Siirry pääsisältöön

Paavo Nurmi Marathon 21,1k

Viikko sitten lauantaina Turussa juostiin 27. Paavo Nurmi Marathon, joka keräsi ennätyksellisen osallistujamäärän, kaikkiaan 3 600 juoksijaa. Olin mukana viidettä kertaa, joista neljännellä puolikkaallani. Tarkoituksena oli juosta valmistava vauhtitreeni ennen kuukauden päästä odottavaa Jyväskylän Finlandia-maratonia. Jotkut olivat tiedustelleet mahdollista tavoiteaikaani, mutta ei sellaista ollut. Päämääränä oli juosta kovaa, mutta sitä, mitä vauhtia se tällä hetkellä olisi, en osannut oikeastaan arvuutella.

Juoksuvauhtini ovat vasta nyt loppukesästä ottaneet nykäyksen eteenpäin, tai siltä se ainakin tuntuu. Kesän huippuhelteissä juokseminen oli aikamoista tervanjuontia ylipäätään, eikä omasta vauhtikestävyydestä ollut mitään takeita. Saman viikon maanantaina olimme tutulla Ruissalon vetosuoralla tekemässä tonnin vetoja, noita suloisen katkeria vauhtiharjoitteita. Tein neljä 2 - 2,5 minuutin palautuksilla, ja sain kulkemaan ensimmäisen 5:04 minuutin vedon jälkeen tasaisen sarjan 4:58 - 4:59-vauhtisia tonneja. Viimeisellä keskisyke oli jo yli anaerobisen kynnyksen, joten jätin sarjan neljään, koska tuntui, ettei vauhti olisi siitä enää kiihtynyt. Sarja oli kuitenkin paras pitkään aikaan ja antoi lupauksen, että kroppani on alkanut ottaa jälleen treeniä vastaan.

Silti puolikkaalle ajattelemani tavoitevauhti oli mysteeri. Jännittikin yllättävän paljon. Sain valmistautua yksikseni, koska muu perhe oli saaressa. Oli lämmin päivä, aurinko paistoi jälleen lähes pilvettömältä taivaalta, mutta näihinhän on jo totuttu. Vähän kyllä hirvitti, miten tällä kertaa kestän kuumaa, muistissa oli vielä elokuun alun pitkis töistä mökille, joka oli todella vaikea ja jolla jalat vetivät aivan voimattomiksi. Kirjoitin siitä edellisessä postauksessa täällä. Silloin piti pitää taukoja ja kävelläkin välillä. Tänä vuonna olin juossut ainoastaan yhden puolikkaan, huhtikuussa Littoisissa, jossa menin rennosti, pidin yhden parin minuutin juoma/juttelutauonkin, sillä kisa oli FMR:n oma eikä niin ryppyotsainen. Silloin aika oli 2:12 ja jotain, oli viileää mutta lähes koko matkan sai juosta yksin. Se vaikuttaa hirmuisesti lopputulokseen, sillä kannustajien siivittämänä menee usein montakin kilometriä aika lailla huomaamatta.

Lähdin mielestäni suhteellisen hyvissä ajoin, kun olin laatinut puoli litraa urheilujuomaa mukaan ja asetellut geelit juoksuvyöhön valmiiksi. Pyöräilin noin viiden kilometrin matkan kaupunginteatterille, josta lähtö Aurajoen rannassa oli. Vein pyörän Samppalinnan maauimalaan odottamaan, sillä aioin mennä juoksun jälkeen sinne suihkuun. Aikaa olisi ollut vielä reilut puoli tuntia verryttelyyn ja venyttelyyn, mutta sitten kohtasin ennätysosallistujamäärän lieveilmiöt. Kassisäilytykseen oli hirvittävä jono, joka ei tuntunut liikkuvan lainkaan. Siinä seistessäni huomasin, että vaikka helleraja ei ylittynytkään, aurinko paahtoi sen verran viheliäisesti, että luvassa olisi joka tapauksessa kuuma kisa. Taisi vierähtää ainakin kymmenen minuuttia siinä jonottaessa, jonka jälkeen totesin, että vessajonoon en enää siirry, vaan oli lähdettävä verkkaamaan. Kello oli jo melkein varttia vaille 12. Hölkkäsin vain vajaan kilometrin, kävin puskassa, ehdin venytellä ja sitten kello olikin jo melkein viittä vaille, kun etenin rantaan ja tajusin, että siellähän on ihan hirvittävä ryysis.

