lauantai 15. huhtikuuta 2017

Urheilulääkärin juttusilla: ylikunto

Nyt on tyytyminen käpyttelyyn näiden koipien.


Mehiläisen Liikuntaklinikan urheilulääkäri sanoi, että Hampurin maraton kannattaa jättää väliin.
Koska a) vaikka elpyisinkin parissa viikossa, voimat saattaisivat silti kovassa rääkissä loppua kesken tai tulos olisi joka tapauksessa odotettua huonompi ja b) maratonin kaltainen suoritus voisi laukaista vielä pitkällisemmän ylikunnon, joka ei paranisikaan parissa viikossa.

Hän nimittäin arveli minun selviävän parilla viikolla lepoa. Minulta otettiin verenkuva, josta näkyi, että kaikki on ihan kunnossa. Väsymykseni syynä ei ole yllättäen puhjennut anemia tai mikään muukaan hälyttävä. Hemoglobiini oli 122, mikä on minulle aika alhainen, mutta ei sekään oireita selitä. 

Kihelmöinti joka puolella kehoa voi johtua totaalisesta ylirasitustilasta. Se voi myös olla hermostollinen oire liian vähäisestä B-vitamiinin saamisesta. Takareiden kireyden syynä on luultavasti piriformissyndrooma. Klinik.fi kertoo vaivasta näin: "Piriformislihas sijaitsee syvällä pakarassa reisiluun yläosan ja ristiluun välillä, ja se auttaa jalkaa kiertymään ulospäin. Alaraajaa hermottava iskiashermo kulkee piriformislihaksen alta tai sen välistä. Piriformissyndrooma eli piriformisoireyhtymä tarkoittaa piriformislihaksen kiristymisestä johtuvaa iskiashermon pinnetilaa. Vaiva on suhteellisen harvinainen iskiasoireilun aiheuttaja."

Piriformissyndrooma syntyy sivuston mukaan paitsi perinnöllisistä tekijöistä, myös kestävyystyyppisestä liikunnasta, kuten pitkänmatkan juoksusta, ja pitkäkestoisesta paikallaan istumisesta. Minähän en ole tänä keväänä muuta tehnytkään kuin istunut pitkään paikoillani ja sen jälkeen mennyt pitkään juoksemaan. Sivuston mukaan "piriformissyndrooman tyypillisiä oireita ovat kipu, puutuminen ja pistely. Piriformissyndrooma sijaitsee yleensä pakaran alueella, mutta se voi säteillä myös takareiden, pohkeen ja jopa jalkaterän tai jalkapohjan alueelle". Juurikin näin. Sain siis parin viikon triplakuurin B-vitamiinia ja viikon kuurin tulehduskipulääkettä. Kuudessa päivässä vaiva ei ole juuri juoksutauostakaan huolimatta helpottanut. Ensi viikolla pääsen onneksi fysioterapeutille. Lääkäri arveli kolmen kerran riittävän, mutta määräsi varmuuden vuoksi kahdeksan kertaa.

Kun verenkuvasta saatiin eliminioitua kaikki muut vaihtoehdot oireiden aiheuttajiksi, jäljelle jäi vain ylikunto. Kun luettelin lääkärille, mitä kaikkea olen tänä keväänä puuhastellut, hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja sanoi, että kyllähän sinulla aikamoinen kattaus siinä on ollutkin. Urheilulääkäri oli erinomainen ja empaattinen. Hän sai minut ymmärtämään, että en ole todellakaan ensimmäinen tämän ihmistyypin edustaja, joka hänen ovestaan astuu valittelemaan vaivojaan. Hän sanoi, että usein silti tavoitteellisetkin ihmiset huokaavat helpotuksesta, kun heille kerrotaan, että nyt on pidettävä paussi harjoittelemisesta - ja suorittamisesta. Kun yhtäkkiä voikin päästää irti.

