Siirry pääsisältöön

Kisaturistina Hampurin maratonilla

Näkymä hotellin ikkunasta.




Hieman erilainen kisamatka siitä Hampurin maratonista sitten tuli, mitä toiveikkaana tammikuussa ajattelin ja mitä varten aloin innoissani valmistautua. Maaliskuussa päälle ryöminyt ylikunto ja takareiden kivulias kramppi eivät osoittaneet järin suuria toipumisen merkkejä, ja tiesin, etten olisi mitenkään voinut juosta matkaa. Samassa lentokoneessa matkusti maratoonareita kuka minnekin, sunnuntaina 23.4. juostiin nimittäin vähän siellä sun täällä: Hampurissa, Wienissä, Lontoossa, Varsovassa ja Helsingissä nyt ainakin.

Muiden kisajännityksen aistiminen ja viimeisten valmistautumisrituaalien seuraaminen ei rehellisesti sanottuna saanut oloani mitenkään ahdistuneeksi. En surkutellut kohtaloani, päinvastoin olin helpottunut, ettei minun tarvinnut juosta. Ihmettelen itsekin omituisen lunkia suhtautumistani tilanteeseeni. Juokseminen oli tuntunut viimeiset kerrat niin tympeältä, vaikealta ja kivuliaalta, että minulla ei ollut sitä lainkaan ikävä. Totta kai minulla oli kova kaipuu sitä hyvää oloa kohtaan, joka lenkeillä parhaimmillaan tulee, mutta siitä oli liian pitkä aika, kun viimeksi olin kokenut sen. 

Mutta Hampuri! Jos jossakin oli mahtavaa olla kisaturistina, niin juuri siellä. En muista, olenko joskus lapsuuden matkoilla poikennut kaupunkiin, mutta aikuisiällä paikka oli minulle uusi. Kaikki sujui saksalaisen järjestelmällisesti ja mutkattomasti heti lentokentältä alkaen. Suoraan metroon, jolla kartasta tarkistamallemme pysäkille, asemalta kadulle, katse ylös, jossa hotellimme jo häämöttikin kukkulan laella. Sieltä oli mahtava näköala Elbe-joelle, jossa lepäsi huippuristeilijöitä ja kauempana häämötti telakan nosturit. Ilma oli raikas, mutta todella myrskyisän tuulinen. Ajattelin, että jos olisin ollut menossa juoksemaan, olisin stressannut itseni tuulen takia kipeäksi. Mutta mies oli ihailtavan rauhallinen.

Salaa mielessäni mietin, mitä mahtaa hänen taipaleestaan tulla. Harjoitukset olivat olleet kovin epäsäännöllisiä ja toisaikaisia, kokonaiskilometrejä oli tainnut tulla vuoden alusta noin 260, kun minä taas olin juossut itseni 662 kilometrillä reilussa kolmessa kuukaudessa kipeäksi reporangaksi. Mies oli myös kärsinyt edellisenä viikonloppuna flunssasta ja sen jälkeen kokonaisvaltaisista vatsaongelmista. Käytössä olivat renniet ja samarin, asidofilus bifilus ja niin edelleen.

Emme saaneet huonetta heti haltuumme, joten lähdimme kävelemään Expoon ja lähtöpaikalle. Matkaa oli noin 1,5 kilometriä, ihanteellinen verkkailu seuraavaa päivää ajatellen. Minäkin hain Exposta kisakassini ja tarkistin lähtölistasta nimeni, siellä se keikkui sivun ylimmäisenä. Messuhallissa taisi tulla tippa pari kertaa linssiin. Kassin jakajat eivät vaikuttaneet lainkaan kummastuneilta, kun sanoin, että minun pitää palauttaa ajanotto-chip saman tien, koska en voi juosta. Kaipa siellä oli moni muukin, joka jakoi saman kohtalon.


Siellä se nimi komeilee. Aika paljon muuten tanskalaisia, mutta heillä olikin kisapaikalle lyhyt matka.

