torstai 25. toukokuuta 2017

Voimaa gluteus mediukseen

Tässäpä ohjeita pakaran keskimmäisen lihaksen eli gluteus mediuksen vahvistamiseksi. Kun gluteus medius on timmissä kunnossa, loukkaantumiset jäävät vähemmälle. Keskimmäisen lihaksen tehtävä on pitää lantio juostessa paikoillaan. Heikko tai passiivinen medius voi aiheuttaa epävakautta koko jalan alueelle. Näin kävi minulle, kun kilometrimäärä kasvoi ja heikko medius johti virheasennon korostumiseen. Lantioni on todennäköisesti kiikannut jonkin verran sivuun joka juoksuaskeleella, vähän, mutta kuitenkin. Pienemmissä kilometreissä se ei ole haitannut, mutta kovempia määriä kudokset eivät enää kestäneet. Siksi takareidessä on edelleen kipeitä kohtia, joissa kudokset ovat revenneet. Paraneminen kestää, sillä venytteleminen tekee yhä kipeää, samaten yli neljän kilometrin juoksumatkat, joissa jalat alkavat väsyä.

(En ole enää ihan varma ylikuntodiagnoosistakaan, sillä voihan olla niin, että kun en olisi oikeastaan pystynyt revenneellä takareidelläni lainkaan juoksemaan, sykkeet nousivat tappiin, koska juoksin väkisin ja jalan mukana raahaamiseen meni enemmän energiaa. Tai sitten voi olla että ylikunnon oireita kyllä oli, mutta ne eivät olleet niin pahoja kuin luulin. Sillä nyt kulkee kyllä vapaauinti peruskuntomielessä, pyöräilykin, vaikka pitkiä lenkkejä en ole ehtinyt tekemään, ja nopeat juoksuvedot sujuvat ilman kipua ja väsymystä.)

Fysioterapeutti neuvoi vahvistamaan nimenomaan tuota gluteus mediusta, jotta saan lantion vahvaksi ja juoksuasennon kuntoon. Olen noudattanut todella orjallisesti ohjeita. Jos en päivittäin, niin ainakin joka toinen päivä olen tehnyt joitakin neuvotuista liikkeistä.

Tässä ne nyt teillekin, armaat lukijat.

1. Alkuasento kylkimakuulla, alempi käsi pään alla. Selkä suorana, alempi kylki aktiivisena ilmassa ja poikittainen vatsalihas aktivoituneena. Jalat ovat koukussa. Nosta päällimmäisen jalan polvi kohti kattoa, pidä kantapäät yhdessä. Tee toistoja molemmin puolin 120 x.

2. Alkuasento selinmakuulla, molemmat polvet koukussa lattialla. Nosta lantio ylös, aktivoi keskivartalo ja ojenna lonkat. Pysy ylhäällä ja ojenna toinen jalka suoraksi, reidet samansuuntaisina ja lantio tikkusuorana. Laske lantio alas. Työ tehdään keskivartalolla, lantio ei saa kiertyä sivulle. Toista 15 x molemmat jalat.



3. Alkuasento selinmakuulla, polvet koukussa ja pohkeet jumppapallolla. Nosta lantio ylös ja ojenna lonkat. Keskivartalo aktiivisena. Pysähdy ylhäällä, koukista polvet, ojenna ja laske lantio alas. Lantio ei saa kallistua sivulle tai kiertyä. Toistoja 15 x.



4. Jalat lantion levyisessä haara-asennossa, kuminauhan voi sitoa esimerkiksi portaisiin tai patteriin. Laita se sitten nilkkaan. Vie jalkaa takaviistoon kiertäen lonkkaa ulospäin. Toista molemmat jalat 20 x.



5. Asento suoraan kuminauhaa kohden, kuminauha jälleen nilkan ympäri. Kierrä varpaat ulos ja vie jalka sivukautta taakse, kierrä varpaat eteen ja tuo jalka eteen. Toistoja molemmilla jaloilla 15 x.



Lopuksi vielä toimiva takareiden aktiivinen venytys. Istu lattialla, venytettävän jalan polvi hieman koukussa ja toinen jalka koukussa sen alla. Nilkan alla rulla tms. Vie ylävartaloa suorana olevan jalan päälle, selkä suorana. Tee pumppaavaa liikettä, venytyksen saa tuntumaan eri kohdissa lonkan asentoa ulko- tai sisäkiertoon vaihtelemalla.