Lääkäri kertoi ylikunnon kehittyneen pikkuhiljaa. Jokainen yksittäinen palanen on kasvattanut kokonaiskuormitusta, ja jossakin vaiheessa yksi palanen on vain ollut liikaa ja saanut koko paketin luhistumaan. Hassua, että pystyn melkein nimeämään ne yksittäiset palaset, jolloin olisi pitänyt himmata, sillä muistan, milloin lenkki oli tahmea tai palautuminen tuntui kestävän ikuisuuden. En olisi silti ikinä uskonut, että liiallinen kokonaiskuormitus voi johtaa tällaiseen lopputulokseen - ja näin nopeasti, parissa viikossa!

Treeniohjelmani alkoi tammikuussa. Kaksi kuukautta meni ilman mitään ongelmia. Saatoin vaihtaa välillä treenipäivää kiireistä johtuen, mutta se ei vaikuttanut yleisoloon. Kuntoni kasvoi tasaisesti, vauhdit paranivat ja sykkeet pysyivät matalampina. Sitten tuli kamala stressi ja kiire opintoihin liittyvissä asioissa. Tunnit loppuivat kesken ja jouduin jättämään pari treeniä väliin. Hyvä treenirytmi rikkoutui. Tein liian monta treeniä perä jälkeen, kovaakin, ilman lepopäiviä. Yksi hyvin mennyt vetotreeni olikin liian rankka, kun tein sen samaan aikaan kun kuukautiset alkoivat. Palautuminen hidastui, mutta menin lenkille, vaikka olin todella väsynyt ja jalat sattuivat. Lähdin juoksemaan reipasta lenkkiä liian kovaa vauhtia. Lähdin lenkille, vaikka kurkku oli karhea. Menin Tampereelle, lensin Ruotsiin, kirjoitin, huolehdin, ajattelin. Mietin koko ajan ehdinkö, kerkiänkö, deadline tulee liian äkkiä, pystynkö. Osaanko. Ajattelin, että jos vielä kaksi viikkoa kestän, niin sitten on taas helpompaa. Mutta keho päätti toisin.

Olin lääkärin vastaanotolla niin uupunut käveltyäni sinne vajaan parin kilometrin matkan, että sanoin suoraan, että tällä hetkellä pelkkä maratonin ajatteleminenkin saa huokaamaan, että "mä en jaksa". Parasta oli, että lääkäri suhtautui minuun ymmärtäväisesti. Hän ei alkanut arvottaa valintojani tai tapojani, vaan totesi rauhallisesti, että nyt pitäisi saada niksautettua aivot sellaiseen asentoon, että ei ajattelisi tuloksia tai tavoitteita lainkaan. Kysyin tietysti, että mitä minä nyt sitten saan tehdä. Saan käveleskellä metsässä tai lasten kanssa puuhastella, kävellä kauppaan, hyötyliikkua. Mutta ei niin, kuten pääni jo ehti ajatella, että miettisin tulevia kilometrejä, kuinka paljon niitä milläkin kerralla ahnehtisin. Pitäisi oppia nautiskelemaan, olemaan verkkainen, ei tehokas. 

No sehän on helpommin sanottu kuin tehty, enkä usko, että minulla on kummoisia mahdollisuuksia muuttua ihmisenä, ainakaan niin kokonaisvaltaisesti kuin tällainen muutos vaatisi. Mutta olen nyt käynyt metsässä pari kertaa kävelemässä. Parissa päivässä keskisyke oli kävelylenkeillä laskenut kymmenen pykälää, joten jonkinlainen elpyminen on ainakin käynnissä. Olen myös pyöräillyt ja tehnyt päivittäin lankkua. Kirjoitin kauppalistaan 'kahvakuula', ja mies kantoi kotiin kuuden kilon pönikän. Youtube-videot neuvonani olen nyt opetellut heiluttelemaan mötikkää. Olihan se ihan kivaa ja tuli hikikin. Juosta en ole edes yrittänyt. Ensimmäisellä metsälenkillä tuli tuskanhiki pelkästä ylämäestä, portaissa voimat tuntuivat loppuvan kesken. 

