Siirry pääsisältöön

Juoksuvuosi 2017 osa 2


No niin, palautellaanpa sitten mieliin loppuvuosi 2017, joka tosiaan oli melkoisen huono mutta toisaalta myös aika hyvä juoksuvuosi. Ennätyksiä silloin ei tehty, mutta uusia kokemuksia sain yllättävän montakin ja aika paljon oppia itsestäni.
Harjoituspäiväkirjassani on merkintä 28. toukokuuta: "6,2 km/40:03 Pisin juoksu sitten huhtikuun, jolloin juoksutelakka alkoi. Kuntoradalla pari kiekkaa, keskari 6:30. Kuumuus nosti sykkeitä, mutta takareisi tuntui roikkuvan mukana ihan hyvin!"

Helatorstaina olimme tosiaan Kaarinan keskuskentällä VSVU:n naisten pikaviestin vaihtotreeneissä, elämäni ensimmäisissä. Näin ensimmäistä kertaa myös N40-joukkueeni naiset, joiden kanssa olin jotenkin puolihuolimattomasti lupautunut Vaajakoskelle veteraanien ratajuoksun SM-kisoihin kesäkuun 10. päivänä. Verkatessa runsaan kilometrin tunsin kipua takareidessä, ja päättelin, että vamma ei olisikaan vielä kunnossa. En tosin tiennyt, mikä jalassa oli, sillä en ollut saanut siihen varsinaista diagnoosia. Vaihtotreeneissä piti yrittää ajoittaa lähtö siten, että saan kapulan käteeni jo vauhdissa sata metriä täysillä juoksevalta edelliseltä kaverilta. Piti siis lähteä juoksemaan jo ennen kuin edellinen oli lähelläkään. Radalla oli viivat sen alueen merkiksi, jolla vaihdon piti tapahtua. Tämä kaikki oli minulle uutta. Uutta olivat myös ensimmäistä kertaa jalassani olevat piikkarit, jotka olin ostanut edellisenä syksynä tarjouksesta. Räväköissä vedoissa takareidessä ei ehtinyt tuntua mitään. Olikin yllättävän hauskaa treenata jotakin aivan uutta - ja lähteä lähes kylmiltään SM-kisoihin.

En ollut juossut satasen aikaa koskaan. Jossain vetotreeneissä oli saatettu juosta sata metriä. Kävin Paavo Nurmen stadionilla lasten kanssa kokeilemassa, miltä se ylipäätään tuntuu, piikkarit jalassa. Totesin, että sen voi juosta täysillä. Piikkareilla pääsi yllättävän lujaa. Ehdimme sentään käydä toistamiseen Paavo Nurmen stadionilla kokeilemassa vaihtoja. Siinä vaiheessa 4x100 metrin viestijoukkueeseemme oli tarjolla vielä viisi naista, mutta yksi meistä loukkaantui noissa nimenomaisissa treeneissä. Pikajuoksun arvaamattomuus näytti heti todellisen luonteensa: etureidessä oli revähdys.

Merkintä 4. kesäkuuta: "4,4km/24:21 TV reipas Pärnussa. Teki mieli juosta kovaa. Alkuverkat jäi. Nousujohteisesti tahti: 5:39, 5:44, 5:36, 5:21. Hyvä musa ja mahtavat näkymät. Sykkeet nousivat mukavasti. Takareisi tykkää kovemmasta menosta."