Hengailimme jonkin aikaa Expossa, mutta emme ostaneet mitään, koska siellä kävi vain käteinen, mikä oli outoa. Ihastelimme matkan varrella kukkivia kirsikkapuita, katukahviloita, vanhoja rakennuksia ja suuria puistoalueita, joissa näkyi paljon juoksijoita. Näimme myös Reeperbahnin ja aivan käsittämättömän valtaisan huvipuiston, sitä kiertäessä ei olisi päivä riittänyt, hyvä jos kaksikaan. Hotellissa kävimme syömässä saksankieliseltä listalta tilaamamme hamburger jotakin, ja eteemme kiikutettiin voimakkaasti suolattuja keitettyjä perunoita sekä lihaa jonkin hyytelön kera. Hampurilainen on tietysti hampurilainen, merkitys vain vaihtelee!

Huone oli aivan uskomaton. Olenkohan koskaan edes ollut noin hienossa hotellissa, epäilen. Näkymä ikkunasta oli suoraan joelle, ja leveällä ikkunalaudalla ihastelin sitä samalla, kun venyttelin kipeää jalkaani. Pystyin keskittymään sataprosenttisesti miehen kannustamiseen ja valmentamiseen, mistä ei olisi tullut mitään, jos olisin itse ollut siinä vieressä stressaamassa. Kehotin häntä ehdottomasti menemään parin kilsan verkalle ennen illallista, samaten geelit kannatti laittaa jo valmiiksi geelivyöhön, numerolappu paitaan ja miettiä muutenkin juoksuvaatteet valmiiksi. Hän teki työtä käskettyä. Verkka oli tuntunut kuulemma täysin kivuttomalta ja askel kevyeltä, mikä valoi itseluottamusta ensikertalaiseen.


Samarinia tankkausjuomaksi.

Sänky oli täydellinen, ja herätys kello 7 riittävä. Mies kävi aamiaisella sillaikaa kun suoritin aamuvenyttelyt ja -voimistelut. Verkkailimme lähtöpaikalle, ja perillä olimme kello 8.30. Porukkaa oli todella paljon. Toivotin onnea ja kerroin, mihin miehen tulee mennä, otin itselleni hyvän spotin lähtöalueen tuntumasta. Aurinko paistoi ja tuuli oli tyyntynyt, mutta taivaalla oli kovin arvaamattoman näköisiä pilviä. Lämpöasteita oli noin 9, joten liian kuumassa ei tarvinnut juosta. Kelaajat lähtivät matkaan 8.45, ja kyllä oli leveitä hymyjä heidänkin kasvoillaan. Sen jälkeen huippujuoksijat päästettiin punaiselle matolle lämmittelemään. Parhaimmilla luki numerolapussa vain sukunimi. Ja huh huh, miltä se heidän verkkaamisensa näytti! Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä ja kyynelet nousivat silmiin, nämä olivat niitä todellisia juoksijoita! Miten vaivattomasti ja oikeaoppisesti heidän askeleensa nousikaan, miten lihaksikkaita heidän kehonsa olivat. Kasvot tyynen rauhallisina, keskittyneinä, katse kaukaisuuteen kiinnittyneenä. Ajattelin, että oma juoksemiseni on kokonaan toinen laji, huh, olin ihailusta ja liikutuksesta aivan vetelä. Miten se voikin olla niin upeaa, kun ihminen juoksee?



Palomiehet ovat aika kovia. Juoksivat noissa univormuissaan koko matkan.

Sitten paukahti starttipistooli, ja huiput ampaisivat matkaan. Etunenässä Ugandan Stephen Kiprotich, joka saapui maaliin ajassa 2.07.31 ja hävisi Etiopian Tsegaye Mekonnenille viisi sekuntia. Keskivauhti oli koko matkan sellaiset 3 min/km. Moro. Tajuntani ei edes riitä moiseen suoritukseen, mutta oli se vaan hiuksia nostattavaa olla todistamassa jotakin tuollaista. Juoksijoita vain tuli ja tuli, olisikohan heitä ollut kaikkiaan 15 000. Panin merkille numerot, joiden tuntumaan itse olisin paikantunut, ja minusta heidänkin alkuvauhtinsa vaikutti hurjalta. Koko maratonin ajan koin valtavaa epäuskoa: olenko minäkin muka suoriutunut tuosta matkasta ja vieläpä ihan kohtuulliseen aikaan?? Koko juokseminen tuntui omalla kohdallani niin utopistiselta.