Viisi minuuttia lähtöön ja minä olin aidan väärällä puolella, kansaa joka puolella niin, että hyvä kun pääsi etenemään. Vesipullon olin kaukaa viisaasti ottanut mukaan, sillä otin yhden geelin jo ennen lähtöä. Tällä kertaa aioin pitää visusti huolen, että saisin lisäenergiaa aina puolen tunnin välein, joten matkalle oli mukana vielä kolme geeliä. Onneksi löysin aukon aidassa ja pääsin lähtöalueelle. Olin kuitenkin todella kaukana lähtöviivasta, sillä edessäni näkyi maratonin viiden tunnin jäniksiä. Yritin puikkelehtia mahdollisimman nopeasti niin paljon eteenpäin kuin kerkesin, ja sitten koittikin lähtölaskenta. Oli niin kova tungos, että lyhyeksi jäänyt lämmittely ei haitannut, sillä alkuvauhti kävi verryttelystä.

Lähdössä oli viitteitä suurkaupungin maratonista, sillä väkeä piisasi. Kuva: Paavo Nurmi Marathon

Loppujen lopuksi ensimmäinen kilometri kului aikaan 5:37, joten ei se niin hidas ollutkaan. Aika nopeasti sitä pääsi kuitenkin juoksemaan omaa vauhtiaan. Muistaakseni Itäisellä Rantakadulla ennen Tuomiokirkkosiltaa sai eniten hyppelehtiä edessä juoksevien ohitse, muuten eteneminen oli ihan sujuvaa. Kannustusjoukkoja oli niin paljon läntisellä jokirannalla, jonne reitti seuraavaksi kulki, että en edes kiinnittänyt huomiota vauhtiini. En ollut ottanut huikkaakaan kädessäni yhä roikottamastani juomapullosta, ja ajattelin, etten nyt tässä vauhdissa ala sen kanssa räpeltää vaan odottelen ensimmäistä juomapistettä, joka oli jo 3,5 kilometrin kohdilla. Toinen kilometri kulki kisan nopeiten, aikaan 5:16, ja kun huomasin sen, hieman pelästyin, sillä sellaisia keskivauhteja en ollut juossut edes vitosen kisassa tänä vuonna. Juokseminen tuntui kuitenkin hyvältä eikä mihinkään sattunut. Syke oli koko ajan 173:n tuntumassa, eli aivan anaerobisella kynnyksellä, ja ajattelin, että sillä sykkeellä jaksan kyllä juosta pitkäänkin. Juoksin ihan omaa vauhtiani, enkä yrittänyt pysytellä kenenkään peesissä. Porukkaa oli kuitenkin koko ajan sopivasti edessä, joten imussa sai vedeltyä ihan hyvää vauhtia. Seuraava kilometri meni aikaan 5:44, sitten tuli juomapiste, joka hidasti jonkin verran matkantekoa, neljäs kilometri 5:58.

Koko matkan taktiikkani oli juomapisteillä sama: ensin mukillinen urheilujuomaa, sitten perään vettä. Yleensä vatsani kestää hyvin kaikenmaailman energiavalmisteita ja juomia, joten aika surutta uskallan niitä sekaisinkin vedellä. Niin tälläkin kertaa, maha ei aiheuttanut mitään ongelmia. Ensimmäiset pari juomapistettä juoksin, mutta seuraavista eteenpäin join kävellessäni, sillä oli pakko saada sisuksiin kunnolla nestettä. En tiedä, mitä lämpötila tarkalleen oli, joku puhui 23 asteesta, joku 25:stä, joka tapauksessa kyllä se kuumuus alkoi viimeistään Ruissaloon tultaessa tuntua. Viides kilometri 5:35, kuudes 5:36, seitsemäs 5:37. Viidennen kilometrin jälkeen keskisyke oli koko loppumatkan yli 173 eli yli anaerobisen kynnyksen. Tiesin, että jaksan juosta yllättävän kauan maksimisykealueella, mutta jaksaisinko kahta tuntia, se oli kysymysmerkki. Rannassa vähän ennen satama-alueelle siirtymistä ajattelin, että nyt voin päättää, kokeilenko paljonko lähtee, vai säästelenkö vielä. Päädyin vaihtoehtoon, että menen koko ajan sellaista vauhtia, että tuntuu vähän pahalta, mutta ei vielä liian. Kahdeksas kilsa 6:05, ensimmäinen Ruissalon nousu, joka tuntui liikaa sellaiseksi loivaksi nousuksi kuin se oli.