Ajattelin, että pidän juoksutaukoa nyt sen pari viikkoa ja kokeilen sitten rauhaksiin. Rehellisesti sanottuna en edes harkinnut Hampurin maratonille osallistumista ylikunnon paukahdettua päälle. Keho kertoi olollaan, että se ei ole nyt viisasta. En halua riskeerata terveyttäni, sillä maratoneja tulee ja menee. Haluan saada voimani takaisin ja pakarani kuntoon ja katsoa sitten uudestaan. Ja sitten, kun saan juoksuluvan ja se tuntuu toimivan, teemme kuntotestin uudestaan ja katsomme, mikä on lopullinen totuus. Lähden nyt siis Hampuriin kannustamaan miestäni. Kasvattelemaan treeni- ja kisahalujani. Arvokas kokemus, sekin.


Tänä keväänä katselen maisemia rauhallisemmissa vauhdeissa.
Mutta onneksi on metsä.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Maratonohjelman kuntotesti numero 2

Kiitos kuvasta Poppikselle!


Viime perjantaina kävin maratonohjelman toisessa kuntotestissä. Olin raskaan Karhu-viestin jälkeen kuulostellut oloani ja käynyt seuraavana päivänä vain vitosen löysällä hölkällä metsässä ja kuntoradalla. Olin venytellyt ja rullaillut päivittäin ahkerasti, käynyt hierojallakin, mutta takareidet pysyivät kireinä ja kipeinä. Hierojalla ne olivat olleet miltei kosketusarat. Keskiviikkona oli sellainen olo, että tekee taas mieli juosta. Ohjelmassa oli kevyt 8k. Pää oli vastaanottavainen liikkumisen tuomille endorfiineille ja hikoilemiselle, mutta melko pian matkaan päästyäni totesin, että raskasta on, edelleen. Sykkeet nousivat nopeasti lähelle aerobista kynnystä, vaikka vauhti oli rauhallinen. Tuntuma vauhdista oli kyllä toinen, luulin juoksevani kovempaa mitä kello näytti. Neljän kilometrin jälkeen takareisissä alkoi tuntua taas enemmän, ja juokseminen muuttui askel askeleelta tuskaisemmaksi. Käsivarretkin alkoivat särkeä. Ajattelin, että jos juokseminen on tällaista maratonilla, en todellakaan jaksa juosta sitä loppuun. Juokseminen oli nyt vaikeampaa jo kevyessä vauhdissa kuin Karhu-viestissä kovemmassa vauhdissa. Menin kotiin ja mietin, ehdinkö mitenkään palautua enää. 

Perjantaina pääsin sitten tositoimiin ja kohtaamaan todellisuuden, kun pääsin Liikuntamyllyn radalle. Tammikuun 7. päivänä, eli tasan kolme kuukautta aikaisemmin, olin juossut samaisen 12 kilometrin testin samaisella radalla. Testistä ja sen tuloksista kirjoitan täällä. Testi meni silloin hyvin ja antoi lupaavat odotukset reilun kolmen kuukauden maratontreenille. Testissä juostiin kuusi kahden kilometrin vetoa 40 sekunnin palautuksella, jonka aikana mitattiin veren laktaattiarvot. Vauhdit olivat molemmilla testikerroilla samat: 7:11 / 6:15 / 5:47 / 5:35 / 5:23 / 5:11. Tällä kertaa arvioin itsevarmasti, että pystyisin juoksemaan vielä seitsemännen vedon, vauhtiin 4:58. Ja kuinkas sitten kävikään.