Näitä kun jaksaa veivata, niin kyllä alkaa juokseminen tuntua erilaiselta. Motivaatiota lisää se, että muutoksen todella huomaa!

perjantai 12. toukokuuta 2017

Pakarat kuntoon!



Kuusi viikkoa on kulunut ihmetellessä, että miten tässä nyt näin kävi. Takareidestä löytyi fysioterapeutilla kipeä kohta, ihan kuin pieni patti, ja se on edelleen venytellessä kipeä. Tulimme siihen tulokseen, että olen juossut Karhu-viestissä 1.4. takareiteni revähdykseen. Luulin, että revähdykseen tarvitaan jokin yksittäinen, selkeä tapaus, jonka todella huomaa, mutta ei se olekaan niin. Revähdys voi kehittyä pikku hiljaa. Duodecimin Terveyskirjaston mukaan "Lihasrepeämässä lihaskudokseen syntyy verenvuotoa, joka on havaittavissa pian vamman jälkeen veripahkana tai myöhemmin kudoksiin ja ihon alle ilmaantuvana mustelmana. Repeämäkohta on aristava, ja lihaksen jännittäminen ja esimerkiksi repeämän aiheuttaneen liikkeen toistaminen kuormittamattakin aristaa." 

Omassa tapauksessani revähdys kehittyi salakavalasti kilometrimäärän kasvaessa lopulta miltei kaksinkertaiseksi. Ennen juoksin 30 - 50 kilsaa viikossa, ohjelman aikana 50 - 70. Olen käynyt pari kertaa sekä fysioterapeutilla että fysikaalisessa hoidossa, jossa syy vaivaani löytyi nopeasti. Fyssari äkkäsi saman tien, että lantioni pettää ja kaatuu herkästi sivuun, jos esimerkiksi nostan polven eteeni vyötärön tasolle. Hän ymmärsi, että tämä johtuu pakaran heikosta tukilihaksesta, Gluteus mediuksesta, joka on avain kaikkeen. Jos tässä keskimmäisessä poikittaislihaksessa ei ole riittävästi voimaa, kaikki salilla pumpatut pakaraa ja takareittä vahvistavat lihastreenit menevät hukkaan. Jos lantio pettää, en saa voimaa takareisistäni ja pakaran muista lihaksista käyttöön. Juoksussa olen ammentanut voimaa takareisistä, kun lantio on kallistunut sivuun, ja tietyssä kohdassa kudokset ovat ottaneet lopullisesti nokkiinsa. Luulen, että tuo kohta oli nimenomaan Karhu-viestissä, sillä siellä takareidet suorastaan polttivat ja kramppailivat koko matkan.

Sain ohjeeksi vahvistaa tätä tukilihasta hyvin yksinkertaisin kotikonstein. Olen tehnyt harjoituksia kuuliaisesti nyt jo parin viikon ajan joka päivä, ja pakarani keskilihas on totta tosiaan vahvistunut. Huomaan sen kävellessäni, mutta eilen huomasin sen myös lenkillä. Lantion asento oli parempi, se pysyi pystymmässä ja juokseminen oli jotenkin vaivattomampaa kuin ennen. Aion jatkaa tätä helppoa lihaskuntotreenaamista edelleen. Niin juu, ja lenkillä! Sain tosiaan fyssarilta myös neuvon käydä lyhyillä 3 - 4 kilometrin verryttelyillä, koska se tekee kuulemma kudoksille hyvää, liikkuminen nopeuttaa elpymistä.


Hampurissa juoksin sen ensimmäisen lyhyen verkan, viikko sitten tiistaina toisen. Se oli lähimetsässä ja kuntoradalla, ja sykkeet lähtivät heti hurjaan nousuun. Ihan kevyessä vauhdissa pinkaisivat heti yli 160:n ja sitten jopa 167:ään, joka minulla siis anaerobinen kynnys. Pistin aina kävelyksi yli 160:n sykkeessä, ja kun se laski, kokeilin verkkaa. Viime lauantaina olin taas vajaan neljän kilsan verkalla, silloin syke pysytteli normaalilukemissa. Ja eilen aamulla sain vihdoin ja viimein maistaa sitä niin kovasti kaipaamaani juoksemisen huumaa, kun lähdin auringonpaisteessa metsään ja kuntoradalle kirmaamaan. Takareisi mahdollistaa tosiaan tuon kevyen juoksun, vaikka se vähän tuntuukin, mutta syke pysyi normilukemissa ja askel oli kevyt! Oli niin ihanaa, että melkein itkin.

Ylikuntoasiasta en olekaan enää huolissani. En enää edes tiedä, kumpi oli ensin, ylikunto vai takareisiprobleemi, vaikuttivatko ne toisiinsa ja olisiko toinen tullut toisesta huolimatta. Joka tapauksessa olen pystynyt pitämään peruskuntoani yllä koko ajan, siksi en olekaan niin tuskastunut tilanteestani.

Olen vaihtanut auton melkein kokonaan pyörään ja kulkenut kaikki päivittäiset matkat polkien. Kilometrejä kertyy kummasti. Olen myös käynyt pari kertaa viikossa uimassa vapaauintia, ja taito on karttunut ihan mukavasti. Viime perjantaina uin 2000 metriä tunnissa. Pysähtelin aina välillä 50 metrin altaan päässä vetämään henkeä, mutta ihan hyvin se kokonaisuutena meni.

Olen kuullut, että takareisi voi vihoitella jopa puoli vuotta. Olin kuitenkin saanut juosta 1,5 vuotta ilman minkäänlaisia vaivoja, joten todella terveenä tässä on menty. Pitäisi kuitenkin muistaa, että työvälineitä täytyy huoltaa. Jos kirjoitan työkseni, minun pitää terottaa kynä, kun se tylsyy. Tai jos muste loppuu, vaihtaa kynä. Jos tietokone jumittaa, se pitää viedä huoltoon. Onhan koneille usein vuosihuoltokin, että pysyvät kunnossa. Juoksijan työväline on keho. Jos sitä ei huolla, myös se menee jumiin. Olen siis huollossa, koska olen laiminlyönyt riittävän ylläpidon. Sitä voidaan kutsua myös juoksijan telakaksi. Mutta parempaan suuntaan menossa!

Olen ihan superinnoissani hengessä mukana huomenna juostavalla HCR:llä. Seuraan monien tuttujen taivalta reaaliajassa ja toivotan tsemppiä hurjasti jokaiselle!!



perjantai 5. toukokuuta 2017

Kisaturistina Hampurin maratonilla

Näkymä hotellin ikkunasta.




Hieman erilainen kisamatka siitä Hampurin maratonista sitten tuli, mitä toiveikkaana tammikuussa ajattelin ja mitä varten aloin innoissani valmistautua. Maaliskuussa päälle ryöminyt ylikunto ja takareiden kivulias kramppi eivät osoittaneet järin suuria toipumisen merkkejä, ja tiesin, etten olisi mitenkään voinut juosta matkaa. Samassa lentokoneessa matkusti maratoonareita kuka minnekin, sunnuntaina 23.4. juostiin nimittäin vähän siellä sun täällä: Hampurissa, Wienissä, Lontoossa, Varsovassa ja Helsingissä nyt ainakin.

Muiden kisajännityksen aistiminen ja viimeisten valmistautumisrituaalien seuraaminen ei rehellisesti sanottuna saanut oloani mitenkään ahdistuneeksi. En surkutellut kohtaloani, päinvastoin olin helpottunut, ettei minun tarvinnut juosta. Ihmettelen itsekin omituisen lunkia suhtautumistani tilanteeseeni. Juokseminen oli tuntunut viimeiset kerrat niin tympeältä, vaikealta ja kivuliaalta, että minulla ei ollut sitä lainkaan ikävä. Totta kai minulla oli kova kaipuu sitä hyvää oloa kohtaan, joka lenkeillä parhaimmillaan tulee, mutta siitä oli liian pitkä aika, kun viimeksi olin kokenut sen. 