Muistelin vuoden 2015 maratonia, jolloin viimeksi juoksin Paavolla, koska silloin ajattelin, että Ruissalon mäet eivät ole kyllä mäkiä nähneetkään. Tällä kerralla tunne oli vähän toisenlainen, sillä Ruissalossa jaloissa alkoi tuntua ensimmäistä kertaa hieman raskaalta. Mietin taas mäkiä niitä noustessani, että ovatko nämä nyt sitten niin ihmeellisiä, mutta kyllä nekin näköjään hapottavat silloin, kun voimia vievät muutkin seikat, kuten se lämpötila. Siinä yhdeksän kilometrin kohdalla huomasin yhtäkkiä vieressäni miehen, jonka päässä oli oranssi Hankkija-lippis. Siinä oli jotakin kovin tuttua, ja kysyinkin, että oliko sinulla tuo samainen lakki kenties maratonilla vuonna 2015. Mies tietysti vähän häkeltyi, kun siinä hiljaisuuden vallitessa yhtäkkiä sellaista kysäisin. Vastasi kuitenkin, että saattoipa muuten ollakin.

Kerroin hänelle, että juoksimme silloin noin kymmenen kilometriä vierekkäin, ja silloin miehen silmiin syttyi pilke, kun hän muisti. Juu, niin juoksimme, hän ilahtui, ja lisäsi, että hänen piti kolme kilometriä ennen maalia luovuttaa minulle. Sanoin, että muistan sen, ja että minua harmitti, kun en nähnyt häntä enää maaliin tulon jälkeen, kun olisin halunnut kiittää miestä hyvästä vetoavusta. Kiitin siis nyt, ja yllätyksekseni hän sanoi, että hän oli vilkuillut koko ajan kelloa ja miettinyt, että vauhti on hieman liian kova hänelle, siksi hän olikin jäänyt, kun itse sain jostain vielä lisävoimia loppukiriin, joka alkoi juuri tuossa kolme kilometriä ennen maalia. Hän kiitti minua ja sanoi, että oli juossut silloin yhteisen taivalluksemme ansiosta uuden ennätyksensä. Kerroin, että minun aikani oli tuolloin 4:15, mutta että en ole nyt niin kovassa kunnossa ja juoksen vain puolikasta. Jutustelu miehen kanssa oli yksi kisahistoriani hienoimmista, sillä se toi niin paljon muistoja mieleen ja herkisti siinä tilanteessa, kun jo väsy alkoi painaa. Mies näytti siltä, että olisi tarjonnut vetoapua tälläkin kertaa, mutta vauhti tuntui nyt minulle aavistuksen raskaalta ja jättäydyin suosiolla heti kyydistä. Sananvaihdon ansiosta olimme kuitenkin selättäneet ne Ruissalon mäet, joiden äärellä jouduin tällä kertaa nöyrtymään, sillä vauhtini alkoi hiipua puolivälissä matkaa. Yhdeksäs kilometri 5:42, kymmenes 5:50.

Tykkäsin tämän vuoden reitistä, sillä Ruissalosta käännyttiin takaisinpäin jo aiemmin kuin ennen, 90 astetta vasemmalle hiekkatielle oikeastaan aika lailla yhtäkkiä. Aika kauan oranssi Hankkija-lippis näkyi vielä kymmenen metrin etäisyydellä edessäni, yritin pitääkin sitä näköpiirissä, sillä sain siitä edelleen voimaa. Siinä yhdentoista kilometrin kohdilla takaani tuli juoksukaverini Milja kevyen näköisellä askeleella, ja vaihdoimme muutaman sanan. Hän oli kesän toisella kokomatkallaan, ja minun oli tyydyttävä ihailemaan hänen menoaan peränpitäjän paikalla. Olin iloinen toisen hyvästä menosta, mutta olin myös iloinen siitä, että sain itse juosta ilman mitään suurempia kipuja. Melkein koko viime vuosi meni jonkin vaivan kanssa kamppaillessa, enkä osannut ottaa korvaavista lajeista sitä hyötyä irti, jonka niistä varmasti olisi saanut. Liityin jopa Turun Urheiluliiton triathlonjaostoon, kun ajattelin, että uinnista saisin hyvän kakkoslajin. Kävin siellä ohjatulla tunnilla kerran, kun totesin, että minusta ei tule sinut niiden kaikkien välineiden kanssa säätämään, enkä jaksa tuijotella niitä kaakeleita riittävän kauan. Juokseminen on vaan niin kivaa. Yhdestoista kilometri 6:02 ja ajatus, että voiton puolella ollaan.

Kollega nappasi vieressä juoksevista tutuistaan kuvan. Satuin olemaan myös screenillä. Tässä vaiheessa en enää juuri sivuilleni katsellut. Kuva: Ritva Setälä


Yhtäkkiä kesken Kansanpuiston vetosuoran musiikit hiljenivät luureistani, enkä tiennyt johtuiko se yhteyden katkeamisesta vai soittolistan loppumisesta. Päätin, että juoksen nyt ainakin Ruissalon sillalle saakka ennen kuin teen asialle mitään. Siinä vetosuoralla huomasin, että matka ja kuumuus olivat alkaneet vaikuttaa muillekin, sillä jotkut jojoilivat spurttaillen ja kävellen vuoron perään. Edessäni juoksi nainen, joka sai kannustusta ehkä valmentajaltaan tai joltain muulta mentoriltaan, nainen meni edelleni, mutta sitten huomasin taas ohittavani hänet, matkanteko alkoi tosiaan väsyttää. Ruissalon juomapisteen jälkeen jatkoin kävelyä sen aikaa, että sain säädettyä musiikit takaisin päälle, siihen hupeni varmaan minuutti. Se kuitenkin auttoi, sillä pystyin jälleen uppoutumaan omaan maailmaani. Reitti kierteli satama-alueen jälkeen Turun Linnan takamailla, ja aloin ensimmäistä kertaa olla vähän tuskastunut, olisin jo halunnut jokirantaan, jossa ihmisiä olisi takuulla edelleen kannustamassa. 12. kilometri 6:07, 13. 6:04, 14. 5:48. Kilometriajoissa näkyy, että välillä sain vielä kiristettyä tahtia, mutta juomapisteillä kävely hidasti aikaa, ja alkoi meno tasaisesti hiipua muutenkin. Vielä jokirannassa kilometrit kuluivat jokseenkin kivuttomasti. 15. kilsa 6:13, 16. 5:57, 17. 6:11.


Ihme, etten nähnyt yhtäkään tuttua kannustamassa, vaikka saattaa olla etten hirveästi vilkuillut sivuilleni enää tässä vaiheessa. Tuntui, että vauhti oli sen verran hidastunut, että halusin pitää tiedon vain itselläni. Odotin kuumeisesti Varvintoria, jotta pääsisin juomaan, siellä oli viimeinen juomapiste. Tässä vaiheessa aloin uskoa, että pääsen maaliin ilman totaalista hyytymistä, vaikka olinkin mennyt aika riskillä koko matkan melkoisen kovilla sykkeillä. Jalat painoivat koko ajan enemmän ja enemmän, ja yritin kuikuilla, että oliko joen ylitys todellakin vasta Tuomiokirkkosillalta, eikö yhtään aikaisemmin. Tuo pitkä jokivarsi on aika julma silloin, kun olet jo todella väsynyt, sillä se vain jatkuu ja jatkuu ja yleensä aina myös tuulee. Nyt ei muistaakseni tuullut vastaan, mutta satama-alueella tuuli. Siellä oli myös ainakin yksi tiukka käännös, jollaisessa väsyneet jalat sotkeentuvat helposti, nyt onneksi ei käynyt kuinkaan.

Kolme viimeistä kilometriä olivat tuskaisimmat. 18. kilometri 6:14, 19. 6:15, 20. 6:20. En saanut itsestäni mitään tehoja irti, vaikka kansaa oli kuin pipoa, ja yleensä se saa vauhdin aina kiihtymään, oli sitten kuinka väsynyt tahansa. Nyt ei auttanut. Ja tosissaan reitti jatkui hivuttavasti aina sinne viimeiselle sillalle. Sitä ennen näin yhden miehen tuupertuneena reitille jossain Auransillan jälkeen, hän näytti olevan aivan taju kankaalla ja ambulanssimiehet muistaakseni olivat jo paikalla. Juuri ennen Tuomiokirkkosiltaa joku nainen oli kaatunut mutta päässyt jaloilleen, hän hoiperteli jonkin matkaa edessäni kunnes pääsin ohitse. Pakotin itseni menemään, matkaa oli vielä vajaat kilsa. Olin jo joen toisella puolen kuullut kuuluttajan kertovan, että vielä sen ja sen verran aikaa ehtiä kahteen tuntiin, ja tiesin, että itsellä siihen ei ollut mitään saumaa. Aika loppui kesken ja matkaa oli vielä. Viimeisellä kilometrillä pientä noston yritystä keskivauhti 6:11, lopun sadalla metrillä 5:51, joten kovin oli vaisu loppukiri. Jalat painoivat, ei pystynyt. Oli mahtavaa päästä maaliin ja lopettaa juokseminen. Yllätyksekseni en ollutkaan aivan loppu, vaan etenin määrätietoisesti kohti eväskassijonoja ja ärsyynnyin, kun taas sai odottaa hullun kauan. Jopa vesimukia maaliin tulon jälkeen sai jonottaa. Massatapahtumissa on puolensa ja puolensa. Olen todella huono jonottaja, mutta tänään nautin kuitenkin suuresti ihmisten keskellä juoksemisesta, sillä sain heistä voimaa yllättävän paljon. Samaten kannustajat olivat kultaa. Toimitsijoiden ystävällinen hymy kuitenkin sai energiavajeen aiheuttaman harmituksen unohtumaan.

Juoksu tuntui kovin vahvalta aika pitkään, vaikka sykkeet olivatkin melkein alusta lähtien koko ajan maksimilla. Maaliin tullessa syke oli 189. Koko matkan keskisyke 175. Ruissalon mäet saivat tällä kertaa jalat hapoille, ja kaupunkiin päin tultaessa sainkin tehdä aika paljon enemmän töitä saadakseni liikutettua itseäni eteenpäin. Maalissa olin aikaan 2:06:00, bruttoaika 2:06:57, eli vei lähes minuutin ennen kuin sain edes lähtöviivan ylitettyä. Garmin näytti matkaksi 21,31 kilometriä, jonkin verran oli tullut puikkelehdittua. Keskivauhti 5:54/km. Paavolla nopein puolikkaani, tosin edellisen juoksin vuonna 2009. Kaikista kymmenestä (muistaakseni) juoksemastani puolikkaasta 6/10.

Jonkin verran loppuaikaan vaikutti kuumuus, mutta eniten riittävän pitkien lenkkien puute asfaltilla, arvelen. Pitkät lenkit olen juossut suurimmaksi osaksi poluilla, ja aika erilaista se kuitenkin on. Olen silti tyytyväinen lopputulokseen, sillä huhtikuisesta viileän kelin juoksusta lähti yli kuusi minuuttia, ja kunto tuntuu olevan selvästi nousussa. Tuleva maraton on silti aika lailla mysteeri. Todennäköisesti jaksan sen juosta, mutta mitä vauhtia, nähtäväksi jää. Se on selvää, että nälkä tästä jäi. Loppusyksystä olen maratonin jälkeen ilmoittautunut kuitenkin vain kahteen kisaan, jotka ovat molemmat polkujuoksuja, mutta kyllä sinne vielä yksi puolikaskin mahtuu.


Laskujeni mukaan yhdeksäs puolikas takana.

Kommentit

  1. Ihanan yksityiskohtainen kisarapsa! Hauska tuo kohtaaminen Hankkija-lippiksen kanssa!

    Kuulin myös muualta kritiikkiä pitkistä jonoista varustesäilytykseen ja vessaan. Tylsää, jos kisanodotus menee jonossa hermoillessa, onneksi sä ehdit hyvin starttiin!

    Mua ei haitannut lämpö tai paiste yhtään, mutta puolikas menikin pari minuuttia hitaammin kuin sulla. Olet hyvässä vauhdissa maratonille! :)

    Onnea juoksusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anne!! Toivon todella, että syyskuun puolivälissä on jo mukavan viileää ;) nähdäänkö tänäkin vuonna Parmaharjulla? Laitoin jo kympille ilmon sisään, just sopivasti kuukausi aikaa palautua maralta!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen