin kohdassa olin vahingossa huitaissut kellon pois päältä, minkä vuoksi olin seurannassani kilometrin jäljessä. Sitten tuli kyltti 5 kilometriä seuraavaan huoltoon, ja päättelin, että matkaa on kulunut 16 kilometriä. Niillä main alkoivat suo-osuudet, joissa ensin yritin naurettavasti hyppelehtiä lammikoiden yli, kunnes molemmat jalkani upposivat nilkkoja myöten kosteikkoon ja kengät imaisivat sisäänsä kunnolla vettä. Siihen asti olin kummallisesti selvinnyt kuivin jaloin, mutta nyt ei ollut enää mitään tehtävissä. Oli pakko lipsutella menemään vain. Edelleen Inovien kunniaksi on sanottava, että muutama kilometri soista huomasin kenkien olevan miltei kuivat: ne olivat sylkeneet kaiken veden sisuksistaan ja kangaskin tuntui kuivuvan nopeasti. (Maaliin päästessäni jalkani olivat ihan sukkia myöten kuivat!)
EDIT. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä ne sukat olivat nihkeät ja kengät kosteat, koska ne piti laittaa kuivauskaappiin. Mutta kengät saivat syljettyä ylimääräisen veden näköjään niin tehokkaasti ulos, että juoksutuntuma säilyi erinomaisena eikä kosteus häirinnyt ollenkaan.

Tässä vaiheessa ympärillä reippaillut porukka oli jo kaikki ulkonäöltä tuttua, olimme luultavasti kaikki juosseet ainakin kertaalleen toistemme ohitse. Alettiin olla Vesikurun ja Äkäslompolon lomakylien tietämillä, ja reitin varrella alkoi näkyä todella paljon kannustajia. Minulla oli unohtunut sykekelloon muinaisilta treeniajoilta päälle hälytys sykkeen ollessa 167:ssä, sillä vauhtitreeneissä syke ei saanut ylittää tuota rajaa. Nyt se piippasi ankarasti, kun menomeininki vei naista. Joku kommentoikin, että jahas, sydän huutaa, että rauhoitu, ja minä siihen että justiinsa niin. Jotenkin ei vaan huvittanut hidastaakaan. Oli kiire huoltoon. Edessäni juoksi kertaalleen ohittamani mies, se joka oli kommentoinut, että tullaanpas sieltä niin kovaa, ja pian kuulin reitin varrella odottaneen naisen huutavan pikkupojalleen, että "isi tulee, isi tulee". Nainen asetteli poikansa niin, että iskä pystyi antamaan läpyn, ja siinä se pieni reipas poikanen oli käsi ojossa vielä kun itsekin juoksin ohi. Annoin totta kai läpyn minäkin ja huomasin niiskaisevani liikutuksesta. Nyt alkoi kisatunnelma ottaa sydämestä niskavoittoa, jos koko juoksemaan lähteminen oli ollut epävarmaa ja olo tahmea. Ihmiset huutelivat kannustuksia, soittivat lehmänkelloja ja hymyilivät, ja minä huomasin hymyileväni myös. Vastaan käveli joku järjestäjistä ja pienellä virneellä heitti, että enää yksi nousu jäljellä. Näytti nauravan sisäänpäin, ja päättelin, että nousu olisi kaamea. Mutta nyt huolto olikin jo edessä, matkaa oli tultu 21 kilometriä.

