torstai 30. maaliskuuta 2017

Katupölyjeejee

Tästä kun suhaat, niin johan pöllyää!

Voihan katupöly! Tiet ovat suurilta osin vielä hiekoitushiekan peitossa, ja sehän pöllyää. Kun viime päivät on vielä saatu nauttia keväisen myrskyisästä tuulesta, keuhkorakkulat kakovat pienhiukkasten alla hätää kärsien. Tiistaisella lenkillä kolme autoa ajoi vastaani peräkanaa, ja niiden nostattama pölypilvi muistutti trombia. Oli pakko juosta kädet kasvojen edessä suojana, pilvi oli nimittäin sitä kokoluokkaa, että se esti hetkeksi näkyvyydenkin. Enkä nyt liioittele.

Kärsin kolmatta kevättä katupölystä. En ole koskaan ollut siitepölyallerginen, mutta voihan toki olla, että olen alkanut reagoida siihenkin. Vasta tänä vuonna olen ruvennut uskomaan, että hengenahdistus ja keuhkojen kirvely johtuvat tosiaan katupölystä. Kolmatta kevättä myös juoksen tavoitteellisesti, mikä tarkoittaa, että treeniohjelmaani sisältyy sekä hitaita että nopeampia lenkkejä. Nopeilla lenkeillä hapenotto tihenee, eli vedän kiivaammin happea sisään ja pusken sitä ulos. Kovempitempoisella hengityksellä ehdin luonnollisesti vetää sisuksiini enemmän katupölyäkin - ja kaikkia sen sisältämiä hiukkasia. Ei ihme, että keuhkoja korventaa.

Viime viikon keskiviikkona olin palautumassa tiistain reippaasta 12 kilometrin lenkistä ja menin palauttavalle kutosen kirmaisulle. Nielussa tuntui jo lähtiessä karhealta ja olokin oli väsynyt. Oppirahoja makselin seuraavana yönä, kun kurkkuni oli niin kipeä, että heräilin vähän päästä. Seuraavana päivänä se oli vielä ärtynyt muttei kipeä, rintalastassa tuntui kuin olisi närästänyt, olo oli uupunut. Piti jättää kahdet treenit väliin. Flunssaa ei kuitenkaan tullut. Joten katupöly: I curse you!

Olen tietoinen, että eilen Ylen TV1 lähetti Prisma-dokumentin (Ilma, jota hengitämme), joka kertoo muun muassa katupölyn vaikutuksista. Tänään aion katsoa sen Areenasta, jotta saan tutkittua tietoa empiirisen aineistoni tueksi. Voin vain kuvitella, kuinka kurjaa siitepölyallergisilla on, kaikki sympatiani heille. Onneksi tämä kausi kestää vain hetken, sitten juoksemisen nautintoa ei estä pitkiin aikoihin mikään!







sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Esimerkki hyvästä ja huonosta treeniviikosta (vkot 9 ja 10)




Raportoin nyt kahden viikon treenit, viikoilta 9 ja 10. Olen jäljessä, mutta ei se mitään, käypähän näistä ainakin selväksi, miten treenaaminen etenee. Olen pystynyt noudattamaan maratontreeniohjelmaa kaiken kaikkiaan hyvin. Harjoituskausi on sujunut pääpiirteittäin suunnitelmien mukaan. Vauhdit ovat kasvaneet, ja ihmettelenkin, miten samoilla sykkeillä pääsee nyt selvästi kovempaa kuin vielä tammikuussa. Mutta. Aivan käsikirjoituksen mukaan homma ei ole mennyt. Syynä on välillä ollut liiallinen kiire (lue: liikaa sovittuja asioita liian lyhyeen aikaväliin) ja välillä pienen flunssanpoikasen ja raskaiden treenien tuottama uupumus. En kuitenkaan sorru selittelemään, enkä varsinkaan pelkää, että kuntoni on muutaman väliin jääneen treenin jälkeen romahtanut.

Ensin se huonompi tai ei niin suunnitelmien mukaan edennyt treeniviikko 9.