Mutta Hampuri! Jos jossakin oli mahtavaa olla kisaturistina, niin juuri siellä. En muista, olenko joskus lapsuuden matkoilla poikennut kaupunkiin, mutta aikuisiällä paikka oli minulle uusi. Kaikki sujui saksalaisen järjestelmällisesti ja mutkattomasti heti lentokentältä alkaen. Suoraan metroon, jolla kartasta tarkistamallemme pysäkille, asemalta kadulle, katse ylös, jossa hotellimme jo häämöttikin kukkulan laella. Sieltä oli mahtava näköala Elbe-joelle, jossa lepäsi huippuristeilijöitä ja kauempana häämötti telakan nosturit. Ilma oli raikas, mutta todella myrskyisän tuulinen. Ajattelin, että jos olisin ollut menossa juoksemaan, olisin stressannut itseni tuulen takia kipeäksi. Mutta mies oli ihailtavan rauhallinen.

Salaa mielessäni mietin, mitä mahtaa hänen taipaleestaan tulla. Harjoitukset olivat olleet kovin epäsäännöllisiä ja toisaikaisia, kokonaiskilometrejä oli tainnut tulla vuoden alusta noin 260, kun minä taas olin juossut itseni 662 kilometrillä reilussa kolmessa kuukaudessa kipeäksi reporangaksi. Mies oli myös kärsinyt edellisenä viikonloppuna flunssasta ja sen jälkeen kokonaisvaltaisista vatsaongelmista. Käytössä olivat renniet ja samarin, asidofilus bifilus ja niin edelleen.

Emme saaneet huonetta heti haltuumme, joten lähdimme kävelemään Expoon ja lähtöpaikalle. Matkaa oli noin 1,5 kilometriä, ihanteellinen verkkailu seuraavaa päivää ajatellen. Minäkin hain Exposta kisakassini ja tarkistin lähtölistasta nimeni, siellä se keikkui sivun ylimmäisenä. Messuhallissa taisi tulla tippa pari kertaa linssiin. Kassin jakajat eivät vaikuttaneet lainkaan kummastuneilta, kun sanoin, että minun pitää palauttaa ajanotto-chip saman tien, koska en voi juosta. Kaipa siellä oli moni muukin, joka jakoi saman kohtalon.


Siellä se nimi komeilee. Aika paljon muuten tanskalaisia, mutta heillä olikin kisapaikalle lyhyt matka.

Hengailimme jonkin aikaa Expossa, mutta emme ostaneet mitään, koska siellä kävi vain käteinen, mikä oli outoa. Ihastelimme matkan varrella kukkivia kirsikkapuita, katukahviloita, vanhoja rakennuksia ja suuria puistoalueita, joissa näkyi paljon juoksijoita. Näimme myös Reeperbahnin ja aivan käsittämättömän valtaisan huvipuiston, sitä kiertäessä ei olisi päivä riittänyt, hyvä jos kaksikaan. Hotellissa kävimme syömässä saksankieliseltä listalta tilaamamme hamburger jotakin, ja eteemme kiikutettiin voimakkaasti suolattuja keitettyjä perunoita sekä lihaa jonkin hyytelön kera. Hampurilainen on tietysti hampurilainen, merkitys vain vaihtelee!

Huone oli aivan uskomaton. Olenkohan koskaan edes ollut noin hienossa hotellissa, epäilen. Näkymä ikkunasta oli suoraan joelle, ja leveällä ikkunalaudalla ihastelin sitä samalla, kun venyttelin kipeää jalkaani. Pystyin keskittymään sataprosenttisesti miehen kannustamiseen ja valmentamiseen, mistä ei olisi tullut mitään, jos olisin itse ollut siinä vieressä stressaamassa. Kehotin häntä ehdottomasti menemään parin kilsan verkalle ennen illallista, samaten geelit kannatti laittaa jo valmiiksi geelivyöhön, numerolappu paitaan ja miettiä muutenkin juoksuvaatteet valmiiksi. Hän teki työtä käskettyä. Verkka oli tuntunut kuulemma täysin kivuttomalta ja askel kevyeltä, mikä valoi itseluottamusta ensikertalaiseen.


Samarinia tankkausjuomaksi.

Sänky oli täydellinen, ja herätys kello 7 riittävä. Mies kävi aamiaisella sillaikaa kun suoritin aamuvenyttelyt ja -voimistelut. Verkkailimme lähtöpaikalle, ja perillä olimme kello 8.30. Porukkaa oli todella paljon. Toivotin onnea ja kerroin, mihin miehen tulee mennä, otin itselleni hyvän spotin lähtöalueen tuntumasta. Aurinko paistoi ja tuuli oli tyyntynyt, mutta taivaalla oli kovin arvaamattoman näköisiä pilviä. Lämpöasteita oli noin 9, joten liian kuumassa ei tarvinnut juosta. Kelaajat lähtivät matkaan 8.45, ja kyllä oli leveitä hymyjä heidänkin kasvoillaan. Sen jälkeen huippujuoksijat päästettiin punaiselle matolle lämmittelemään. Parhaimmilla luki numerolapussa vain sukunimi. Ja huh huh, miltä se heidän verkkaamisensa näytti! Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä ja kyynelet nousivat silmiin, nämä olivat niitä todellisia juoksijoita! Miten vaivattomasti ja oikeaoppisesti heidän askeleensa nousikaan, miten lihaksikkaita heidän kehonsa olivat. Kasvot tyynen rauhallisina, keskittyneinä, katse kaukaisuuteen kiinnittyneenä. Ajattelin, että oma juoksemiseni on kokonaan toinen laji, huh, olin ihailusta ja liikutuksesta aivan vetelä. Miten se voikin olla niin upeaa, kun ihminen juoksee?



Palomiehet ovat aika kovia. Juoksivat noissa univormuissaan koko matkan.

Sitten paukahti starttipistooli, ja huiput ampaisivat matkaan. Etunenässä Ugandan Stephen Kiprotich, joka saapui maaliin ajassa 2.07.31 ja hävisi Etiopian Tsegaye Mekonnenille viisi sekuntia. Keskivauhti oli koko matkan sellaiset 3 min/km. Moro. Tajuntani ei edes riitä moiseen suoritukseen, mutta oli se vaan hiuksia nostattavaa olla todistamassa jotakin tuollaista. Juoksijoita vain tuli ja tuli, olisikohan heitä ollut kaikkiaan 15 000. Panin merkille numerot, joiden tuntumaan itse olisin paikantunut, ja minusta heidänkin alkuvauhtinsa vaikutti hurjalta. Koko maratonin ajan koin valtavaa epäuskoa: olenko minäkin muka suoriutunut tuosta matkasta ja vieläpä ihan kohtuulliseen aikaan?? Koko juokseminen tuntui omalla kohdallani niin utopistiselta.

Melkein samalla hetkellä, kun lähtölaukaus kajahti, taivaalta alkoi sataa rakeita ja vettä samaan aikaan. Eikä mitenkään vähän, vaan roiskimalla, niin että siinä seistessä kastui hetkessä. Mies ei ollut vielä edes ylittänyt lähtöviivaa, ja taas kävi mielessä, että onkohan se jänistänyt tai tullut muuten vaan jokin elämää suurempi vatsaongelma. Mutta vielä mitä, melkein viimeisten joukossa viivan ylitti miekkonen, joka oli täyttä hymyä. Olin ihan kummissani, sillä hänelle ei ole mitenkään luonteenomaista nauttia väenpaljouksista. Mutta niin se vaan meni, juoksuhuuma näkyi tarttuneen jo häneenkin. Olin aivan pakahtua, ja sain vielä huudettua onnea matkaan. Sitten käännyin kannoillani ja hölkkäsin hotellille. 

En ollut ottanut juoksuaskeltakaan sitten 7. huhtikuuta, jolloin juoksin epäonnistuneen juoksutestin ja tajusin, että kyseessä ei ole vain pari tahmeaa lenkkiä ja vähän kireä reisi vaan nyt on isompi telakka edessä. Pakkasin kuitenkin tossut mukaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Verkkaaminen tuntui ihan hyvältä, takareisi ei vaivannut eikä syke juuri noussut. Olin syönyt triplakuurin B-vitamiinia ja saanut koko kehoni kihelmöinnin taukoamaan, ja ajattelin, että jospa tämä tästä sittenkin, pikkuhiljaa. Matkaa kertyi 2,89 kilometriä ja keskitahti oli 6:58, mutta täytyy ottaa huomioon, että puolivälissä pidin yli puolen tunnin tauon, kun seurailin maratonin lähtöä. Että eipä tällä perusteella kannattaisi vetää johtopäätöksiä oikeastaan mistään.


Rantabulevardi.

Menin syömään aamiaisen, joka oli yltäkylläinen. Vietin ravintolassa ainakin puoli tuntia, ja sinä aikana kärki kirmasi rantabulevardia ohitseni. Ikkunasta oli suora näkymä kadulle, ja totta tosiaan, ennen kello 9.40 ensimmäiset olivat 12 kilometrin kohdalla. 12 kilsaa vajaassa 40 minuutissa maratonilla, ei hullumpaa. Olin siinä rantabulevardilla noin kello 10.30, mutta vaikka kuinka silmä tarkkana katsoin, miestä en nähnyt. Seisoin siinä niin kauan, että ohitse rahjusti enää yksittäisiä juoksijoita, jotka lähes kaikki kävelivät tai nilkuttivat. Päättelin, että miehen on täytynyt jo mennä, ja aika kovaa oli mennytkin, sillä hän pääsi ylittämään lähtöviivan vasta kello 9.15. 




Olimme sopineet, että menen maalialueen lähettyville viimeistään kello 13.30, jolloin mies olisi juossut vajaat 4,5 tuntia. Mutta enhän minä sieltä malttanut pois pysyä. Venyteltyäni ja tehtyäni lihaskuntoa huoneessa vielä lisää kirjasin meidät ulos hotellista kello 12 ja suuntasin Messuhalleille päin. Valtava puisto oli toden totta viehättävä, ja ajattelin, että vielä minä tulen tänne juoksemaan ja tähän nimenomaiseen puistoon verkkaamaan. Aurinko oli taas alkanut paistaa, eikä tuulikaan ollut vielä yltynyt kovempiin lukemiin. Löysin noin 400 metriä ennen maalia sopivan liikenteenjakajan, jonka oikealta puolelta juoksivat tavalliset juoksijat ja vasemmalta viestijoukkueet. Niitä olikin yllättävän paljon, ja tapana tuntui olevan, että muu joukkue juoksi ankkurin vierellä tätä kirittäen maaliin. Olin siinä noin kello 12.30 ja annoin juoksun tulla minuun. Se oli mahtavaa. Tuohon aikaan ohitseni kipitti noin 3.30:n maratoonareita, ja ihmettelin, miten hyvävoimaiselta porukka vaikutti. Oli myös mielenkiintoista seurata, minkä ikäisen ja kuntoisen näköisiä juoksijoita tuohon aikaan maaliin oli tulossa. Oli ihan kaikenlaisia. Todella monesta en olisi ikinä arvannut, miten kovassa kunnossa he ovat, ja niin vaan olivat. Nuoria, vanhoja, laihoja, tanakoita. Se oli ihan todella hienoa. Aina kun näin numerolapussa suomalaisen nimen, karjaisin täysillä hyvä sejase, joillekin Finnish Marathon Runnersin paitaan pukeutuneille huusin vain hyvä Suomi. Tuli pala kurkkuun ja aika monta kertaa kyynelet silmiin.





No sitten. Kello tuli 13 ja ohitse menivät neljän tunnin juoksijat, minäkin olin tuossa porukassa Vantaalla tullut maaliin. Ja kovakuntoisilta näyttivät hekin. Porukkaa lappasi ja lappasi, 15 000 juoksijaa todellakin konkretisoitui siinä seisoskellessa. Välillä satoi räntää ja tuli voimakas tuulenpuuska, ja hytisin siinä paikallani. Mutta sitten aurinko taas pilkisti ja lämmitti säteillään. Kello 13.30 aloin laskeskella, että mies on nyt juossut 4 tuntia 15 minuuttia. Osittain pelkäsin, että jotakin kaameaa on tapahtunut ja maratonin voima on näyttänyt hänelle mustimman puolensa. Mutta osa minusta taas uskoi, että sitkeydellään hän raahautuu maaliin vaikka pää kainalossa.

Kello 13.40 alkoi tulla epätoivo. Juoksijat eivät näyttäneet enää niin hyvävoimaisilta, vaikka määrätietoisia olivatkin. Lähellä häämöttävä maali sai todennäköisesti askelen nousemaan, vaikka joillakin näytti olevan tosi kivuliasta etenemistä kramppien tai muiden jalkavaivojen takia. Mies oli ollut matkassa 4h25min. Ja sitten! Yhtäkkiä huomasin, että sieltä hän tulee, edelleen hymy naamallaan. Huusin minkä jaksoin, että hyvä sinä!! Ja mies kertoi, että hän on maalissa pian. No kyllä kyllä, sanoin että juoksen sinne myös. Ja minähän juoksin. Olin niin innoissani, että puikkelehdin ihmisjoukkojen halki kuin tuulispää. Mutta maaliin ei niin vain mentykään, se oli juoksijoille tietenkin. Piti mennä portaat ylös ja alas, jotta pääsi maalialueen toiselle puolelle, mutta sielläkään ei päässyt juoksijoiden lähietäisyydelle. Sitä paitsi mies oli jo mennyt. Pian soi puhelin, ja sovittiin treffit läheisen kirkon edustalle. Ja kyllä sinne saapui onnellinen mies.

Nettoaika oli 4.30.02, ihan huippuaika tuolla valmistautumisella ja vatsaongelmilla. Nettoajan merkityksen muuten tajuaa tässä kisassa oikein kouriintuntuvasti. Bruttoaika oli nimittäin 4.44, eihän se kerro muuta kuin järjettömästä odottelusta ennen lähtöä. Oli tullut kuulemma kylmä siinä sateessa seisoskellessa. Mutta juoksu oli sujunut kuin unelma 25 kilometriin saakka. Alun ruuhkassa ei ollut päässyt omaan vauhtiin pitkiin aikoihin, mutta sitten eteneminen oli ollut ihanan kevyttä pitkään. Ohiteltua oli tullut kuulemma kymmeniä ja taas kymmeniä tyyppejä. 15 kilometriä oli ylittynyt 5:50 keskivauhtiin, puolikas jopa 5:47. Mutta 25 kilometrissä jalat olivat yhtäkkiä silmänräpäyksessä muuttuneet tönköiksi puujaloiksi. The Famous Marathon Wall. Järkytyksestä toivuttuaan kilometrin päästä hän oli saanut taas juoksemisesta otteen. Katsoimme kellosta, että vauhdit pysyivät kohtalaisina aina 38 kilometriin saakka, vasta viimeisillä oli 7:n ja 8:n keskivauhteja. Maha ei ollut vaivannut ollenkaan, kaikki geelit olivat uponneet. Kuulemma vasta kilometrissä numero 41 oli tuntunut siltä, että nyt matka voisi pikku hiljaa loppua.

Ihmeellisen vähillä vaurioilla selvisi! Nännit vuosivat verta, hehheh. Mutta jalkaterät aivan ehjät, ei ruhjeita eikä hiertymiä. Lentokoneessa istuessaan hän tosin muuttui jonkinlaiseksi ihmisen ja ankan risteytykseksi, ja loppumatka oli melkoisen huvittavaa katsella sitä vaappumista. Joku kysyikin, että did you do the marathon today?

No, nyt on suunniteltu jo seuraavaa kisaa. Olen aivan varma, että neljä tuntia alittuu helposti, kunhan mies vähän treenaa. Varmasti jopa 3.30, vaikkei itse uskonutkaan.



Mutta olipahan hauska kokemus olla tsemppaamassa ja kannustamassa. Juoksemisen huuman tavoitti tälläkin tavalla, vaikka mieluiten siellä itse olisikin raastamassa. Hampurin reitti vaikutti todella kivalta. Se oli nopea ja tasainen, mies sanoi, että tuntui kuin jopa puolet matkasta olisi juostu aavistus alamäkeen. Myrskytuuli alkoi vasta iltapäivällä. Juomapisteillä oli tarjottu vain vettä, loppumatkasta myös geelejä ja banaania ainakin. Olisikohan ollut myös colaa.

Jahka nyt saan itseni kuntoon ja juoksuhimot kohdilleen, niin alan miettiä, missä voisin ottaa tämän juoksun takaisin. 




Ihana Hampuri.