Sormeni olivat jos mahdollista vielä turvonneemmat, kun kädet puristi nyrkkiin, rystyset katosivat kokonaan. Sain kuitenkin yhden geelin auki ja huitaistua kitusiin, sitten otin järjestäjän tarjoamaa vettä ja mehua sekä täytin juomarakon vedellä vanhan urheilujuoman päälle. Söin myös vähän suolakurkkuja, sipsejä ja suklaata. Tällä kertaa huollossa ei ollut Mariannea aikavahtina, sillä hän oli jo mennyt menojaan, ja sain pitää itse huolen jatkamisesta. Aikaa tuhraantui enemmän kuin edellisellä kerralla, sillä kädet toimivat jotenkin hitaasti. Sitten taukopaikalla alkoi näkyä tuttuja kasvoja, joiden kanssa oltiin juostu vuorovedoin, ja ajattelin, että lähden tästä äkkiä liikkeelle. Keskeyttäminen ei tullut enää kyseeseen, ajattelin, että yhdeksän kilometriä menee heittämällä. Jännittämäni takareiden insertiitti ei ollut vaivannut mainittavasti koko matkan aikana. Kuudestatoista kilometristä alkaen takareisi kyllä sattui, mutta se sattui myös pakarasta, ja kipu oli ennemminkin väsyneistä lihaksista aiheutuvaa. Se alkuperäinen kipukohta ei aiheuttanut paniikkia. Etureidet olivat alamäistä hellinä ja pohkeet aivan tönkköinä, mutta jalat liikkuivat vaan. Tässä kisassa oli mahtavaa, ettei tarvinnut kytätä vauhteja, sitä eteni sellaista vauhtia kuin pääsi. Sitten alkoi pitkähkö taival, jossa etenin väliin juosten väliin kävellen korkeuserojen myötä. Joitakin tutunnäköisiä ihmisiä meni ohi, mutta itsekin sain joitakuita kiinni. Enää en painanut samalla raivolla kuin ennen toista huoltopaikkaa, jolloin minulla oli kisan kenties vahvin vaihe, nyt ainut tavoite oli päästä äkkiä maaliin. Maasto polveili, lähestyttiin Ylläksen rinteiltä kohti lähtöä, joka oli myös maali.

Saavutin erään miehen, joka oli jo moneen kertaan juossut edessäni. Hän pysähtyi venyttelemään aika ajoin, mutta yritti aina välillä juosta. Ohi mennessäni hän sanoi, ettei hänen parane alkuunkaan juosta, kun heti alkaa krampata. Juoksin hetken ja muistin, että minullahan on suolaa. Tarjosin sitä hänelle, ja mies kaivoi kiitollisena pussistani suolahiutaleita. Otin itsekin vähän. Etenimme jonkin matkaa peräkanaa, kunnes pitkospuut alkoivat kierrellä jylhän maaston poikki. Sitten mies sanoi, että kyllä maistui suola hyvältä ja tuntui kuin se olisi auttanutkin. Kysyin, sattuisiko hänellä olemaan vaihtokaupaksi kortisonipiikkiä, johon mies vastasi ihan tosissaan että ei. Vissiin takareisi sattui sitten siinä vaiheessa, vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna kipu ei olekaan päällimmäisenä mielessäni. Jalat kyllä särkivät, mutta ei niin etteikö eteneminen olisi ollut mahdollista. Mies kertoi myös haaveilevansa oluesta maalissa. Naurahdin, että nytkö alkoi tympäistä. Sitten perässä tuli kaksi naista, jotka juttelivat omista väitöstilaisuuksistaan. En niillä pitkospuilla uskaltanut kääntyä katsomaan, keitä sieltä tuli, mutta ajattelin, että onpa hauskaa, että jotkut jutustelevat aivan muista aiheista kuin siitä mitä ollaan parhaillaan tekemässä. Hetken uhrasin oman väitöskirjani miettimiseen ja pohdin, että onkohan se kovinkin yleistä väitöstutkimuksen tekijöille, että pitää haastaa itsensä myös fyysisellä puolella. Pitkospuiden jälkeen matkaa ei ollut enää kuin joitakin kilometrejä. Maasto oli polveilevaa vuoristopolkua, jossa oli irtokiviä ja kuoppia muistaakseni, joitakin juurakoitakin kai. Välillä piti aina kävellä, mutta heti kun tie vietti hiukankin alas, vaihdoin juoksuksi. Ohittelin muutamia, ja ainakin sellainen kolmen naisen porukka painoi ohitseni, jonka olin ohittanut jo monta kertaa. He vaikuttivat sitkeitä ja vahvoilta. Sitten takaani tuli mies, joka käveli suhteessa enemmän kuin minä, mutta oli niin reipas askelluksessaan, etten saanut häntä kiinni. Jossakin vaiheessa alkoi maalin äänet kuulua, ja tunsin helpotusta, kun huomasin, että loppu olisi silkkaa laskettelua alamäkeen. Olin vahvoilla, ja sain vielä alamäessä pari selkää kiinni. 