Melkein samalla hetkellä, kun lähtölaukaus kajahti, taivaalta alkoi sataa rakeita ja vettä samaan aikaan. Eikä mitenkään vähän, vaan roiskimalla, niin että siinä seistessä kastui hetkessä. Mies ei ollut vielä edes ylittänyt lähtöviivaa, ja taas kävi mielessä, että onkohan se jänistänyt tai tullut muuten vaan jokin elämää suurempi vatsaongelma. Mutta vielä mitä, melkein viimeisten joukossa viivan ylitti miekkonen, joka oli täyttä hymyä. Olin ihan kummissani, sillä hänelle ei ole mitenkään luonteenomaista nauttia väenpaljouksista. Mutta niin se vaan meni, juoksuhuuma näkyi tarttuneen jo häneenkin. Olin aivan pakahtua, ja sain vielä huudettua onnea matkaan. Sitten käännyin kannoillani ja hölkkäsin hotellille. 

En ollut ottanut juoksuaskeltakaan sitten 7. huhtikuuta, jolloin juoksin epäonnistuneen juoksutestin ja tajusin, että kyseessä ei ole vain pari tahmeaa lenkkiä ja vähän kireä reisi vaan nyt on isompi telakka edessä. Pakkasin kuitenkin tossut mukaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Verkkaaminen tuntui ihan hyvältä, takareisi ei vaivannut eikä syke juuri noussut. Olin syönyt triplakuurin B-vitamiinia ja saanut koko kehoni kihelmöinnin taukoamaan, ja ajattelin, että jospa tämä tästä sittenkin, pikkuhiljaa. Matkaa kertyi 2,89 kilometriä ja keskitahti oli 6:58, mutta täytyy ottaa huomioon, että puolivälissä pidin yli puolen tunnin tauon, kun seurailin maratonin lähtöä. Että eipä tällä perusteella kannattaisi vetää johtopäätöksiä oikeastaan mistään.


Rantabulevardi.

Menin syömään aamiaisen, joka oli yltäkylläinen. Vietin ravintolassa ainakin puoli tuntia, ja sinä aikana kärki kirmasi rantabulevardia ohitseni. Ikkunasta oli suora näkymä kadulle, ja totta tosiaan, ennen kello 9.40 ensimmäiset olivat 12 kilometrin kohdalla. 12 kilsaa vajaassa 40 minuutissa maratonilla, ei hullumpaa. Olin siinä rantabulevardilla noin kello 10.30, mutta vaikka kuinka silmä tarkkana katsoin, miestä en nähnyt. Seisoin siinä niin kauan, että ohitse rahjusti enää yksittäisiä juoksijoita, jotka lähes kaikki kävelivät tai nilkuttivat. Päättelin, että miehen on täytynyt jo mennä, ja aika kovaa oli mennytkin, sillä hän pääsi ylittämään lähtöviivan vasta kello 9.15. 




Olimme sopineet, että menen maalialueen lähettyville viimeistään kello 13.30, jolloin mies olisi juossut vajaat 4,5 tuntia. Mutta enhän minä sieltä malttanut pois pysyä. Venyteltyäni ja tehtyäni lihaskuntoa huoneessa vielä lisää kirjasin meidät ulos hotellista kello 12 ja suuntasin Messuhalleille päin. Valtava puisto oli toden totta viehättävä, ja ajattelin, että vielä minä tulen tänne juoksemaan ja tähän nimenomaiseen puistoon verkkaamaan. Aurinko oli taas alkanut paistaa, eikä tuulikaan ollut vielä yltynyt kovempiin lukemiin. Löysin noin 400 metriä ennen maalia sopivan liikenteenjakajan, jonka oikealta puolelta juoksivat tavalliset juoksijat ja vasemmalta viestijoukkueet. Niitä olikin yllättävän paljon, ja tapana tuntui olevan, että muu joukkue juoksi ankkurin vierellä tätä kirittäen maaliin. Olin siinä noin kello 12.30 ja annoin juoksun tulla minuun. Se oli mahtavaa. Tuohon aikaan ohitseni kipitti noin 3.30:n maratoonareita, ja ihmettelin, miten hyvävoimaiselta porukka vaikutti. Oli myös mielenkiintoista seurata, minkä ikäisen ja kuntoisen näköisiä juoksijoita tuohon aikaan maaliin oli tulossa. Oli ihan kaikenlaisia. Todella monesta en olisi ikinä arvannut, miten kovassa kunnossa he ovat, ja niin vaan olivat. Nuoria, vanhoja, laihoja, tanakoita. Se oli ihan todella hienoa. Aina kun näin numerolapussa suomalaisen nimen, karjaisin täysillä hyvä sejase, joillekin Finnish Marathon Runnersin paitaan pukeutuneille huusin vain hyvä Suomi. Tuli pala kurkkuun ja aika monta kertaa kyynelet silmiin.