Lähdin juoksemaan, kun olin vähän aikaa venytellyt ja tehnyt liikkuvuutta. Ensimmäinen siivu tuntui kevyeltä, mutta kun katselin kellostani sykettä, se oli noussut jo yli 150:n. Hikikin nousi hetkessä pintaan. Seuraava veto alkoi jo tuntua, ja katselin sykkeideni edelleen jatkavan nousuaan, nyt ne olivat jo 163 - 167. Olin unohtanut kellooni tuon aerobisen kynnyksen hälytyksen, eli kello piippaili aina, kun syke nousi 167:ään. Kolmannella vedolla kuulin väärin, että nyt tahti on 5:35, ja hetkeksi helpotuin, sillä juoksu tuntui todella raskaalta. Syke oli jo 174 eli maksimikynnyksellä. Todellisuudessa tahti oli 5:47, ja olen sitä vauhtia juossut viime aikoina reippaat lenkkini ja allekin. Mietin mielessäni, että tämä on ihan toivotonta. Poppis oli tullut jossakin vaiheessa katsomaan ja kuvaamaan, ja ajattelin, että kyllä täytyy hänen ihmetellä kankeaa ja raskasta menoani. Jalka ei vaan noussut enää ja takareisiäkin oli alkanut kiristää. Rehellisyyden nimissä en muista, milloin juokseminen olisi ollut noin raskasta. Tuolta varmaan aloittelevasta juoksijasta tuntuu.

Sain juostua 5:35:n tahdilla parin kilsan vedon loppuun, syke oli muistaakseni 178, olin aivan läkähdyksissäni ja puuskutin, hikoilin ja häpesin siinä mittauspöydän äärellä. Että olen joku random blogikirjoittelija, joka keksii omat tuloksensa ja sitten testissä todellisuus paljastuu. Tällainen käväisi totta tosiaan mielessä. Oli jotenkin todella vaikea ymmärtää, että vauhti on mikä on ja minä en pääse kovempaa. 5:47 tuntui ihan vitoselta. Lähdin vielä 5:23:n vetoon, mutta sitä juostessani tiesin, että kovinta vetoa en enää pysty edes yrittämään. Lopetin kesken 1,6 kilometrin kohdalla kun syke oli 183 - 184, takareidet polttivat ja en pystynyt puhumaan. 

Olimme kaikki aika hämmentyneitä ja ihmeissämme. Sekä syke- että laktaattiarvot olivat lähteneet heti ensimmäiseltä vedolta hurjaan nousuun, ja tammikuiseen testiin verrattuna romahdus oli huomattava. Koko maratonohjelman ajan kuntoni oli tasaisesti noussut, olin pystynyt juoksemaan kovempaa matalammilla sykkeillä. Juokseminen oli ollut pääosin helppoa ja mukavaa. Vasta pari viikkoa lenkit olivat olleet tahmeita ja olin ollut ihmeissäni hitaasta palautumisesta. Olin kurkkukivun takia pitänyt neljän päivän levonkin. Tuntui epätodelliselta, että suorituskyky voi huonontua niin nopeasti. Nyt ainakin tiedän, mitä se on, kun kunto romahtaa. Se ei romahda yhden tai kahden väliin jäävän treenin takia. Pystyin tuossa hetkessä suhtautumaan asiaan yllättävän rennosti, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten ole myöhemmin miettinyt joka ikistä kevään treeniä, miten se meni, ja missä kohdassa aloin tuntea, että kaikki ei ole kunnossa. Suorituskykyni oli nyt vielä surkeampi kuin Karhu-viestissä, ja juoksun jälkeen tuntui kuin olisin juossut maratonin tai ainakin melkein. 

