Siirry pääsisältöön

Parmaharju Trail 10k

- Kato, miten toi tuolla juoksee, onks se eksynyt?
- Ei, kun se on Henri Ansio loppuverkalla.

Jos on yhtä vauhdikas askel kuin Ansiolla, eipä se miltään loppuverkalta näytä. Naurattaa vieläkin tuo dialogi, joka käytiin autossa pois lähtiessämme.

Yhdeksän kilometrin kohdalla edessä kohosivat nämä. 192 askelmaa Parmaharjun mäkihyppytornin hapotusportaita.


Olin Turku Trail Cupin Maarian osakilpailun jälkeen niin tohkeissani, että ilmoittauduin ensimmäisenä kauden viimeiseen polkujuoksukisaan, Parmaharjulle, ja vieläpä 20 kilometrin matkalle. (Olen muuten tietoinen, että minun pitäisi kirjoittaa ensin se Kaarinan syysmaratonin kymppirapsa, mutta nyt innostaa tämä saada tuoreeltaan julki.)

Oli taas tuhat rautaa tulessa, miehen piti hakea kuopuksen nelivuotiskakku huomiseksi torilta aamuyhdeksältä, poika piti heittää puoli kymmeneksi kaverilleen, jonka kanssa pääsisi futistreeneihin, sitten noukkia Taivaanrannan juoksija -Anne Kuralan kylämäen edustalta kello 9.45 ja ajaa Parmaharjulle polkukisoihin.

Vettä tuli taivaalta kuin aisaa ja kiinnostus oli nolla. En ollut edes vielä maksanut juoksuani, joten ajattelin sen olevan hyvä merkki jättää koko pelleily väliin. Oli satanut pari viikkoa kaatamalla, metsä olisi takuuvarmana aivan likomärkä ja polut mutavelliä. Olimme perillä Parmaharjulla kello 9.59. Ketään ei ollut missään, paitsi toimitsijat urheilutalon lämmössä. Kaikki muutkin varmaan peruneet. Autossa olin huomannut, että olin aamuhässäkässä ottanut mukaan pelkät juoksuliivit, lötköpullot olivat täytettyinä jääkaapissa. Reitin varrella oli vesitarjoilu. Geelejä sentään oli mukana, parasta ennen -päiväys 3.10.2017. Mamoilin ja esittelin mahdollisuutta, että en taidakaan nyt lähteä juoksemaan. Anne sanoi, että höpö höpö.

Urheilutalolla kuuntelin, kun joku kysyi minun äänelläni, saako matkan vaihtaa kymppiin. Aioin näköjään sittenkin radalle. Kyllähän se onnistui, maksoin leikin ja ei muuta kuin lappu rintaan. Paikalle alkoi kertyä porukkaa tasaiseen tahtiin, eikä kukaan nurissut kelistä. Olin aivan varma, että kurkku on vähän karhea ja mitä näitä nyt on. Tuttuja näkyi ilahduttavan paljon, ja juttelin myös somessa seuraamieni turkulaisjuoksijoiden kanssa. Arvoin viimeiseen saakka asuvalintaani. Melkein kaikilla näkyi olevan ohuita juoksutakkeja, toisilla vähän paksumpiakin. Minulla tulee aina ihan hullun kuuma, mutta nyt oli inhottavan nihkeä ja kylmä. Ajattelin, että voisin laittaa takin päälle. Lämpötila +7 astetta. Ihan taattu läkähtyminen. Onneksi jätin takin autoon. Pitkähihainen riitti todella hyvin, ja alkumatkasta käärin hihatkin.

Verkkaaminen ei napannut yhtään, mutta lähdetiin kuitenkin tekemään pari kolme rundia parkkipaikkaa ympäri, pari aukkaria ja muutamat venytykset. Ja sitten lähtöviivalle. Siellä kerrattiin vielä reitin tulevat erityisvaaranpaikat: alle kilometrin päässä liukas lankku ojan yli sekä 2,5 kilometrin kohdassa jokin suoalue. Muutenkin pyydettiin olemaan erityisen tarkkana märkääkin märemmässä metsässä ja mutaisilla poluilla. Ampaistiin matkaan. Olin jossain puolivälin tienoilla ja pääsin iskeytymään hyvin letkaan kiinni. Alkuun oli heti nousua mudan peittämällä rinteellä, sitten reitti siirtyi poluille. Reittikuvaus tapahtuman nettisivuilla lupasi, että nousumetrejä kympin matkalla tulee noin 200, ja että Parmaharju on Turku Trail Cupin raskain osakilpailu. En ollut ehtinyt perehtyä sivuille ladattuun, tarkkaan infoon reitistä, enkä siis ollut huomannut, että siellä suositeltiin myös nastakenkiä reitin liukkauden vuoksi. Jalassa oli Inovin X-Talon 212:t, ja ne kyllä pitivät ihan jokaisessa kohdassa. Mitkään mäet tai mudat eivät pelottaneet, joissakin sammaleiden peittämillä kallioilla alamäessä vähän jarruttelin.




