Vähän treenanneet löysäilijät lähtöviivalla

Sain vastikään kuunneltua loppuun Tarja Virolaisen kirjan Juoksijan sielu. Hänen kertomuksessaan oli yllättävän paljon yhtäläisyyksiä omaan ajatteluuni niin juoksijana - kuin ihmisenä. Ehkä ajatuksessa on perää, että tietyntyyppiset ihmiset alkavat harrastaa kestävyysjuoksua ja jatkavat harrastustaan lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta.

Päivä päivältä juoksijaa hellitään enemmän, kun aurinko pikkuhiljaa sulattaa lumet ja jäät.

Nauratti, kun kuulin Virolaisen herkistyneen kyyneliin Ateenan maratonin maaliviivalla, jossa soi AC/DC:n Thuderstruck. Se on yksi ehdottomista juoksuflow-biiseistäni, vaikka nykyisin kuuntelenkin enenevissä määrin kirjoja peruskestävyyslenkeilläni musiikin sijaan. Kirjan loputtua kotiin oli vielä pari kilometriä matkaa, ja oli pakko pysähtyä säätämään luureista kyseinen biisi. Jokin siinä on, minäkin kuin huomaamattani rupesin kyynelehtimään siinä juostessani ja vauhdin kiihtyessä. Se tunne ottaa tuolta syvältä rinnasta, kun juokseminen tuo kokonaisvaltaisen hyvänolontunteen, varmuuden siitä, että minä olen vahva, minä kykenen, minä pystyn. Miten voi jokin niin yksinkertainen asia kuin juokseminen tehdä ihmiselle niin hyvän olon??

Juoksemiseen ja lajin harrastamiseen sisältyy kuitenkin myös epävarmuus, joka nostaa päätään usein ennen itselle tärkeää juoksutapahtumaa. Vaikka olisi treenannut kurinalaisesti ja täsmällisesti, huoli omasta kunnosta herää juuri kisojen kynnyksellä. Tämä näkyy olevan juoksijoiden keskuudessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Lähtöviivalla yleensä väheksytään omia treenimääriä ja kuntoa. Sanotaan, että ei lähdetä tavoittelemaan ennätystä, sillä huippukunto on vielä kaukana. Lappu rinnassa kuitenkin takaa, että miltei jokainen juoksija lähtee raastamaan niin kovalla volyymilla kuin suinkin pääsee. Viimeistään maalissa paljastuu, että vain vähäsen treenanneet löysäilijät ovatkin yllättävän kovassa kunnossa, toiset jopa ennätyskunnossa.

Juoksemiseen ja kisailuun eivät siis useinkaan liity etukäteen rummutetut itsekehut. Tavoitevauhteja ja -tuloksia vähätellään ja ne ilmoitetaan mieluummin alakanttiin. Tämä voi johtua siitä, että jokainen päivä juoksijalla on erilainen. Vaikka olisikin treenannut hyvin, jalat saattavat silti olla kisapäivänä tukossa, kroppa ylikierroksilla tai sitten ei vain muuten kulje. On mukavampaa antaa ennakkoon huonompi kuva omasta kunnosta ja paljastua sitten maalissa yllättäjäksi kuin kehuskella treenimäärillään etukäteen ja selitellä jälkijättöisesti huonoa päiväänsä. Jos olisin joutunut lähtöviivalle samanlaisella tuntumalla kuin edellispäivän lenkillä, olisin ollut juuri se surkein esitys. Oikean jalan sääri kiristi kuin jousi, oli tukossa ja särki, tuntui kuin jalkaa olisi pitänyt raahata mukana. Mitään erityistä syytä tähän ei ollut, edellinen lenkki poluilla pari päivää aiemmin oli sujunut hyvin, kevyillä jaloilla, samaten sitä edeltävät mattovedot. Joskus ei vain kulje, eikä sille voi mitään. Vähiten siitä kannattaa masentua ja kuvitella, että juokseminen olisi muuttunut lopullisesti raskaaksi raahustamiseksi.

Pian tästä starttaakin kisakausi, kun toisena pääsiäispäivänä juostaan Tulppaanijuoksussa. Menen vitosen matkalle ja yritän juosta tasaisen reippaan lenkin, sellaisen, josta olisi varaa vielä kiristää. Nimittäin ensi viikolla on toinenkin kisa, lauantainen Karhu-viesti, ja siellä pitää olla iskussa. Veikkaanpa, että lähtöviivalla kaikki taas vähättelevät kuntoaan: ei tässä hirveästi ole lenkille ehtinyt...