keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

NUTS Pallas "sprinttimatka"

Mahtavat näkymät hotellihuoneen parvekkeelta. Löydätkö poron?

You say climb and I say how high?!

Nyt olen juossut elämäni hienoimmissa maisemissa, Suomen tunturilapissa. Mahtava polkujuoksukokemus jylhiä tuntureita ylös alas tahkoten on yksi mieleenpainuvimmista, jota taatusti muistelen vielä vuosien päästä. NUTS YlläsPallas oli ihan todella hienosti järjestetty tapahtuma, jossa näki oikeastaan pelkästään iloisia kasvoja ja innostuneita ilmeitä. Olen siis loputtoman tyytyväinen, että kaikesta huolimatta lähdin starttiviivalle, vaikka etukäteen tuntui siltä, että jumalat ovat todellakin päättäneet, että minä en tänä kesänä enää juokse.

Lähdimme Mariannen kanssa matkaan torstaiaamuna junalla Turusta. Olin pakannut kaikki kamppeet huolellisesti jo edellisiltana, joten epätoivoiselta aamuhässäkältä vältyttiin. Muuten olo oli jännittynyt, joka ei johtunut iloisena kuplivasta kisajännityksestä. Takareiden tilanteen tiesin, mutta se ei huolettanut, olihan lantio kuvattu ja todellinen kivun aiheuttaja selvinnyt, lääkäriltä juoksulupa saatu ja muutenkin vaiva tuntui olevan juoksutauon ansiosta paranemaan päin. Mutta. Olin tehnyt 10 päivän työputken ja nukkunut kaksi edeltävää yötä todella huonosti. Keskiviikkona muutama tunti ennen työpäivän päättymistä tunsin nielaistessani yhtäkkiä kurkun olevan karhea. Laskin yksi plus yksi: yhtäkkiä räkäiseksi muuttuneet lapset, pitkä työrupeama, jonka aikana 200 kilometriä työmatkapyöräilyä sekä pommiin menneet yöt = FLUNSSA. Eikä! Edellisenä yönä kerta toisensa jälkeen heräillessäni en uskaltanut nielaista ollenkaan, jotta karu todellisuus ei olisi iskenyt intoa kokonaan maahan.

Junassa kuulostelin oloani. Olin niin väsynyt, etten tiennyt, kumpi on syy ja seuraus, väsymys vai flunssa, ja mikä on flunssan todellinen aste. Nielu oli paksu ja nenä tukossa. Pitkä junamatka Rovaniemelle sujui kuitenkin yllättävän joutuisasti, vaikka en saanutkaan kyydissä nukuttua. Mariannekin oli ollut kipeänä, mutta toipumaan päin. Määrätietoisesti silti matkasimme kohti päämäärää. Rovaniemeltä vuokrasimme auton ja suuntasimme kohti Yllästä. Upeat maisemat hivelivät mieltä, ja ihmeen nopeasti tämäkin matka taittui väsymyksestä turvonneilla silmillä. Perillä odotti upea hotelli Lapland Saaga, jonka huoneesta oli mieletön maisema suoraan Yllästunturille. Sen  juurella yksinäinen poro käyskenteli laiduntamassa. Katselin huipulle ja mietin, mitäköhän seuraavan päivän juoksusta tulisi. Toivoin kunnon yöunien helpottavan, aamulla saisi kuitenkin nukkua.


Aamupäivällä numerolappuja hakiessa oli vielä kovin sumuista ja harmaata.

Juoksijoita osallistui monesta eri maasta.

Heräsimme joskus yhdeksän tienoihin ja nielaisin. Edelleen vähän kipeä, mutta nyt nenä oli ihan tukossa. Yleisolo ei kuitenkaan ollut muuttunut niin kehnoksi, että olisin vakavissani harkinnut juoksun väliin jättämistä. Ajattelin, etten kuitenkaan voisi keulia vauhdissa, kun jalan vuoksi pitäisi ottaa rauhassa ja kuulostella. Sitä paitsi olin juossut huhtikuun 7. päivän jälkeen vain alle 100 kilometriä, sen huonommin en tunturijuoksuun olisi voinut juuri kuvitella valmistautuvani, vaikka olinkin huolehtinut korvaavien määrästä. Tosiasia oli, että olin ihan poikki enkä oikein uskonut, että olen pian lähdössä tunturiin tunkkaamaan, mutta silti ajatus 30 kilometrin matkasta ei tuntunut kohtuuttomalta. Jännitystä aiheutti myös sää. Aamupäivällä aurinko pilkahteli, mutta tiesimme, että luvassa oli startin aikoihin rankkasadetta, jopa myrskyä. Vilutti vähän, ja siksi ajattelin pukea päälleni kunnolla vaatetta, vaikka kassiin sortsit olikin napattu mukaan.