Päättelimme, että minulla on kaksi vaivaa: jokin jumi, joka säteilee takareiteen, sekä kehon ylirasitustila. Kaikki seuraavan viikon treenit peruttiin. Ainakin viikon lepäisin, ja sitten kokeilisin ihan varovasti, miltä kevyt lenkki tuntuu. Joskus pari viikkoa riittää palautumiseen. Viime syksynä minulla oli myös treeniuupumista, mutta se oli erilaista. Olin ennemminkin mieletäni väsynyt, juokseminen ei huvittanut ja pidin omaehtoisesti viikon tauon. Suorituskyky ei kuitenkaan ollut olennaisesti laskenut, ja viikon paussin jälkeen homma toimi taas. Tällä kertaa mieli ei antanut periksi. Halusin niin kovasti päästä tavoitteeseeni, että vaikka lenkit muuttuivat tahmeiksi ja palautuminen kesti kamalan kauan, en lopettanut treenaamista. Ajattelin, että muutaman viikon jaksan vielä ja sitten onkin jo maraton. Kroppa vain ei venynytkään. Tahdonvoima ei näköjään riitä, vaikka aika pitkälle viekin. Koko viikonlopun olin kuin tulisilla hiilillä, kun mietin, onko kyseessä "vain" ylikunto, vai onko oireiden taustalla jokin vakavampi syy. Eilen pääsin onneksi urheilulääkärille, joka oli todella asiansa osaava ja empaattinen tyyppi.

Kirjoittelen siitä käynnistä vielä oman tarinansa. Mutta loppukevennykseksi voin sanoa, että olen näköjään todella hyvä antamaan neuvoja muille, mutta itse en ota opikseni millään. Seuraava kirjoitus siis kertoo, minkälaisesta kattauksesta oma ylikuntoni muodostui ja mistä sellaisen omaehtoinen hankkiminen voi johtua. Korostan jo tässä vaiheessa, että noudattamani maratonohjelma yksistään ei ole ollut liian tiukka, vaikka siinä paljon kilometrejä ja kovaakin treeniä on ollut. Oikeanlaisessa elämäntilanteessa olisin varmasti pystynyt vetämään sen ilolla loppuun.

To be continued...

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Karhu-viesti 1.4.

Blogissani on tekeillä kolme tekstiaihiota: 1) Karhu-viesti, 2) kuntotesti ja 3) ylirasitus. Tässä valossa kun aloitetaan ykkösestä, viestisuoritukseni asettuu vähän ymmärrettävämpään valoon. Mutta aloitetaan nyt sitten kisarapsasta, kun ei juoksemaankaan pääse. Luvassa vauhtia ja yllättäviä käänteitä.

Viime lauantaina, aprillipäivänä, oli siis kauden ensimmäinen kisa, Karhu-viesti, jonka juoksimme jälleen miesten kunto- ja erikoisjoukkuesarjassa Raumalta Poriin. En ole tänä vuonna suunnitellut kisakalenteriani lainkaan, ainoastaan Hampuri ja kesän Nuts Pallas on lyöty lukkoon. Viime kesänä kisasin niin paljon, että tänä vuonna haluan ottaa vähän rennommin. Huhtikuun ekalle viikonlopulle olin kuitenkin miettinyt sunnuntaista Tulppaanijuoksua, joka Turun seudulla on tavannut avata kisakauden aina keväisin. Viime vuoden joukkueemme Mainiot Mailerit oli ehtinyt ilmoittaa minut viestiin, joka juostiin edellisenä päivänä. Matkaksi olivat valinneet minulle tällä kertaa ankkuriosuuden, joka on 9,2 kilometriä. Saisin näin harjoitusta maratonia varten. Mikäs siinä, ajattelin, viime vuoden ennätysjuoksuni mielessäni. Olen siitä täällä blogissanikin hehkuttanut usean kerran, niin mieleenpainuva juoksu oli. 

Nyt juokseminen oli tuntunut jo pari viikkoa huonolta. Jalat olivat tukossa, katupöly vaivasi, ja sitten tulin vähän kipeäksikin, tosin en tiedä, johtuiko kurkkukipukin katupölystä vai mistä. En silti osannut huolestua, koska vaikka juokseminen ei kulkenutkaan, minua ei silti tympäissyt lähteä lenkille, juoksun viehätys ei ollut kadonnut. Kurkkukivun takia olin jopa pitänyt neljän päivän juoksupaussin. Viestiviikolla kävin vain tiistaina ja torstaina kahdeksan kilometrin kevyellä lenkillä. Tiistaina erityisesti oikea takareisi oli kireä kuin viulunkieli, ja kireys tuntui myös säären etuosassa, kuin jokin hermo olisi ollut pinteessä. Torstain lenkki oli kireyden lisäksi muutenkin fiasko. Sykkeet nousivat päälle 160:n jo 6:30:n vauhdissa, jossa lukema on viime aikoina ollut yleensä 150 tai alle. Tuskanhiki valui, ja hermostuin jalkojeni kunnosta. Olin kyllä venytellyt aina lenkin päätteeksi, mutta rullan olin unohtanut koko kevääksi lähes kokonaan. Torstain lenkin jälkeen ja perjantaina rullasin kuin mielipuoli ja yritin venytellä jalkojani kuntoon. Kevään aikana juostut useat sadat kilometrit nastalenkkareilla olivat tehneet pahaa jälkeä, ja tajusin sen vasta nyt. 

Luotin kuitenkin, että saan jalkani lauantaiksi kuntoon. Aina ennenkin kisoissa on tapahtunut jokin ihmevertyminen, ja jos yleisolo onkin ollut väsynyt, se on karissut viimeistään kun on päässyt matkaan. Viime kerralla juoksin kakkososuuden, joten en juuri joutunut odottelemaan omaa vetoani, mutta kyllä päivä tälläkin kerralla hujahti mukavasti muiden juoksua seuratessa ja tsempatessa. Ehdin hyvin verkkaamaan, ja Porin suuntaan lönkytellessäni huomasin, että juoksua siivittäisi myötätuuli. Verkka kulki ihan hyvin, oli suihkuttanut jalkoihini hirvittävät määrät magnesiumia ja kietonut vielä kompressiosäärystimet niiden tueksi, ja ajattelin, että ehkä minä nyt rapiat yhdeksän kilsaa jaksan minkälaisilla jaloilla tahansa. Pientä paniikkia aiheutti lähtöalue, jossa huomasin, että oma osuuteni alkaisi päällystämättömällä pyörätiellä, jossa oli isojakin soralohkareita. En yhtään tiennyt, missä kohdassa siirryttäisiin maantien laitaan, ja toivoin, että se olisi äkkiä. Kaikki joukkueemme jäsenet olivat juosseet oman osuutensa todella hienosti ja lujaa. Toivoin, että pystyn vastaamaan heidän menoonsa, ja mietin edellistä vetoharjoitustani, joka oli mennyt hyvin. Olin juossut neljä paritonnista ja yhden tonnin vedon, kaksi viimeistä vauhdein 4:58 ja 4:35, ja meno oli tuntunut ihan hyvältä. Tarkoitus oli tehdä toinen samanlainen vetoharjoitus ennen kisoja, mutta sen kohdan treeniohjelmassa olinkin kipeänä. Ajattelin kuitenkin, että jos olen kunnossa, pääsen ihan hyvin vitosen vauhtia ja allekin.

Jonkin aikaa sain odotella vaihtoalueella edellistä joukkueemme juoksijaa, mutta kun sain läpystä kiinni, ampaisin matkaan. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että alussa en huomannut soraa lainkaan. Lensin kuin raketti eteenpäin, alamäki ja myötätuuli nostattivat minut huimaan vauhtiin. Hetken aikaa kiitin luojaani ja kaikkia muita jumalia ja ajattelin, että jalkani ovat kunnossa ja nyt saan vain liitää maaliin. Soratietä jatkui noin 1,6 kilometriä. Ensimmäisen kilometrin keskivauhti oli 4.35/km, joten silloin kaikki todella oli vielä kunnossa. Mutta sitten pikkuhiljaa alamäki tasaantui tasaiseksi, nilkkani alkoivat vaarallisesti muljahdella lohkareiden alla, pohkeet alkoivat polttaa ja meno muuttua raskaammaksi ja raskaammaksi ja raskaammaksi... Pohkeet olivat niin tulessa, että silmänräpäyksen ajan mielessäni kävi soittaa miehelleni, että tule juoksemaan tämä loppuun, minä en pysty. Mies oli nimittäin mukana autolla helpottamassa vaihto- ja kyyditysrumbaa. Pohkeet siitä kuitenkin vertyivät, mutta sitten alkoivat takareidet vetää jumiin. Ne vaan sattuivat ja sattuivat joka askeleella, ja huomasin vauhtini laskevat tasaisesti. Laskeskelin kuitenkin, että jos saisin sen pidettyä 5:20:n tietämillä, alun kova repäisy takaisi kohtuullisen keskivauhdin. Mutta vauhti hidastui aina jopa 5:35:een, joka tuntui kummallisen raskaalta. Maratonohjelman, sykkeiden ja vauhtien perusteella kuntoni kehitys antoi odottaa ihan jotain muuta.

