Running Diaries

Välillä on kai hyvä pysähtyä kysymään itseltään, minkä vuoksi mitäkin asioita tekee. Tänä keväänä olen joutunut kysymään itseltäni parikin kertaa, miksi yhä juoksen. Takareisi revähtäneenä, ylikunnon lannistamana olen tuntenut toisinaan suurta vastenmielisyyttä pelkästään ajatuksesta juosta. Onko sitten pakko juosta, jos ei tahdo? No eipä tietenkään. Mutta minä tahdon. Juosta pitkään ja hartaasti, vuosi toisensa perään, kesällä ja talvella, auringossa ja tuiskussa. Olennaisinta on oppia tuntemaan itsensä ja löytää kulloiseenkin elämäntilanteeseensa sopivin harjoittelemisen muoto, jotta juokseminen pysyisi mielekkäänä ja hauskana, sellaisena, että lenkille on aina ilo lähteä tai ainakin sieltä tulee intoa puhkuen takaisin. Viime keväänä lenkkeileminen ei ollut sellaista. Olin typerä, kun aloin treenata kovaa kyytiä Hampurin maratonille samaan aikaan, kun tein vimmatusti väitöskirjani ensimmäistä artikkelia ja ravasin Tampereella tekemässä jatko-opintokursseja. Ajatustyö saatta

Upea viestijoukkueemme epäonnisen 4x100-viestin jälkeen. Kuten tiedätte, suunniteltu juoksukevääni ja haviteltu maratonennätykseni heittivät häränpyllyä, kun takareisi revähti ja ajauduin ylikuntoon. Joinakin hetkinä pelkkä ajatus juoksemaan lähtemisestä tympäisi, ja halusin viskata koko tavoitteellisen treenaamisen romukoppaan. Se on kai ihan ymmärrettävää. Juokseminen on ollut minulle aina henkireikä, tapa tuulettaa päätä ja ajatuksia, hetki omaa aikaa, keino kokeilla omia rajoja ja haastaa itseni. Kun juokseminen ei kulkenutkaan toivotulla tavalla, sattui ja oli raskasta lenkistä toiseen, siitä alkoi tulla riippakivi, jota huomasi pelkästään suorittavansa. Oli ihan hyvä pysähtyä miettimään, miksi ylipäätään juoksen ja mitä harrastuksesta toivon vielä saavani. Olin Hampurin maratonilla kannustamassa miestäni, kun sain yllättäen viestin VSVU:n juoksijalta. Hän kysyi, lähtisinkö SM-maastoihin Vierumäelle toukokuun alussa. Juostava matka oli kuusi kilometriä. E