Mietin mielessäni, että voin keskeyttää matkan milloin vain. Jotenkin kummasti pääni tuntuu toimivan niin, että mitä epävarmempi olen kunnostani, sitä herkemmin leikittelen ajatuksella keskeyttämisestä. Minusta kesken jättämisessä ei ole mitään noloa, jos sen joutuu tekemään siksi, että jatkaminen olisi vielä typerämpää. Pääni oli toiminut ennen kisaa myös niin, että edellisten kuukausien juoksemattomien kilometrien vuoksi en pitänyt itseäni juoksijana oikeastaan ollenkaan. Kammottavinta oli, että olin menneinä kuukausina uhkaavasti kadottamassa juoksemisen ilon, ja kävin aikamoista jaakopinpainia mielessäni koko harrastuksen mielekkyydestä. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi jättää tätä kokemusta väliin. En ikinä ole lähtenyt kisaamaan särkylääkkeiden voimin, mutta tällä kertaa urheilulääkäri oli neuvonut ottamaan yhden pronaxenin jo ennen kisaa varmuuden vuoksi. Niin tein, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että otin sen ennemmin lievittääkseni flunssan oireita. Tunnustelin oloani ja ajattelin hiljaa mielessäni, että sileälle en kyllä tässä tilassa lähtisi. Nyt oli kuitenkin odotettavissa seikkailuhenkinen tunturijuoksu, jossa jyrkät nousut pakottaisivat joka tapauksessa kävelemään ja saisivat sykkeen madaltumaan. Huomasin suorittavani järjestelmällisesti kisavalmisteluja, kun kello alkoi lähestyä neljää.


Perinteinen Hohto-elokuvatyyppinen kisavalmistelukuva. Numerolaput hotellihuoneen sängyn päällä siellä jossakin.


Yhtään ylimääräistä energiaa en halunnut ennen starttia tuhlata, siksipä ajatuskin lämmittelemisestä tai verkkaamisesta tuntui absurdilta. Lähdimme starttialueelle puolisen tuntia ennen lähtöä. Pilvet kiisivät taivaan ylitse hirvittävää vauhtia, ja tummat ukkosmassat lähestyivät. Puhalsi kylmästi ja hytisin sisäänpäin, ajattelin, että mieluiten olisin vällyjen välissä. Harmitti vähän, sillä edessä olisi ainutlaatuisen mahtava seikkailu ja upeat maastot ja maisemat, halusin saada niistä kaiken nautinnon irti. Pakottauduin ajattelemaan, että saan olla onnellinen, kun ylipäätään pääsen lähtöviivalle, vaikka kummoista kisafiilistä ei ollutkaan. Parikymmentä minuuttia ennen lähtöä myrskyrintama saavutti meidät, ja taivaalta alkoi sataa saavikaupalla. Könysimme terassin suojiin, ja pöydälle unohtunut puolen litran lasituoppi täyttyi äyräitään myöten muutamassa sekunnissa. Onneksi olin hankkinut Rovaniemeltä 10 000 vesipilarin kuoritakin, joka maksoi maltaita, mutta pohjoisessa osataan tingata ja takki oli sitä paitsi ihan älyttömän hyvä, Haglöfsin joku superjakku.

Juuri ennen starttia iski myrsky.




Lähtöä viivästytettiin parillakymmenellä minuutilla, jotta myrsky pyyhältäisi ohitse. Juontaja jutteli sprinttimatkasta, ja mietin mielessäni, että juu, sprinttipä hyvinkin, kunhan nyt maaliin pääsee. Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka kauan 30 kilometrin taittaminen näissä maisemissa kestäisi. Salaa ajattelin, että jos nyt kuuteen tuntiin menee, niin hyvä on. Marianne oli puhunut neljästä tunnista, mutta siihen en ikinä tällä kunnolla pystyisi. Asettelimme itsemme Mariannen kanssa jonnekin kärjen ja puolivälin välimaastoon. Olimme sopineet, että alussa mentäisiin yhtä matkaa, mutta jos juoksu kulkisi, niin kumpikin alkaisi mennä omaa tahtiaan. Lähtölaukaus kajahti, ja sitten mentiin. Tie vei heti Ylläksen laskettelurinteen laelle, jolle nousua kertyi 2,5 kilometriä. Aluksi hölkkäsin, mutta vaihdoin nopeasti ripeään kävelyyn. Sumua oli niin paljon, että huippua ei näkynyt, pian alkoivat rakkakivet, joista eräs viime vuonna mukana ollut startissa varoitteli. Silloin reitti oli kulkenut vastapäivään ja maaliin oli saavuttu jyrkkää laskettelurinnettä alas rakkakivikossa lipsutellen, väsyneillä jaloilla. Onneksi nyt mentiin näin päin, myötäpäivään. Pohkeet menivät jumiin heti ensimmäisessä nousussa, se tuntui ihan kummalliselta. En edes tiennyt jaloissani olevan sellaisia lihaksia, jotka nyt kirrasivat. Jossakin vaiheessa vieressäni tunkannut mies kysyi, onko minulla kellossani gps:ää, jotta näkisi, paljonko on tultu. Hän kun oli unohtanut laittaa kellonsa startissa päälle. En ollut uskoa silmiäni, kello näytti 1,63 kilometriä, ja nousu sen kuin jatkui vain. Mutta pikkuhiljaa huippu alkoi hahmottua sumun keskeltä. Laella kohonnut rakennus - kenties rinneravintola? - oli ihan epätodellinen näky, miten tänne nyt joku rakentaa?? Jalat olivat noususta pehmeät, ja ehkä ajatuksetkin, mutta seikkailu vei mennessään. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki, niin tälläkin kertaa. Katalan tunkkauksen jälkeen huomasin, että jalat kulkevatkin yhtäkkiä aika lailla itsestään, maasto vietti alassuin. Vauhti kiihtyi, ja annoin mennä. Mäen laelta lasketeltiin Mariannen kanssa peräkanaa alas. Kuvankauniit maisemat vilisivät silmissä, mutta nyt piti mennä. Vaikka olo oli tukkoinen, alamäkijuoksu sujui vauhdikkaasti. Se on ennenkin ollut vahvuuteni, uskallan päästellä alaspäin kovaa vauhtia, eikä se tunnu rasittavan juuri yhtään. Ajattelin, että kerään nytkin aikaa ja voimia pankkiin ja painelen minkä uskallan. Tiellä oli rankkasateen muodostamia railoja ja irtokiviä, joita piti varoa, mutta selvisin haavereitta. Olisi ollut kiva jäädä ottamaan valokuvia, mutta nyt mentiin. Alamäkeä jatkui niin, että pääsi oikein juoksun makuun. Sitten reitti siirtyi vähän kosteampaan ympäristöön ja kiemurteli kasvillisuuden seassa. Sade oli tehnyt ilmasta raikkaan ja hapekkaan, juoksemiseen sää oli mitä parhain.

