lauantai 24. kesäkuuta 2017

Miksi yhä juoksen?


Välillä on kai hyvä pysähtyä kysymään itseltään, minkä vuoksi mitäkin asioita tekee.

Tänä keväänä olen joutunut kysymään itseltäni parikin kertaa, miksi yhä juoksen. Takareisi revähtäneenä, ylikunnon lannistamana olen tuntenut toisinaan suurta vastenmielisyyttä pelkästään ajatuksesta juosta. Onko sitten pakko juosta, jos ei tahdo? No eipä tietenkään.

Mutta minä tahdon. Juosta pitkään ja hartaasti, vuosi toisensa perään, kesällä ja talvella, auringossa ja tuiskussa. Olennaisinta on oppia tuntemaan itsensä ja löytää kulloiseenkin elämäntilanteeseensa sopivin harjoittelemisen muoto, jotta juokseminen pysyisi mielekkäänä ja hauskana, sellaisena, että lenkille on aina ilo lähteä tai ainakin sieltä tulee intoa puhkuen takaisin. Viime keväänä lenkkeileminen ei ollut sellaista. Olin typerä, kun aloin treenata kovaa kyytiä Hampurin maratonille samaan aikaan, kun tein vimmatusti väitöskirjani ensimmäistä artikkelia ja ravasin Tampereella tekemässä jatko-opintokursseja. Ajatustyö saattaa kuulostaa kepeältä ja istuminen suorastaan vaatia liikuntaa vastapainoksi. Mutta ajatteleminen on yllättävän raskasta ja kuluttavaa puuhaa, jonka jälkeen tulisi tehdä vain palauttavaa liikuntaa. Kokonaiskuormitus kasvoi liian raskaaksi, ja lopulta kroppa pani pisteen koko touhulle. Muistan kyllä jossakin vaiheessa ajatelleeni, että kunhan vielä pari viikkoa jaksan, selviän mistä vain.

Mutta eipä se niin mene. Ei elämää pidä suorittaa, vaan elää. Jos joinakin aikoina pitää ponnistella erityisen paljon työelämässä, silloin täytyy höllätä muualta. Kun elämän jokaisella osa-alueella raastaa loputtomasti, menee pian maku kaikesta. Sitä ei saa päästää tapahtumaan.

Keväällä Juoksuaskeleet-blogin Satu kirjoitti juoksun harrastamisesta fiiliksen mukaan. Jäin miettimään hänen viisaita ajatuksiaan, ja olen niitä aina aika ajoin mietiskellyt myöhemminkin. Olen itse kokeillut aika monenlaista treenaamista tässä aikuisiän juoksu-urani aikana. Vaikka olin "juossut" kolme maratonia ja lukuisia puolimaratoneja ennen lasten saantia, juokseminen oli sellaista hyvinkin toisaikaista juoksentelemista vielä silloin. Toisen lapsen saatuani juoksemisesta tuli hetken oma aika, pyrähdys, jonne ehti sännätä suoraan ulko-ovesta ja palata pikapikaa imettämään lasta, joka sylki pulloon.

Silloin muistan ensimmäisiä kertoja miettineeni juoksemista tavoitteellisesti. Asetin tavoitteekseni juosta puolimaratonin alle kahteen tuntiin, ja seuraavan kesän lopussa tavoite täyttyi kepeästi ajalla 1.55.53. Mitään erityistä ohjelmaa en noudattanut, en tiennyt erivauhtisista lenkeistä saati vedoista, lisäsin vain määrää ja juoksin säännöllisesti. Seuraavana talvena päätin ryhtyä tavoittelemaan neljän tunnin alitusta seuraavan kesän maratonilla. Latasin puhelimeeni Runkeeperin ja ryhdyin noudattamaan neljän tunnin ohjelmaa. Siinä oli vain pari muttaa. Minulla ei ollut kokemusta vauhtijuoksuista, enkä tiennyt, että vetoja ei aleta juosta heti täysillä. Minulla ei myöskään ollut sykekelloa enkä liioin tiennyt sykerajoistani tuon taivaallista.

Kuvittelin myös, että kunto kasvaa muitta mutkitta ja jatkaa kasvuaan, mitä enemmän juoksen. Siksi ihmetykseni olikin vilpitön, kun toukokuussa puolimaratonilla juoksin ajan 1.55.43. Samana kesänä aloimme juosta ohjatuissa treeneissä, ja opin aika paljon tavoitteellisesta treenaamisesta. Tein vain sen virheen, että vertasin itseäni muihin ja juoksin aivan liian kovaa. Olin käynyt juoksutestissä selvittämässä peruskestävyys- ja vauhtikestävyysrajani ja kynnysarvoni, mutta en sen enempää kiinnittänyt niihin huomiota treenatessani. Nyt kun katson tuon ajan pk-lenkkien vauhteja, ne olivat kerta toisensa jälkeen lähellä anaerobista kynnystä.

Viime vuoden syksynä olin luopunut ohjatuista treeneistämme, koska olin kisannut koko kesän ja uupuminen oli vienyt parhaan terän. Pidin taukoa ja juoksin järkevämmin, opin nauttimaan ja juoksin ennätyksen maratonilla lokakuussa. Loppuvuosi meni palautellessa ja treenaillessa vähän sitä sun tätä. Sitten vuoden alussa aloitin tiukan, juuri minulle suunnitellun maratonohjelman, joka tähtäsi Hampurin maratonille ja alkuun tempaisi minut ihan täysillä mukaansa. Olin intoa täynnä, ja tavoitteellinen treenaaminen tuntui oikealta ja hyvältä. Viikkokilometrit kasvoivat ja tehot nousivat, mutta samalla myös kuntoni nousi ja vauhdit paranivat. Seurailin tuloksiani ja sykkeitäni, tein tunnollisesti kaikki treenit. Kaksi kuukautta meni hienosti, enkä muistaakseni jättänyt yhtäkään juoksua väliin, vaikka olisin kotiutunut vasta illalla koko päivän reissulta Tampereelta ja lähtenyt pakkaseen juoksemaan iltakahdeksalta. Juoksin, juoksin ja juoksin. Säännöllisesti kävin myös punttisalilla. Odotin Hampurin maratonia ja olin varma, että siellä viimein alittaisin omituiseen kulttimaineeseen muodostuneen neljän tunnin rajan.

Sitten tuli opintomatka Ruotsiin, aikataulut muuttuivat mahdottomiksi ja olin stressistä soikea. Juoksuja jäi välistä, enkä saanut enää kiinni rytmistä. Kehoni oli kuormittunut liikaa, ja se alkoi prakata. Lenkit olivat perä jälkeen tahmeita, raskaita, mahdottomia. Takareidet kiristivät, henki pihisi, rentous ja ilo olivat kadonneet. Minun olisi pitänyt osata kuunnella itseäni ja repäistä itseni irti suorittamisen oravanpyörästä. Tai kyllähän minä kuulin ja tunsin kehon viestimät ongelmat, ymmärsin, että tästä ei hyvää seuraa, mutta kuvittelin jotenkin ylivirittyneillä aivoillani, että voin käskeä kehoni venymään vielä jonkin matkaa. Ei siinä sitten käynytkään niin, ja lopun jo tiedättekin.

Nyt on ollut aikaa ajatella. Olen tosissani miettinyt, mikä on tärkeää. Mikä on tärkeää minulle.

Tärkeintä on ensinnäkin se, että voi ja saa liikkua terveillä jaloilla ja vahvalla, voimakkaalla keholla. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Tärkeintä on liikkua itseään varten, ei suorittaakseen, parantaakseen loputtomasti tuloksiaan, piiskatakseen, rääkätäkseen. On ymmärrettävä tosiasiat, ja hyväksyttävä ne. Itseään on aivan turha verrata muihin tai juosta päteäkseen muiden silmissä. Miksi ihmeessä? Jokainen tekee, mitä tekee, omasta tahdostaan, ja mieluiten siksi, että nauttii siitä. En voi kieltää, ettenkö saisi nautintoa kovista treeneistä, itsensä ylittämisen kokemuksista, venymisestä, onnistumisesta. Se on mahtavaa, parasta. Mutta en ole valmis tekemään niitä kaiken muun hinnalla.

Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että juokseminen on kaunein laji maailmassa, parasta huumetta ja hyvää oloa, olen huomannut, että saan hyvän olon myös pyöräilemisestä ja uimisesta. Voin lopettaa pään hakkaamisen seinään ja pitää yllä peruskuntoani myös näiden lajien avulla. Myös silloin, kun juoksu kulkee.

Ja juoksuhan kulkee, kun sitä ei pakota. Jos olen väsynyt, en enää mene vaan annan kropan levätä ja palautua. Pidin viikon juoksutauon, kun takareisi yhä vain kiristeli ja kipeytyi SM-viestien jälkeen. Viime torstain mäkivetotreeneissä se ei ollut enää niin hankala. Haluan, että opin kuuntelemaan vielä paremmin itseäni ja pystyn säilyttämään liikkumisen ilon koko elämäni, jos vain pysyn terveenä. Tulokset ja niiden parantaminen eivät ole ainut tai tärkein osa juoksemisesta saatavaa hyvää oloa, vaikka siihen ajatukseen on niin helppo sujahtaa mukaan. Olen aivan varma, että kun liikun hyvällä fiiliksellä ja teen sitä, mikä tuntuu hauskalta, voin joskus olla tyytyväinen tuloksiinkin, ihan vaan kaupanpäällisinä.

Olen tällainen kantapääoppilas. Opin sen, mikä itselleni sopii parhaiten, aina kantapään kautta. Mutta pääasia, että opin sentään joskus.

Iloista juhannusta!



On näillä jaloilla vielä paljon kilometrejä jäljellä, kunhan muistaa huoltaa niitä hyvin.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ylikunnosta SM-pronssille


Upea viestijoukkueemme epäonnisen 4x100-viestin jälkeen.

Kuten tiedätte, suunniteltu juoksukevääni ja haviteltu maratonennätykseni heittivät häränpyllyä, kun takareisi revähti ja ajauduin ylikuntoon. Joinakin hetkinä pelkkä ajatus juoksemaan lähtemisestä tympäisi, ja halusin viskata koko tavoitteellisen treenaamisen romukoppaan. Se on kai ihan ymmärrettävää. Juokseminen on ollut minulle aina henkireikä, tapa tuulettaa päätä ja ajatuksia, hetki omaa aikaa, keino kokeilla omia rajoja ja haastaa itseni. Kun juokseminen ei kulkenutkaan toivotulla tavalla, sattui ja oli raskasta lenkistä toiseen, siitä alkoi tulla riippakivi, jota huomasi pelkästään suorittavansa.

Oli ihan hyvä pysähtyä miettimään, miksi ylipäätään juoksen ja mitä harrastuksesta toivon vielä saavani.

Olin Hampurin maratonilla kannustamassa miestäni, kun sain yllättäen viestin VSVU:n juoksijalta. Hän kysyi, lähtisinkö SM-maastoihin Vierumäelle toukokuun alussa. Juostava matka oli kuusi kilometriä. En ollut tuossa kohdassa juossut kilometriäkään pariin viikkoon, ja kisaaminen tuntui utopistiselta ajatukselta. Kyse on siis aikuisurheilusta eli veteraanikisoista, jonne pääsee vasta täytettyään 30 vuotta. Varsinais-Suomen veteraaniurheilijoihin liityin vuosi sitten, sillä jäsenmaksun ansiosta pääsee huomattavasti halvemmalla Urheiluhalliin. Silloin minulla ei ollut aavistustakaan, miten kovia juoksijoita VSVU:lla on. 

Riikka lähestyi seuraavaksi SM-viesteistä, jotka järjestettäisiin 10.6. Ajattelin, että kaipa sitä toipuu sen verran, että 100 metriä jaksaa juosta ja sanoin että voinpa kai tullakin. En ehtinyt ottaa satasen aikaa ennen kisoja, joten ei ollut mitään hajua, miten kovaa juoksen. Kaksi kertaa kävimme muun joukkueen kanssa vaihtoharkoissa ja kerran kävin lasten kanssa Paavo Nurmen stadionilla vetämässä kaksi kertaa satasen piikkareilla. Jaksoin juosta sen kutakuinkin täysillä, joten uskoin selviytyväni koitoksesta. Piikkarit jalassa olin juossut kolme kertaa ennen kisoihin lähtöä. 

Viimeisissä vaihtoharkoissa ei ollut vielä varmaa, pääsisinkö juoksemaan 4x100:n viestiin, sillä joukkueessamme oli viisi tarjokasta eikä ollut päätetty, kuka juoksee ja minkä matkan. Silloin en vielä tiennyt, että minut aiottiin ilmoittaa ruotsalaisviestiin myös. Yksi joukkueemme jäsenistä kuitenkin loukkasi epäonnisesti viimeisessä vaihdossa etureitensä, jossa paljastui pieni repeämä.
Häneltä jäi viestit väliin, mutta muu joukkue säilyi ehjänä starttiin saakka.

Oma takareiteni on edelleen mysteeri. Olen tehnyt fyssarin ohjeiden mukaan ahkerasti pakarajumppaa, mutta kireyttä ja kipua on yhä. Se on vain vaihtanut paikkaa. Fyssari oli sitä mieltä, että ne ovat kalvot, jotka siellä kirraavat, ja saan niitä tuntemusten mukaan rullata ja venytellä. Torstai-illalla kävin vajaan kutosen polkujuoksulla, jonka jälkeen rullasin 45 minuuttia takareittä. Sieltä löytyi niin herkullisia kohtia, etten malttanut lopettaa. Kyllä se kai vähän auttoikin. Se varsinainen revähdyskohta ei ole enää niin kipeä, vain venytellessä tuntuu. Mutta nopeissa ja lyhyissä vedoissa koko jalka on kivuton. Joten aika luottavaisin mielin lähdin matkaan.

Lähdimme yhteiskuljetuksella perjantai-iltana kuuden maissa. Bussi oli täynnä eri-ikäisiä juoksijoita, ja yllätyksekseni mukana oli useita tuttuja vieläpä eri yhteyksistä. Ajelimme pikkuteitä pitkin maakuntaa ja noukimme juoksijan sieltä, toisen täältä. Matka Jämsään kesti viisi tuntia, ja pään tyynyyn painoin 23.30. Uni ei tullut silmään ainakaan tuntiin, ja silmät aukenivat tasan kello 6. Aika heppoisin eväin sitä lähdettiin taistoon. Maittavan aamiaisen jälkeen ajettiin vielä tunnin matka Vaajakoskelle, Jyväskylästä vähän eteenpäin. 

Oli tulossa helteinen päivä. Aurinko paistoi kuumasti jo aamutuimaan, ja pitkähihaisessa verkatessa hiki valui aivan solkenaan. Juoksentelin ensin Sirpan kanssa läheisellä kuntoradalla ja poluilla, sitten hölkkäilin vielä itsekseni. Perusteelliset liikkuvuustreenit, venyttelyt ja aukkarit. Radalla kisattiin tauotta. SM-kisoissa piti olla tiettynä aikana lähtöalueella, josta toimitsijat tulivat noutamaan porukan juoksujärjestyksessä omalle lähtöpaikalle. Siellä sitten odoteltiin, ja huomasin molempien kakkososuuden juoksijoiden näyttävän todella kovakuntoisilta urheilijoilta. Sarjassamme N40 joukkueita oli kolme, joten mitali olisi taattu joka tapauksessa. Vähän ennen kuin saimme asettua vaihtoalueelle, edellisessä erässä kakkosvaihdossa vanhempi miesjuoksija tuupertui maahan ennen kuin sai kapulaa annettua seuraavalle. Verinaarmu tuli otsaan, mutta mies nousi maasta muutamien sekuntien kuluttua ja sai ojennettua kapulan eteenpäin. Häneltä oli kuulemma lähtenyt taju.