Garminin Forerunner 220 ei tykkää mitata korkeutta, Hirvensalon laskettelurinteessäkin se väittää nousumetrien määräksi 14, vaikka niitä mäkivedoissa on tullut päälle parisataa. Nyt korkeuden lisäystä tuli kellon mukaan 36 metriä. Pysyin aika hyvin edessä juosseiden naisten imussa, ja perässäni juoksi joku nainen ehkä puoliväliin saakka. Maa oli todella märkä ja mutainen. Aluksi yritin loikkia lammikoiden yli tai kiertää niitä reunoja pitkin, mutta sitten siinä 2,5 kilometrin kohdan suorämeessä jalkani imautui mutaan ja lensin suoraan mahalleni märkään mutaiseen lammikkoon. Kellokin upposi hienosti koko matkalta. Takanani juossut nainen osoitti hienoa urheiluhenkeä sanomalla jotain kannustavaa, vaikka en enää muista tarkalleen, mitä hän sanoi. Olisi päässyt siinä myös hyvin ohitseni, mutta ei mennyt. Yleensä koen sen stressaavaksi, jos joku juoksee aivan kintereilläni ja ajattelen, että menisi ohi, mutta nyt ei häirinnyt ollenkaan, oli vain hyvä kirittäjä perässä. Hävisin siinä rähmälläni käydessäni kuitenkin joitakin sekunteja, ja edessä juossut letka pääsi ottamaan kaulaa. Kengissä hölskyi vesi, mutta en ollut satuttanut pehmeällä mättäällä lainkaan. Kellokin näytti toimivan. Kaatumisen jälkeen ei ollutkaan väliä, meninkö suoraan mudasta vai en, joten en edes yrittänyt väistellä vesiesteitä enää. Sade oli tauonnut sopivasti juoksun alkuvaiheessa, ja juokseminen oli helppoa. Alussa huohotin, mutta sitten syke tasaantui.

Mentiin luontopolkua, ja välillä oli nousua, välillä tasaista. Pari kolme kertaa reitin varrella piti kävellä ylämäissä, mutta aika vähän. Latupohjia oli reitti-infon mukaan 20 prosenttia, loput 80 polkua. 5,5 kilometrin kohdalla oli juomapiste, ja kumosin sisuksiini mukillisen vettä. Siinä rytäkässä olimme juosseet edellä mennyttä letkaa kiinni, mutta niillä main takanani juossut nainen meni ohitseni Turun Urheiluliiton takki päällään ja samaten letka otti kaulaa. Pari miestä meni myös ohi ja ehkä joku nainen. Tultiin hakkuualueelle, jota kierreltiin useasta suunnasta. Se oli myös yhtä mutaa ja paksuja oksia. Muistaakseni saavutin erästä naista, joka oli jäänyt edellä juosseesta porukasta. Pääsin hänen edelleen, ja jossakin kohdassa juoksin harhaan, sillä nainen huikkasi perääni, että "ulos reitiltä!". Hyvä juttu, pääsin äkkiä reitille takaisin. Kilometrit kulkivat kellossa todella nopeaan, enkä ollut lainkaan väsynyt. Olisin ehkä päässyt nopeampaa, mutta halusin säästää voimiani myös hyppyrimäen portaisiin.

Seitsemisen kilometrin kohdalla olin tyytyväinen tajutessani, että portaille oli enää pari kilometriä. Puron solina oli tuttu aikaisemmilta Parmaharjun-lenkeiltä, jokilaakso on mielestäni reitin kivoin kohta. Laaksosta alettiin kivuta noin puoli kilometriä pitkää nousua, jossa nousumetrejä kertyi nelisenkymmentä. Tuo oli ehkä raskain vaihe, ainakin itselleni, ja mutaisessa nousussa oli pakko ottaa pariinkin kertaan kävelyaskelia. Tuolla matkalla takaani tuli reippaalla askeleella nainen, jonka juomaliivistä päättelin olevan parinkympin matkalla. Hänen peesissään meni ohi toinenkin parikymppisen nainen, jonka kanssa olin jutellut jo urheilutalolla. Vielä yksi mies pääsi ohi ennen portaita, jotka alkoivat tosiaan lähes tarkasti 9 kilometrin kohdalta. Olin odotellut portaita jo tovin, sillä niistä tiesi, että maaliin on enää pelkkää leppoisaa laskettelua.


Varusteet toimivat kympin veroisesti. Trikoiden ommel on niin tiivis, että kaatuessa jalkoihin ei tullut ainuttakaan naarmua.


Garminista on sanottava toinenkin poikkipuolinen sana tuon korkeuserojen dissaamisen lisäksi. Tai sykevyöstä. Aikoinanihan sain neuvon, ettei kisoihin pidä mitään sykehihnoja ottaa ylimääräiseksi riesaksi, mutta viime aikoina olen uhmannut neuvoa, sillä olen halunnut nähdä, miten hyvin saan koneestani kisatilanteissa irti. Viime talven kilometrikeräilyssä hihnan reuna alkoi ikävästi hiertää rintojen alapuolelle viiltohaavaa, joka on taas ilmestynyt tutulle paikalle treenien ja kilometrien lisääntyessä. Nyt, kun paita oli sadevedestä ja hiestä litimärkä ja remmi samaten, hiertyminen alkoi tuntua kolmella viimeisellä kilometrillä todella ikävältä. Piti koko ajan siirrellä hihnan reunaa haavan päältä sivuun. Suihkussa huusin melkein ääneen, kun kirveli niin kipeästi. Olenkin alkanut harkita uuden sykekellon hankkimista. Garminista en haluaisi vaihtaa pois, vaikka Suunnon puolestapuhujia onkin paljon. Joka tapauksessa seuraavassa kellossa sykkeenmittaus tapahtuu ranteesta, vaikka se ei sitten olisikaan yhtä tarkka kuin raastava hihna. (Jos joku tietää hiertämättömän hihnan joka sopii Garminin kelloon, kertokoon ihmeessä!) Keskisyke oli muuten kisassa 172, maksimi 180, joten ihan hyvinhän se irtosi. Anaerobinen kynnys on minulla 174.


Ja sitten niihin portaisiin. Tämä oli nyt kolmas kerta, kun kapuan ne, ja kyllähän ne hapottivat tänäänkin. Jokaista välitasannetta lähestyessäni suunnittelin pysähtyväni hengittämään, mutta ei sitten tarvinnut kertaakaan. Laella hoipertelin jonkin matkaa tasaisella, ennen kuin sain taas pakotettua itseni liikkeelle. Ihanaa alamäkeä, ja reitin varrelta huudeltiin, että enää vajaa kilsa. Oma kello näytti 9,3 km, joten arvelin että se pitäisi paikkaansa. Kilometriviittoja reitin varrella ei ollut. Mutta mitä mitä, vielä nousi yhtäkkiä tie pystyyn, piti sittenkin nousta vähän. Takaa kuului miehen askeleet, ei saa päästää kiinni. Taas laskettelua ja sitten sukellettiinkin aivan umpimetsään hetkeksi: ei polkua, ei reittiä, ainoastaan reittimerkit. Ojensin käteni suoriksi eteeni ja painoin menemään. Oksista tuli haavoja sormiin, koska ne olivat maalissa verillä. Ja sitten mahtava iso latupohja, joskin mutainen, kivinen ja juurakkoinen, mutta annoin mennä niin lujaa kuin pääsin. Ja maali!