Kun matkaa oli jäljellä alle puolet, tiesin, että pystyn raahautumaan maaliin, jollakin konstilla. Ohitseni juoksi mies, joka huikkasi jotain kannustavaa. Menoni näytti varmaan kamalalta. Loppumatka taittui yllättävän nopeasti, vaikka se oli yhtä tuskaa. Viimeiselle kilometrille sain sentään vähän nostettua vauhtia, tahti oli jotakuinkin 5:25. Mutta olo oli hirvittävä, ja maaliviivalla oli pakko mennä hetkeksi ihan kaksinkerroin vetämään henkeä. Muu joukkue oli kannustamassa maalissa, ja sain tilitettyä ensihätään jaloistani. Oma kelloni näytti matkaksi 9,23 kilometriä ja ajaksi 49.16, tahti 5:20. Hävetti ihan törkeästi. Olin ainut, joka oli treenannut koko kevään kovaa, kilometrejä oli kasassa yli 600, ja kunto tasaisessa nousussa. Sitten olin joukkueemme heikoin lenkki. Olin ihan varma, että surkea esitykseni johtui jaloistani, että ne olivat niin tukossa, että en vain päässyt kovempaa. Mutta aavistin kuitenkin, että meno oli kyllä raskasta jostakin muustakin syystä, en olisi muuten ajatellut loppuvaiheessa oksentavani. Joukkueemme oli lopulta 48. sijalla 123:sta joukkueesta.

No, nyt tiedän, eilisessä kuntotestissä käytyäni, että suorituskykyni on tuosta Karhu-viestistäkin huonontunut. Jalat ovat edelleen jumissa, hierontakaan ei auttanut. Kehoni on jatkuvassa ylirasitustilassa, sitä kihelmöi kauttaaltaan, kuin muurahaisia kulkisi taukoamatta joka puolella ihoa. Väsyttää ja ärsyttää. Maanantaina on aika varattuna urheilulääkärille, joka toivottavasti osaa kertoa, onko kyseessä elimistön ylikunto vai jokin muu. Ehkä myös takareisien kireys selviää. 

Kirjoittelen tuosta kuntotestistä oman postauksensa, mutta tällä hetkellä olen vielä vähän äimistynyt tästä yllättävästä käänteestä. Toisaalta, onhan kevät ollut kaikkinensa kovin kuormittava, joten ehkä syy on liian raskaassa kombinaatiossa. Turha sitä on kuitenkaan vielä jossitella, ennen kuin saan asiantuntijatietoa, missä nyt mennään.

No mutta, ehdinpähän ainakin päivittää blogia, jos jotain, heh heh. Olen niin tottunut viilettämään pää kolmantena jalkana, että tämä pakkolepo tuntuu todella vaikealta. Odotan vain sitä, että juokseminen on taas kevyttä ja ihanaa, koska sellaista sen kuuluu olla. Aika monta blogiaihetta pyörii taas mielessä, jatketaan niistä myöhemmin. 


Lähdössä vielä satoi.