Keskittyminen herpaantui hetkeksi, mutta sitten kello 10.32 lähdön aika koitti. Laukauksesta ykkösemme Kati ampaisi matkaan, ja kaikki tapahtui todella nopeasti. Molemmilta puolin Jyväskylän ja Nurmijärven juoksijat singahtivat perä jälkeen eteenpäin, sitten tuli oma vuoroni. Vaihto onnistui hyvin, pääsin vauhtiin ja sain kapulan. Suoralta en muista oikein muuta kuin että painelin niin lujaa kuin kintuista pääsin. Tajuntaan iskeytyi ajatus, että pitäisi päästä vielä lujempaa, sitten Jamila oli jo siinä ja lähti matkaan, pieni paniikki yletynkö antamaan kapulaa, ja sain kuin sainkin sen siirrettyä. Sitten taisin hoiperrella lähtöalueelle, jonne olin luvannut viedä piikkarini Annalle, joka juoksi N50-sarjassa ja jonka oma juoksu oli tuota pikaa. Jotain sähellystä siinä oli, heillä meni lähtöjärjestys uusiksi ja jonkin aikaa jutustelin siinä. Sitten lähdin kohti maalialuetta, mutta matkan varrella näin Katin, joka kertoi, ettemme päässeet maaliin. Mitä ihmettä, sellainen mahdollisuus ei ollut tullut mieleenikään. Ankkuri oli juossut ehkä 20 metriä ja sitten oli paukahtanut oikea pohje. Kipu oli niin kammottava, että hän ei pystynyt raahautumaan maaliin saakka. No lähdettiin saman tien katsomoon kysymään, mikä meininki. Siellä Sirpa-parka makasi mieli maassa ja jalka kipua sykkien. Vaikutti siltä, että syynä olikin akilles, joka oli alkanut turvota. Pelättiin, että jänne oli mennyt poikki. Käytiin läpi tapahtunutta, ja seurattiin samalla radalla koko ajan pyöriviä viestijuoksuja. VSVU:lla on todella kova N45-joukkue, joka tavoitteli 4x100:n Suomen ennätystä. Se jäi ihan pienestä kiinni, mutta oli upea nähdä oikeiden pikajuoksijoiden työskentelyä. M45-joukkue puolestaan paukutti kisoista vissiin kolme Suomen ennätystä.
N45 voitokas superjoukkue

N45 sai kultaa ainakin kahdesta viestistä.

Keskipäivän jälkeen kävimme lounaalla ja menimme jatkamaan kisaseurantaa. Ruotsalaisviesti juostaisiin meidän sarjassamme kello 17.40. Koska ankkuriksi lupautunut oli joutunut jäämään jalkavamman vuoksi Turkuun, minut oli ilmoitettu 400 metrin osuudelle. Ruotsalaisviestissä juostaan tonni: 100m, 200m, 300m ja 400m. Jännitti lähinnä se juoksuvauhti. Satasissa jännittivät vaihdot, mutta nyt piti miettiä juoksemista. Olin juossut nelosen vetoja viimeksi edelliskesänä ja yritin muistella, minkälaista vauhtia niitä olin tiputellut. Päättelin, että pitäisi juosta puoli kierrosta niin, että voisin kiristää sen toisen puolikkaan maaliin. Se vasta noloa olisi, jos hyytyisin katsomon edessä. Sirpan oli joka tapauksessa pitänyt juosta oma osuutensa omassa ikäsarjassaan, joten meidän joukkueessamme juoksi Eeva N55-sarjasta. Jälleen lainasin piikkareita Annalle, jonka viesti oli puoli tuntia meitä ennen. Ja sitten taas lämmittelemään.

Väsymys oli jo alkanut painaa jännityksen täyteisestä päivästä, auringossa vietettyjen tuntien ja huonosti nukutun yön jälkeen. Verryttelyt tällä kertaa kentällä radan keskellä. Liikkuvuus ja venyttelyt, ehkä vähän laiskemmin kuin aamulla. Ja sitten lähtöalueelle, jonne tulimme aavistuksen myöhässä ja saimme toimitsijalta noottia. SM-kisoissa paikalla on oltava ajoissa. Äkkiä kenkien vaihto ja jonoon. Sitten maaliviivalle, josta viimeinen kierros lähti. Piti odotella yllättävän kauan lähtölupaa, mutta vihdoin kuului laukaus ja Jamila viuhahti liikkeelle. Kakkosena Kati ja karjuin aivan täysillä hänen juostessaan ohi. Sitten aloin odotella Eevaa. Nyt vaihto oli helppo, asetuin vain radalle ja otin kapulan käteen. Pääsin kolmantena matkaan, ja nyt jännitti, saisimmeko tästä kisasta varman mitalin, nytkin joukkueita oli vain kolme. Vauhti tuntui heti hyvältä. Ei tietenkään samalta kuin satasella, jossa juostiin täysillä, mutta ihan hyvältä. Yritin pitää menon rentona ja askeleen rullaavana. Joka suunnasta kentältä kuului: "Hyvä Salla!", kun kaikki seurakaverit toivoivat joukkueemme nyt saavan mitalin. Taas juokseminen tuntui menevän niin, etten oikein edes tajunnut. Muistan vain, että tuntui kevyeltä ja mahtavalta. Pian olin toisessa kaarteessa ja jäljellä enää viimeinen suora. Kakkonen juoksi vielä, mutta ei mitään saumaa saada kiinni. Keskityin juoksuun, ettei vauhti hidastuisi ja luulen, ettei se hidastunut. Mitään räjähtävää loppukiriä en saanut aikaan, mutta luulen vauhdin olleen koko matkan ihan ok. Maalissa jalat olivat yhtäkkiä ihan hapoilla, piti hengittää kaksin kerroin, ja jostain syöksyivät joukkuekaverit ilon kyynelistä silmät kimaltaen onnittelemaan. Voi mitä riemun juhlaa! Piti lähteä johonkin suuntaan laukkaamaan vaikka jalat olivat ihan hyytelöä ja posket kramppasivat kun hymyilin niin paljon. Onnitteluja tuli joka suunnalta ja iloiset kasvot loistivat siellä täällä. Olimme totisesti palkintojenjaossa ajoissa paikalla. 
Olipa niin mahtavaa olla taas keskellä juoksuhuumaa ja tällaista ihan erilaista juoksuhuumaa! Tulokset eivät olleet pääasia vaan se, että olimme kaksilla vaihtotreeneillä ylittäneet itsemme ja uskaltautuneet suoraan SM-viesteihin. Kahdella joukkueen jäsenellä oli mennyt jalka, kahdella ei ollut edes satasen aikaa, piikkarit olivat aivan pränikät mutta täällä sitä vaan oltiin! 

Tätä olen kaivannut. Juoksemisesta ja urheilemisesta saatavaa hurmiota, suuria tunteita, itsensä äärimmilleen vetämistä, yhteisöllisyyttä, väsymystä, yhdessä iloitsemista. Olen valmis treenaamaan kovaa ja vaikeroimaankin, mutta harrastamisesta ei saa tulla taakka. Minun pitää osata suhteuttaa harjoitusmäärät ja -tehot muuhun elämään, sillä haluan, että liikkuminen on voimavara ja hyvän olon lähde, ei pakollinen rasite, sillä suorittajalta saattaa unohtua nautinto eivätkä tulokset hampaat irvessä parane. Olen myös ymmärtänyt, että voin, ja on suotavaakin, tehdä myös muuta kuin juosta, jotta paikat kestävät paremmin. Nautin vapaauinnista, joka ei satu mihinkään, mutta saa tehokkaasti tehtynä silti kunnolla hengästymään.