Maalissa ei tapahtunut mitään. Siellä ei ollut fanfaareja eikä mitaleja, eikä kukaan sanonutkaan mitään. En sitten jäänyt sinne pönöttämään minäkään vaan käännyin kohti urheilutaloa ja menin vaihtamaan vaatteeni. Näin sen urheiluliiton naisen ja vaihdoin pari sanaa. Mies oli tullut maaliin 11 minuuttia aikaisemmin. Oma loppuaikani oli 1:13:18, eli 20 sekuntia hitaampi kuin Maariassa, mutta reitti ja maasto olivat todella paljon rankemmat, vaikka silloinkin satoi kaatamalla. Nyt ei juostessa tainnut sataa kovinkaan paljon, ainakaan sitä ei huomannut. Kastui kuitenkin. Maariassa myös läähätin ja olin aika puhki, nyt juokseminen oli kivaa enkä toivonut kertaakaan matkan loppuvan kesken. En myöskään ollut loppupäivästä ihan kanttu vei, vaan energiaa riitti vielä vaikka mihin. Kunto on siis kasvanut treenatessa, hyvä niin!

Takareisi tuntui jossakin vaiheessa, mutta esimerkiksi portaissa ja niiden jälkeen se ei tuntunut. Maasto ja muta olivat kyllä sellaiset, että takareidet joutuivatkin koville, joten saattoipa olla, että se tuntui ihan rehellisesti rasituksesta. Ainakaan se ei estänyt tai haitannut juoksemistani.
                                           
Nämä olivat juuri sellaiset juoksukisat, joista minä lämpenen. Osallistumismaksu on halpa, siihen ei kuulu mitään ylimääräisiä kommervenkkeja, tunnelma on hyvä, reitti on rankka, ihmiset ovat hyvällä tuulella. Kisoihin tullaan tekemään sitä itseään, eli juoksemaan. Ja sitten mennään kotiin ja saunaan.

Tuon tunnin ja 13 minuutin aikana koin metamorfoosin hytisevästä nahjuksesta hyvää oloa ja voimia puhkuvaksi polkujuoksijaksi, joka oli hyvällä tuulella koko loppupäivän.

Että kannattiko mennä?! :) Ai niin, meitä rypi siellä mudassa kaikkiaan 90.



Kisan jälkeen jokseenkin märkänä.



Kommentit

  1. Mahtava juoksu!! Onnittelut! :) Kyllä kunnon raparalli virkistää mieltä. Hyvällä teholla olet juossut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Raita :) Juu, kyllä tällaisen rykäyksen jälkeen tuntee taas olevansa elossa. Oikein odotan taas ensi vuoden trail cupia.

      Poista
  2. Mainio kisaraportti, kiitos! Ja mainio juoksu, onnittelut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna! Tällaisia on niin hauska elää uusiksi kirjoittamalla ja muistelemalla :)

      Poista
  3. Hauska kisarapsa! Eikös vaan kannattanutkin lähteä loiskuttelemaan mutavelliin! :) Mäkin sain kisarapsan naputeltua tänne. Kiitokset vielä seurasta ja kyydistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anne! Kuten myös siitä, että sait mut unohtamaan lässyt aikeeni :) Menenkin heti lukemaan sun rapsan myös. Nähdään taas!

      Poista
  4. Onnea mutaseikkailun selvittämisestä! Huh, olihan aikamoinen kurakyntö. Olin mukana kahdellakympillä ja taisin kanssasi jutellakin muutaman sanan ennen starttia aiheesta "vaihdanko matkaa lyhyempään". En sitten vaihtanut :) Olosuhteista huolimatta oli huippukiva juoksu ja olen tyytyväinen, että pääsin ihan kohtuuajassa maaliin (02:19:40). Tämä oli eka "virallinen" puolimaramatkani polulla, eikä ollut ihan helpoin juoksuni.

    Varusteet olivat kyllä aika nähtävyys kisan jälkeen. Otin toisella kierroksella kunnon dippauksen yhteen mutarummakkoon polviani ja toista kättä myöten, joten kotiinlähtiessä oli levitettävä jätesäkki autonpenkille, etten olisi tuhrinut koko autoa. Onneksi pienten lasten äidillä on aina muovipusseja käden ulottuvilla :D

    Mukavia lenkkejä sinulle syksyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina! Onnittelut hienosta juoksusta sinulle, tuolla reitillä todella hyvä aika. Ajattelin tuota ennen starttia käymäämme sananvaihtoa, kun juoksit ensimmäisellä kierroksella jokilaaksossa ohitseni, että hyvä kun et vaihtanut kun noin kepeästi menee :)

      Oli kyllä varsinainen kokemus, odotan innolla ensi vuoden seikkailuja :) Hyviä syyslenkkejä myös sinulle!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen