Siirry pääsisältöön

Rivieran lenkki 9,9 km


Rivieran lenkki juostiin aivan upeissa maisemissa Maskun hiekkakuopilla.










Tajusin juuri, miten mahtavaa on, että kisoja järjestetään nyt joka suunnalla sekä viikonloppuisin, että myös arkisin. Se tietää nimittäin sitä, että blogeista saa alkaa jälleen lukea kisaraportteja, ja ne ovat ehdottomasti mielestäni juoksublogien suola. On hauskaa eläytyä erilaisiin juoksutarinoihin, joissa treenien tulokset mitataan ja juoksijat kertovat kilvoitteluistaan matkan varrella. Eilen luin jo ensimmäisen tarinan Bodom Traililta Kantapääopistossa-blogista. Tuli mieleen, että mitäs jos ensi vuonna osallistuisi itsekin noihin karkeloihin. Muutoinkin olisi kiva päästä pääkaupungin suuntaan poluille juoksemaan, kuten vaikkapa Nuuksioon. Ajomatka sinne täältä Turusta on kuitenkin lyhyt.

No, minullakin on raportoitavana pieni kisatarina samaiselta lauantailta, jolloin juostiin paitsi Bodomin kakkososa, myös SAUL:in SM-maastot Perniössä. Minua pyydettiin VSVU:n N40-joukkueeseen vähän sen jälkeen, kun olin maksanut ilmoittautumiseni Rivieran lenkin kympille mieheni kanssa, josta näkyy tulleen vankkumaton kilpakumppanini. Hetken mietin, peruisinko sen ja menisin sittenkin maastoihin, mutta enpä sitten viitsinyt. Ja oli kyllä kovavauhtisia naisia Perniössä juoksemassa, joten täytyy itse tyytyä kiertelemään kisoja ja kerryttämään vauhtikestävyyttä, ennen kuin ilkeää mennä tuon tason joukkueisiin kisaamaan. Sain kullanarvoisen neuvon entiseltä valmentajaltani, nykyiseltä treenikumppaniltani ja hierojaltani, että kovia treenejä kannattaa haalia mahdollisuuksien mukaan pikkukisoista ja hölkistä. Niissä tulee juostua aina treenejä lujempaa, joten ne ovat oivallisia tapahtumia kasvattaa vauhtikestävyyttä. Enpä olisi tavallista yksikseen juostua kymppiä vetänyt keskisykkeellä 170, maksimi 183:ssa.

(Tämän ja Karhu-viestin välissä olen muuten käynyt juoksemassa yhden puolikkaan pikkuruisella Littoistenjärven maratonilla, ja tajusin siellä, että se oli pisin lenkkini yli vuoteen, jos NUTS Pallaksen 30 kilometriä ei lasketa. Kunto olisi kestänyt kovempaakin menoa, mutta jalat ottivat lähes koko matkan asfaltilla juoksusta itseensä. Tarkoituksena oli käydä vetämässä leppoisa pitkis, lopputuloksena oli jotain sen ja ytimekkään kisarypistyksen välistä.)

Ihana kevät on täällä.

Lauantaiksi oli luvattu kevään toistaiseksi lämpimintä päivää, ja sellainen myös saatiin. Lämpömittari näytti jo aamutuimaan yli kymmentä astetta, ja aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta. Valitsin muitta mutkitta t-paidan ja caprit, olisi voinut olla suvereenisti sortsit ja toppikin. Aamuhässäkän ja pienen kisapaikkaetsiskelyn jälkeen ehdimme perille ihan hyvissä ajoin. Laput rintaan ja hölkälle. Olin juonut ennen starttia puolisen litraa laihaa urheilujuomavesisekoitusta, onneksi, sillä oli todella kuuma. Hölkkäsimme puolisentoista kilometriä, ja reitin mäkisyys paljastui jo siinä alkuverkalla. Maskun Rivieran hiekkakuoppa-alue on tosiaan hyvinkin kumpuilevaa maastoa sekä silmiä hivelevän kaunista katseltavaa. Hassu juttu, vaikka tuo kesäkeidas on aivan kivenheiton päässä Turusta, en ole luultavasti koskaan käynyt siellä uimassa, saati juoksemassa. Nyt seudun polkujuoksumaastot alkoivat samalla houkutella, sillä tajusin, että Rivieralta pääsisi juoksemaan yhtäjaksoisesti polkua pitkin vanhempieni mökille saakka.

