Tulppaanijuoksu 2.4.

Kisakausi saatiin käyntiin viimein tällä viikolla, kun ensin maanantaina, toisena pääsiäispäivänä juoksin viisi kilometriä Turussa Tulppaanijuoksussa, ja sitten lauantaina viisi kilometriä Karhu-viestissä. Vielä on matkaa ennätyksiin, mutta saman viikon aikana tapahtunut parannus saa toki hymyn huulille. Viime vuoden Karhu-viesti meni omalta osaltani penkin alle, kun takareiteen oli tekeytynyt hamstring-syndrooma ja kisasta viikon päästä testijuoksussa paljastui ylikunto. Kausi loppui ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, seurasi pitkiä juoksutaukoja ja epäsäännöllisen säännöllisiä peruskestävyyslenkkejä pääosin poluilla ja metsässä.

Jalkavaivat jatkuivat aina viime vuoden lokakuuhun saakka, jolloin viimein sain oikean diagnoosin ja fysioterapeutilta kuntoutusliikkeet, jotka alkoivat purra. Loppuvuonna kovempia treenejä tein aika ajoin, mutta kovin säännönmukaista kova treenaaminen ei tuolloin vielä ollut. Tammikuun lopussa kävin juoksutestissä, jossa anaerobinen kynnysarvoni oli 5:47/km, joten kovin päätähuimaavista juoksuvauhdeista ei kisakuntoa lähdetty rakentamaan. Yhden vauhtitreenin ehdin juoksutestin jälkeen tehdä, ennen kun sairastuin helmikuussa influenssaan, jonka seurauksena juoksutaukoa kertyi jälleen neljä viikkoa. Maaliskuun toiselta viikolta olen kuitenkin päässyt juoksemaan ja saanut mahdutettua yhden kovemman treenin viikkoon.

Seurakaveri Helin kanssa kisan jälkitunnelmissa.

Siihen nähden olen kovasti ilahtunut tämän viikon suorituksista, etenkin kun jalka tuntuu nyt kestävän ja vauhditkin tarttuvan kiinni. Maanantaina menin miehen kanssa Maariaan hyvissä ajoin. Olo ei ollut toisena pääsiäispäivänä herkuttelun jälkeen optimaalinen, mutta tarkoituksena olikin todeta lähtökunto, mistä sitä lähdetään kuromaan paremmaksi. Oli aika tuulinen keli, ja sääennuste lupasi räntäsadetta. Verkkailimme pari kilometriä, jonka loppuun tein kolme kiihdytysvetoa sekä liikkuvuusharjoituksia, jotta kroppa olisi lähdössä lämmin. Puutteelliset lämmittelyt ovat usein kostautuneet lyhyillä matkoilla, kun meno on ollut alkuun kankeaa ja jalat tuntuneet painavilta puupökkelöiltä. Nyt olo oli viivalla kuitenkin hyvä. 

Tulppaanijuoksussa vitosen matkalla juostaan noin 2,45 kilometriä ensin Turun suuntaan, jolloin reittiprofiili on laskeva, sitten käännytään ja juostaan noin 2,55 kilometriä takaisin samaa reittiä, jolloin profiili tietenkin nouseva. Lähtölaukauksessa olin päättänyt, että yritän pitää maltin matkassa, jotta juoksu olisi mahdollisimman tasainen. Olin myös ajatellut, että juoksisin rennosti, jotta lauantaisessa viestissä olisi voimat tallella, mutta kukapa osaa juoksukisassa ottaa rauhallisesti?! Menomatkalle osui myötätuuli, mutta en ymmärtänyt sen merkitystä siinä lähtöön ampaistessani. Vaikka kuvittelin hidastelevani menohalujani, alkuvauhti oli tälläkin kerralla liian luja, ensimmäinen kilometri kulki aikaan 5:01. Kääntöpaikalla olin noin ajassa 13.16. Olin päässyt juoksemaan melkein koko alkupätkän vanhemman miehen ja nuoremman tytön perässä, jotka todennäköisesti etenivät viisaasti tasaista vauhtia. Ennen kääntöpaikkaa aloin kuitenkin jäädä heidän vauhdistaan. Nopeampia tuli tasaisesti vastaan, mutta tänä vuonna Tulppaanijuoksuissa oli aika paljon vähemmän porukkaa kuin kaksi vuotta sitten, jolloin juoksin tapahtumassa ensimmäisen kerran. Loppujen lopuksi sain juosta aika pitkälti yksin.

Kääntöpaikan jälkeen iski todellisuus päin näköä. Vastatuuli olikin yllättävän voimakas, samoin nousujohteisuus sai vauhdin tippumaan huomattavasti. Meno tuntui kävelyltä, ja takanani tähän asti juossut nainen (jolle olen kerran ennenkin joutunut kisassa taipumaan) meni ohi. Hän huikkasi, että menee hetkeksi vetämään, menen sitten lopussa ohi. Haaveeksi jäi. Voimat loppuivat tyystin, loppukiriä ei irronnut ja loppupuoli oli kaksi minuuttia hitaampi kuin alku. Aika 28.14, joka oli 3 minuuttia 12 sekuntia hitaammin kuin kaksi vuotta sitten. Keskivauhti 5:38/km, eli melkein sama kuin viime lokakuussa kympillä (5:39). Rannesykemittauksen mukaan maksimi oli 184, mutta en aivan täysin luota kellon lukemiin, vaikka yhtään kovempaa en olisikaan jaksanut. 

Oli myönnettävä tosiasiat. Kunto oli nyt tämä, tästä voi edetä suunnitelmallisesti vain eteenpäin. Nyt tiedän kuitenkin, miten tärkeää on kuunnella itseä, jotta vammoilta voisi välttyä. En mielellään koe enää uutta ylirasitusta saati pitkällisen hivuttavaa hamstring-vaivaa, joka sai juoksuinnon välillä lähes katoamaan. Pääasiassa haluan juosta saadakseni itselleni hyvän olon, mutta terveenä ja voimissani teen mielelläni myös vauhtikestävyys- ja vauhtitreenejä. Haluaisin edelleen katsoa, mihin kuntoon saan itseni kiristettyä, mutta en halua tehdä sitä terveyteni kustannuksella. 

Olihan se silti pysäyttävää ajatella, että nyt vitonen kului paljon hitaammalla keskivauhdilla kuin puolikas pari vuotta sitten. Mutta Karhu-viestistä onkin jo paljon iloisempaa raportoitavaa, siitä seuraavalla kerralla lisää!

Tulppaanijuoksuista kauniit tulppaanit.