Mietin, miten hieno juoksu oli ollut, ja kuinka huikeissa maisemissa olin saanut taivaltaa. Mietin kaikkia niitä talkoolaisia, jotka olivat tehneet juoksusta totta, kiinnittäneet oransseja merkkejä koko reitin varrelle, karsineet puita ja tehneet reitistä juostavan. Niin että me, juoksuun hurahtaneet, saisimme tehdä taas yhdestä haaveestamme totta. Mietin niitä kaikkia iloisia ja innokkaita ihmisiä, jotka olivat matkan varrella kannustamassa, mietin kaikkia ystävällisiä kasvoja, jotka olin tänään nähnyt ja jotka olivat minulle hurranneet. Mietin niitä matkan alun ajatuksia, kun kuvittelin, ettei tällainen tuntureilla juokseminen ole minua varten, miten väärässä olinkaan! Edessäni oli enää yksi pariskunta, jonka suunnittelin ottavani ennen maalia kiinni. Mutta noin kolmesataa metriä ennen maaliviivaa vasen pohkeeni yhtäkkiä kramppasi oikein kunnolla. Vitsit, se tuntui kamalalta! Tajusin, ettei minulla ikinä ennen ollut ollut vastaavaa. Pelkäsin, että jalkani pettäisi kokonaan, enkä uskaltanut kiristää tahtia. Sitten alkoi krampata oikea! Huh, onneksi vasta tässä vaiheessa! Tällaisilla jaloilla ei olisi tehnyt mitään tuntureilla tunkatessa. Pariskunta pääsi maaliin ennen kuin sain heidät kiinni, mutta pian pääsin minäkin. Sain hienon mitalin kaulaani, ja kuuluttaja tuli antamaan onnitteluhalauksen. 

Miten mahtava olo taas olikaan! 30 kilometrin matka tuntui maratoniin verrattuna jotenkin lyhyeltä, mutta näissä maisemissa sekin oli ihan hyvä siivu. Olo oli ihan erilainen kuin maratonin jälkeen. Kunto olisi kestänyt vielä, mutta jalat olivat aivan muussina. En ollut samalla tavalla loppu, mutta jalat olivat. 

Marianne oli tullut reilut parikymmentä minuuttia ennen maaliin ja hörppi keittoa odotellessaan. Minäkin hain keittoa ja totesin käsien olevan edelleen aivan pullat. Olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että suoritin tieni maaliin ja vielä ihan hyvissä voimissa. Aikaa taivallukseen meni 4.48.59, bruttoaika 4.49.19. Keskisyke 160, maksimi 173, eli anaerobinen kynnys ei ylittynyt. 

Mutta mitään sijoituksia tai aikoja tärkeämpää oli se, että tuolla tuntureilla taivaltaessani, muut juoksijat ympärilläni, soissa kahlatessani ja kivikoissa tunkatessani, olin saanut juoksun ilon takaisin. Ihan rehellisesti sanottuna huomasin, että se oli taas kivaa, se oli taas nautinto. Olin niin onnellinen, että olisin voinut hyppiä ja kiljua. 

Ihan mahtava tapahtuma! Kiitos järjestäjät!

Ja nyt kun aikaa on kulunut ja jalkani alkavat osoittaa toipumisen merkkejä, flunssa jyllää edelleen muttei kaatanut minua lopulta petiin, huomaan suunnittelevani jo seuraavia polkujuoksukisoja. Ahmin muiden kisaraportteja ja nautin. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon kilometrejä edessä.


Maalissa! Sormet meikäläisellä aivan turvonneina.

Ihan hyvin se sitten meni.



Ruuhkaa vastaantulevien kaistalla.