Ma: Lepo
Ti: Kevyt 8,13 km / 50:50 / 6:15/km / KS 156 + 3x100m vedot radalla
Kuntosali 45 min
Ke: Lepo
To: Verkat 5,12 km / 37:36 / 7:20/km
10x200/200' = 4km / 27:25 / 6:51/km / KS 147
Pe: Lepo
La: Lepo
Su: Lepo
Juoksukilometrejä yhteensä 17,25 km, keskitahti 6:42/km

Viikon 9 oli onneksi muutenkin tarkoitus olla kevyt viikko, mutta ei sentään ihan näin kevyt. Maanantaina pidin toisen perättäisen kovan viikon jälkeen ansaitun lepopäivän. Tiistaina kevyt kahdeksikko pitkästä aikaa tavallisilla tossuilla ulkona. Näin kirjoitin lenkistä harkkapäiväkirjaan:
"Lähdin juoksemaan ennen salitreeniä. Pitkästä aikaa tavalliset tossut jalassa. Kadut loskaiset ja märät, piti hyppiä jonkun verran megalomaanisten vesialtaiden ylitse. Alussa tuntui kevyeltä ja mukavalta juosta pitkästä aikaa ulkona eikä jäätiköllä, siksi vauhti vissiin nousi liikaa. Syke nousi taas alkumatkasta, mutta se voi johtua vyöstäkin. Loppulenkistä jalat alkoivat tuntua jumisilta ja sunnuntain mattopitkis painaa. Syke kuitenkin tasaantui.
Lenkin jälkeen satasen vedot hallissa, jalat aukesivat mukavasti."
Muistan tuon lenkin vielä hyvin. Ensitunne tavallisilla tossuilla oli mahtava, ja vauhtikin nousi lennossa lähelle vitosta. Annoin helpon alkutuntuman hämätä ja kuvittelin, että nyt ollaan todella kovassa nosteessa. Ei pitäisi ikinä mennä näihin helppoihin. Sykehän se sieltä salakavalasti nousi myös, ja vaikka kulku tuntui kevyeltä, sykkeen nousu antoi ymmärtää, että ei sitä oikotietä onneen edelleenkään ole. Lenkin päätteeksi oli sovittu salitreeni, ja voimaillessa kaksi kuormittavaa viikkoa tuntuivat jaloissa. Keventelyviikolla sitä luulee, että lenkkien pitäisi kulkea jotenkin kevyemmin kuin keskellä raskasta jyystöä, mutta silloin sitä vasta raskaalta tuntuukin. Lähes poikkeuksetta on mennyt näin.

Viikon toiset juoksut kulkivat matolla. Verkkaa alkuun taas rapiat kolme kilsaa sisältäen muutamia aukivetoja, sitten 10 x 200 metrin vetoja 200 metrin hölkkäpalautuksella. Tämä oli toinen tällainen treeni matolla, vauhdit ensimmäistä settiä kovemmat.Tahdit progressiivisesti: 4:30 / 4:28 / 4:26 / 4:24 / 4:22 / 4:20 / 4:19 / 4:17 / 4:15 / 4:13. Maksimisyke oli 170, eli pysytteli alle anaerobisen. Ihan hyvä fiilis jäi tästä.

Sitten lähdinkin perjantaiaamuna kello 6.40 lentokoneella Ruotsiin, ja siellä matkustin junalla, bussilla ja minibussilla. Lenkkikamat oli toiveikkaasti pakattu kassiin, aikeena vetää kasin kevyt keskellä Taalainmaata. Käyttöä oli kuitenkin vain läppärille. Ohjelmaa oli tiiviisti aamusta iltaan, jolloin Åmålin lähellä olevassa pikkukylässä nimeltä Fengersfors oli jo pilkkosen pimeää, eikä ilman katuvaloja viitsinyt lähteä pellonpientareelle randomina loikkimaan. Harmitti aika lailla, koska minusta on mahtavaa juosta aina siellä, missä milloinkin olen. Ikään kuin keräilen uusia juoksumaastoja ja samalla myös juoksumuistoja. Lisäksi piilevä latentti suorittajaminäni piiskasi taustalla: nyt jää juoksuohjelmasta yksi treeni väliin! Mitä tämä tämmöinen peli on!? Mutta vakavasti puhuen, olen ihan oikeasti sitä mieltä, että jos tällaista treeniohjelmaa näinkin lyhyen aikaa noudattaa, olisi se kyllä hyvä sitten noudattaa sitä. En usko, että kuntoni notkahtaa tai tulokseni näistä väliin jääneistä lenkeistä kärsivät, mutta silti. Jos johonkin ryhtyy, sen haluaa tehdä kunnolla eikä vähän sinne päin.