Täytin 41 vuotta kesäkuun 9. ja istuin 5 tuntia täpötäydessä bussissa matkalla Jämsään. Bussi kierteli maakunnassa noukkimassa juoksijan sieltä, toisen täältä. Perillä olimme yhdentoista maissa ja sängyssä puoli kaksitoista. Uni ei tullut, ja aamulla piti nousta jo seitsemältä. Hotelli oli kuin Hohto-elokuvasta, mutta aamupala oli erinomainen. Sitten köröteltiin upeita järvi-Suomen maisemia Vaajakoskelle kisapaikalle. Edellisenä iltana olin kuullut huhua, että minut oli ilmoitettu satasen viestin jälkeen myös ruotsalaisviestin viimeiselle osuudelle eli 400 metrin matkalle. En uskonut kuulemaani ja yritin olla ajattelematta asiaa. Se kuitenkin varmistui lauantaina. Koetin muistella, miten paljon minulla oli mennyt edellisenä kesänä aikaa juosta 400 metrin veto ja miten kovaa matkalle voisi lähteä. En muistanut. Satasen viesti oli noin puoli yhdentoista aikaan aamupäivällä. Jännitti yllättävän paljon. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Sarjassamme oli kolme joukkuetta, mutta takuuvarma pronssi jäi saamatta, kun ankkurilta revähti pohje lähdössä. Puoli kuudelta illalla juostusta ruotsalaisviestistä saimme sentään pronssia, 400 metrin osuuteni tuli hyvin maaliin. Olihan se mahtavaa. Hetkeksi innostuin pikajuoksusta, urheilukeskuksen kisatunnelmasta, yhteishengestä. Kisojen jälkeen palauduin kuitenkin nopeasti maanpinnalle. Kyllä minä vaan olen pidempien matkojen nainen. Pitää saada väsyttää itseään kauemmin.



Mahtava N40-viestijoukkueemme Vaajakoskella.


Merkintä 13. kesäkuuta: "9,29 km/1:05:45 Metsässä 3/4 lenkistä. Ihan hyvin jaksoin näinkin pitkän. Harhailin metsässä samoja polkuja, siksi tuli näin pitkäksi. Takareidessä todennäköisesti kehittynyt Hamstring-syndrooma, oireet täsmäävät kuvauksiin. Silti pystyi aika hyvin juoksemaan. Keskari 7:05, ihan Ok metsään."

Juokseminen ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen. Takareisi alkoi sattua aina kolmen neljän kilometrin jälkeen. Harjoituspäiväkirjan merkinnän perusteella osasin itse arvioida diagnoosini oikeaksi jo kesäkuussa, mutta viralliseksi se muuttui vasta syyskuussa. Ylikunnosta ei ollut kesäkuussa enää merkkiäkään, joten loppujen lopuksi vaiva ei ollut äitynyt alun alkaenkaan kovin pahaksi. Kesäkuussa juoksin kuitenkin yhteensä vain 42,82 kilometriä. Se oli sellaista juoksentelua, ei kovia treenejä. Keskityin työmatkapyöräilyyn ja uimiseen. Peruskestävyystreenejä kertyi juoksemisen sijaan ihan mukavasti, mutta koska rakastan juoksemista enemmän kuin mitään muuta lajia, en ollut tyytyväinen.

Heinäkuun puolivälissä odotti NUTS Ylläs-Pallas, jonne olin ilmoittautunut edellisenä syksynä. Puolikuntoinen takareiteni huolestutti koko ajan enemmän ja enemmän, ja mietin, teenkö sille hallaa juoksemalla ylipäätään yhtään. Päätin mennä magneettikuvaukseen, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan niin kallis kuin olin luullut. Vein tulokset samalle urheilulääkärille, jolla olin ollut jo keväällä. Hän myönsi, ettei ole harjaantunut katselemaan magneettikuvia, mutta radiologi oli kirjoittanut vähäisestä turvotuksesta, joka viittasi jänneinsertiittiin eli kroonistuneeseen tulehdukseen istuinluun ja takareisilihaksen välissä olevassa jänteessä. Se ei näyttänyt heidän mielestään pahalta, ja sain luvan juostan Ylläksellä.


Lähdössä tunturiin.