Oli helpottavaa huomata, että aina, kun edessä alkoi pienikin nousu, suurin osa kanssakisaajista vaihtoi kävelyyn. Ei tarvinnut itsekään yrittää puskea liikaa. Seitsemässä kilometrissä saavutettiin Kellokkaan luontokeskus, jossa oli ensimmäinen huoltopiste. Olin ryystänyt juomarepustani urheilujuomaa tasaiseen tahtiin, mutta nestettä oli vielä riittämiin. Yhden geelin olin kiskaissut ennen lähtöä, nyt meni toinen. Olin hankkinut järjestäjän neuvosta korkillisia geelejä, Maximilla oli, ja ne olivat aika isokokoisia. Sormet olivat alkaneet turvota heti ensimmäisessä nousussa, kenties nesteet olivat lähteneet tukkoisessa kehossani liikkeelle, ja niillä oli aika kömpelöä yrittää pyörittää korkkia auki. Sain sen kuitenkin, ja geeli upposi nätisti. Lisäksi join järjestäjän tarjoamaa mehua ja söin suklaata, olipa herkkua. Kamaa oli repussa ihan liikaa, suurin osa hätävaraksi. Olin pakannut mukaan 30 kilometrille kuusi geeliä, yhden proteiinipatukan, suolahiutaleita, yhden särkylääkkeen, idealsiteen, rakkolaastareita, urheiluteippiä, lyhythihaisen juoksupaidan, puhelimen, kartan, lämpöpeitteen, hyttysmyrkkyä, vessapaperia, mukin ja merkinantopillin. Nestettä oli vähän reilut 1,5 litraa. Koko matkalla geeleistä meni kaksi, nestettä otin juomarakkoon toisella pysähdyksellä lisää, ja sekin meni melkein kaikki, suolaa otin itse vähän ja tarjosin eräälle miehelle, puhelimella otin kerran kuvia. Energiaa kului siis huomattavasti vähemmän kuin sileällä maratonilla, jossa geelejä on mennyt yleensä 6 - 8 kappaletta. Urheilujuomalla pärjäsi hienosti, ja imeytymisessä ei ollut ongelmaa. Matkan aikana ei tullut liioin kertaakaan vessahätä. Yksi syy, miksi en tankannut enempää energiaa, oli se, ettei huvittanut pysähtyä ja alkaa kaivaa repusta tönköiksi turvonneilla sormillani yhtään mitään. Mietin myös, että matka on niin lyhyt, että syödä ehtii myöhemminkin. Sitä katoaa suhteellisuudentaju, kun toiset juoksevat 55 ja 134 kilometriä. Ehkä olisi hyvä ottaa ne geelit numerolappuvyöhön tai taskuun, niin ei tarvitsisi sen takia himmailla.

Marianne sanoi nopeasti, että hän olisi jo ready, jatketaanko. Hyvä niin, itse olisin saattanut unohtua pitkäksikin aikaa huoltoon notkumaan. Huollon jälkeen reitti kiemurteli kapeana kosteikossa, puro solisi vieressä ja jonkin matkaa taivallettiin pitkospuillakin. Olin jännittänyt kenkieni pitävyyttä, sillä viime kesänä kaatosateessa Kurjenrahkan lahoilla pitkospuilla ne muistaakseni olivat pahoin lipsuneet. Mutta nyt uskalsinkin varata kunnolla painoni kenkien päälle ja pito oli sataprosenttinen. Jalassani oli siis Inovin X-talon 212:t, jotka toimivat muutenkin kuin unelma. Maratonillahan pahiten ovat perinteisesti kärsineet jalkateräni, joihin ei ole veristen rakkojen vuoksi voinut tavallisia kenkiä harkitakaan moneen päivään, tällä kertaa ei tullut oikein mitään. Kaksi pienenpientä rakkoa päkiöihin alamäkijuoksusta, mutta niitäkään tuskin huomasi. Olin kuullut, että reitillä olisi kaksi pahaa nousua, alun Yllästunturille kipuaminen ja puolimatkassa odottava Pirunkuru, joka olisi vielä pahempi, lähes pystysuoraa nousua rakkakivikossa. Siihen asti matka taittui mukavasti, alamäissä vauhti kiihtyi ja ylämäissä hidastui ja muuttui kävelyksi. Sujui kuitenkin yllättävän hyvin, vaikka huomasin kyllä, että varsinainen juokseminen tasaisilla osuuksilla oli aika raskasta ja siksi odottelinkin aina ala- tai ylämäkiä. Raskasta varmasti siksi, että juoksukilometrit olivat viime kuukausilta niin vähissä, mutta myös siksi, että flunssa teki olosta raskaan. Kurkku ei onneksi ollut enää niin kipeä, mutta nuha painoi. Porukka vaihtui hauskasti ympärillä. En rekisteröinyt lähimainkaan kaikkien juoksijoiden ohituksia puolin tai toisin, ja sitten yhtäkkiä taas joku jo tutuksi tullut oli taas siinä edessäni. Tapahtui niin sanottu haitariliike, aina välillä joku meni ohitse, välillä taas jäi. 

Sitten se alkoi, meinaan Pirunkuru. Viimeistään siinä nöyräksi käpertyneenä ymmärsin, että tällaisia maisemia en ole koskaan ennen nähnyt saati kokenut. Rakkalohkareita oli suoraa nousua niin kauas kuin silmä kantoi, eikä siinä auttanut muu kuin alkaa nostaa töppöstä toisen eteen. Marianne ja muutama edessä juossut nainen saivat tässä vaiheessa hyvän kaulan, omat jalkani olivat tyhjät. Eivätkä edes juostusta matkasta tyhjät, vaan ihan rehellisesti liian voimattomat moiseen tunturihupailuun. Se saa kuulkaa sapen kiehumaan, kun huomaa, että ei näistä reisistä vieläkään ole mihinkään. Oikein tunsin, että ei lähde. Päätin, että pysähdy en, vaikka hengitys pihisi, sillä nousua olisi kuitenkin jatkettava. Olin saanut mukavaa kaulaa alamäissä takaa tuleviin, mutta nyt sieltä lähestyttiin massiivisena rintamana. Oli hauskaa kuulla muiden iloluontoisia kommentteja nousemisen riemusta, ja oma eteneminen muuttui asteen kevyemmäksi. Osa punnersi itsensä heittämällä ohitse, osa jäi siihen liepeille tamppaamaan. Päätin, että kun olen laella, otan kuvan.


Pirunkurun laella oli pakko pysähtyä hengittämään.


Edelleen annoin mahdollisuuden ajatukselle, että voisin keskeyttää vielä toisella huoltotauolla, joka oli niin ikään Kellokkaassa, nyt 21 kilometrin kohdalla. Päätin, että etenen siihen asti ja katson, miltä tuntuu. Pirunkurun jälkeen sai kuitenkin taas kerätä voimia alamäkiosuuksilla, joissa vauhtini kiihtyi niin, että itsekin ihmettelin. Sain aika hyvin porukkaa kiinni, ja jotkut kommentoivat, että sieltä tullaan niin lujaa, että pitää antaa oikein tietä. Tuntui hassulta, että tällä kerralla olin ihan puhtaasti seikkailemassa, mielessä ei ollut mitään tiettyä tavoiteaikaa, tavoitteenani oli päinvastoin päästä vain maaliin ja tunnelmoida Lapin taianomaisissa maisemissa. Menin siis, miten hyvältä tuntui. Ainut, mihin olin vähän pettynyt, oli jaksamiseni tasaisilla osuuksilla. Jos olisin ollut voimissani, olisin kirmannut ne nopeammin, jyrkissä nousuissa taas en olisi hyvävoimaisenakaan päässyt yhtään sen lujempaa. Kellosta katselin lähinnä kulunutta matkaa. Jossakin kohdassa olin vahingossa huitaissut kellon pois päältä, minkä vuoksi olin seurannassani kilometrin jäljessä. Sitten tuli kyltti 5 kilometriä seuraavaan huoltoon, ja päättelin, että matkaa on kulunut 16 kilometriä. Niillä main alkoivat suo-osuudet, joissa ensin yritin naurettavasti hyppelehtiä lammikoiden yli, kunnes molemmat jalkani upposivat nilkkoja myöten kosteikkoon ja kengät imaisivat sisäänsä kunnolla vettä. Siihen asti olin kummallisesti selvinnyt kuivin jaloin, mutta nyt ei ollut enää mitään tehtävissä. Oli pakko lipsutella menemään vain. Edelleen Inovien kunniaksi on sanottava, että muutama kilometri soista huomasin kenkien olevan miltei kuivat: ne olivat sylkeneet kaiken veden sisuksistaan ja kangaskin tuntui kuivuvan nopeasti. (Maaliin päästessäni jalkani olivat ihan sukkia myöten kuivat!)
EDIT. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä ne sukat olivat nihkeät ja kengät kosteat, koska ne piti laittaa kuivauskaappiin. Mutta kengät saivat syljettyä ylimääräisen veden näköjään niin tehokkaasti ulos, että juoksutuntuma säilyi erinomaisena eikä kosteus häirinnyt ollenkaan.

Tässä vaiheessa ympärillä reippaillut porukka oli jo kaikki ulkonäöltä tuttua, olimme luultavasti kaikki juosseet ainakin kertaalleen toistemme ohitse. Alettiin olla Vesikurun ja Äkäslompolon lomakylien tietämillä, ja reitin varrella alkoi näkyä todella paljon kannustajia. Minulla oli unohtunut sykekelloon muinaisilta treeniajoilta päälle hälytys sykkeen ollessa 167:ssä, sillä vauhtitreeneissä syke ei saanut ylittää tuota rajaa. Nyt se piippasi ankarasti, kun menomeininki vei naista. Joku kommentoikin, että jahas, sydän huutaa, että rauhoitu, ja minä siihen että justiinsa niin. Jotenkin ei vaan huvittanut hidastaakaan. Oli kiire huoltoon. Edessäni juoksi kertaalleen ohittamani mies, se joka oli kommentoinut, että tullaanpas sieltä niin kovaa, ja pian kuulin reitin varrella odottaneen naisen huutavan pikkupojalleen, että "isi tulee, isi tulee". Nainen asetteli poikansa niin, että iskä pystyi antamaan läpyn, ja siinä se pieni reipas poikanen oli käsi ojossa vielä kun itsekin juoksin ohi. Annoin totta kai läpyn minäkin ja huomasin niiskaisevani liikutuksesta. Nyt alkoi kisatunnelma ottaa sydämestä niskavoittoa, jos koko juoksemaan lähteminen oli ollut epävarmaa ja olo tahmea. Ihmiset huutelivat kannustuksia, soittivat lehmänkelloja ja hymyilivät, ja minä huomasin hymyileväni myös. Vastaan käveli joku järjestäjistä ja pienellä virneellä heitti, että enää yksi nousu jäljellä. Näytti nauravan sisäänpäin, ja päättelin, että nousu olisi kaamea. Mutta nyt huolto olikin jo edessä, matkaa oli tultu 21 kilometriä.

Sormeni olivat jos mahdollista vielä turvonneemmat, kun kädet puristi nyrkkiin, rystyset katosivat kokonaan. Sain kuitenkin yhden geelin auki ja huitaistua kitusiin, sitten otin järjestäjän tarjoamaa vettä ja mehua sekä täytin juomarakon vedellä vanhan urheilujuoman päälle. Söin myös vähän suolakurkkuja, sipsejä ja suklaata. Tällä kertaa huollossa ei ollut Mariannea aikavahtina, sillä hän oli jo mennyt menojaan, ja sain pitää itse huolen jatkamisesta. Aikaa tuhraantui enemmän kuin edellisellä kerralla, sillä kädet toimivat jotenkin hitaasti. Sitten taukopaikalla alkoi näkyä tuttuja kasvoja, joiden kanssa oltiin juostu vuorovedoin, ja ajattelin, että lähden tästä äkkiä liikkeelle. Keskeyttäminen ei tullut enää kyseeseen, ajattelin, että yhdeksän kilometriä menee heittämällä. Jännittämäni takareiden insertiitti ei ollut vaivannut mainittavasti koko matkan aikana. Kuudestatoista kilometristä alkaen takareisi kyllä sattui, mutta se sattui myös pakarasta, ja kipu oli ennemminkin väsyneistä lihaksista aiheutuvaa. Se alkuperäinen kipukohta ei aiheuttanut paniikkia. Etureidet olivat alamäistä hellinä ja pohkeet aivan tönkköinä, mutta jalat liikkuivat vaan. Tässä kisassa oli mahtavaa, ettei tarvinnut kytätä vauhteja, sitä eteni sellaista vauhtia kuin pääsi. Sitten alkoi pitkähkö taival, jossa etenin väliin juosten väliin kävellen korkeuserojen myötä. Joitakin tutunnäköisiä ihmisiä meni ohi, mutta itsekin sain joitakuita kiinni. Enää en painanut samalla raivolla kuin ennen toista huoltopaikkaa, jolloin minulla oli kisan kenties vahvin vaihe, nyt ainut tavoite oli päästä äkkiä maaliin. Maasto polveili, lähestyttiin Ylläksen rinteiltä kohti lähtöä, joka oli myös maali.

Saavutin erään miehen, joka oli jo moneen kertaan juossut edessäni. Hän pysähtyi venyttelemään aika ajoin, mutta yritti aina välillä juosta. Ohi mennessäni hän sanoi, ettei hänen parane alkuunkaan juosta, kun heti alkaa krampata. Juoksin hetken ja muistin, että minullahan on suolaa. Tarjosin sitä hänelle, ja mies kaivoi kiitollisena pussistani suolahiutaleita. Otin itsekin vähän. Etenimme jonkin matkaa peräkanaa, kunnes pitkospuut alkoivat kierrellä jylhän maaston poikki. Sitten mies sanoi, että kyllä maistui suola hyvältä ja tuntui kuin se olisi auttanutkin. Kysyin, sattuisiko hänellä olemaan vaihtokaupaksi kortisonipiikkiä, johon mies vastasi ihan tosissaan että ei. Vissiin takareisi sattui sitten siinä vaiheessa, vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna kipu ei olekaan päällimmäisenä mielessäni. Jalat kyllä särkivät, mutta ei niin etteikö eteneminen olisi ollut mahdollista. Mies kertoi myös haaveilevansa oluesta maalissa. Naurahdin, että nytkö alkoi tympäistä. Sitten perässä tuli kaksi naista, jotka juttelivat omista väitöstilaisuuksistaan. En niillä pitkospuilla uskaltanut kääntyä katsomaan, keitä sieltä tuli, mutta ajattelin, että onpa hauskaa, että jotkut jutustelevat aivan muista aiheista kuin siitä mitä ollaan parhaillaan tekemässä. Hetken uhrasin oman väitöskirjani miettimiseen ja pohdin, että onkohan se kovinkin yleistä väitöstutkimuksen tekijöille, että pitää haastaa itsensä myös fyysisellä puolella. Pitkospuiden jälkeen matkaa ei ollut enää kuin joitakin kilometrejä. Maasto oli polveilevaa vuoristopolkua, jossa oli irtokiviä ja kuoppia muistaakseni, joitakin juurakoitakin kai. Välillä piti aina kävellä, mutta heti kun tie vietti hiukankin alas, vaihdoin juoksuksi. Ohittelin muutamia, ja ainakin sellainen kolmen naisen porukka painoi ohitseni, jonka olin ohittanut jo monta kertaa. He vaikuttivat sitkeitä ja vahvoilta. Sitten takaani tuli mies, joka käveli suhteessa enemmän kuin minä, mutta oli niin reipas askelluksessaan, etten saanut häntä kiinni. Jossakin vaiheessa alkoi maalin äänet kuulua, ja tunsin helpotusta, kun huomasin, että loppu olisi silkkaa laskettelua alamäkeen. Olin vahvoilla, ja sain vielä alamäessä pari selkää kiinni. 

Mietin, miten hieno juoksu oli ollut, ja kuinka huikeissa maisemissa olin saanut taivaltaa. Mietin kaikkia niitä talkoolaisia, jotka olivat tehneet juoksusta totta, kiinnittäneet oransseja merkkejä koko reitin varrelle, karsineet puita ja tehneet reitistä juostavan. Niin että me, juoksuun hurahtaneet, saisimme tehdä taas yhdestä haaveestamme totta. Mietin niitä kaikkia iloisia ja innokkaita ihmisiä, jotka olivat matkan varrella kannustamassa, mietin kaikkia ystävällisiä kasvoja, jotka olin tänään nähnyt ja jotka olivat minulle hurranneet. Mietin niitä matkan alun ajatuksia, kun kuvittelin, ettei tällainen tuntureilla juokseminen ole minua varten, miten väärässä olinkaan! Edessäni oli enää yksi pariskunta, jonka suunnittelin ottavani ennen maalia kiinni. Mutta noin kolmesataa metriä ennen maaliviivaa vasen pohkeeni yhtäkkiä kramppasi oikein kunnolla. Vitsit, se tuntui kamalalta! Tajusin, ettei minulla ikinä ennen ollut ollut vastaavaa. Pelkäsin, että jalkani pettäisi kokonaan, enkä uskaltanut kiristää tahtia. Sitten alkoi krampata oikea! Huh, onneksi vasta tässä vaiheessa! Tällaisilla jaloilla ei olisi tehnyt mitään tuntureilla tunkatessa. Pariskunta pääsi maaliin ennen kuin sain heidät kiinni, mutta pian pääsin minäkin. Sain hienon mitalin kaulaani, ja kuuluttaja tuli antamaan onnitteluhalauksen. 

Miten mahtava olo taas olikaan! 30 kilometrin matka tuntui maratoniin verrattuna jotenkin lyhyeltä, mutta näissä maisemissa sekin oli ihan hyvä siivu. Olo oli ihan erilainen kuin maratonin jälkeen. Kunto olisi kestänyt vielä, mutta jalat olivat aivan muussina. En ollut samalla tavalla loppu, mutta jalat olivat. 

Marianne oli tullut reilut parikymmentä minuuttia ennen maaliin ja hörppi keittoa odotellessaan. Minäkin hain keittoa ja totesin käsien olevan edelleen aivan pullat. Olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että suoritin tieni maaliin ja vielä ihan hyvissä voimissa. Aikaa taivallukseen meni 4.48.59, bruttoaika 4.49.19. Keskisyke 160, maksimi 173, eli anaerobinen kynnys ei ylittynyt. 

Mutta mitään sijoituksia tai aikoja tärkeämpää oli se, että tuolla tuntureilla taivaltaessani, muut juoksijat ympärilläni, soissa kahlatessani ja kivikoissa tunkatessani, olin saanut juoksun ilon takaisin. Ihan rehellisesti sanottuna huomasin, että se oli taas kivaa, se oli taas nautinto. Olin niin onnellinen, että olisin voinut hyppiä ja kiljua. 

Ihan mahtava tapahtuma! Kiitos järjestäjät!

Ja nyt kun aikaa on kulunut ja jalkani alkavat osoittaa toipumisen merkkejä, flunssa jyllää edelleen muttei kaatanut minua lopulta petiin, huomaan suunnittelevani jo seuraavia polkujuoksukisoja. Ahmin muiden kisaraportteja ja nautin. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon kilometrejä edessä.


Maalissa! Sormet meikäläisellä aivan turvonneina.

Ihan hyvin se sitten meni.



Ruuhkaa vastaantulevien kaistalla.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni.


Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa.

Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja:

Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset.
Ei pehmytosahematoomia.
Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa.
Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa.
Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä.

Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa vähäistä ödeemisyyttä semimembranosus-jänteessä. Löydökset sopivat lievään insertiittiin. Tämä tarkoittaa, että takareiden lihaksen istuinkyhmyyn kiinnittävässä jänteessä on turvotusta. Lievä insertiitti tarkoittaa jännealueen lievää tulehdusta.

Maanantaina urheilulääkäri avasi tuloksia minulle tarkemmin. Omakanta-tiedoissani asiaa kuvataan näin:
Nykytila (status)
Etureidessä edelleen kireyttä, takareidet melko elastiset, eikä nyt kipua venytyksessä.
Suunnitelma
Pallaksella 30 km juoksu ensi viikonloppuna - aikoo osallistua, mutta kuuntelee kehoaan. Tarvittaessa kävelee / keskeyttää.
Hiukan nopeasti tuo tapahtuma tulee, mutta jatkaa korvaavaa ja asteittain lisääntyvää kuormitusta, juoksu voinnin mukaan. Kaiken kaikkiaan on ajatellut kohtuullistaa treeniään ja tehdä sitä voinnin ja kunnon mukaan eikä aiemman vaativan juoksukoulun aikataulun ja ohjelman mukaan.
Tarvittaessa voidaan antaa kortisonipistos.


Siinäpä sitä suunnitelmallisuutta. Ja paljastus! Perjantaina juostaan siis todennäköisesti rankkasateessa NUTS Pallaksessa. Tai siis juostaan, sateesta en tiedä. Ennuste vaihtelee päivittäin. 

Onnekseni ödeemisyys ei ollut levinnyt luuhun, se olisi tiennyt useiden viikkojen pakkolepoa. Nyt kun olen ollut taas viikon kokonaan juoksematta, kipukin on lähes tyystin vaimentunut. Pyöräkilometrejä sen sijaan viime viikolla tuli 176, joten aivan kylmiltään ei Lappiin tarvitse lähteä.



Kuva www.nutsyllaspallas.com



keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Treeniviikot 25 ja 26

Työmatkan varrelta.

Kun juokseminen on edelleen tahmeaa, tänä kesänä olen harrastanut toisenlaista liikuntaa. Kartutan keskellä kesää peruskestävyyttäni: pyörän selässä hyötyliikkuen. Takareiden kudokset tai lihakset tai jänteet tai hermot tai mitkä lie ovat edelleen kivulloiset, istuessa jomottavat ja kevyessä hölkässä aristavat. Mutta pyöräillessä tai uidessa ei tunnu mitään. Olen siis ryhtynyt kahden lajin naiseksi. Juoksua olen harrastanut vähän eri tavalla.

Kirjaanpa parin viikon liikkumiseni esimerkiksi, miten peruskuntoa voi myös pitää yllä, jos juokseminen ei ole kivaa eikä järkevää (ennen magneettikuvauksessa selviävää todellista vaivaa). Olen palauttanut mieleeni hyötyliikkumisen ilon. Kuten sanottu, harmikseni en ole aamuihminen, enkä luultavasti koskaan ole lähtenyt lenkille ennen aamukahdeksaa pelkästään siksi, että treeni odottaa tekijäänsä. Mutta pyörän selkään hyppäänkin muitta mutkitta jopa ennen puolta kahdeksaa polkeakseni yli 16 kilometriä töihin. Miten mahtavaa se onkaan! Hiki tulee, syke pysyy kiltisti alle 130:ssa (oma aerobinen kynnykseni on 152) ja töissä ajatus juoksee virkeänä. Luin juuri artikkelin, jossa nuorten rasitusvammojen kerrottiin yleistyneen ja syyksi arveltiin muun muassa yksipuolista rankkaa lajiharjoittelua ja vähäistä liikkumista vapaa-aikana. Vaikka en ole nuori enkä aktiiviurheilija, uskon saman pätevän myös minuun. Talvella ja keväällä juoksin ja vain juoksin, mutta arkinen liikkuminen oli istumatyöntekijänä todella vähäistä. Tiedostin epäsuhdan jo silloin, mutta vasta nyt, kun asia on vähitellen korjaantunut, ymmärrän, miten paljon paremmassa kunnossa arkisissa askareissani olen. Uskallan väittää, että aktiivisemman elämäntyylini ansiosta peruskuntoni on parempi nyt kuin silloin, kun "vain" juoksin, vaikka juoksinkin paljon. Yritän pitää tästä kiinni ja muistaa tämän silloinkin, kun on talvi ja aktiivinen liikkuminen ei ole niin helppoa.

VKO 25
Ma Työmatkapyöräily 25,6 km, 1:17:53
Ti Työmatkapyöräily 25,3 km 1:18:21
Vapaauinti 1500 m 50 min
Ke Työmatkapyöräily 25,1 km 1:20:27
To Työmatkapyöräily 24,4 km 1:18:02
7 x pulkkamäkivetoja lenkin lomassa 9,7 km 1:05:20
Pe Siirtymäpyöräily 7,2 km 25 min
La Kehonpainotreeni 20 min
Su Kevyt lenkki metsässä, pururadalla ja hiekkatiellä 5,4 km 38:18

Pyöräilyä 107,6 km, juoksua 15,1 km, uintia 1,5 km

VKO 26

Ma Työmatkapyöräily 33,8 km 1:40:51
Ti Työmatkapyöräily 23,8 km 1:14:40
Verkka 2 km, venyttelyt, liikkuvuus
Tilastopajacupin kansalliset kisat, 100 m:n virallinen aika
Ke Työmatkapyöräily 33,6 km 1:44:51
Kevyt metsälenkki, vähän myös hiekkatiellä 6,1 km 42:32
To Työmatkapyöräily 34,1 km 1:36:04
Pe Työmatkapyöräily 34,7 km 1:43:57
La Lepo
Su Iltalenkki 7,5 km 49:44
Kehonpainotreeni 15 min

Pyöräilyä 160 km, juoksua 15,7 km

Pyöräilykilometrit näyttävät aika hurjilta, mutta pitää muistaa, että päivittäiset kilsat on pyöritelty kahdessa osassa, aamulla ja iltapäivällä. Viikolla 26 kuljin töissä vanhempieni mökiltä, siksi määrät hetkellisesti kasvoivat. Korostan edelleen, että olen nauttinut lähes jokaisesta kilometristä, jopa vastatuuleen poljetuista, sillä ne kasvattavat sisua. Päivän melkein paras hetki on kuoria hikiset pyöräilyvermeet päältä ja mennä virkistävään suihkuun ennen työpäivän alkua. Pyöräilykuntoni on parantunut, reiteni (ja myös muu kroppani) ovat kiinteytyneet, ja olen todella paljon pirteämpi. Olen myös todennut, että sateessa polkeminen on kivempaa kuin tuulessa, mutta lieveilmiöt (lue: märät kengät) kestävät pidempään. Opin tuomaan töihin vaihtokengät. Maantiepyörällä tällaiset matkat kulkisivat vielä joutuisammin, mutta koska joudun raahaamaan vaihtovaatteita ja eväitä päivittäin mukanani, tarvitsen tarakan. Olen siis edelleen ihan tyytyväinen Nishikin hybridiini, jolla on ajettu pian 7000 kilometriä.




Olen käynyt suurin piirtein kerran viikossa uimassa, jos vain aikataulut ovat sopineet. Samppalinnan maauimala on vihdoin auki parin remonttikesän jälkeen. Nautin ihan hirmuisen paljon kauhomisesta ilta-auringossa. Vapaauinti sujuu nykyään 50 metrin altaassa jo ihan hyvin. Saan itseni hengästymään, mutta jaksan jatkaa matkaa lähes ilman taukoja altaan päässä. 

Juoksulenkit eivät ole olleet niin hirveän kivoja. Siksi olen pyrkinyt saamaan niille seuraa, jotta en antaisi niin paljon arvoa takareiden ikäville tuntemuksille. Kilometrejä on kertynyt vain vähän viikoittain, mutta sen verran, etteivät jalat ihan kokonaan unohda iskutusta. Olin Ontrailin yhteislenkillä vetämässä lähellä olevia Kohmon ja Laukkavuoren pulkkamäkiä ylös alas, se oli hauskaa. Miehen kanssa olemme juosseet mökkimaisemissa, ja kiva iltalenkki tehtiin koko perheen voimin niin, että kuusivuotias polki ja kolmivuotias istui isänsä kyydissä. Minä juoksin. Sekin oli kivaa. 

Kävin myös juoksemassa itselleni elämäni ensimmäisen satasen ajan. Kisat eivät olleet veteraanikisat vaan ihka oikeat Tilastopajacupin kansalliset kisat Paavo Nurmen stadionilla nuorten lupausten kanssa. Siellä oli onneksi myös seurakavereita Varsinais-Suomen Veteraaniurheilijoista, joten yksikseen ei tarvinnut mummoilla radalla. Minähän en ole koskaan lähtenyt lähtötelineestä, ja onneksi sitä ei tarvinnut ryhtyä kisoissa harjoittelemaan. Tiedostin kyllä, että ponkaisin liikkeelle huomattavasti hitaammin kuin telineestä vastusta saaneet kilpakumppanini. Oli tosi kivaa juosta täysillä. Kymmenen metriä ennen maalia vauhti oli jopa niin kova, että jalat eivät olleet tulla perässä ja meinasin kompuroida omiin jalkoihini. Onneksi pääsin maaliin, aika oli myötätuulessa 17,93. Sitä olisi kiva hinata joitakin sekunteja nopeammaksi. Mutta ensin täytyy opetella ne telineet.

Muutama on ihmetellyt, miten pystyn vetäisemään satasen matkan täysillä, kun muu juokseminen tekee kipeää. Sitä ihmettelen itsekin. Kipeää tekee myös työpäivän aikana monta tuntia istuminen, kun reiteen tulee painetta ja sitä alkaa jomottaa. Olen kyllästynyt miljoonien mahdollisten vaihtoehtojen puntaroimiseen ja orastavaan luulosairauteen, ja siksi kävin uudestaan urheilulääkärillä. Hän lähetti minut magneettikuvaukseen, ja perjantaina vihdoin ja viimein selviää, mikä jalassa on vinksallaan. 

Tämä odotteleminen ja malttaminen on ollut opettavaista monella tapaa. Lupaan kirjoittaa niistä opeista ihan oman kirjoituksensa.

PS. Magneettikuvaus on nykyään ehkä noin viisi kertaa halvempaa kuin kuvittelin. Ei siis kannata ainakaan hinnan vuoksi pitkittää näytille menoa, jos syytä on.