Ehkä tämä ei sittenkään ollut niinkään suorittajaminälleni kriisin paikka, sen sijaan tunnollisuusminäni itki. Suorittaminen ja tunnollisuus ovat kaksi eri asiaa, se olisi hyvä nykyaikana muistaa, kun aina soimataan ihmisiä jotka suorittavat kaikkea. Suorittavat onnellisuutta, suorittavat elämää. Mutta jos onkin ihan vain puhtaasti tunnollinen siinä mitä tekee, ja saa siitä aitoa nautintoa? Miksi se pitäisi määritellä suorittamiseksi? Tämä olikin hyvä oivallus: olen tunnollinen, en suorittaja. Tällä päätelmällä olen myös armollinen itselleni. Miksi itsensä pitäisi aina arvioida helpommin kielteisen kautta? No, siinä pohdittavaa itse kullekin.

Sunnuntaipäivä meni suurimmaksi osaksi matkustamiseen ja lentokenttäelämään. Pieninä annoksina se on todella kiinnostava maailma (mihin nämä kaikki ihmiset ovat koko ajan menossa, ja ennen kaikkea miksi??), mutta pidemmän päälle puuduttavaa. Onneksi oma odotteluni koostui vain tunneista. Kotona olin vähän ennen yhtä yöllä, ja selvää on, etten lentokentällä tai matkalla sinne suoriutunut mitenkään viikon 17 kilometrin pitkiksestäni. Seuraavana aamuna nukuin puoli yhteentoista ja valmistauduin lähtemään kahden päivän Tampereen-eksursiolleni. Lenkkikamat saivat olla edelleen kassissani. Mutta en ehtinyt enää väliin jääneelle pitkikselle, kuten olin suunnitellut, illalla istuin jo bussissa Tampereelle. Kaksi treeniä välistä, yhyy.

Viikko 10, hyvä viikko
Ma: Lepo eli pakkauspäivä
Ti: Kevyt 8,31 km / 49:14 / 5:55/km / KS 157
Ke: Lepo
To: Verkat 2,77 km / 19:51 / 7:09/km / KS 150
Reipas 10 km / 58:44 / 5:52/km / KS 165
Pe: Kevyt 8,53 km / 53:29 / 6:16/km / KS 154
La: Verkat 5,4 km / 34:51
2 x 2000/2' + 1000
Kuntosali 20 min
Su: Pitkis 23,83 km / 2:30:39 / 6:19/km / KS 154 + 3 x 100m vetoa hallissa
Juoksukilometrejä yhteensä 63,84 keskitahtiin 6:09/km

Tiistaina pääsin kuin pääsinkin juoksemaan pitkän opiskelupäivän päätteeksi. Oli ihanaa juosta vanhassa opiskelukaupungissani. Siellä kadut olivat sulat, tosin hiekka pöllysi myrskyisässä tuulessa, mutta askeleeni oli todella kevyt. Nyt oltiin lähellä sellaista lenkkiä, joka saa minut hurmioon.

Kaunis Nekala.

Treenipäiväkirjassa lukee näin:
"Hirvittävät omantunnontuskat, kun juoksuohjelmasta joutui jättämään kaksi treeniä väliin. Vuorokauden tunnit vain loppuivat kesken Ruotsin intensiivikonferenssin takia. Onneksi eivät olleet mitään avainharjoituksia. No, tänään Tampereella oli lenkkivaatteet taas mukana ja mitä kävi! Muutaman päivän tauon aikana oli jotain tapahtunut, meinaan juokseminen tuntui vastaan puhaltavasta myrskytuulesta ja pöllyävästä katuhiekasta huolimatta ihmeellisen kevyeltä. Syke vain pyrki ylös, oli pitkään 160-162 eli liikaa, mutta ei tuntunut noita lukemia vastaavalta menolta vaan kevyeltä."
Keskiviikolle oli ohjelmaan merkitty reipas tasavauhtinen, mutta koska päivä meni taas opiskellessa ja matkustaessa kotiin, päätin siirtää sen torstaille ja torstain kevyen perjantaille. En tiedä, kuormittivatko nämä siirrot kehoani liikaa, sillä sitten viikolla 11 alkoi tuntua eteneminen yhä raskaammalta ja raskaammalta, mutta siitä myöhemmin lisää. Lepopäivät olisi hyvä pitää silloin kuin ne on ohjelman suunnittelija kirjannut pidettäviksi.

Torstaiaamuna menin joka tapauksessa salille, jossa mattoreipas. Oli satanut taas lunta, joten ulkoreipas ei huvittanut tippaakaan. Säädin maton tahdin ensin toiveikkaasti tahtiin 5:36, joka tuntuikin ihan mukavalta ja juostavalta ja olisin varmasti jaksanut juosta sitä koko kybän. Mutta sykkeet olivat jo alkuverkassa nostaneet päätään, ja nyt ne pomppasivat saman tien 167:een, joka olisi saanut olla koko maksimisykepiikki. Laskin kolmannella kilsalla tahdin ensin 5:42:een, jota olin viimeksi juossut koko kympin, sitten 5:49:ään, ja kun sykkeessä ei vieläkään muutoksia, suosiolla tasan kutoseen. Siinäkin pysytteli koko loppumatkan 167:n tuntumassa, vaikka juoksutuntuma oli ihan ok. Ehkä näytti väärin, ehkä ei. Vika kilsa meni 5:52, ja syke edelleen 167. Ei siis vaihteluja vauhteihin juurikaan. Sitten muistin, että ai niin, sykevyössä on paristot, joita ei ole kahden vuoden aikana vaihdettu kertaakaan! Ja kas kummaa, uudella paristolla lukemat alkoivat näyttää tutummilta.



Sitten alkoi kauan odotettu talviloma. Kaksi viikkoa olin paahtanut kuin mielipuoli sillä tiedolla, että kohta pääsee huilaamaan. Siis henkisesti. Fyysisesti pääsee tekemään sitä, mistä nauttii eniten. Perjantaina meni yllättävän monta tuntia pakatessa koko perheen viikon talviurheilukamoja. Sitten nokka kohti Vierumäkeä. Illalla kevyt 8 kilsaa, taas sai kiskoa Sarvat jalkoihin. Viikoksi olin varannut itselleni kolmet erilaiset juoksukengät, kaikkia tuli käytettyä.

Lauantaina menin tekemään vetoja Vierumäkihallin kuntosalin matolle. Matto oli todella raskaskulkuinen, ja piti lopettaa treeni kesken, kun en tajunnut vauhtien sijaan katsella sykkeitä. Maksimisykeraja ylittyi jo toisella vedolla. Treenistä kirjoittelin erikseen täällä.

Alkulomasta maisema oli Vierumäellä vielä hyvinkin talvinen.

Sunnuntaina oli vuorossa viikon pitkis. Olin kauppareissulla Heinolaan todennut, että suurin osa pyörätiestä oli sulaa, joten uskalsin laittaa tavalliset juoksutossut jalkaan. Alkumatkasta oli kyllä vähän lipsuttelua, mutta sitten parani. Aurinkoisena päivänä oikein mukava lenkki Heinolaan ja takaisin. Harjumaisemissa on aika toista juosta kuin lättänässä Varsinais-Suomessa. Heti ylämäkeä seurasi alamäki. Sulalla tahti oli alle kutosta kevyesti. Lenkin lopussa kävin vetämässä Urheiluhallin radalla 3x100 metriä kävelypalautuksin. 24 kilometriä juoksua. Tuollaisen matkan jälkeen on aina jotenkin omissa maailmoissaan, vaikka vointi olisikin ihan hyvä ja reipas. Matka on niin paljon muutakin kuin vain siirtyminen paikasta toiseen. Kun kaksi ja puoli tuntia hikoilee ja liikuttaa itseään, ehtii ajatella yhtä sun toista ja pääsee aika lähelle itseään. Suosittelen.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sivu juoksukaverikirjassa




Lapsena minulla oli melkein jokaisena kouluvuonna uusi ystäväkirja. Vanha ehti tulla aina täyteen ennen kuin uusi vuosi alkoi. Kirjat ovat vieläkin tallessa jossakin vanhempieni kesämökille säilömässäni arkistossa. Joskus sitten valovuosien päästä, kun on aikaa, katselen niitä ja muistelen elettyjä aikoja. Edellisessä lauseessa piilee pieni piikki itselleni ja tämänhetkiselle elämäntilanteelleni. Siksi Run Like a Moose -blogia kirjoittavan Marikan blogihaasteeseen vastaaminenkin on viivästynyt ihan tuhottoman pitkälle. Elämä on tällä hetkellä aikaa vastaan taistelemista artikkelin kirjoittamisen, juoksutreenien ja perhe-elämän kanssa. Muuta ei ehdi, millään. Mutta yritän nyt päästä ainakin alkuun.

Kuka olet?
Olen Salla, 40 vee. Kuulostaa pahemmalta kuin on. On nimittäin oikein mukavata.

Missä päin vaikutat?
Turussa, joinakin päivinä myös Tampereella.

Lempiruokasi?
Juomapuoli on helpompi: kuplavesi, itse tehdyt smoothiet ja mehustetut mehut.
Ruoista tykkään salaateista, joita syönkin melkein joka ilta. Kotiruoka on parasta. Mutta välillä syön myös hampurilaisia ja pitsaa.

Mitä harrastat?
Kestävyysjuoksua, kuntosalilla voimailua, välillä myös uintia. Elokuvia, sarjoja ja lukemista.

Mikä on lempilajisi?
Kyllä juoksu, vaikka Vierumäellä luisteluhiihtäessä tuli kokonaisvaltainen hyvänolontunne ja ajatus, että jos tätä voisi tehdä aina, juokseminen saisi hyvän haastajan.

Minkä merkkinen juoksukenkä olisit?
Nyttemmin olisin New Balance. Pitkään rakastin Adidaksia, kunnes kokeilin New Balanceja. Adduista saan pitkäkestoisissa juoksuissa hiertymiä, NB:issä en.

Kerro lempparikisasi, jos sellaisia on.
Kyllä se melkein on niin, että ne kisat, joihin valmistaudutaan, valtaavat mielen eniten. Varsinaisia lempparikisoja ei ole muodostunut, kun en ole niin uskollisesti kiertänyt samoja tapahtumia.

Mikä on paras juoksutuloksesi?
Sanoisin, että se on viime kevään Karhu-viestin kakkososuudelta, kun juoksin Rauma - Pori-matkalla Eurajoelle. Matkan pituus oli 7.9 kilometriä ja siihen meni 39.17 minuuttia muistaakseni. Osuuteni oli koko viestimatkan mäkisin, mutta en sitä siinä pinnistäessäni edes huomannut.

Mikä on mieleenpainunein liikuntahetkesi?
Yksi mieleenpainuneimmista on Paavo Nurmi -maratonilta vuodelta 2015. Olin ensimmäisen kerran valmistautunut juoksuohjelman varassa maratoniin. Tavoittelin neljän tunnin alitusta, mutta lopulta sen jääminen 15 minuutilla ei ollut tärkeää. Jaksoin pitää tasaista vauhtia yllä koko matkan, ja muistan, miten kolme kilometriä ennen maalia pystyin aloittamaan loppukirin ja tiputtamaan henkisenä tukena vieressäni lähes 20 kilometriä taivaltaneen, salaperäisen Hankkija-lippikseen pukeutuneen muukalaisen rinnaltani. Tunsin olevani vahvempi kuin kukaan. Maalissa oli vastassa mieheni ja kaksi lastani sekä isäni. Siinä oli urheilujuhlan tuntua. Tuli muuten itkettyä ääneen Vantaan maratonillakin, kun keho kesti ja se sai tunteet ryöpsähtämään.

Mitkä ovat vahvuutesi liikkujana?
Olen aika ahkera harjoittelija, ainakin, jos minulla on selkeä tavoite ja ohjelma, jota seuraan. (Ja joku, joka seuraa, että minä noudatan ohjelmaa.) En helposti jätä treenejä väliin. Minä myös rakastan liikkumista, saan siitä niin hyvän olon. Rakastan hikoilemista ja itseni piiskaamista.

Entä heikkoutesi?
En ole mielestäni mikään hyvä rajojen rikkoja. Tämän väitteen perustan mielikuvalle, joka minulla on tonnin vetojen loppumetreiltä. Kun silloin tulee tunne, että nyt sattuu liikaa enkä pysty enempään, luovutan liian helposti. Tämä siis harjoituksissa, kisoissa olen sitkeämpi. Olen yrittänyt harjoittaa sitkeyttä harjoituksissa miettimällä olevani kuolemanvaarassa, jossa on vain pakko jaksaa eteenpäin. Tällaiset mielikuvaharjoitukset ovat auttaneet kehittämään periksiantamattomuutta. En ole mielestäni myöskään hirveän kilpailuhenkinen. En masennu, jos häviän toiselle, vaikka se ottaisikin sillä hetkellä päähän.

Jos saisit lisätunteja vuorokauteen...
Yrittäisin nukkua enemmän. Olen tosin todennut, että uneni ei jatku kovin paljon pidempään kuin mitä nytkään nukun. Kokeilisin kaikenlaisia extremelajeja, kävisin kiipeilemässä, leikkisin ja retkeilisin lasten kanssa, suunnittelisin matkoja eri puolille maailmaa, istuttaisin takapihalleni kaikenlaisia hienoja istutuksia, hoitaisin viherkasveja, lukisin ne kaikki kirjat, jotka haluaisin ehtiä elämäni aikana lukea, tekisin pyöräretkiä, kävisin uimassa, hiihtoreissuilla, viettäisin aikaa ystävieni ja vanhempieni kanssa. Kirjoittaisin kirjoja, perustaisin oman lehden tai ehkä nykypäivänä olisi viisaampaa sanoa viestintäyrityksen, tekisin tieteellistä tutkimusta ja niin edelleen ja niin edelleen.

Mitä haaveita sinulla on juoksun suhteen?
Katsoin eilen elokuvan 100 metros. Siinä MS-tautiin sairastunut mies suoriutui ironman-kisasta. Toivon, että pysyn terveenä niin kauan kuin elän, ja saan nauttia liikkumisesta ja luonnosta loppuun saakka. Kaikki on oikeastaan näin yksinkertaista. Tosiasia on, että minusta ei koskaan tule räjähtävän nopeaa sprintteriä, mutta olen todella onnellinen myös näin. Äitini sairasti lapsena polion, luulen, että sillä on merkitystä sille, miten paljon liikunta minulle merkitsee.

Missä maassa haluaisit juosta?
Haluaisin kyllä käydä Islannissa, ja ottaisin toki lenkkarit mukaan. Haluaisin ehtiä myös Australiaan ja Siperiaan. Olisi kyllä todella siistiä juosta myös New Yorkissa. Ja San Franciscossa.

Keksi itsellesi supersankarinimi seuraavaa kisaa varten.
Seuraavaksi kisataan Karhu-viestissä joukkueessa, jonka nimi on perinteisesti Mainiot Mailerit. Olisinko siis Mainio-Salla.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Surkuhupaisat mattovedot

Olen juossut talvikaudella vetotreenit ja osin reippaat lenkitkin juoksumatolla. Yhden pitkiksenkin vietin matolla, joskin se taisi olla liioittelua. Olen pyrkinyt käyttämään aina samaa mattoa, jotta suoritukset olisivat keskenään vertailukelpoisia, sillä olen tiennyt, että juoksumatoissa on eroja. Se on käynyt ilmi vertailemallakin, sillä toiset matot tuntuvat raskaammilta juosta kuin toiset.