Heinäkuussa juoksin 48,25 kilometriä, joista 30 Ylläksellä. Tunturijuoksu meni huonosta valmistautumisesta huolimatta yllättävän hyvin. Olimme matkassa ystäväni ja juoksukaverini Mariannen kanssa, ja jos jalkojen puolesta sainkin luvan juosta, juoksujumalat olivat synkeinä. Marianne oli ollut viikon kurkkukivussa, minä puolestani kuulostelin koko edellisen päivän, olenko tulossa kipeäksi. Torstaina matkustimme koko päivän junassa, ja olin niin väsynyt että hirvitti. Seuraavana päivänä oli raato-olo ja tummat pilvet taivaalla. Koska en ollut missään tapauksessa lähdössä juoksemaan aikaa, päätin lähteä matkaan. Flunssa ei ollut vielä räjähtänyt käsiin, vaikka tekikin tuloaan. Tuntureilla oli aivan mahtavaa juosta. Tosin kaikki vähääkään ylöspäin viettävät maastot kävelin. Siinä se syke tasaantui, joten ei niin priimallakaan kunnolla pystyi hyvin kahlaamaan 30 kilometriä läpi. Jossain 16 kilometrin kohdalla alkoi sattua jalka, mutta jostain syystä sitä ei siellä huomannut juurikaan. Ihmettelen oikein, miten hyvin tuo meni, aika oli 4:49. Alkoi himottaa ihan hyväkuntoisena vastaava reitti, ja mieheni kanssa ilmoittauduimmekin sitten Karhunkierroksen 55 kilometrin matkalle ensi toukokuussa. Sopii toivoa, ettei tulla kipeiksi, nyt kun kroppa taas pelaa.

Maalissa.
Lapin maisemat vetävät kovasti puoleensa Rovaniemellä syntynyttä junan tuomaa.

Tulinkin sitten ihan kunnolla kipeäksi Ylläksen-reissun jälkeen, ja sitten olin pari viikkoa Italiassa kesäkoulussa. Tuli kokonaisen kolmen viikon juoksutauko, tai oikeastaan urheilutauko. En kerta kaikkiaan ehtinyt liikkua, kun koulu oli niin kiivastahtinen. Kerran kävin sentään uimassa milanolaisessa uimahallissa 1,6 kilometriä. Ehkäpä tauko teki hyvää keholleni joka tapauksessa, ja pitihän Ylläkseltä palautellakin. Juoksukunto oli kuitenkin ehtinyt laskea melkoisen alas, kun taas ryhdyin treenaamaan.

Merkintä 13. elokuuta: "10,49 km / 1:20:01 Vihdoin päästiin juoksemaan Jussin kaa ❤️ Uusia polkureittejä Ruissalossa, hyvää teki ja sateen jälkeen ihanan raikasta. Todella jees. Keskari 7:38, poluilla yllättävän rivakkaan näin pitkän tauon jälkeen. Mihkään ei satu!!! Täältä tullaan taas 💪🏻"
Muistan tuon polkulenkin ja sen olon, mikä lenkin jälkeen oli. Se oli hyvä, mutta samaan aikaan olin todella kuitti. Tuntui samalta kuin joskus ammoisina aikoina, kun aloittelin juoksuharrastustani. Tätä ennen olin juossut edellisen kerran kolme viikkoa aikaisemmin Ylläksellä. Venyttelin takareittäni oikein huolella, ja muistan, että siihen sattui kovaa, aivan istuinkyhmyn alapuolelle. Mutta en ollut niin fiksu, että olisin lopettanut suorat venyttelyt siihen paikkaan, vaikka luulisi, että jos sattuu, niin ei kannata tehdä. Elokuussa sain vihdoin lisättyä hieman kilometrejä, kokonaismäärä oli 56,23 km juoksua. Kävin myös usean kerran viikossa joogassa, jossa takareiteni niin ikään sai kyytiä. Se kipeytyi, sillä runnoin sitä myös hierontapallolla, sitä jännettä, jossa arvelin hamstring-syndrooman olevan. Ihmettelin, miksei jalkani tule kuntoon. Halusin kuitenkin jo alkaa treenata kunnolla. Jalka ei ollut niin kipeä, että se ei olisi kestänyt juoksemista, mutta kunnossa se ei ollut. Kolmen päivän päästä juoksimme Ruissalossa vetoja. Takareisi tuntui sielläkin, ja jalka mielestäni väsyi vielä helpommin. Vedot tuntuivat raskailta. Juoksukuntoni oli kolmen viikon tekemättömyydessä valahtanut huonommaksi kuin pitkiin aikoihin, oikeastaan moniin vuosiin, tai siltä se ainakin tuntui.


Ruissalon vetosuora eli suora Kansanpuistoon.