Olin ilmoittanut meidät noin kympin kilpasarjaan. Muita matkoja oli n. 6,5 ja 13 kilometrin hölkkäsarjat. Tosiasiassa joka matkalla kierrettiin samaa noin 3,3 kilometrin reittiä, joten kymppi oli todellisuudessa 9,9 ja lyhyempi hölkkä n. 6,6. Mukaan houkuttelemani seurakaveri viittilöi minut lähtöviivan tuntumaan, ja sen suurempia miettimättä menin aika eturivin lähistölle. Lähdimme käskystä matkaan, ja minä muitten mukana aivan liian kovaa aloitusvauhtia. En katsonut kelloa kuin vilaukselta, koska heti alkuun oli jyrkkää alamäkeä ja sitten taas kipakkaa nousua. Se näytti tahdiksi kuitenkin 4:55/km, mikä on tämänhetkiseen kuntooni nähden aivan naurettavan paljon liian kovaa. Viime vuoden aikana jalkavaivat piinasivat niin pitkään ja sitkeästi, että tuntuu kuin en olisi edelleenkään päässyt ehjän, kunnon treeniputken pariin, vaikka tässä nyt alkaakin olla jo ihan hyviä viikkoja kasassa. Kipeät kintut ja ihmeelliset vaivat ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, että pienenkin kolotuksen ilmaantuessa alan maalailemaan piruja seinille ja pelkään pahinta. Ja kipujahan on riittänyt, viimeiset oikeassa pakarassa ja vasemmassa nilkassa tai oikeammin vähän niin kuin akilleessa. Tällä kertaa alkuverkassa jalat olivat kuitenkin kivuttomat, joten uskalsin odottaa mukavahkoa juoksua. No juu, kiivas alkutahti, polveileva maasto ja kuuma auringonpaahde tekivät tehtävänsä ja juokseminen olikin äkkiä ihan kaamean raskasta. En pysynyt vauhdissa kuin alkumatkan, kun menoni alkoi hidastua, ja sinnittelin sen, minkä jaloistani pääsin.










Jalat olivat aivan hapoilla, ne olivat ihan tyhjät, ja ihmettelin, miten lantioni tuntuu sellaiselta, ettei se jaksa viedä minua lainkaan eteenpäin. Sen 3,3 kilometrin kierroksen aikana olin päättänyt, että kun tulen maalialueelle, jätän leikin kesken, sillä en mitenkään jaksa juosta tätä samaa rääkkiä kokonaista kolmea kierrosta. Porukat olivat huvenneet edestäni jo kauas, ja taapersin menemään minkä jaksoin. Olin hyväksynyt ajatuksen, että minusta on tullut tällainen luovuttaja, joka ei pääse niin hyvään kuntoon kuin haluaisi, lähtee kovempien kanssa matkaan omaan kuntoonsa nähden aivan liian kovaa, hyytyy ja luovuttaa. Sellainen juoksija minä olen. No, maaliin kaarrettiin oikealle, mutta silmäni etsiskelivät vain juoma-aluetta, sillä suuni oli rutikuiva. Huomasin sellaisen kierroksen lopussa, josta lähdettiin taas uudelle kierrokselle. Menin juomia tarjoavan naisen luokse, otin mukillisen sekä mehua että vettä ja join niitä siinä aivan rauhassa hien valuessa selkääni pitkin. Mietin, miten tästä luikahtaisin nopeasti jonnekin näkymättömiin, missä voisin vain liueta märehtimään keskeyttämistäni ja menetettyä juoksukuntoani. Ei sellaista paikkaa oikein ollut missään. Vähän ne vettä tarjoilleet naiset taisivat ihmetellä, että jäinkö minä kenties asumaan siihen juomapöydän äärelle, ja jotenkin huomasin jälleen jalkojeni etenevän reitille. Hetken aikaa vielä mietin, että olisikohan edessä jotain oikopolkua takaisin maalialueelle, mutta kun sellaista ei ollut, jolkotin vain eteenpäin.

Jälkikäteen huomasin, että olin viihtynyt juomassa lähes minuutin. Oli ihan todella kuuma. Reitti kiemurteli niin kauniissa maisemassa, että matkanteko eteni jotenkin kuin huomaamatta vaikka olinkin jo melkein keskeyttänyt. Saavutin joitakin nuorempien sarjalaisia, ja loppumatkan kakkoskierrokselta juoksin kahden nuoren pojan kintereillä, joista toisen ohitin kahdesti hänen vuoroin kävellessä, vuoroin juostessa. Neljän viiden kilometrin paikkeilla alkoi sattua oikea pakara, mutta sitten kipu taas heikkeni. Voiman puutetta, ajattelin, sillä jos jotain olisi pahasti vialla, en pystyisi tällä tavoin juoksentelemaan. Kelloon en ollut katsonut enää koko matkana, paitsi yhdessä tiukassa ylämäessä, jolloin vauhtini oli 7:20/km ja vaivuin hetkellisesti epätoivoon. Sitten ajattelin, että jos minä aina keskeytän, kun alkaa tuntua pahalta, niin miten voisin kuvitella ikinä pääseväni parempaan kuntoon. Juokse, juokse nyt vaan, nainen! Tuoksui ihana havumetsä, ja metsä välillä oikein kuumotti lämmöllään. Veden äärellä teki mieli pulahtaa vilvoittelemaan. Odotin maalialuetta, sillä suunnitelmani oli pysähtyä jälleen rauhassa juomaan. Niin tein, ja silloin tulivat vilunväristykset. Onneksi häipyivät, nestehukkaa pelkäsin. Enää en ollut miettinyt keskeyttämistä, mutta en liioin vilkuillut kelloon, sillä nyt oli mielessä vain maaliin pääsy. Kolmannen kierroksen ensimmäisen kilometrin taivalsin yksikseni, sitten ohitin parit sauvakävelijät. Yritin laskea mielessäni, miten monta kierrosta he ovat mahtaneet mennä, olenko heitä yhden vai kahden kierrosta edellä.

Pää ei toiminut. Odotin koko ajan vain tuttuja maamerkkejä, mutta viimeinen kierros tuntui jatkuvan ikuisesti. Ajattelin, että minun on täytynyt taivaltaa tätä reittiä jo varmasti yli tunnin, jos kerran keskivauhti oli ollut 7:20. Pakottauduin vilkaisemaan kelloon: vajaat 52 minuuttia, matkaa jäljellä vielä reilusti päälle kilsan. Ihmettelin hetken ja sitten oikein innostuin: ei tämä nyt niin hirvittävän huonosti vielä mennytkään. Sain vissiin vähän energiaa ja voimaa jalkoihini, sillä maali alkoi nyt kutsua enemmän. Ohitin vielä kaksi sauvakävelijää, ja sitten tunnistin jo mutkat. Maalissa oli pakko hetken puhallella kaksin kerroin, mutta irtosi sentään pieni kiri. Sain kuin sainkin sen mitalin kaulaani ja pussin evästä, jota olin jo matkalla miettinyt mielessäni. Pienestä se on joskus kiinni!

Loppuaika 57:53, sijoitus N40-sarjan neljäs ja viimeinen! Parasta kuitenkin oli, etten keskeyttänyt. Keskisyke 170, maksimi 183. Keskivauhti 9,9 kilometrin mukaan 5:50/km. Päätä jyskytti oikein huolella. Tällaista lenkkiä en olisi yksikseni näissä olosuhteissa juossut, se on selvä.

Kiinnostaisi tosissaan tietää, mitä pään sisällä tapahtuu sillä hetkellä, kun varma keskeyttämispäätös muuttuu liikkeeksi ja päättyy kisan loppuun viemiseen. Onko se lopettamisen seurausten konkretisoituminen mielessä? Luuseriolon ja julkisen häpeän vältteleminen? Ei tarpeeksi huono olo? Vissiin niitä kaikkia. Tuon päättäväisyyden kun saa siirrettyä juoksemiseen vielä enemmän epämukavuusalueella, aletaan olla oikeilla jäljillä. Sillä jos treenaa säännöllisesti ja tavoitteellisesti, täytyy sen joskus kunnossa ja kestävyydessäkin näkyä, vai mitä?!


Tulihan se mitali, kun vähän ponnisteli!

Kommentit

  1. Olet kyllä sisukas! Mä olen miettinyt tuota samaa, eli mikä meidät pistää juoksemaan, vaikka osaltaan olemme jo luovuttaneet.

    Olet taas yhtä kisaa rikkaampi. Kiitos kun jaoit kokemuksesi <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen