Running Diaries

Juuri hyppyrimäen portaiden jälkeen. Kuva: Antti Suonpää / Turku Trail Cup Lauantaina kävimme Liedon Parmaharjulla kisaamassa Turku Trail Cupin viimeisessä osakilpailussa tältä vuodelta. Sää oli ihanteellinen, lämmintä 12,2 astetta, aurinkoista ja tuuletonta. Oltiin ajoissa paikalla, ja alkuverkkaankin oli hyvin aikaa. Hölköteltiin Hämeentielle ja takaisin 1,42 kilometriä. Valuin hikeä ja totesin, että kelvollinen kisa-asu olisi ollut sortsit ja t-paita. Nyt oli trikoot ja pitkähihainen, joka teki mieli muutamaan kertaan repiä matkan varrella pois. Viikko oli ollut täynnä aika hyviä treenejä: edeltävänä sunnuntaina 2,5 tunnin polkupitkis, tiistaina onnistunut Even Steven Turku juoksee -treeneissä, keskiviikkona salitreeni, torstaina suunnistus pojan kanssa ja perjantaina epätoivoinen yritys pehmentää salilla jumiin menneitä reisiäni ja pakaroitani lämpöjoogassa. Jalat olivat aika jumiset edelleen, mutta näillä mentäisiin. Viime vuonna juoksin kympin aikaan 1:13:18, ja maas

Maratonin juokseminen syksyllä on minun juttuni. Olen juossut kaikista kuudesta juoksemastani maratonista kolme syksyllä, kaksi alkukesästä ja yhden keskikesällä. Syksyllä on mitä todennäköisimmin viileämpää, ja siihen mennessä on ehtinyt hioa kisakuntonsa huippuunsa. Kesähelteillä kerrytetyt treenikilometrit näkyvät kevyempänä askeleena viileämmissä keleissä, ja tuoksut ovat raikkaat. Mutta sitten on flunssakausi. Koulut ja päiväkodit ovat alkaneet, ja siellä lapsoset pyyhkivät räkäänsä hihaan, avaavat ovia pöpöjen kuorruttamilla käsillään, koskettelevat toisiaan, aivastelevat päin näköä ja niin edelleen. Meni neljä päivää päiväkodin alkamisesta, kun meidänkin taloudessamme alkoi kuulua tuota jokasyksyistä tuttua taustaääntä: rään kirnuamista onteloihin ja todennäköisesti aivoihin saakka. Viime lauantain lenkillä tunnelmat olivat vielä korkealla ja maisemat kohdillaan. Meni muutama päivä, niin aikuiset alkoivat tuntea itsensä tavallista väsyneemmiksi, raajoja alkoi särk

Viikko sitten lauantaina Turussa juostiin 27. Paavo Nurmi Marathon, joka keräsi ennätyksellisen osallistujamäärän, kaikkiaan 3 600 juoksijaa. Olin mukana viidettä kertaa, joista neljännellä puolikkaallani. Tarkoituksena oli juosta valmistava vauhtitreeni ennen kuukauden päästä odottavaa Jyväskylän Finlandia-maratonia. Jotkut olivat tiedustelleet mahdollista tavoiteaikaani, mutta ei sellaista ollut. Päämääränä oli juosta kovaa, mutta sitä, mitä vauhtia se tällä hetkellä olisi, en osannut oikeastaan arvuutella. Juoksuvauhtini ovat vasta nyt loppukesästä ottaneet nykäyksen eteenpäin, tai siltä se ainakin tuntuu. Kesän huippuhelteissä juokseminen oli aikamoista tervanjuontia ylipäätään, eikä omasta vauhtikestävyydestä ollut mitään takeita. Saman viikon maanantaina olimme tutulla Ruissalon vetosuoralla tekemässä tonnin vetoja, noita suloisen katkeria vauhtiharjoitteita. Tein neljä 2 - 2,5 minuutin palautuksilla, ja sain kulkemaan ensimmäisen 5:04 minuutin vedon jälkeen tasaisen sarjan 4:

Tänä kesänä on puhuttanut ylenpalttinen hellejakso, joka ei ota loppuakseen ja jollaiseen ei näillä leveysasteilla ole totuttu. Turussa on likimain joka päivä ollut vähintään 30 astetta, usein enemmän, ja aurinko on porottanut hivuttavan kuumasti pilvettömältä taivaalta. Kohtuus kaikessa, voisin sanoa, sillä juoksijalle, jos kohta etenkin vanhuksille ja lapsille loputtomasti jatkuva helle on liikaa. Löyhästi seuraamani maratonohjelma on saanut joustaa, jos kuumuus on tuntunut nujertavalta eikä ole jaksanut tehdä mitään. Pidän kyllä lämpimästä, mutta tähän hellejaksoon sisältyy huoli ilmastonmuutoksen todellisuudesta. Ääri-ilmiöt, joita joka puolelta maapalloa raportoidaan, antavat viitettä tulevasta, eikä uhkakuvien ajatteleminen ole mieltä ylentävää. Ilmasto on toki muuttunut aiemminkin, mutta ei näin nopeasti eikä ihmisen aikaansaamana. Evoluutio ei ehdi korjata ihmisen ominaisuuksia riittävän nopeasti, jotta elimistö tottuisi parin asteen keskilämpötilan nousuun samaan tahtiin

Linnavuoren reitti yllätti rankkuudellaan. Kuva: Susanna Aalto. Viime maanantaina sain viimein avattua kisaputken myös Turku Trail Cupissa, jonka kaksi aiempaa osakilpailua olivat menneet opiskelu- ja työkiireiden vuoksi ohi. Vuorossa oli Piikkiö Trail Linnavuoren poluilla. Valittavana oli 4, 7,5 ja 11 kilometrin matkat, eli käytännössä yksi, kaksi tai kolme kierrosta Linnavuoren ympäri. Oli erikoista lähteä kisaamaan maanantaina työpäivän päätteeksi. Vaihdoin vaatteet jo töissä ja lähdin ajelemaan hyvissä ajoin Piikkiöön, jonne oli noin puolen tunnin matka. Auton sai jättää reilun kilometrin päähän lähtöpaikalta pysäköintialueelle, josta oli opastettu kävelymatka Piikkiön Kehityksen kerhotalolle. Se sijaitsi metsän ja pellon reunassa, josta siinsi jo HokaOneOnen sininen lähtö- ja maalikaari. Olin kerrankin hyvissä ajoin paikalla ja menin hakemaan numerolappua. Paikalla oli mainio säilytyssysteemi, autonavaimen sai jättää huoltopöydälle kenkälaatikkoon talteen. Jätin samal

Lisää kestävyyttä ja enemmän voimaa. Siinä ainekset ensi vuoden Karhunkierrokselle valmistautumista varten, olettaen että pysyn terveenä ja saan treenata. Sitkeyttä ja periksiantamattomuutta on jo riittävästi, kuten tämän vuoden kokemus 53:n eli 56,17 kilometrin matkalta osoitti. Terveisiä siis Kuusamosta ja Rukalta! Olen saanut imeä itseeni aivan valtavat määrät voimaa luonnon ainutkertaisuudesta ja uskomattomasta kauneudesta kaikessa kiistattomuudessaan. Olen myös oppinut tuntemaan omia vahvuuksiani ja heikkouksiani, joista äkkiseltään kaikkien voisi sanoa olevan parannettavissa. Olen oppinut ennen kaikkea rehellisyyttä itseäni kohtaan. Pähkinänkuoressa kisaraporttini NUTS KK:lta voisi kuulua näin: Salla reitin loppupuolella: Nyt kun mä olen nähnyt, mitä tämä on, mä en tule tänne enää ikinä. Salla seuraavan päivän aamuna: Nyt kun mä tiedän, mitä tämä on, ensi vuonna voisi tulla kyllä vähän parantamaan tuota aikaa. En ole koskaan haaveillut ultrajuoksijan urasta. Poluilla juo

Kuva LC Littoinen -ryhmän FB-sivulta. Kirjoitetaanpa yksi kisarapsa vielä alta pois, ennen kuin lähdetään Kuusamoon Karhunkierrokselle etsimään elämyksiä ja kokeilemaan omaa väsymyksensietokykyä. Raportti on viime viikon torstain kisasta, jossa juostiin 8,5 kilometrin lenkki Littoistenjärven ympäri vaihdellen asfaltilla, hiekkatiellä ja metsäpolulla. Alkuun kerrottakoon, että kävin toukokuun alussa mittauttamassa ferritiiniarvoni, kun se tammikuun lopun mittauksessa oli äärimmäisen alhainen eli 11, mikä tarkoittaa, että rautavarastoni olivat huvenneet lähes tyhjiksi. Söin helmi-maaliskuun ajan Obsidan-rautavalmistetta 50 milligrammaa päivässä, ja ideana oli pitää huhtikuu taukoa (kuukautisia lukuun ottamatta) ja seurata, lähteekö arvo nousuun ja pysyykö se, vaikka lisäraudan syömisen lopettaakin. No, eihän aneemiseksi päässyt rautavarasto näköjään noin äkkiä täyty, joten tämä olikin vähän pidempi prosessi kuin luulin. Toukokuun alussa arvo oli 17, ja vaikka se olikin vähän nou