tiistai 11. huhtikuuta 2017

Maratonohjelman kuntotesti numero 2

Kiitos kuvasta Poppikselle!


Viime perjantaina kävin maratonohjelman toisessa kuntotestissä. Olin raskaan Karhu-viestin jälkeen kuulostellut oloani ja käynyt seuraavana päivänä vain vitosen löysällä hölkällä metsässä ja kuntoradalla. Olin venytellyt ja rullaillut päivittäin ahkerasti, käynyt hierojallakin, mutta takareidet pysyivät kireinä ja kipeinä. Hierojalla ne olivat olleet miltei kosketusarat. Keskiviikkona oli sellainen olo, että tekee taas mieli juosta. Ohjelmassa oli kevyt 8k. Pää oli vastaanottavainen liikkumisen tuomille endorfiineille ja hikoilemiselle, mutta melko pian matkaan päästyäni totesin, että raskasta on, edelleen. Sykkeet nousivat nopeasti lähelle aerobista kynnystä, vaikka vauhti oli rauhallinen. Tuntuma vauhdista oli kyllä toinen, luulin juoksevani kovempaa mitä kello näytti. Neljän kilometrin jälkeen takareisissä alkoi tuntua taas enemmän, ja juokseminen muuttui askel askeleelta tuskaisemmaksi. Käsivarretkin alkoivat särkeä. Ajattelin, että jos juokseminen on tällaista maratonilla, en todellakaan jaksa juosta sitä loppuun. Juokseminen oli nyt vaikeampaa jo kevyessä vauhdissa kuin Karhu-viestissä kovemmassa vauhdissa. Menin kotiin ja mietin, ehdinkö mitenkään palautua enää. 

Perjantaina pääsin sitten tositoimiin ja kohtaamaan todellisuuden, kun pääsin Liikuntamyllyn radalle. Tammikuun 7. päivänä, eli tasan kolme kuukautta aikaisemmin, olin juossut samaisen 12 kilometrin testin samaisella radalla. Testistä ja sen tuloksista kirjoitan täällä. Testi meni silloin hyvin ja antoi lupaavat odotukset reilun kolmen kuukauden maratontreenille. Testissä juostiin kuusi kahden kilometrin vetoa 40 sekunnin palautuksella, jonka aikana mitattiin veren laktaattiarvot. Vauhdit olivat molemmilla testikerroilla samat: 7:11 / 6:15 / 5:47 / 5:35 / 5:23 / 5:11. Tällä kertaa arvioin itsevarmasti, että pystyisin juoksemaan vielä seitsemännen vedon, vauhtiin 4:58. Ja kuinkas sitten kävikään.

Lähdin juoksemaan, kun olin vähän aikaa venytellyt ja tehnyt liikkuvuutta. Ensimmäinen siivu tuntui kevyeltä, mutta kun katselin kellostani sykettä, se oli noussut jo yli 150:n. Hikikin nousi hetkessä pintaan. Seuraava veto alkoi jo tuntua, ja katselin sykkeideni edelleen jatkavan nousuaan, nyt ne olivat jo 163 - 167. Olin unohtanut kellooni tuon aerobisen kynnyksen hälytyksen, eli kello piippaili aina, kun syke nousi 167:ään. Kolmannella vedolla kuulin väärin, että nyt tahti on 5:35, ja hetkeksi helpotuin, sillä juoksu tuntui todella raskaalta. Syke oli jo 174 eli maksimikynnyksellä. Todellisuudessa tahti oli 5:47, ja olen sitä vauhtia juossut viime aikoina reippaat lenkkini ja allekin. Mietin mielessäni, että tämä on ihan toivotonta. Poppis oli tullut jossakin vaiheessa katsomaan ja kuvaamaan, ja ajattelin, että kyllä täytyy hänen ihmetellä kankeaa ja raskasta menoani. Jalka ei vaan noussut enää ja takareisiäkin oli alkanut kiristää. Rehellisyyden nimissä en muista, milloin juokseminen olisi ollut noin raskasta. Tuolta varmaan aloittelevasta juoksijasta tuntuu.

Sain juostua 5:35:n tahdilla parin kilsan vedon loppuun, syke oli muistaakseni 178, olin aivan läkähdyksissäni ja puuskutin, hikoilin ja häpesin siinä mittauspöydän äärellä. Että olen joku random blogikirjoittelija, joka keksii omat tuloksensa ja sitten testissä todellisuus paljastuu. Tällainen käväisi totta tosiaan mielessä. Oli jotenkin todella vaikea ymmärtää, että vauhti on mikä on ja minä en pääse kovempaa. 5:47 tuntui ihan vitoselta. Lähdin vielä 5:23:n vetoon, mutta sitä juostessani tiesin, että kovinta vetoa en enää pysty edes yrittämään. Lopetin kesken 1,6 kilometrin kohdalla kun syke oli 183 - 184, takareidet polttivat ja en pystynyt puhumaan. 

Olimme kaikki aika hämmentyneitä ja ihmeissämme. Sekä syke- että laktaattiarvot olivat lähteneet heti ensimmäiseltä vedolta hurjaan nousuun, ja tammikuiseen testiin verrattuna romahdus oli huomattava. Koko maratonohjelman ajan kuntoni oli tasaisesti noussut, olin pystynyt juoksemaan kovempaa matalammilla sykkeillä. Juokseminen oli ollut pääosin helppoa ja mukavaa. Vasta pari viikkoa lenkit olivat olleet tahmeita ja olin ollut ihmeissäni hitaasta palautumisesta. Olin kurkkukivun takia pitänyt neljän päivän levonkin. Tuntui epätodelliselta, että suorituskyky voi huonontua niin nopeasti. Nyt ainakin tiedän, mitä se on, kun kunto romahtaa. Se ei romahda yhden tai kahden väliin jäävän treenin takia. Pystyin tuossa hetkessä suhtautumaan asiaan yllättävän rennosti, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten ole myöhemmin miettinyt joka ikistä kevään treeniä, miten se meni, ja missä kohdassa aloin tuntea, että kaikki ei ole kunnossa. Suorituskykyni oli nyt vielä surkeampi kuin Karhu-viestissä, ja juoksun jälkeen tuntui kuin olisin juossut maratonin tai ainakin melkein. 

Päättelimme, että minulla on kaksi vaivaa: jokin jumi, joka säteilee takareiteen, sekä kehon ylirasitustila. Kaikki seuraavan viikon treenit peruttiin. Ainakin viikon lepäisin, ja sitten kokeilisin ihan varovasti, miltä kevyt lenkki tuntuu. Joskus pari viikkoa riittää palautumiseen. Viime syksynä minulla oli myös treeniuupumista, mutta se oli erilaista. Olin ennemminkin mieletäni väsynyt, juokseminen ei huvittanut ja pidin omaehtoisesti viikon tauon. Suorituskyky ei kuitenkaan ollut olennaisesti laskenut, ja viikon paussin jälkeen homma toimi taas. Tällä kertaa mieli ei antanut periksi. Halusin niin kovasti päästä tavoitteeseeni, että vaikka lenkit muuttuivat tahmeiksi ja palautuminen kesti kamalan kauan, en lopettanut treenaamista. Ajattelin, että muutaman viikon jaksan vielä ja sitten onkin jo maraton. Kroppa vain ei venynytkään. Tahdonvoima ei näköjään riitä, vaikka aika pitkälle viekin. Koko viikonlopun olin kuin tulisilla hiilillä, kun mietin, onko kyseessä "vain" ylikunto, vai onko oireiden taustalla jokin vakavampi syy. Eilen pääsin onneksi urheilulääkärille, joka oli todella asiansa osaava ja empaattinen tyyppi.

Kirjoittelen siitä käynnistä vielä oman tarinansa. Mutta loppukevennykseksi voin sanoa, että olen näköjään todella hyvä antamaan neuvoja muille, mutta itse en ota opikseni millään. Seuraava kirjoitus siis kertoo, minkälaisesta kattauksesta oma ylikuntoni muodostui ja mistä sellaisen omaehtoinen hankkiminen voi johtua. Korostan jo tässä vaiheessa, että noudattamani maratonohjelma yksistään ei ole ollut liian tiukka, vaikka siinä paljon kilometrejä ja kovaakin treeniä on ollut. Oikeanlaisessa elämäntilanteessa olisin varmasti pystynyt vetämään sen ilolla loppuun.

To be continued...

6 kommenttia:

  1. Olen seurannut treeniesi edistymistä Ontrailissa ja täällä koko maratonohjelmasi ajan. Odotukset olivat siis korkealla, kun tulin Liikuntamyllyyn seuramaan testisi loppupuoliskoa. Uskalsin katsoa testituloksiasi, sillä olimmehan sopineet että tulen paikalle. Ajattelin ettei sinua haittaa vaikka vilkaisen niitä ;) Samalla paperilla oli kolme kuukautta sitten tehdyn testin sykkeet ja laktaatit. Olin tosissaan iso kysymysmerkki. Mitä on tapahtunut?

    Mua harmittaa puolestasi ihan hirmuisesti. Hiljaa elättelen toivetta, että ensi viikon alussa osaset loksahtaisivat paikoilleen ja pääsisit tosissaan juoksemaan Hampuriin. Ymmärrän kyllä, että tässä tilanteessa on kyllä toisaalta parempi pysyä aloillaan. Olet joutunut maratonproggiksessasi juoksijan kinkkisimmän valinnan eteen. Onneksi olet kuitenkin jo kokenut juoksija ja osaat kuunnella kroppaasi ja käyttää päätöksessä tunteiden lisäksi päätäsi. Minkä tahansa päätöksen teet juoksun suhteen, se on varmasti se ainoa ja oikea.

    Ikävistä testituloksista huolimatta olit mun viime perjantain valo ja ilon tuoja. Oli ihana heittää höntsälenkki ja jutella. Jotenkin musta tuntui siltä, kun olisimme ystäviä vuosien takaa. Niin vaivatonta oli olla kanssasi. Harmitti, kun jouduin jäämään aikaisemmin metrosta pois, sillä olisi ollut hauska hengailla yhdessä pidempäänkin.

    Tsemppihalaukset <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä olet kyllä kiva, Poppis! Mulla oli ihan samanlaiset tuntemukset meidän tapaamisesta, ja siksi varmasti olikin niin helppoa olla testin jälkeenkin, kun luottamus oli kohdillaan. Vaikka tunnelma olikin testin vuoksi epäuskoinen. Toivoinkin siinä juostessani, että katsot niitä tammikuisia tuloksia, jotta surkea menoni asettuu oikeaan valoon :)

      Sain tietää Tukholman murheellisista tapahtumista Kampissa, jossa hengailin erottuamme ja odotin bussia kotiin, ja teki mieli soittaa sulle ja jakaa sekin asia kanssasi. Lyhyeen aikaan mahtui niin paljon.

      Luottamukseni myös treeniohjelmaan ja valmentajaan on koko ajan ollut sataprosenttinen, ja tätä asiaa aion korostaa vielä tuossa seuraavassa päivityksessäkin. Nyt käänteet olivat todella nopeat, eikä kukaan voinut kuvitellakaan, että yksittäiset palaset johtaisivat tällaiseen lopputulokseen. Treeni ei ole kuitenkaan missään tapauksessa mennyt hukkaan. Kun nyt annan itselleni aikaa ja keholleni voimaa vahvistua, tehty työ tulee aikanaan kyllä näkyviin.

      Poista
    2. Ei voi olla totta! Mä meinasin soittaa sulle perjantaiselta lenkiltäni, jolle starttasin kun olin kuullut Tukholmasta. Oli tarve jakaa se kanssasi. Jätin kuitenkin väliin, sillä en halunnut kuormittaa sua lisää. Sovitaanhan, että jatkossa voimme soittaa ja purkaa tuntojamme toisillemme. Sillonkin, kun haluaa saada kuuntelevan korvan juoksuangstille.

      Poista
    3. Ehdottomasti! Tämä on hyvä sopimus, joka varmasti käyt toteen :)

      Poista
  2. No johan nyt. Onpa harmillinen juttu! Varmasti juuri nyt, kun on ollut toimiva ohjelma ja innostavat tavoitteet, ei tunnu kivalta. Toivottavasti pääset starttaamaan Hampurissa, ja jospa seuraavat lepopäivät riittäisivät niin, että voisit juosta siellä hyvävoimaisena. Reissu on varmasti tosi hieno joka tapauksessa. Olet nauttinut kovasta treenistä - niin minäkin olisin, ja varmasti olisin tehnyt ihan samalla tavalla kuin sinä. Olen ylimotivoitunut noudattamaan ohjeita ja tavoitteiden saavuttaminen palkitsee minua voimaakkaasti. Siinä jää kropan kuuntelut joskus vähemmälle... Kantapään kautta oppinen on ihan hanurista, mutta innokkaalla treenaajalla käy joskus niin, käyhän huippu-urheilijoillakin. Tämän jälkeen olet herkempi kuuntelemaan itseäsi, ja jos et vielä Hampurissa pääse juoksemaan urku auki, niin myöhemmin sitten. Joka tapauksessa pystyt tunnistamaan paremmin rajan, jota ei kuormittumisessa saisi ylittää. Odottelen omaa oppituntiani vastaavasta aiheesta, jotenkin en yllättyisi, vaikka joskus kävisi ihan samoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ymmärryksestä, Raita! Olet ihan oikeassa: kovan ja tavoitteellisen ohjelman noudattaminen sekä tulosten tasainen kasvu, sehän on ollut suorastaan mahtavaa. Ei siinä huomaa jokaista pikku kolotusta ja merkkiä ottaa niin vakavasti, ja ainahan niitä juoksijalle tulee. Tämä on itselleni kovin tyypillistä toimintaa ollut läpi elämäni, vaikka urheilun puolella ei vielä näin ole käynytkään. Omaa luonnettaan on kovin vaikeaa muuttaa, mutta ehkä tosiaan ymmärrän tästä eteenpäin, miten paljon minä samalla kertaa pystyn venymään.

      Urheilulääkärillä käyminen valaisi paljon: hän tunnisti ihmistyypin heti ja kertoi laajalti esimerkkejä sekä kuntoilijoiden että urheilijoiden joukosta. Parasta oli, että oli kovin ymmärtäväinen - hän vain totesi, että osa ihmisistä toimii näin, ja minä vastasin, että taidan heihin kuulua :D Helpottaa, kun tietää, että on paljon muitakin, jotka tekevät samoin: nauttivat itsensä haastamisesta silläkin hinnalla, että kynttilä palaisi sitten aina välillä molemmista päistä.

      Poista