Mutta mitäpä tiesin mattojen eroista, ennen kuin astuin Vierumäen Urheiluhallin kuntosalin juoksumatolle. Huhhuh! Pilalle menneen treenin jälkeen käytin kelpo siivun aikaa tutkailemalla internetistä tietoja muuttujista, jotka vaikuttavat juoksumaton juostavuuteen ja juoksutuntumaan. Maton moottorin teholla on suuri merkitys vauhdin paikkansapitävyyteen, kertoi Juoksija-lehti. Jotta harjoitusohjelmassani ollut vetotreeni olisi onnistunut, minun olisi pitänyt vieraalla matolla unohtaa kokonaan vauhdit ja keskittyä pelkästään sykekellon kertomaan sykelukemaan. Tätä en hoksannut kesken harjoituksen, mutta kun syke nousi yli anaerobisen kynnyksen jo toisessa vedossa, ymmärsin sentään lopettaa treenin kesken.

Ohjeena oli siis juosta 4*2000 metriä kahden minuutin palautuksella, aloittaa maltillisesti 5:30 - 5:40 tahdeista ja seurata sykettä. Vasta viimeisellä vedolla syke olisi saanut nousta yli maksimikestävyyskynnyksen, joka minulla on 174. Edellisen kerran tein vastaavan harjoituksen kaksi viikkoa sitten, ja silloin tahdit menivät veto vedolta 5:33, 5:21, 5:10 ja 5:00. Viimeisessä vedossa maksimisyke oli 170, keskisyke 165. Ajattelin, että tällä kertaa voisin aloittaa vähän kovemmalla tahdilla, jotta saisin vauhtia nostetuksi tasaisesti viimeiselle vedolle alle vitosen lukemiin.

Alkuverkassa jo ihmettelin maton raskasta juostavuutta: tuntui siltä kuin mattoa olisi saanut pyörittää osin omin voimin, askeltaminen tuntui siltä kuin olisi juossut suossa. Kokeilin eri tyyppistä juoksutekniikkaa, eli nostin jalkojani korkeammalle jokaisella askeleella, mutta muutos ei tuonut toivottua vaikutusta tuntumaan. Säädin silti ensimmäiselle vedolle vauhdin 5:24:ään. Syke nousi voimakkaasti heti alussa, keskisyke oli 167 ja maksimi 174 eli juuri anaerobisella kynnyksellä. Yritin vaikuttaa sykkeeseen tiputtamalla vauhdin kesken vedon 5:27:ään, mutta se ei auttanut. Juokseminen oli kammottavan raskasta, tällaista tuntumaa minulla ei ole ollut vielä koskaan tämän harjoitusohjelman aikana missään treenissä. Myöhemmin katsoin kellostani, että aikaa ensimmäiseen vetoon meni 10:34, jonka mukaan vauhti olisi ollut 5:17. Matto oli siis paitsi todella raskaskulkuinen, myös näytti vauhdit väärin.

Toiselle vedolle säädin vauhdiksi 5:33, mutta meno tuntui vielä raskaammalta kuin ensimmäisellä vedolla. Aikaa meni 10:24, eli oman kellon mukaan tahti olisi ollut 5:12, mutta tuntuma oli kokonaan toinen. Testasin monta kertaa, että onko matossa kaltevuutta, juokseminen tuntui nimittäin siltä kuin sille olisi säädetty vähintään 15 asteen kulma, mutta nollilla oli. Keskisyke oli 170 ja maksimi 177. Päätin, etten jatka pilalle mennyttä treeniä, mutta vedin kokeeksi loppuun vielä tonnin vedon. Tahdiksi asetin 5:36, jonka jaksoin hädin tuskin loppuun. Olen juossut matolla tonnin vedon nopeimmillaan tahtiin 4:17, joten jotain häikkää tässä oli. Todennäköisesti kalibroinnit aivan vinksallaan ja viimeisiään vetelevä moottori. Eipä se niin kummallista olisi aktiiviurheilijoiden käyttämällä matolla.

Loppuverkan menin suosiolla juoksemaan yläkerran 200 metrin radalle. Puolivälissä treeniä sain seurakseni nuoria SM-hiihtäjiä. Ihmettelin vähän radan epätasaista pintaa, mutta myöhemmin näin siellä pyöräilijöitä harjoittelemassa. Eipä ihme, että pinta on koetuksella.

Ensi kerralla muistan, että vieraalla matolla seurailen ainoastaan harjoitussykkeitäni, vauhdista kun ei ole välttämättä mitään takeita.