Seuraavana lauantaina menimme kuitenkin Maaria Trailille, joka oli Turku Trail Runin osakilpailu. Juoksimme polkukisassa mieheni kanssa kumpikin kympin. Hän oli mennyt vauhdissa ohitseni, ja kisassa satoi kaatamalla melkein koko ajan. Jossakin kohdassa takareisi alkoi taas tuntua, mutta se ei estänyt juoksemasta. Juoksin lähellä maksimitasoani, vaikka se ei paljon ollut se, mutta olin aivan rätti kisan jälkeen. Ihan kuin olisi juossut hyväkuntoisena maratonin, samalta tuntui. Mutta olin alkanut janota tätä taas lisää.

Tästä se taas lähti. Vuoden kolmas lappujuoksu, ja melkoinen raasto olikin.

Olin Maarian jälkeen niin innoissani, että ilmoitin meidät heti samana päivänä Trail Cupin viimeiselle osakilpailulle, lokakuun puolivälin Parmaharju Trailin 20 kilometrin matkalle. Olin taas innoissani treenaamassa, sillä jalka tuntui tuntemuksista huolimatta kestävän koko ajan paremmin. Halusin saada paremman juoksukuntoni takaisin.

Merkintä 19. elokuuta: "10 km / 1:12:47 Ehdin vielä Turku Trail Cupin osakilpailulle! Eilinen jooga tuntui koko kropassa. Juoksukunto huonontunut paljon, alussa hengästytti paljonki, mutta sitten tasaantui. Ihan kiva veto osin rankkiksessa." 

Sitten sainkin aika hyvän treenivaihteen päälle. Aloin käydä Finnish Marathon Runnersin mäkivetoharkoissa Hirvensalon laskettelurinteessä, myös sileällä intervallitreeneissä, jotka olivat kyllä tasooni nähden liian kovia, mutta pyristelin mukana. Kävin edelleen joogassa, ja aloin hyödyntää myös lasten harrastusajat. Pojan lauantaisten futistreenien aikaan kävin usein kevyellä hölkällä tai tehokkaalla kävelyllä, tytön maanantaisen telinejumppatunnin aikana tein usein jonkin vähän kovemman treenin.




Kuulostelin jatkuvasti takareittäni, ja huomasin, että kunhan jätän suorat venyttelyt ja hierontapallokäsittelyt pois, varsinainen jännealue ei ole enää kipeä. Sen sijaan alempana takareidessä tuntui omituista juilimista juoksemisen aikana, ja kipualue vaihteli paikkaa. Syyskuun alussa lähdimme lomalle Espanjaan, ja olin siellä koko ajan jotenkin väsynyt tai flunssainen. En juossut viikkoon. Huomasin, että olin oppinut olemaan stressaamatta, jos en päässyt vaisun olon takia juoksemaan. Menin sitten vaikka kävelemään, jos sitäkään. Viikon tauko oli muistaakseni hyväksi. Juoksukunto oli alkanut taas kääntyä nousuun, jalka oli joillakin lenkeillä jo kokonaan oireeton.

Merkintä 9. syyskuuta: "8,93 km / 1:06:10 Iltalenkki, 2/3 poluilla. Tuntui ihanalta juosta. Lenkissä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta silti tuntui hyvältä. Lähdin vasta kasilta, oli vähän myöhä poluille, kun alkoi hämärtää, kaaduinkin, mutta se johtui liukastumisesta. Loppuosan polkusuunnitelma piti vaihtaa, kun oli liian pimeää metsässä. Keskari 7:24."

Syyskuussa sain juostua jo 76,80 kilometriä. Juoksin aika paljon poluilla, jotta vauhti pysyisi rauhallisena. Muistiinpanojen mukaan takareisi kiristi, mutta ylämäissä ja portaissa se ei tuntunut ollenkaan. Aloin kuitenkin vähän stressata, että jäisikö jalka tällaiseksi. Halusin sen olevan ihan kunnossa. Päätin varata ajan takareisiguru ja jänne-ekspertti Sakari Oravalle, jonka asiakkaista valtaosa on mattimeikäläisiä.

Merkintä 25. syyskuuta: "7,5 km / 48:16 En ole luulotautinen. Takareisiguru, David Beckhamin jalan leikannut Sakari Orava näki välittömästi heinäkuisessa magneettikuvassa semimembraneous-jänteen paksuuntumisen, mikä tarkoittaa juoksijalla yleistä hamstring-syndroomaa. Voidaan leikata, mutta onneksi ei vielä tarvitse, koska leikkaus maksaa 3800€. Pari kuukautta nyt kattellaan mitä fyssarilla käynnit tekevät. Olisihan tän tiedon ihan mielellään saanut jo huhtikuussa tai edes heinäkuussa, jotta olisi osannut vaivaa oikealla tavalla hoitaa. Radiologi ei ole kuulemma uskaltanut ottaa kantaa tähän (ei siis ole osannut tulkita magneettikuvaa). Olin opiskellut netistä aiheesta koko puolivuotisen ja diagnosoinut vaivan itselleni jo moneen kertaan. Onneksi saan nyt kuitenkin juoksennella ja pitää toivoa, että jänne alkaisi ohentua itsestään. Se on nyt kuitenkin saanut aikaan sen, että takareiden lihakset ja kalvot ovat kovat ja kireät. Luotan siinäkin asiassa fyssariin. Olin siis oikean diagnoosin kunniaksi VL-lenkillä: verkka + 3x500m/1000 + verkka. Nyt sattui pakara ja penikat 😂"

Esittelin syyskuun lopussa Oravalle heinäkuun alussa otettua magneettikuvaa, ja näin jälkikäteen ymmärrän, että vaiva oli tuolloin jo paranemassa. Sen sijaan hamstringin seurauksena oli takareiteen alkanut muodostua kiinnikkeitä, jotka olivat kivun aiheuttaja juoksussa. Fysioterapeutti Neossa oli todellakin oikea henkilö paikallaan. Hän määräsi minulle koko loppuiäksi tehtäväksi reiden ulkosyrjän rullaamista, mutta takareisivaivaan kaksi täsmäliikettä, joita ei tarvinnut tehdä kuin kerran viikossa. Liikkeet olivat takareittä "jarruttavia" liikkeitä, joita olen kuullut myöhemmin muidenkin kiinnikevaivaisten saaneen kuntoutuksekseen. Jo ensimmäisellä kerralla tuntui, että nyt auttaa. Kävin säännöllisesti seitsemän viikon ajan kuntosalilla tekemässä liikkeeni, joista jotkut nauroivat, että laita nyt edes kyltti kaulaasi, jossa lukee "fysioterapeutin määräyksestä". Juokseminen alkoi kerta kerralta muuttua kivuttomammaksi, ja lopulta kivut lakkasivat kokonaan. Se oli todellakin aivan mahtavaa.

Lokakuun alussa juoksin pisimmän lenkkini ikuisuuksiin: olimme mieheni kanssa Parmaharjulla, jossa yritimme treenata Trail Runin osakilpailua varten, mutta eksyimme toistuvasti reitiltä. Joka tapauksessa saldona 15,5 kilometriä, jalka kesti. 7. lokakuuta juoksin kympin Kaarinan syysmaratonilla, aika 57:19 eli edelleen hitaahko, mutta perustuntuma jo huomattavasti pirteämpi kuin Maariassa vajaat kaksi kuukautta aikaisemmin, jalka kivuton. Tajusin kisan jälkeen, että jalka ei tosiaan sattunut yhtään. Alkoi olla juoksemisen suhteen taas toiveikas tunnelma. 14. lokakuuta juoksimme litimärässä metsässä Parmaharjulla, vaikka olin jänistää ihan alkumetreille saakka. Vaihdoin 20 kilometrin matkan kymppiin, joka kulki Maariaa paljon rankemmalla reitillä aikaan 1:13:17 ja tuntuma vahva.


Parmaharjulla.

Lokakuussa juoksukilometrejä tuli 84,75, kisoja oli kaksi ja takareisi pääosin oireeton. Huomasin, että kuntouttaminen paransi jalan tilaa joka kerta, ja päätin jatkaa käyntejä vuoden loppuun saakka. Olin saanut jälleen kiinni nautinnostani juosta siellä, missä olin. Opintoihini liittyviä yön yli -visiittejä oli syksyn aikana muutamia siellä täällä, ja yleensä pakkasin juoksutossut mukaan. Yksi mieleenpainuvimmista lenkeistä kulki Tampereen Pispalassa, kun juoksin hylätyn tulitikkutehtaan läpi ja päädyin juoksemaan radan vartta, jonka lopulta alitin pikkiriikkistä tunnelia pitkin pää kattoa hipoen.


Tikkutehtaalla.


Lokakuun lopusta 1,5 viikkoa meni flunssassa, jolloin en juossut yhtään. Pidin huolen, etten lähde liian aikaisin minnekään reuhtomaan, ja kävin varmuuden vuoksi kolmena päivänä vielä kävelemässä juoksun sijaan. Sitten alkoi marraskuu, ja ajattelin kokeilla, miltä tuntuu juosta joka päivä. Oli pahamaineisen marrasputken aika, josta minulla ei ole entuudestaan mitään kokemusta. Oikeastaan otin varaslähdön, sillä juoksin jo lokakuun viimeisenä päivänä, kun kokeilin uutta otsalamppuani. En mainostanut marrasputkikokeiluani missään, sillä en ollut lainkaan varma, miten kroppani kestäisi jokapäiväistä juoksua. Keväisen juoksuohjelmakokeilun jälkeen olin päättänyt, etten altista itseäni enää millekään, mikä johtaa totaaliseen uupumukseen ja paikkojen prakaamiseen. Siksi haaste oli vain itselleni. Marraskuun alusta juoksin yhdeksänä päivänä ja siihen lokakuun viimeinen, juoksupäiviä tuli putkeen kymmenen. Sitten annoin periksi raskaille puujaloilleni, kun juokseminen oli muuttunut pakkopullaksi ja kellon tuijottamiseksi, että 25 minuuttia tuli täyteen. Kävelin vauhdikkaasti päivän ja juoksin taas. Päätin, että oma marrasputkeni koostuu päivittäisestä 25 minuutin yhtäjaksoisesta liikunnasta, ei väliä, onko se tehokasta kävelyä, juoksua vai pyöräilyä. Päätökseeni vaikutti sekin, että halusin osallistua myös tiistaisiin Turku juoksee -vetotreeneihin virkeänä ja levänneenä sekä 25. marraskuuta olleeseen kympin kisaan.

Lopulta koko marraskuussa oli kaksi päivää, joille ei tallentunut merkintää. Juoksua tuli yhteensä 141,74 kilometriä, kävelyä 26,14. Pukinsalmen maratonin kympiltä sain kotiinviemisiksi komean pokaalin. Kymppi kulki nyt aikaan 56:37, joten edistystä reilussa kuukaudessa oli tapahtunut.


Elämäni toinen pokaali.

Aina, jos takareidessä vähänkään oli tuntemuksia, menin kuntouttamaan sitä. Se tepsi. Vuoden loppuun mennessä sain juosta lähestulkoon terveen tuntuisella jalalla. En enää tinkinyt kehonhuollosta, venyttelyt olivat itsestäänselvä osa lenkkiä. Rullasin myös heti, kun pienintäkään kolotusta tai jumitusta tuntui. Tehotreenejä oli tarjolla tiistaisin, kun Kupittaalla järjestettiin erilaisia vetoharjoituksia Turku juoksee -nimellä, sekä torstaisin, jolloin oli usein Finnish Marathon Runnersin harkat urheiluhallissa. Kerran viikkoon mahdutin nämä kovat treenit ohjelmistoon.

Merkintä 21. marraskuuta: "4,1 km / 25:58 Turku juoksee -treeni. Fartlek 7x2’/2’ Kupittaan luistelumadolla. Eka meni vähän turhan lujaa, mutta muuten sain pidettyä vauhdin ja kiristettyä vähän joka vedolla. Ens viikolla pitää katsoa paremmin kelloa. Palautukset kävelin kahta ekaa hölkkää lukuun ottamatta, tuntui toimivan vauhdin vaihtelut hyvin näin. Olis mennyt vielä yksi veto maksimilla, nyt jäi vielä vähän löysää."

Kuntosalitreenaus tuli säännölliseksi jälleen marraskuun lopussa. Kerran viikossa kävin hierojani kanssa Kupittaan urheiluhallissa voimailemassa. Usein kävin sitä ennen kevyellä, reilun puolen tunnin hölkällä. Voimaa alkoi kertyä, maastavetoon sai laittaa lisää painoja, tekniikka parani. Olin kuitenkin huolissani, sillä olin tajunnut juosseeni keväällä kaikki lenkit vauhtikestävyysalueellani. Tammikuussa olin ollut Helsingissä kynnysarvotesteissä, ja siellä sain tuloksiksi aerK 152 ja anaerK 174. Katselin harjoituspäiväkirjamerkintöjä ja totesin, että kaikki, myös kevyet lenkit olivat kulkeneet tuolla välillä. Suurimman osan liikunnasta pitäisi kuitenkin tapahtua peruskestävyysalueella. Miehen kanssa sain juostua pitkät lenkit 140:n sykkeen tuntumassa, mutta edelleen kulki helposti yksikseen kovempaa. Tajusin, että voin lähteä sauvakävelemään.

Merkintä 2. joulukuuta: "4,78 km / 44:29 Nyt olen ratkaissut pulman, miten saisin tehtyä palauttavat lenkit tarpeeksi matalalla sykkeellä. Sauvakävely! Mikä mahtava keksintö! Siinä saa puskea ylämäetkin kunnon raivolla ja syke koko ajan sopivasti 15 - 20 lyöntiä alle aerobisen kynnyksen, ylämäissä jopa ylittyi. Sauvat kädessä lumisella kuntoradalla suihkiessa sai kuviteltua kuin olisi ollut keskellä tundraa ja kovempikin tekijä. Ja pyörätiellä koiranulkoiluttajat tekivät jopa tietä 😂 KS 137. Nyt madalletaan aerobista kynnystä nääs!"

Ruissalosta joulukuun sauvakävelyltä.

Otin innoissani sauvakävelyn lajivalikoimaani ja kävinkin aika uskollisesti sauvomassa, usein myös metsässä ja poluilla, jolloin liikkumiseen tuli lisäpotkua. FMR:n kanssa kävimme muutaman kerran Kaarinan Vaparissa kallioon louhitussa mäessä tekemässä vetoja. Joulukuussa oli myös neljän päivän treenitauko lievän flunssan vuoksi. Joulukuun 16. lauantaina kävin nöyryyttämässä itseäni miehen kanssa ohikulkutien testijuoksussa. Paikalla oli lähes pelkästään kovia menijöitä, ja kaikki lähtivät matkaan reipasta omaa vauhtiaan. Itsellä ensimmäinen kilometri 4:56, ja se tähän hetkeen aivan liian rivakkaan. Menin niin hapoille, että käsivarretkin sattuivat. Reilun kilsan jälkeen tuli tienristeys, ja huomasin kääntyväni oikealle, vaikka reitti kulki suoraan. Elämäni ensimmäinen DNF, vitosella! Keskeytys noin puolessatoista kilometrissä. Rankaisin itseäni menemällä iltapäivällä matolle juoksemaan tonnin vedot, nopein tonni 4:52.

Joulukuussa juoksua 79,59 km, sauvakävelyä 62,90 km. Vuodelle 2018 toiveena oli päästä jälleen kynnysarvotestiin, jotta saisin selville nykyiset sykearvoni ja osaisin rakentaa harjoitusohjelmani mahdollisimman toimivaksi. Toive toteutui heti tammikuussa, kun osallistuin triathlonistien testiin Kupittaan urheiluhallissa. Siellä sykkeistäni paljastui yllättäviä tietoja, ja niiden mukaan olen nyt tämän vuoden puolella treenaillut. Testin jälkeen päätin ottaa jälleen tonnin vedot mukaan säännölliseen tekemiseen.

Sellainen oli siis viime vuosi. Kovin opettavainen, joka pakotti nöyrtymään ja hidastamaan tahtia, opettelemaan kunnon rakentamista pitkäjänteisesti ja omia voimia kuunnellen, ei pakottamalla tai hätiköimällä. Koska toiveenani on pystyä liikkumaan vanhaksi asti, aion olla armelias keholleni. Jos on vähänkään sellainen olo, etten jaksa, en mene.

Ensi kerralla kerron noista uusista kynnysarvoista, jotka tosiaan saivat treenaamiseeni uutta pontta.

Hyvää treenivuotta kaikille lukijoille! Pysytelkää voimissanne ja terveinä.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen