lauantai 8. huhtikuuta 2017

Karhu-viesti 1.4.

Blogissani on tekeillä kolme tekstiaihiota: 1) Karhu-viesti, 2) kuntotesti ja 3) ylirasitus. Tässä valossa kun aloitetaan ykkösestä, viestisuoritukseni asettuu vähän ymmärrettävämpään valoon. Mutta aloitetaan nyt sitten kisarapsasta, kun ei juoksemaankaan pääse. Luvassa vauhtia ja yllättäviä käänteitä.

Viime lauantaina, aprillipäivänä, oli siis kauden ensimmäinen kisa, Karhu-viesti, jonka juoksimme jälleen miesten kunto- ja erikoisjoukkuesarjassa Raumalta Poriin. En ole tänä vuonna suunnitellut kisakalenteriani lainkaan, ainoastaan Hampuri ja kesän Nuts Pallas on lyöty lukkoon. Viime kesänä kisasin niin paljon, että tänä vuonna haluan ottaa vähän rennommin. Huhtikuun ekalle viikonlopulle olin kuitenkin miettinyt sunnuntaista Tulppaanijuoksua, joka Turun seudulla on tavannut avata kisakauden aina keväisin. Viime vuoden joukkueemme Mainiot Mailerit oli ehtinyt ilmoittaa minut viestiin, joka juostiin edellisenä päivänä. Matkaksi olivat valinneet minulle tällä kertaa ankkuriosuuden, joka on 9,2 kilometriä. Saisin näin harjoitusta maratonia varten. Mikäs siinä, ajattelin, viime vuoden ennätysjuoksuni mielessäni. Olen siitä täällä blogissanikin hehkuttanut usean kerran, niin mieleenpainuva juoksu oli. 

Nyt juokseminen oli tuntunut jo pari viikkoa huonolta. Jalat olivat tukossa, katupöly vaivasi, ja sitten tulin vähän kipeäksikin, tosin en tiedä, johtuiko kurkkukipukin katupölystä vai mistä. En silti osannut huolestua, koska vaikka juokseminen ei kulkenutkaan, minua ei silti tympäissyt lähteä lenkille, juoksun viehätys ei ollut kadonnut. Kurkkukivun takia olin jopa pitänyt neljän päivän juoksupaussin. Viestiviikolla kävin vain tiistaina ja torstaina kahdeksan kilometrin kevyellä lenkillä. Tiistaina erityisesti oikea takareisi oli kireä kuin viulunkieli, ja kireys tuntui myös säären etuosassa, kuin jokin hermo olisi ollut pinteessä. Torstain lenkki oli kireyden lisäksi muutenkin fiasko. Sykkeet nousivat päälle 160:n jo 6:30:n vauhdissa, jossa lukema on viime aikoina ollut yleensä 150 tai alle. Tuskanhiki valui, ja hermostuin jalkojeni kunnosta. Olin kyllä venytellyt aina lenkin päätteeksi, mutta rullan olin unohtanut koko kevääksi lähes kokonaan. Torstain lenkin jälkeen ja perjantaina rullasin kuin mielipuoli ja yritin venytellä jalkojani kuntoon. Kevään aikana juostut useat sadat kilometrit nastalenkkareilla olivat tehneet pahaa jälkeä, ja tajusin sen vasta nyt. 

Luotin kuitenkin, että saan jalkani lauantaiksi kuntoon. Aina ennenkin kisoissa on tapahtunut jokin ihmevertyminen, ja jos yleisolo onkin ollut väsynyt, se on karissut viimeistään kun on päässyt matkaan. Viime kerralla juoksin kakkososuuden, joten en juuri joutunut odottelemaan omaa vetoani, mutta kyllä päivä tälläkin kerralla hujahti mukavasti muiden juoksua seuratessa ja tsempatessa. Ehdin hyvin verkkaamaan, ja Porin suuntaan lönkytellessäni huomasin, että juoksua siivittäisi myötätuuli. Verkka kulki ihan hyvin, oli suihkuttanut jalkoihini hirvittävät määrät magnesiumia ja kietonut vielä kompressiosäärystimet niiden tueksi, ja ajattelin, että ehkä minä nyt rapiat yhdeksän kilsaa jaksan minkälaisilla jaloilla tahansa. Pientä paniikkia aiheutti lähtöalue, jossa huomasin, että oma osuuteni alkaisi päällystämättömällä pyörätiellä, jossa oli isojakin soralohkareita. En yhtään tiennyt, missä kohdassa siirryttäisiin maantien laitaan, ja toivoin, että se olisi äkkiä. Kaikki joukkueemme jäsenet olivat juosseet oman osuutensa todella hienosti ja lujaa. Toivoin, että pystyn vastaamaan heidän menoonsa, ja mietin edellistä vetoharjoitustani, joka oli mennyt hyvin. Olin juossut neljä paritonnista ja yhden tonnin vedon, kaksi viimeistä vauhdein 4:58 ja 4:35, ja meno oli tuntunut ihan hyvältä. Tarkoitus oli tehdä toinen samanlainen vetoharjoitus ennen kisoja, mutta sen kohdan treeniohjelmassa olinkin kipeänä. Ajattelin kuitenkin, että jos olen kunnossa, pääsen ihan hyvin vitosen vauhtia ja allekin.

Jonkin aikaa sain odotella vaihtoalueella edellistä joukkueemme juoksijaa, mutta kun sain läpystä kiinni, ampaisin matkaan. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että alussa en huomannut soraa lainkaan. Lensin kuin raketti eteenpäin, alamäki ja myötätuuli nostattivat minut huimaan vauhtiin. Hetken aikaa kiitin luojaani ja kaikkia muita jumalia ja ajattelin, että jalkani ovat kunnossa ja nyt saan vain liitää maaliin. Soratietä jatkui noin 1,6 kilometriä. Ensimmäisen kilometrin keskivauhti oli 4.35/km, joten silloin kaikki todella oli vielä kunnossa. Mutta sitten pikkuhiljaa alamäki tasaantui tasaiseksi, nilkkani alkoivat vaarallisesti muljahdella lohkareiden alla, pohkeet alkoivat polttaa ja meno muuttua raskaammaksi ja raskaammaksi ja raskaammaksi... Pohkeet olivat niin tulessa, että silmänräpäyksen ajan mielessäni kävi soittaa miehelleni, että tule juoksemaan tämä loppuun, minä en pysty. Mies oli nimittäin mukana autolla helpottamassa vaihto- ja kyyditysrumbaa. Pohkeet siitä kuitenkin vertyivät, mutta sitten alkoivat takareidet vetää jumiin. Ne vaan sattuivat ja sattuivat joka askeleella, ja huomasin vauhtini laskevat tasaisesti. Laskeskelin kuitenkin, että jos saisin sen pidettyä 5:20:n tietämillä, alun kova repäisy takaisi kohtuullisen keskivauhdin. Mutta vauhti hidastui aina jopa 5:35:een, joka tuntui kummallisen raskaalta. Maratonohjelman, sykkeiden ja vauhtien perusteella kuntoni kehitys antoi odottaa ihan jotain muuta.

Kun matkaa oli jäljellä alle puolet, tiesin, että pystyn raahautumaan maaliin, jollakin konstilla. Ohitseni juoksi mies, joka huikkasi jotain kannustavaa. Menoni näytti varmaan kamalalta. Loppumatka taittui yllättävän nopeasti, vaikka se oli yhtä tuskaa. Viimeiselle kilometrille sain sentään vähän nostettua vauhtia, tahti oli jotakuinkin 5:25. Mutta olo oli hirvittävä, ja maaliviivalla oli pakko mennä hetkeksi ihan kaksinkerroin vetämään henkeä. Muu joukkue oli kannustamassa maalissa, ja sain tilitettyä ensihätään jaloistani. Oma kelloni näytti matkaksi 9,23 kilometriä ja ajaksi 49.16, tahti 5:20. Hävetti ihan törkeästi. Olin ainut, joka oli treenannut koko kevään kovaa, kilometrejä oli kasassa yli 600, ja kunto tasaisessa nousussa. Sitten olin joukkueemme heikoin lenkki. Olin ihan varma, että surkea esitykseni johtui jaloistani, että ne olivat niin tukossa, että en vain päässyt kovempaa. Mutta aavistin kuitenkin, että meno oli kyllä raskasta jostakin muustakin syystä, en olisi muuten ajatellut loppuvaiheessa oksentavani. Joukkueemme oli lopulta 48. sijalla 123:sta joukkueesta.

No, nyt tiedän, eilisessä kuntotestissä käytyäni, että suorituskykyni on tuosta Karhu-viestistäkin huonontunut. Jalat ovat edelleen jumissa, hierontakaan ei auttanut. Kehoni on jatkuvassa ylirasitustilassa, sitä kihelmöi kauttaaltaan, kuin muurahaisia kulkisi taukoamatta joka puolella ihoa. Väsyttää ja ärsyttää. Maanantaina on aika varattuna urheilulääkärille, joka toivottavasti osaa kertoa, onko kyseessä elimistön ylikunto vai jokin muu. Ehkä myös takareisien kireys selviää. 

Kirjoittelen tuosta kuntotestistä oman postauksensa, mutta tällä hetkellä olen vielä vähän äimistynyt tästä yllättävästä käänteestä. Toisaalta, onhan kevät ollut kaikkinensa kovin kuormittava, joten ehkä syy on liian raskaassa kombinaatiossa. Turha sitä on kuitenkaan vielä jossitella, ennen kuin saan asiantuntijatietoa, missä nyt mennään.

No mutta, ehdinpähän ainakin päivittää blogia, jos jotain, heh heh. Olen niin tottunut viilettämään pää kolmantena jalkana, että tämä pakkolepo tuntuu todella vaikealta. Odotan vain sitä, että juokseminen on taas kevyttä ja ihanaa, koska sellaista sen kuuluu olla. Aika monta blogiaihetta pyörii taas mielessä, jatketaan niistä myöhemmin. 


Lähdössä vielä satoi.



2 kommenttia:

  1. Hurjasti tsemppiä! Toivottavasti syy löytyy oireiden taustalle ja nyt sitten vain lepoa ja kaikkea muuta ihanaa kevään odotusta!
    Ps. Hauskaa tuommoinen porukkaviesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu! Toivon totisesti, että syynä on "vain" ylikunto eikä mitään vakavampaa. On tässä silti tullut mieleen kaikenlaista, että mitä sitten tämän jälkeen. Luultavasti laajennan lajikattausta ja hankin maantiepyörän, ja alan tehdä kaikkea (lue: yritän opetella tekemään) vähän rennommin. Mutta kiitos, ja tuommoinen viesti on tosissaan ihan mahtava! :)

      Poista