No sitten. Kello tuli 13 ja ohitse menivät neljän tunnin juoksijat, minäkin olin tuossa porukassa Vantaalla tullut maaliin. Ja kovakuntoisilta näyttivät hekin. Porukkaa lappasi ja lappasi, 15 000 juoksijaa todellakin konkretisoitui siinä seisoskellessa. Välillä satoi räntää ja tuli voimakas tuulenpuuska, ja hytisin siinä paikallani. Mutta sitten aurinko taas pilkisti ja lämmitti säteillään. Kello 13.30 aloin laskeskella, että mies on nyt juossut 4 tuntia 15 minuuttia. Osittain pelkäsin, että jotakin kaameaa on tapahtunut ja maratonin voima on näyttänyt hänelle mustimman puolensa. Mutta osa minusta taas uskoi, että sitkeydellään hän raahautuu maaliin vaikka pää kainalossa.

Kello 13.40 alkoi tulla epätoivo. Juoksijat eivät näyttäneet enää niin hyvävoimaisilta, vaikka määrätietoisia olivatkin. Lähellä häämöttävä maali sai todennäköisesti askelen nousemaan, vaikka joillakin näytti olevan tosi kivuliasta etenemistä kramppien tai muiden jalkavaivojen takia. Mies oli ollut matkassa 4h25min. Ja sitten! Yhtäkkiä huomasin, että sieltä hän tulee, edelleen hymy naamallaan. Huusin minkä jaksoin, että hyvä sinä!! Ja mies kertoi, että hän on maalissa pian. No kyllä kyllä, sanoin että juoksen sinne myös. Ja minähän juoksin. Olin niin innoissani, että puikkelehdin ihmisjoukkojen halki kuin tuulispää. Mutta maaliin ei niin vain mentykään, se oli juoksijoille tietenkin. Piti mennä portaat ylös ja alas, jotta pääsi maalialueen toiselle puolelle, mutta sielläkään ei päässyt juoksijoiden lähietäisyydelle. Sitä paitsi mies oli jo mennyt. Pian soi puhelin, ja sovittiin treffit läheisen kirkon edustalle. Ja kyllä sinne saapui onnellinen mies.

Nettoaika oli 4.30.02, ihan huippuaika tuolla valmistautumisella ja vatsaongelmilla. Nettoajan merkityksen muuten tajuaa tässä kisassa oikein kouriintuntuvasti. Bruttoaika oli nimittäin 4.44, eihän se kerro muuta kuin järjettömästä odottelusta ennen lähtöä. Oli tullut kuulemma kylmä siinä sateessa seisoskellessa. Mutta juoksu oli sujunut kuin unelma 25 kilometriin saakka. Alun ruuhkassa ei ollut päässyt omaan vauhtiin pitkiin aikoihin, mutta sitten eteneminen oli ollut ihanan kevyttä pitkään. Ohiteltua oli tullut kuulemma kymmeniä ja taas kymmeniä tyyppejä. 15 kilometriä oli ylittynyt 5:50 keskivauhtiin, puolikas jopa 5:47. Mutta 25 kilometrissä jalat olivat yhtäkkiä silmänräpäyksessä muuttuneet tönköiksi puujaloiksi. The Famous Marathon Wall. Järkytyksestä toivuttuaan kilometrin päästä hän oli saanut taas juoksemisesta otteen. Katsoimme kellosta, että vauhdit pysyivät kohtalaisina aina 38 kilometriin saakka, vasta viimeisillä oli 7:n ja 8:n keskivauhteja. Maha ei ollut vaivannut ollenkaan, kaikki geelit olivat uponneet. Kuulemma vasta kilometrissä numero 41 oli tuntunut siltä, että nyt matka voisi pikku hiljaa loppua.

Ihmeellisen vähillä vaurioilla selvisi! Nännit vuosivat verta, hehheh. Mutta jalkaterät aivan ehjät, ei ruhjeita eikä hiertymiä. Lentokoneessa istuessaan hän tosin muuttui jonkinlaiseksi ihmisen ja ankan risteytykseksi, ja loppumatka oli melkoisen huvittavaa katsella sitä vaappumista. Joku kysyikin, että did you do the marathon today?

No, nyt on suunniteltu jo seuraavaa kisaa. Olen aivan varma, että neljä tuntia alittuu helposti, kunhan mies vähän treenaa. Varmasti jopa 3.30, vaikkei itse uskonutkaan.



Mutta olipahan hauska kokemus olla tsemppaamassa ja kannustamassa. Juoksemisen huuman tavoitti tälläkin tavalla, vaikka mieluiten siellä itse olisikin raastamassa. Hampurin reitti vaikutti todella kivalta. Se oli nopea ja tasainen, mies sanoi, että tuntui kuin jopa puolet matkasta olisi juostu aavistus alamäkeen. Myrskytuuli alkoi vasta iltapäivällä. Juomapisteillä oli tarjottu vain vettä, loppumatkasta myös geelejä ja banaania ainakin. Olisikohan ollut myös colaa.

Jahka nyt saan itseni kuntoon ja juoksuhimot kohdilleen, niin alan miettiä, missä voisin ottaa tämän juoksun takaisin. 




Ihana Hampuri.

Kommentit

  1. Ihania tunnelmia! Tuo huippujuoksijoiden näkeminen on minustakin hurjan hienoa! On jännä olla samassa tapahtumassa huippujen kanssa. Ja todella, se juoksemisen kauneus on jotain aivan upeeta ja vauhti ihan käsittämätöntä.

    Hienosti meni maratoonarilta ensimmäinen koitos! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä Raita :) Ollaan tässä(kin) asiassa samalla aaltopituudella, että sen lisäksi että juokseminen on mahtava laji, se on vieläpä upean näköistä :D Näitä kisamuistoja (omia ja muiden) on kiva lueskella joskus jälkikäteen ja palautella tunnelmia mieliin.

      Poista
  2. Voi miten ihanaa, että kykenit nauttimaan juoksuhuumasta tälläkin tavoin. Oli tosi kiva lukea myös tämänkaltaista rapsaa. Kannustusjoukoissa voi tosiaan myös nauttia juoksutunnelmasta ja iloita toisten puolesta. Ajattele, miten monelle saatoit olla myös todellisen tsempin antaja omalla kannustuksella. Upeaa! :) Onnittelut myös miehellesi maratoonista. Hienoa!!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu :) Oli kyllä hienoa päästä seuraamaan tällaista tapahtumaa katsojanakin, jossa oli huippuja juoksemassa. Kyllä se on vaan lajien laji! Tsemppiä sulle tämän viikon koitokseen, seuraan monia juoksututtuja onlinessa, sinua myös!

      Poista
  3. Hieno kirjoitus! Aivan upea asenne sinulla, väitän että kovinkaan moni ei olisi pystynyt noin tyynenä seuraamaan ja kannustamaan muita. Onnea maratoonari-miehelle ja sinulle tsemppiä toipumisaikaan. Kyllä sieltä vielä nouset ja saat kuitattua Hampurin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset onnitteluista ja tsemppauksista :) Ne kyllä lämmittävät mieltäni. Vaikka tämä telakka onkin armollisempi, kun olen voinut tehdä laajasti korvaavia lajeja, kuten uintia ja pyöräilyä hyötyliikuntana sekä lihaskuntoharjoituksia. Juoksua silti kaipaan, sitä keveyttä, kun se todella kulkee. Mutta kyllä, täältä vielä noustaan :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen